_Edelliset ja tulleet._
_Burmeister._
Mit' ompi täällä tapahtunut? _(Äänettömyys. Sotureille, jotka seisovat
alakuloisina)._ -- Miksikä niin surullisna? Vastatkaa! -- _(Äänettömyys.
Burmeister astuu muutaman askeleen eteenpäin ja näkee Bartholdon ja
Annan)._ -- Haa! -- ompi surma täälläkin tehnyt tehtävänsä ja kuolo
saanut saaliinsa! Ken on tuo Manaan mennyt? --
_Kaarle Olavi (tulee kiirusti portista)._
Kuinka onkaan täällä laita? Eikö kukaan voi herra evestille antaa
vastausta? _(Huomaa Bartholdon. Hämmästyksellä)._ -- Bartholdus!
Ystäväni!
_Burmeister._
Hän. Oi surun surua!
_Kaikki lukiolaisvänrikit._
Hän!
_Burmeister._
Niinkuin mullan mato mielukkaasti hakee parhaan marjan, sen suuremmasta
hekkumasta nauttiaksensa, niin tekee ryöstöretkillänsä kuolemakin!
_(Annalle)._ -- Vaan kuka olet sinä murhettiva nuorukainen?
Lohduttaakseni sinua muistutan, ett' oli ystäväsi matka loistava, jos
lyhytkin! -- Vaan kummaa! -- Tuo tukka tuuhea! En sellaista ennen ole
nähnyt miehen omaisuutena! -- Ken olet? Vastaa!
_Anna (nousee verkkaan ja juhlallisesti seisomaan ja katsoo lujasti
läsnä oleviin)._
_Kaarle Olavi (kummastuen)._
Pormestarin Anna!
_Anna._
Niin olen....
_Burmeister._
Mi salaisuus on tämä!
_Anna._
Herra evesti! Surullinen ja katkera kertomus olisi minulla kerrottavana
-- se koskee minua ja minun onneni kohtaloita. Mutta tuon surullisen
ohessa voisin myös kertoa toisen kauniin, jalon ja viehättävän
kertomuksen -- se koskee häntä, sankarikuolemaan nukkunutta. Kuitenkaan
en saata kertoa kumpaistakaan näistä kertomuksista, en saata enkä saa --
sillä lupaus hänelle, vainajalle annettu sitoo kieleni. -- Sen vaan
uskallan sanoa, että kaupunki oli vaarassa -- ja hän, hän sen pelasti!
-- Mutta millä hinnalla! -- Hänelle se maksoi hengen nuoruuden
hellimmässä kukoistuksessa -- minulle tämä hänen pelastustyönsä tuli
yhtä kalliiksi -- sillä minulle se maksoi sulhaiseni, lemmittyni! --
_(Hän kätkee kasvonsa käsiinsä)._
_Burmeister (Annalle)._
En tunne, nuori ystäväni, onnes kohtaloita ja lupaus kuolevaiselle on
pidettävä pyhänä -- mutta jos oli _hän_ sun ylkäsi, niin sinulla on
syytä itkeä ja murhettia! Ei kenkään kerrassaan voi enemmän kadottaa,
kuin sinä kadotit! --
_Anna._
Niin.... Itku, murhe -- ne olkoot iloni ja lohdutukseni nyt tästälähin,
naimatonna leskenä kuin astelen siks' että haudan rauha toivottu mun
sulkee rauhaan rajattomaan! Oi että olisi se hetki läsnä!
_Burmeister._
Vaan tyttö, sinulla myös ompi syytä sulhaisestas kerskata! Ei hän kehnoa
tietä mennyt hautahan, vaan sankartietä ikimuistettavaa! Hän samana
päivänä kahdessa taistelussa taisteli, voitti kaksi voittoa ja kuoli
voittajana. Siinä oli kunniaa kyllin miehelle vanhemmallekin kuin hän!
_(Aurinko nousee ja valaisee seudun ensin vähän, sitte kirkkaasti)._
Tuo aurinko kuin nousee tuolla, lyhyestä unestansa herättyänsä, se
nähköön -- tämä harras rukoukseni on vakaa Luoja! -- se nähköön usein
tällaisen näön Suomen rannoilla! Niin kauan kuin sen säteet maansa
edestä kaatuneitten nuorukaisten kirkkaassa veressä kimaltelevat -- niin
kauan kotimaallamme on vahva turva ja jalo henki liikkuu kansassa! --
Mut' jos ne joskus ventomielten vienoa verta lämmittävät -- niin onneton
tää maa!
_(Amalia, kukkaisseppeleitä kädessä, ja toisia naisia, samaten kantaen
kukkaisseppeleitä -- tulee portista. Jöns Barrus heidän perässänsä.
Toisia porvareita näkyy vallilla)._