Oli kerran kirjailija, joka eli onnellisena vaimonsa ja kolmen lapsensa
kanssa. Hän oli niin onnellinen, ettei hän sitä itsekään ymmärtänyt ja
onnessaan hän kirjoitti monta kirjaa ihmisten onnettomuuksista.
Kuitenkaan hänen korkein onnensa ei ollut rakkaudessa eikä
sitä myöskään tarjonnut hänelle isänilo, jonka hän piti niin
teeskentelemättömän luonnollisena asiana, ikäänkuin vanhemmilla ei
koskaan olisi muuta kuin iloa vain lapsistaan; ei se ollut siinäkään,
että tuo harvinainen lintu, jota kutsutaan murtumattomaksi nuoruudeksi,
monivuotisesta avioliitosta huolimatta hallitsi häiritsemättä pesäänsä
hänen kodissaan. Hänen korkein onnensa oli siinä, ettei hän koskaan
ollut kohtanut tai oppinut tuntemaan mitään pahaa, jota torjuakseen hän
ei uskonut omaavansa voimia eikä terveyttäkään. Ne onnettomuudet, jotka
olivat uhanneet sukeltautua esiin, olivat ohi liukuvien hattaroiden
lailla hävinneet taivaanrannalta ja jättäneet hänen taivaansa vieläkin
puhtaammaksi ja kirkkaammaksi. Niin hän kumminkin luuli ja tämä luulo
oli se todellisuus, jossa hän eli. Köyhyyden, jota vastaan hän oli
lakkaamatta alinomaan taistellut, oli hän kumminkin jaksanut pitää
loidolla. Oli vain yksi vihollinen, jonka kanssa hän ei ollut koskaan
voimiaan mitellyt ja tämä vihollinen oli kuolema. Se ei ollut ehken
mikään vähäinen onni tuolle miehelle, ettei hän ollut koskaan kauvan
vakavasti peljännyt, että kuolema voisi murtaa hänet itsensä tai
heidät, jotka olivat häntä lähinnä.
Tässä olemassaolon täydellisyyden tunteessa kirjoitti kerran sama
kirjailija kesäkirkkaan kirjan, joka kertoi kahdesta hänen omasta
suuremmasta pojastaan, heidän leikeistään ja iloistaan, seikkailuistaan
ja onnettomuuksistaan. Kirja tuli iloiseksi leikiksi hänelle itselleen,
ja kun minä nyt jälleen ajattelen sitä aikaa, tuntuu minusta tuskin
käsitettävältä, että tämä mies, josta minä tässä kerron, kerran olin
minä itse.
Kun kirja oli painettu ja niottu ja kaikki kunnossa, jolloin tämä
kertomus oli lähdössä suureen ja avaraan mailinaan, silloin otti
kirjailija muutamia kappaleita tätä kotona ikävöityä kirjaa mukaansa
kotiaan. Hän kirjoitti Olofin nimen yhteen ja Svanten nimen toiseen
kirjaan ja antoi juhlallisesti kummallekin pojalleen kirjansa.
Olof otti omansa ja Svante omansa. Olofin, joka on käytännöllinen
luonne eikä juuri paljonkaan välitä kirjallisista riennoista, kerrotaan
ensi kerran tässä tilaisuudessa istuutuneen omasta halustaan lukemaan
kirjaa. Minä uskon hänen lukeneen melkein kolme kokonaista kappaletta.
Svante taas luki yhteen menoon koko kirjan alusta loppuun. Sitten
hän otti muutamia kappaleita, joista hän erikoisesti piti ja luki ne
uudestaan ääneensä kuka vain tahtoi kuunnella. Sanalla sanoen koko talo
oli uhkuvan ilon vallassa.
Tämän tapahtuessa juoksenteli vielä pieni pojan pallero ympäri
huoneita. Se oli Olofin ja Svanten pikku-veikko ja hänellä oli pitkä,
kihara ja vaaleankeltainen tukka ja niin suuret siniset silmät kuin
sellaisella pienellä pojanpallerolla suinkin saattoi olla Hänen nimensä
oli Sven ja hän oli vain kahden vuoden vanha. Puhua hän ei tosin vielä
oikeen osannut, mutta hän osasi ymmärtää.
Svanten lukiessa ääneensä hänelle kysyi äiti häneltä:
-- Kenestä sinä luulet siinä kerrottavan? Ja kun Sven ei tiennyt, mitä
sanoisi, niin äiti jatkoi:
-- Niin, siinä kerrotaan isoista veljistä. Eikö Nenne ymmärrä sitä?
Sveniä sanottiin nimittäin tavallisesti Nenneksi. Ja sen hän oli itse
keksinyt, senvuoksi, ettei hän osannut sanoa s.
-- Niin, mutta veljien nimet eivät ole niinkuin kirjassa on, koetti
Nenne väittää.
-- Miten tyhmä sinä olet! sanoi Olof, hän on nimittänyt meitä niin.
Silloin Sven ymmärsi ja silmät loistaen kärsimättöminä hän kysyi:
-- Eikö siellä ole mitään Nennestä?
Isä oli sillävälin tullut sisälle ja nosti lempilapsensa aina kattoon
saakka asettaen hänet polvelleen istumaan ja kysyi:
-- Mitä siinä pitäisi olla sinusta poikaressu, joka olet niin pieni,
ettet ole vielä mitään tehnytkään?
Mutta Sven ei vain antanut perään.
Hän käytti suuria sinisiä silmiään, miten parhaiden voi, hän jakeli
suukkosia pienellä, punasella suullaan, taistellen kaikilla aseillaan,
mitä hänellä oli käytettävissään. Hän tahtoi saada kirjan omalle
osalleen.
-- Niin, mutta eihän Nenne osaa lukeakaan.
Sellainen syy ei vaikuttanut hitustakaan Nenneen. Hän juoksi
edestakaisin huoneissa ja ulkona ja hänen pienet, eloisat kasvonsa
punottivat kiihkosta. Olof oli saanut kirjan ja Svante oli myöskin
saanut samallaisen kirjan. Miksi Sven yksin jäisi ilman.
Siinä ei auttanut mikään. Kirjailijalla ei ollut yhtään uutta
kappaletta käsillä. Siksi äiti luovutti omansa ja kun hänen nimensä
ensin huolellisesti raapittiin pois, kirjoitti isä juhlallisesti tähän
päällimäiseen paperikanteen:
_Isältä Nennelle_.
Ja silloin vasta Sven oli tyytyväinen.
Se tahtoo sanoa, hän ikäänkuin näytti tyytyväiseltä. Sillä hän ei
väitellyt eikä kysellyt enää. Hän kuljeskeli vain lukien uutta
kirjaansa. Hän osasi lukea sekä eteenpäin että taapäin, hän piti kirjaa
ylös- ja alaspäin, ja luki niin kovasti, jotta koko talo kaikui.
Lopulta hän istui hetken miettien itsekseen. Ja sitten hän juoksi
vimmatusti kaikkien huoneiden läpi, ikäänkuin hänen olisi ollut aivan
mahdotonta joutua kyllin nopeasti päämääräänsä. Sven juoksi suoraa
päätä isän huoneeseen, jossa isä yksin sikaariaan tupruutellen istui
kirjoituspöytänsä ääressä. Siellä tekeytyi hän niin pieneksi, että hän
voi ryömiä isän tuolin ja kirjoituspöydän väliin ja pisti sieltä päänsä
esiin koettaen tirkistellä isää silmiin.
-- Mitäs nyt, Sven? sanoi isä, joka ei suvainnut häiritä itseään.
Mutta Sven ei antanut perään ennenkuin isä työnsi tuolin etemmäs,
että hän sai ojentaa itsensä. Sitten hän asettui isän polvien väliin
katsellen isää kasvoihin ja sanoi lempeästi, mutta varmasti:
-- Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä.
-- Mitä?
-- Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä, uudisti pienokainen.
Ja tällä kertaa hän sanoi koko lauseen varmalla äänenpainolla.
Silloin isä ymmärsi.
Pikku-veikko suri sitä, ettei ollut saanut olla kirjassa mukana. Niin
pieni kuin hän olikin, oli hänellä oikeutettu vaatimus. Niin pieni kuin
hän olikin, tunsi hän ehkä kumminkin olevansa yhtä oikeutettu vaatimaan
yhtä paljon isältä kuin toiset veljetkin, ja niin pieni kuin hän vielä
olikin, tiesi hän, että siellä, missä isä ja äiti oli, oli hänellä
myöskin paikkansa. Hän katsoi isää suurilla, kysyvillä silmillään, ja
hän oli niin kiihdyksissään ikäänkuin olisi ollut kysymys elämästä ja
kuolemasta.
Isä otti sen myöskin vakavalta kannalta ja vastasi:
-- Minä lupaan sinulle, että minä kerran kirjoitan sinusta myöskin
kirjan.
-- Vain Nennestä, uudisti pikku-veikko selvästi huomauttaen juuri siinä
olevan hänen toiveensa ydinkohdan.
-- Vain Nennestä, sanoi isä vakavasti. Oikeen on aina oikeen.
Pikku-veikko juoksi isän luota ja hän kertoi uutisensa keittiössäkin.
Hän oli tällä hetkellä täydellisesti hyvitetty.
Pikku-veikko ei myöskään lyönyt laimin muistuttaa isää siitä. Mutta
kirjailijallahan on aina niin paljon kirjoitettavaa. Hän ei voi ehtiä
vain milloin hyvänsä kirjoittamaan pienestä, pellavakiharaisesta
poikaressusta, joka ei ole mitään muuta mailmassa toimittanut kuin
tullut ja mennyt vain, valmistaen kaikille iloa. Ja runossa samoin kuin
elämässäkin saavat pienet aina vuottaa, koskeivät isot tahdo päästää
heitä esille, ennenkuin heidän vuoronsa tulee.
Siksi on pikku-veikko saanut odottaa kirjaansa aina tähän päivään
saakka. Nyt olen minä itse muuttunut toiseksi ja kaikki minun
ympärilläni on vaihtunut uudeksi. Pikku-veikko ei kyllä tiennyt, mitä
hän minulta pyysi, ja yhtä vähän tiesin minä, mitä minä lupasin.
Mutta minä kuulen korvissani äänen, joka pakoittaa minua pitämään mitä
lupasin.