Ristejä, ristejä...
Niin pitkälle kuin silmä kantaa, on kummallekin puolen tietä aina
määrätyn välimatkan päähän pystytetty suuri, kiireesti kyhätty
hirsiristi, ja jokaiselle ristille on naulattu ihminen: jokaisella
ristillä riippuu orjasotilas.
Yllä kaareilee etelän heleänsininen, pilvetön taivas, ja kuulakas ilma
värisee tulisen, armottoman auringon säteissä kuin sulatettu, hehkuva
lasi...
Ristiinnaulittujen alastomat ruumiit on aurinko polttanut hehkuvan
punaisiksi -- nuo nuoret miesruumiit, joissa ei näy ainoatakaan
raihnaista eikä heikkoa, vaan joissa tuskallisen kidutuksenkin jälkeen
näkyy jäntevät, taisteluissa karaistuneet lihakset. Kun he liikahtavat,
pusertuu turvonneista, rautanaulan lävistämistä kämmenpohjista ja
jaloista punaista verta tipahdellen kuumalle hiekalle ja kiville kuin
raskaat kyyneleet -- aivankuin itkettäisi verikyyneleltä...
Polttavasta helteestä huolimatta ovat nuoret roomalaiset ylimykset
saapuneet ajelulle. He ovat tulleet iloitsemaan orjien häviöstä,
nähdäkseen nuo pelätyt kapinoitsijat vihdoinkin voitettuina,
nöyryytettyinä, valittavina, armoa rukoilevina.
Tuska kuvastuu ristiinnaulittujen kasvoilla; näkyy sinertäviä,
haljenneita huulia, vääristyneitä suita ja joidenkin otsilta vierivät
suuret hikikarpalot kuin valkeat helmet -- mutta kukaan ei rukoile, ei
valita, ei huuda... Hampaitaan kiristellen tuijottavat he itsepäisesti
ja jäykästi vastapäätä riippuviin tovereihinsa tai ylös ilmaan. Jotkut
ovat pyörtyneet, heidän päänsä riippuu rinnalla, heidän silmänsä ovat
suletut ja heidän jäsenensä värisevät toisinaan kuin vilussa -- mutta
heidän kurkuistaan lähtevä korina muistuttaa ärsytettyjen petojen
vihaista, uhkaavaa murinaa...
Voittajat eivät ole tyytyväisiä, heitä raivostuttaa tuo äänettömyys. He
sinkauttelevat ärsyttäviä pilkkasanoja ristiinnaulituille, mutta eivät
saa vastausta, ei katsetta. Tuossa kaameassa äänettömyydessä on
vieläkin taipumatonta, kauheata uhkaa, joka tahtoo kuolettaa naurun
heidän huuliltaan. Herkimmät kalpenevat ja tukahduttaakseen tuota
painostavaa tunnetta, huutavat he raivoisasti ja vaativat yhä vinhempää
vauhtia. Pois tästä loppumattomasta, kirotusta kujasta!
Piiskat viuhahtavat, pyörät jyrisevät ja vaahtoavien hevosten
raudoitetut kaviot iskevät kiviin, niin että kipenet välähtävät -- ja
tuulen vauhdilla kiitää tuo loistava vaunujono kohti Roomaa. Hienot
puvut liehuvat tuulessa, nuoret, jäntevät käsivarret kiertyvät hentojen
vartaloiden ympärille -- ja melun, jyrinän, kirkaisujen ja rajujen ja
iloisten huutojen seasta kuuluu naisten heläjävää naurua... Ja heidän
jälkeensä jää sakea tomupilvi, joka peittää ristiinnaulitut kuin
vaaleaan jättiläisharsoon, sokaisee heidän silmänsä ja tunkeutuu heidän
kuiviin, polttaviin kurkkuihinsa...
* * * * *
Kaksi vuorokautta on kulunut.
On ilta. Taivas hehkuu punaisena kuin suunnattoman tulipalon
kajastuksessa ja kaukaiset kukkulat hohtavat purppuranvärisinä auringon
viime säteissä. Sypressit seisovat tummina ja liikkumattomina kuin
korkeat, synkät patsaat, ja ristien varjot ulottuvat kauas tasangolle
-- aivankuin suunnattoman pitkät, mustat, ahnaasti kuroittavat
käsivarret... Mantelipuut kukkivat punaisina, ilma on täynnä myrtin,
laakerin ja ruusujen tuoksua ... ja läheisestä öljypuulehdosta kuuluu
satakielen ihana laulu...
Huviajelijat ovat poistuneet, vartijatkin ovat poissa, sillä risteillä
riippuvat ovat jo vaarattomia -- he ovat jo unhotettuja... Heidän
päänsä riippuu velttona rinnalla ja vain korkeitten, terävien
kylkiluitten kohoaminen osoittaa, ketkä vielä elävät. Useimmat ovat
kuitenkin jo kuolleet ja heidän auringonkärventämät ruumiinsa
vivahtavat keltaisenruskealle kuin savustettu liha... Ei nytkään
valituksia, jostakin vain kuuluu kuolevan orjasoturin viimeinen
huokaus, tukahtunut korina tai epätoivoinen hammasten kiristys...
Tuolla riippuu Artarik! Hän elää vielä, sillä hän on ollut voimakas.
Hänen leukansa on rautapihtien lailla yhteenpuristunut; niiden välistä
ei pääse pyyntö, valitus, huokaus... Hänen raskas ruumiinsa on painunut
alaspäin, jalat ovat hieman koukussa ja käsivarret näyttävät tavattoman
pitkiltä, venytetyiltä. Hän ei tunne enää käsivarsiaan, veri on jo
lakannut niissä kiertämästä, ne ovat kuolleet, kylmät ja kankeat. Mutta
hänen leveä, karvainen rintansa kohoaa vielä harvaan ja raskaasti,
hänen sydämensä sykkii, ja hänen jäykät, kauheat silmänsä näkevät
vielä...
Kuten niin monta, monta kertaa ennen, kiintyy hänen katseensa
vastapäätä riippuvaan Karmidekseen.
Nahka on halkeillut hänen kasvoissaan kuin kuori kuivanneessa puussa ja
poskessa oleva ammottava haava on jo alkanut mädätä ... siinä matelee
valkoisia matoja... Hän on saanut toisen kätensä irti -- ja hän riippuu
vain toisesta kädestään ja jaloistaan. Ruumis luonnottomasti
vääntyneenä, silmät mielettömästi pyörien koettaa hän repäistä irti
toisenkin kätensä, mutta turhaan: voimattomana huohottaa laihtunut,
korkea rinta, ja tuskallisesti vavahdellen heiluu ilmassa suuren
rautanaulan repimä käsi -- ja silloin tällöin koukistuvat
suonenvedontapaisesti veriset sormet...
Siinä on Karmides! Kuvankaunis, nuori, voimakas Karmides...
Artarik'in silmissä hämärtää. Hänen korvissaan alkaa valtavasti
kohista, koko avaruus pyörii ja vuoret haihtuvat ilmaan... Hän tuntee
kiitävänsä jonnekin huimaavaa vauhtia, aivankuin siivillä. Ah, niin,
hän on entisen sotaratsunsa satulassa joukkonsa etunenässä... Heidän
sotahuutonsa kajahtaa kuin ukkonen, keihäät ja miekat välkkyvät
auringon loisteessa kuin lukemattomat tulet ja myrskynä ryntäävät he
roomalaisjoukon yli tallaten kaikki...
Mitä tämä on? Hän ei saata käsittää, miten hänet on vangittu.
Roomalaiset ovat hakanneet poikki hänen molemmat kätensä ja nyt
työnnetään häntä pää edellä vetelään suohon... Yhä syvemmälle ja
syvemmälle työnnetään häntä ja hänen täytyy vetää keuhkoihinsa tuota
kauheata, haisevaa liejua. Hän on tukahtumaisillaan, hän painuu yhä
syvemmälle, eikä vain kuole... Hän tahtoisi huutaa sieltä mustasta
syvyydestä, rukoilla, että kuolema saapuisi -- mutta mitään ääntä ei
tule... Eikä kuolema tule ... ei tule... Vihdoinkin pimenee kaikki...
Kuvat vaihtuvat.
Hän on loikovinaan vihreällä nurmella kaukana kotimaassaan. Jossakin
soivat iloisesti paimentorvet -- siellä ajetaan härkälaumaa...
Hurmaavana soittona kaikuu lintujen laulu ja rauhallisena virtaa
mahtava joki välkähdellen laskevan auringon säteissä. Hänen vierellään
leikkii hänen pieni poikansa... Noukkii punaisia kukkia, asetellen
niitä hänen partaansa ... ja hän tuntee niiden vienon tuoksun...
Pienokainen nauraa heleällä lapsenäänellään ja hyväilee hänen otsaansa
hennoilla kätösillään...
Ah! Ne eivät olleetkaan hänen poikansa pienet kädet, vaan yötuuli, joka
leyhähti kaukaa tasangolta ... öljypuun lehdet värähtävät vienosti
suhisten, aivankuin olisivat kuiskanneet jotakin surullista ja
kauheata, ja tuntuu kuin tummat sypressit olisivat hiljaa
huokaisseet... Ja myrttien ja ruusujen tuoksuun sekaantuu inhottava,
tukahduttava ruumiinlöyhkä...
Ihana sinipunerva hohde sammuu kaukaisilla kukkuloilla. Vain alhaalla
taivaanrannalla näkyy vielä leveä, tummanpunainen juova kuin valtava,
liikkumaton verivirta... Harmaana ja vastustamattomana saapuu hämärä.
Satakielen laulu on jo tauonnut ja epäselvästi kuin mustan sumun
lävitse näkee Artarik miten kaukaa lähestyy parvi korppeja. Kuin
manalan pahat henget leijailevat ne jonkun aikaa ristien yläpuolella,
aivankuin valiten uhrejaan... Niiden siivenlyönnit suhisevat pimeässä
hitaasti ja salaperäisesti ja silloin tällöin kuuluu lyhyt, käheä ja
onnettomuutta ennustava vaakkuna kuin kuolonkorahdus...
Silloin yksi suurimmista istuutuu eräälle ristille. Artarik näkee,
miten se tarkastelee hetken arvostelevasti päätään kallistellen
ristillä riippujan taivasta kohti kohotettuja kasvoja. Sitten se
hypähtää kömpelösti vaalealle, tomuiselle tukalle ja painaa paksun,
mustan nokkansa syvälle kuolleen lasittuneihin, sinisiin silmiin...
Vuorille asti on tuuli kuljettanut verenhajun. Ja kun yhä enemmän
pimenee, hiipii sieltä joukko susia. Hitaasti ja äänettöminä näyttävät
ne aivankuin liukuvan maata pitkin ja niiden tummat, epämääräiset
ruumiit muistuttavat pimeässä aaveita tahi ristillä riippuvien
vainajien haamuja... Lähetessään Appian tietä pysähtyvät ne ja
tuijottavat epäilevinä tuota outoa jonoa; pimeässä kiiluvat niiden
silmät kuin salaperäiset, vihreinä hehkuvat hiilet...
Vihdoin lauman johtaja rohkaistuu ja hiipii matalana lähimmän ristin
viereen -- sen, jossa riippuu kuoleva Karmides yhden käden varassa.
Ensin se hotkaisee suuhunsa ristin juurelta hyytynyttä, naulanreijistä
valunutta verta. Sitten se kohottaa kuononsa ilmassa riippuvaa kättä
kohden, nuolaisee ensin pitkällä, punaisella kielellään tuota revittyä,
veristä kättä värisevine sormineen. Ja sitten...
Niin -- susilla ja korpeilla on nyt yltäkyllin ruokaa, sillä jo tuossa
yhdessä ristikujassa, joka ulottuu Roomasta Capuaan, on kuusituhatta
ristiinnaulittua.
Kuusituhatta ristiinnaulittua...