»Hän osasi olla niin miellyttävä, niin miellyttävä, niin miellyttävä!»
Sanat ovat Adolf Lindforsin Ida Aalbergista lausumat. Näin muistelee
Lindfors, vaikka Ida Aalberg elämänsä lopulla joutui sangen vaikeisiin
konflikteihin hänen kanssaan. Ja näin puhuu melkein jokainen, joka on
tullut henkilökohtaisesti tuntemaan suuren näyttelijättären. Bärtta
Rainio, joka kuului Ida Aalbergin kiertueeseen 1893—1894, on kertonut,
että tämä siihen aikaan saattoi tehdä jokaiselle ihmiselle, mitä ikinä
halusi; kukaan ei voinut vastustaa hänen hurmausvoimaansa. On varmaan
hyvin kuvaavaa, että syksyllä 1914 muutamat nuoret naiset kiistelivät
keskenään siitä, kuka heistä enimmän osasi pitää Ida Aalbergista!
Mistä johtui Ida Aalbergin suuri vaikutusvoima ihmismieliin?
* * * * *
Sekä näyttämöllä, että näyttämön ulkopuolella Ida Aalberg vaikutti
ympäristöönsä suggeroivalla voimalla.
Nuoruudessaan hän ei ollut saanut paljoa oppia, mutta ottamalla
periaatteekseen suurien persoonallisuuksien etsimisen ja pyrkimällä
heidän läheisyyteensä hän loi elämälleen aatteellista pohjaa ja sai
vielä tietoja tai ainakin ohjeita tietojen löytämiseen. Hän sai itse
elämässä oppia semmoista, mitä toiset oppivat koulussa ja yliopistossa.
Vaikka hän oli harvinaisen tarmokas, ei hän voinut alkeiskasvatuksen
puutteellisuutta — ankarassa katsannossa — koskaan täysin poistaa.
Hän tunsi sen itse ja valitti sitä läheisimmille ystävilleen.
Teoreettisissa kysymyksissä hän, kuten sanottu, oli todellisuudessa
paljoa avuttomampi kuin aikalaisista yleensä näytti. Hänen herkästä
vaistostaan ja henkisestä joustavuudestaan johtui, ettei tuota
puutteellisuutta huomattu ja että häntä pidettiin korkean tietopuolisen
kouluutuksen omaavana henkilönä. Ida Aalberg oli henkevä ja älykäs,
ja hän osasi keskustella eetillisistä ja taiteellisista kysymyksistä,
Ibsenistä ja ihmishengen korkeimmista saavutuksista vapaasti, palavan
innostuneesti ja omakohtaiselta tuntuvalla vakaumuksella.
Vaikka Ida Aalberg sai elämänsä varrella runsaan määrän kokemuksia
ja tietoja, ei hän erikoisemmin voinut niillä tietenkään lumota
ympäristöään. On paljon muistelmia siitä, että seurustelu Ida
Aalbergin kanssa oli henkevää ja että hän itse puhui suurenmoisesti,
mutta verraten vähän tiedetään kertoa siitä, mitä hän todella puhui.
Henkilölle, joka arvioi ihmisiä älyllisyyden perusteella, Ida Aalberg
ei voi olla mikään todellinen suuruus. Jos ryhdyttäisiin tutkimaan,
mitä Ida Aalberg oli ajattelijana, saataisiin tulokseksi verraten
niukka sarja hänen lausumiaan aforismeja ja elämänohjeita.
Ida Aalbergin historiassa näyttäytyy jonkinlainen »ikuisesti
naisellinen» liian selvänä, jotta häntä voitaisiin pitää minään
syvällisenä ajattelijana. Semmoista joukkosuggestionia, jota Ida
Aalberg harjoitti, ei voidakaan koskaan saada aikaan puhtaasti
älyllisillä ominaisuuksilla. Ida Aalbergin naisellisuus veti puoleensa
enemmän kuin parhainkaan filosofia.
Saatetaan väittää, että suuri taiteilijamaine oli eräs tekijä Ida
Aalbergin suggeroivassa voimassa. Se onkin sangen todennäköistä,
mutta toiselta puolen hänen tiedetään vaikuttaneen voimakkaasti
semmoisiinkin, joilla ei ollut edes aavistusta siitä, että hän oli
taiteilija. Ulkomaanmatkoillaan Ida Aalberg usein salasi olevansa
näyttelijätär, jopa semmoisiltakin henkilöiltä, joiden kanssa hän
joutui verraten paljon tekemisiin.
Gregori Tigerstedtin kunniaksi sepittämässään »Vänrikin tervehdyksessä»
Runeberg sanoo:
»Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten
kulkeissas täällä elon tanterella,
kuink' outo voima, pakko sisäinen
toist' ihmistä voi toiseen taivutella?
Näet muodon, äänen kuulet, riemastut,
vaan et voi virkkaa, miks' niin ihastut.»
Jo varhaisesta nuoruudesta Ida Aalbergissa oli semmoista salaperäistä
voimaa, joka tehosi. Hänen äänessään oli oma suggestiivinen tenhonsa,
sitä voi verrata Cremonan viuluun, ja jo se kohotti hänet ikäänkuin
ylemmälle tasolle ja eroitti hänet tavallisista ihmisistä. Emmy Rejman
uteli joskus, miten Ida Aalberg oli voinut saada tuommoisen hurmaavan
äänen. Ida Aalberg vastasi: »Kohtalolta olen sen saanut, kohtalolle
saan olla kaikesta kiitollinen.»
Ida Aalberg osasi puhua erinomaisen vilkkaasti. Toisinaan, kun hän
innostui tai kiihtyi, virtasivat sanat pitkänä, melkein katkeamattomana
ryöppynä hänen huuliltaan, veret vaihtelivat hänen kasvoillaan ja
hänen silmänsä säikkyivät. Hän oli ihana innostuksessaan, joka
vaikutti sähköisästi ja mukaansa tempaavasti. Useimmiten hän kuitenkin
oli verraten vähäpuheinen, keskusteli kyllä ja loistavana emäntänä
ohjasikin keskustelua, mutta antoi toisten puhua enemmän kuin itse
puhui. Itsestään ja saavuttamistaan voitoista hän ei mielellään
keskustellut. Siinä hän suuresti erosi tavallisesta näyttelijätyypistä.
Ida Aalbergin kyvyssä miellyttää ihmisiä oli jotakin luontaista ja
synnynnäistä. Pääasiassa hän hurmasi koko olemuksellaan ja aivan
välittömästi. Luonnollisesti hänellä, joka oli näyttelijä ja paljon
nähnyt ja kokenut ihminen, sentään oli tietoisiakin keinoja, joilla hän
vangitsi ja lumosi. Jos hän esim. jossakin pikkuasiassa tarvitsi jonkun
henkilön avuliaisuutta, hän saattoi aloittaa kirjeensä: »Suloinen rouva
N.N.!» tai: »Ihana rouva N.N!» Ida Aalberg osasi käyttää mairittelevia
sanoja, huomaavaisuutta ja rakastettavaa kohteliaisuutta yhtä hyvin
kuin joku toinenkin, mutta tämä puoli ei mitenkään riitä selittämään
hänen tenhoavaa voimaansa. Hänen hurmauskykynsä ulottui palvelijoihin
ja lapsiin yhtä erehtymättömästi kuin niihin, joiden kanssa hän
keskusteli taiteesta. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin vanha palvelija
Andrei jumaloi emäntäänsä. Rouva Rejmanin lapset yrittivät selittää
vaikutelmiaan äidilleen: »Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin olisi
sunnuntai», tai: »Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin meillä olisi
hyvin paljon vieraita.» Kerran, kun Ida Aalberg pitkänlaisen poissaolon
jälkeen aivan odottamatta saapui Rejmanille, ei palvelijatar, joka oli
avaamassa ovea, voinut olla huudahtamatta: »Tervetuloa!» Nähdessään
tuon kaivatun vieraan tyttö ilossaan ihan unohti yleisen tavan
vaatimukset.
Ida Aalbergin opettaja Marie Strauch-Spettini kirjoittaa eräässä
kirjeessään m.m.:
»Teidän pelkkä läsnäolonne on antanut minun elämälleni paljon
sisältöä. — — — Olen Teihin niin syvästi kiintynyt kuin vain voi
olla ihminen, joka koko sielustaan on halunnut päästä suuren sydämen
läheisyyteen.»
Jo Lauri Kivekkäälle Ida Aalberg oli suositellut käytännölliseksi
ja hyväksi elämänohjeeksi »ylhäistä eristyneisyyttä» ja kehoittanut
tätä luopumaan klubielämästä ja tyhjänpäiväisistä keskusteluista
monien ystävien kanssa. Itse Ida Aalberg jo nuorempana käytti
hyväkseen tätä eristäytymisprinsiippiä loukaten sillä tovereitaan
ja useita muitakin ihmisiä. Dusen antama esimerkki itsetietoisesta
käyttäytymisestä lienee vaikuttanut häneen voimakkaasti. Maila Talvio,
joka persoonallisesti tutustui Ida Aalbergiin Pietarissa alkuvuonna
1894, on kertonut, että tämä silloin esiintyi kuin majesteetti, joka
on täynnä oman arvonsa tuntoa ja on tottunut siihen, että hänen
pienimpiäkin viittauksiansa totellaan. Myöhemmin Ida Aalbergille
toi velvoituksia avioliitto vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kanssa.
Hän seurusteli Pietarin aristokraattisissa piireissä, ei ainoastaan
vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin sukulaisten kanssa, vaan muidenkin
aatelisten. Kreivittäret Wolkenstein ja de Prozor kuuluivat hänen
läheiseen tuttavapiiriinsä. Suomalaissyntyinen rouva von Seume
tuntuu henkevyydellään ja älyllään tehneen Ida Aalbergiin erittäin
voimakkaan vaikutuksen. Huolimatta tragikoomillisesta kohtauksesta
vuonna 1894 rouva Abazi myöhemmin kuului Ida Aalbergin läheisiin
ystäviin, ja hänen kanssaan virisi monta keskustelua Ibsenin draamojen
salaisuuksista. — Rouva Emmy Rejman, varhaisen nuoruuden ystävä,
kertoo joskus soimanneensa Ida Aalbergia hänen omaksumansa ylhäisen
valtijatar-asenteen vuoksi. Ida Aalberg ei ollut huomautuksesta
ollenkaan loukkaantunut, ja pidättyvä asenne oli heti vaihtunut mitä
välittömämmäksi ja vilpittömimmäksi ystävä-suhteeksi.
Ida Aalbergilla oli johonkin henkilöön tutustuessaan tapana katsoa tätä
syvälle silmiin. Se ei ollut vain hypnoottisen voiman harjoittamista,
tuo katse oli pikemminkin tutkiva. Hänellä oli tavattoman kehittynyt
psykologinen vaisto ja hän tiesi pian, miten kuhunkin henkilöön oli
suhtauduttava. Hänen joustavuutensa keskustelussa on hämmästyttänyt
useita. Hän osasi »frappeerata» — »frappeeraaminen» oli eräs hänen
mielisanojaan — näyttämön ulkopuolellakin, ei sanoillaan, vaan tavalla,
jolla sanat lausuttiin ja olemuksellaan, josta säteili magneettista
voimaa. Vuonna 1904 eräs tanskalainen sanomalehtimies kirjoitti
kuvauksen Ida Aalbergista, kuvauksen, joka perustui haastatteluun.
Mitä hän kertoo keskustelusta ja Ida Aalbergin puheista, on tavallaan
mielenkiintoista, mutta tuskin erikoisen syvällistä. Taiteilija oli
selitellyt Hedda Gablerin olemusta: Hedda ei ollut pahempi kuin
naiset yleensä, jokaisella naisella on taipumus toisinaan olla
paha, arvostella kierosti ja sortaa omaa sukupuoltaan; tuo taipumus
näyttäytyy Heddassakin, joka kuitenkin muka perusolemukseltaan on hyvä.
Paljon enemmän kuin tuo puhelu tehosi sanomalehtimieheen Ida Aalbergin
olemus ja käyttäytyminen, hänen syvä katseensa, hänen käsiensä
hermostunut leikittely ja hänen originellit asenteensa. »Viisaat silmät
hymyilivät», sanotaan tuossa kuvauksessa parikin kertaa.
Sitä naisellista pahuutta, jonka valossa hän yritti tarkastella
Hedda Gablerin luonnetta, oli joskus hänessä itsessään riittämiin
asti. Hän saattoi olla julman ironinen oman sukupuolensa edustajia
kohtaan. Vieraillessaan Viipurin näyttämöllä Kleopatrana hän näytännön
jälkeen kysyi mitä viattomimmalla äänellä: »Keitä olivat ne kaksi
pientä makkaraa, jotka avustivat minua siinä ja siinä kohtauksessa?»
Kysymyksessä olevat henkilöt olivat Viipurin Näyttämön tunnetuimpia
naisnäyttelijöitä. Kun saman teatterin puvustonhoitaja tahtoi osoittaa
ihastustaan häntä kohtaan, teeskenteli Ida Aalberg hämmästystä ja oli
olevinaan osakseen tulleesta huomiosta suunnattomasti mairiteltu: »Oo,
te muistatte minut vielä?» kuuluivat hänen nöyrät ja vaatimattomat
sanansa.
Huumori ei ollut vierasta Ida Aalbergille. Hänen Cypriennensä muodostui
elämykseksi hänen taiteensa monille ihailijoille. 'Tarvitsi vain nähdä,
kuinka tuo intelligentti nainen avasi suuret silmänsä ja leikitteli
naivia hupakkoa; siinä oli näkemistä kerrakseen, on eräs heistä
sanonut. Näyttämön ulkopuolellakin Ida Aalberg osasi olla hurmaavalla
tavalla humoristinen. Kelpasi olla kuuntelijana, kun hän esim. kuvaili
Suomen maaseutukaupunkien hotellioloja. Kesällä 1914 hänellä oli kaksi
koiraa, punertava irlantilainen setteri Sir ja suuri tanskalainen
Jens. Oli suuri nautinto nähdä Ida Aalbergin istuvan portaille
lemmikkinsä Sirin viereen ja pitkässä hellässä puhelussa varoittavan
'mustasukkaisuuden skorpionista', joka ahdisti tätä Jensin läheisyyden
vuoksi. — Sir harmaantui ikävästä, kun emäntä viipyi ulkomailla, ja
kuoli suruun muutamia päiviä Ida Aalbergin kuoleman jälkeen.»
Vakavuus ja ihanteellisuus olivat yleisenä sävynä Ida Aalbergin
puheissa ja keskusteluissa. Hänen oma luonnonlaatunsa veti häntä siihen
suuntaan, ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuki voimakkaasti tätä
taipumusta. Kaiken toiminnan tuli perustua aatteellisuuteen ja ankaraan
käsitykseen elämän suuresta vakavuudesta, sitä oppiahan vapaaherra
oli alusta alkaen saarnannut, oppia, jonka oikeutusta Ida Aalberg ei
koskaan kieltänyt. Ida Aalberg oli kuitenkin siinä määrin hetken lapsi,
ettei hän aina voinut pysyä niissä ylevissä ilmapiireissä, joissa hänen
miehensä olisi toivonut hänen pysyvän. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband
tuskin olisi hyväksynyt vaimonsa menettelyä, jos olisi tiennyt tämän
esim. kerran hänen poissaollessaan menneen naamiohuveihin Viipurin
Seurahuoneelle ja siellä kovasti hullutelleen muiden mukana. Se oli
toki toista kuin ne lastentanssiaiset, joita Ida Aalberg pani toimeen
Helsingissä, asunnossaan Vironkadun 5:ssä ja joissa hän itse tanssi
mukana. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband vihasi kevytmielisyyttä ja oli
sangen arka vaimonsa arvosta, mutta ahdasmielinen hän ei ollut. Kun Ida
Aalberg kutsui kotiinsa Viipurin Näyttämön näyttelijät, saattoi vilkas
emäntä innostua näiden mukana sydämensä pohjasta hoilaamaan »Hanssin
Jukkaa», ja kun oli päästy päähän säkeistö:
»On mua lyötynä puukolla
ja rautapuntarilla,
seitsemän kertaa suolet syliss'
olen tanssinut permannolla»,
hän villissä riemussa, koko ajan vilkkaasti elehdittyään ruumiillaan,
huusi miehelleen: »Alexander, Alexander, eikö tämä ole mainiota
— ajattele sitä Suomen kansaa, ajattele, mikä hirvittävä voima
onkaan tässä laulussa!» Tämmöiset kuvaelmat olivat kuitenkin sangen
harvinaisia, vakavuus, pidättyväisyys, tyyneys ja ylimysnaisen
arvokkuus olivat hänen esiintymisensä tavallisia ominaisuuksia, ellei
hän ollut jostakin syystä kiihtynyt. Ennen näyttämölle menoaan hän
tavallisesti koetti kiihoittaa itseään vilkkailla liikkeillä, usein hän
myöskin järjesti silloin — ainakin tuntuu siltä, että hän menetteli
tietoisesti — pienen riidan joko avustajakunnan tai jonkin näyttelijän
kanssa saadakseen verensä liikkeelle. Näyttämöharjoituksissa hän
saattoi loukata toisia näyttelijöitä hillittömyydellään, joka johtui
hänen suuresta työinnostaan. Veltto ja saamaton tai empivä ohjaaja ei
olisi voinut säästyä hänen moitteiltaan ja halveksimiseltaan. Ohjaajan
piti pystyä kiihoittamaan ja auttamaan.
* * * * *
Eräät Ida Aalbergin nuoruuden ystävät ovat kertoneet, että hänellä
melkein alusta alkaen oli suuri kyky antaa oma leimansa huoneelle,
jossa hän asui. On sanottu, että hän osasi tehdä hotellihuoneenkin
viihtyisäksi ja kodikkaaksi. Monilla ulkomaanmatkoillaan hän sai
arvokkaita kokemuksia siitä, miten kaikki oli järjestettävä omassa
asumuksessa. Varsinkin Kööpenhaminassa vietetty aika lienee ollut
opettavaa, saihan hän siellä käydä esim. semmoisessa mallikodissa kuin
Luise Heibergin, joka ainakin aikoinaan oli ollut kööpenhaminalaisten
ihanteena. Miten suuressa arvossa Ida Aalberg piti asunnon
sisustamista, näkee riittävän selvästi hänen kirjeenvaihdostaan Lauri
Kivekkään kanssa.
Maila Talvio on kuvannut Ida Aalbergin viimeistä helsinkiläistä kotia:
»Muistan joskus tulleeni hänen saliinsa ja saaneeni odottaa emäntää
hetkisen. Palvelija oli kehoittanut istumaan, mutta minä jäin aina
ovensuuhun. Miten näenkään selvästi edessäni tuon salin Vironkadulla
5. Kuinka siellä värit ja suhteet sulivat yhteen! Voisin luetella
jokaisen esineen ja missä se seisoi, mutta se ei tässä ole pääasia.
Komeampia koteja tapaa, mutta ei sitä laulavaa, hivelevää hiljaisuutta,
mikä tässä kodissa täytti ilman. Oli kuin jossain huoneuston päässä
olisi ollut puutarha, jonka ovet olivat auki. Aavisti, että siellä oli
kukkasia, lintuja, sinistä vettä ja humisevia puita, vaikkei mitään
näkynyt. Teki heti johtopäätöksen, että talon valtijatar hetkeksi oli
pistäytynyt puutarhaan, mutta hänen kätensä kosketus lepäsi kaikkialla,
hänen ajatuksiansa ja unelmiansa oli koti täynnä, ne viipyivät ilmassa,
lauloivat, ilakoivat ja nyyhkivät, odottaessaan häntä palaavaksi.
Jotakin tämän tapaista tunsin aina seisoessani ovensuussa Ida Aalbergin
kodissa. Ja sitten hän tuli, säteilevänä ja eloisana — oi kuinka
näenkään tuon ryhdin, jolle ei ole vertaa, nuo ihmeelliset silmät — —
—. Ja nyt kun hän on täällä, ovat kaikki muistot ja unelmat, joita ilma
huoneessa on täynnä, rauhoittuneet. Kaikki on hiljaa ja kuuntelee häntä.
Ida Aalbergin koti oli rakkaudella luotu. Siinä ei ollut mitään
tilauksesta tehtyä tai ulkonaisen vaikuttavaisuuden vuoksi hankittua.»
* * * * *
Samoinkuin ollessaan avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa Ida Aalberg
toisessakin avioliitossaan tuntuu olleen erittäin taloudellinen
ja käytännöllinen perheenemäntä. Joskus hänen sanotaan saaneen
tuhlailevaisuuden puuskan, mutta tavallisissa oloissa hän säästi
yksin neulojakin ostaessaan. Tilien piti olla aina selvinä, hän
muisti tarkalleen pienimmätkin menoerät, ja taiteilijana hän valvoi
huolellisesti myöskin tulojaan. Ida Aalberg eli aivan vapaana
taloudellisista huolista vain pari kolme viimeistä vuottaan.
Syksyllä 1911 hänelle valtion puolesta myönnettiin huomattavan suuri
taiteilija-eläke, ja samoihin aikoihin vapaaherra Uexküll-Gyllenband
peri vanhempiensa kuoltua näiden omaisuuden, m.m. kauniin Augustenhof
nimisen huvilan Viipurin liepeiltä.
* * * * *
Ida Aalberg oli luonteeltaan tavattoman epäluuloinen. Ollessaan
kihloissa ja avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa hän yhtämittaa
epäilee, että joku vieras aukoo heidän kirjeitään ja lukee niitä.
Naistuttaviinsa hän nuoruudestaan asti suhtautuu epäluuloisesti,
Bergbomin hyviä tarkoituksia ja suopeutta hän ei tahdo jaksaa uskoa.
Teatterielämä monine juonitteluineen oli omansa kehittämään tätä
ominaisuutta. Epäluuloisuus teki hänet sulkeutuneeksi.
Ida Aalberg oli aina erittäin hermoherkkä. Häämatkallaan 1894 hän
tuntuu ajoittain olleen suorastaan hermosairas. Vuoden 1911:n suuret
rettelöt ja seuraava vastentahtoinen toimettomuuden aika vaikuttivat
häneen ylen pahasti.
On täysi syy uskoa, että Ida Aalberg päivä päivältä oppi antamaan
yhä suuremman arvon miehelleen ja kunnioittamaan tämän ihanteellista
mieltä. Hänen useista lausunnoistaan voi päätellä näin käyneen.
Syrjäisestä Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yhdyselämä
tuntui erittäin sopusointuiselta. Niinpä lieneekin katsottava suureksi
osaksi hermosairaudesta johtuvaksi, että Ida Aalberg elämänsä
lopulla epäili miestään, syytti tätä uskottomuudesta, koetti vaania
hänen toimiaan ja seurata hänen kaikkia askeleitaan. Sairaalloinen
mustasukkaisuus näyttäytyi joskus seurassakin hämärinä viittauksina ja
härnäilemisenä. Epäluulonsa alkuaiheen Ida Aalberg eräälle ystävälleen
sanoi saaneensa siitä, että hänen miehensä muka ei ollut voinut
tyydyttävästi selvittää, mihin eräs suurehko rahasumma oli kulutettu.
Hän koetti käyttää vakoilijoina läheisiä henkilöitä, ja vaikka hän ei
saanut mitään vahvistusta epämääräisille luuloilleen, hänen tuskansa
näyttäytyi joskus mielettömän raivokkaana.
* * * * *
Siitä, kuinka Ida Aalbergin taide tehosi valtavasti nuoriin mieliin,
on paljon mitä vakuuttavimpia todistuksia. Ida Aalberg oli monen
suomalaisen tytön ensimmäinen suuri rakkaus. Hänen tähtensä vietettiin
unettomia öitä, haaveiltiin ja kuljettiin hurmiotilassa päivät
pääksytysten. Vielä elämänsä viimeisenä vuotena hän sai suuren joukon
kirjeitä, joissa hänelle tuntemattomat nuoret lähettäjät kiittävät
häntä saamistaan korkeista elämyksistä ja puhuvat hänelle jumaloivaa
kieltä.
Eräs venäläinen nainen, tyttönimeltään Nataša Radlov, on kirjoittanut
kuvauksen ystävyydestään Ida Aalbergin kanssa. Hänen kirjoituksensa on
sangen pitkä, siitä tulisi, jos se painettaisiin, kokonainen kirja.
Koska suuri tenhotar Ida Aalberg esiintyy Nataša Radlovin välittömässä
kuvauksessa erinomaisen elävänä, on syytä selostaa sitä ja ottaa siitä
muutamia kohtia semmoisenaan.
»Olin seitsemäntoistavuotias, kun ensi kerran tammikuussa 1905
näin hänet näyttämöllä. Näyteltiin »Hedda Gabler» ja Pietarin
Komedia-teatteri oli täpötäynnä kansaa. Odotin vapisevin sydämin
näytännön alkua — ja mitä näin? Näyttämöllä oli ikävä, väsynyt nainen,
ilman innostuksen varjoakaan. Tämä oli ensimmäinen kohtaamisemme.
Tultuani kotiin sanoin: »En ymmärrä, mitä ihmeellistä siinä oli,
minusta se oli ikävää!» Kolmen päivän kuluttua sain pääsylipun
»Rosmersholmiin». Läksin, koska pidin tästä kappaleesta, ja osaksi myös
pelkästä uteliaisuudesta. Saatoinko aavistaa, että minulle avautuisi
taivas, että minulle nero tuona iltana paljastaisi elämän syvimmän
salaisuuden. Ei, se ei ollut hän, tuo sama, joka oli näytellyt Heddaa.
— Rebekkaa ei näytellyt kukaan, näyttämöllä liikkui, eli ja kärsi elävä
Rebekka; niin, hän oli elävä, ei ollut enää näyttämöä, tuntui kuin ei
olisi ollut katselijoita, oli vain nero, jonka Jumala oli lähettänyt —
— —. Ja kaikki, kaikki unohtui sinä iltana. Ihminen, joka tuli sinne
pienine murheineen, näki surun ja unohti omat murheensa; ihminen,
joka tuli sinne pahoin ajatuksin, puhdistui hänen näytellessään, ja
kaikki paha katosi; ihminen, joka tuli epäuskoisena, uskoi. Noina
kolmena tuntina, joina näin viheriät silmät innostuksesta loistavina,
ylimaallisina, ja kuulin äänen, joka tunkeutui sydämen syvimpään
sopukkaan, minulle avautui koko maailma. Ja teatterista tuli pyhäkkö;
siinä juuri oli hänen voimansa, että hänen teatterissaan teki mieli
rukoilla. Tuo ainoa ilta antoi minulle voimaa, uskoa, iloa, halua tehdä
työtä loppumattomiin.»
Myöhemmät näytännöt, varsinkin »Kamelianainen», lisäsivät yhä Nataša
Radlovin ihastumista:
»Kamelianainen» annettiin jäähyväisnäytäntönä, ja sali oli täynnä
kukkia, valkoisia narsisseja satoi aivan satamalla ja _Aurinko_, niin
nimitin ajatuksissani Ida Aalbergia ja niin nimitin häntä kaikkina
noina kymmenenä vuotena, otti kukat ja onnellisena ja kiitollisena
hymyillen painoi niitä hellästi rintaansa vasten. — — — Loppumattomiin
seisoi ihmisiä esiripun edessä, loppumattomiin pyydettiin Aurinkoa
näyttäytymään, uudelleen ja yhä uudelleen, ja hurmaantuneiden,
heltyneiden äänten kohina täytti pienen teatterin. Ja minä, minä uin
kyynelissä, olin kuin järkeni menettänyt, näin ainoastaan hänet,
joka oli minun Aurinkoni, minun rakkauteni, sillä nyt minä rakastin
häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ajatellen häntä ja hänen
taidettaan minä heräsin ja nukuin, kiittäen häntä onnestani. Tämä oli
minun ensimmäinen ja mieletön rakkauteni; hänen ja hänen taiteensa
tähden minä uskoin, että elämä on ihana, että elämällä on tarkoitus ja
päämaali, jonka edestä kannattaa elää, ja nuoren mielen kiihkeydellä
minä päättelin: on yksi päämaali — teatteri; sinne täytyy mennä ja
päästä Auringon luo, öisin heräsin haluun päästä pikemmin alkamaan
työni, pikemmin antamaan voimani, henkeni Idalle ja hänen kauttaan
teatterille. Tunteeni täytti minut niin, kiitollisuuden ja rakkauden
tunne, että vihdoin en enää kestänyt, vaan lähetin hänelle ensimmäisen
kirjeeni. En pannut siihen osoitetta, enkä pyytänyt vastausta.»
Koulussa saatiin pian tietää Nataša Radlovin suuresta rakkaudesta, ja
eräs opettajattarista, joka entuudesta tunsi Ida Aalbergin, ehdotti,
että käytäisiin yhdessä tämän luona. Nuori tyttö oli onnesta aivan
sekaisin. Vihdoin hän on Ida Aalbergin valoisassa kodissa:
»Kuului silkin kahinaa ja hänen pehmeä suloinen äänensä: »Heti, heti»,
ovi aukeaa ja nopein askelin, kädet ojennettuina, kirkas hymy huulilla
ja vihreissä silmissä hän astuu sisään koko olento täynnä innostusta,
täynnä tenhoa. Ainoastaan hän osasi noin tervehtiä, noin katsoa toisen
sydämen sisimpään, kauan, lämpimästi, sillä heti valloittaen ja
lähentäen itseensä ihmiset. En osaa mitään kertoa keskustelustamme:
oikeastaan vain opettajattareni Varvara Petrovna keskusteli Idan ja
hänen miehensä Aleksander Aleksandrovitšin kanssa. En kuullut siitä
paljoa, hän piteli kättäni omassaan, ja minä vain ajattelin, elinkö
todella vai oliko kaikki tämä unta. Kuin unennäkö kului tuo tunti
Idan luona, ja oli aika sanoa hyvästi. Mutta ennen hyvästijättöä minä
kokosin kaiken rohkeuteni, joka oli minut jättämäisillään, ja sanoin:
»Minulla on Teille suuri, hyvin suuri pyyntö, tuossa on valokuvanne,
kirjoittakaa siihen nimenne ja antakaa se minulle.» »Kyllä, heti.»
Hän nousi nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen. Mutta ei kulunut
minuuttiakaan ennenkuin kuului hänen äänensä: »Tulkaa tänne, tulkaa,
nopeasti.» Sydän kurkussa menin hänen luokseen, ja siitä alkoi
ensimmäinen tuttavuutemme. — »Tekö siis olette Radlova?» Ida piteli
kädessään käyntikorttiani ja näytti tuumivan jotakin. — »Niin.» — »Tekö
kirjoititte minulle viikko sitten?» — »Minä, minä, antakaa anteeksi»,
sopertelin minä punastuen. — »Ei, ei, kirjoittakaa vain, kirjoittakaa
vielä, olin hyvin, hyvin liikutettu kirjeestänne.» Hän katsoi minuun
pitkään, otti minut luokseen ja suuteli minua otsalle. Sitten hän
valitsi vielä valokuvan, kirjoitti siihen ja antoi sen minulle.»
Nataša Radlov sai kiihkeän halun teatteriin, mutta kun hän tiesi, että
kotona oltaisiin jyrkästi vastaan, hän kerran karkasi koulusta ja pyrki
Ida Aalbergin puheille. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan ja puhui
nuorelle tytölle vakavasti:
»Täytyy syventyä itseensä — se on oppimista. Täytyy etsiä sisällystä
omasta itsestään — ymmärrättekö? Mutta ennen kaikkea: vaalikaa tuota
ihanteellisuutta, joka loistaa silmistänne. Vaalikaa sitä, sillä se
on tärkein kaikesta, taistelkaa sen puolesta, puolustakaa sitä kaikin
voimin kaikkea huonoa ja alhaista vastaan. Menkää, mikäli voitte,
asioiden ytimeen, kärsikää, sillä ilman kärsimystä ei ole luomiskykyä.»
Seuraavina aikoina Nataša Radlov tapasi usein Ida Aalbergin ja kiintyi
tähän yhä enemmän. Nuori tyttö oli niin hurmaantunut Ida Aalbergin
taiteeseen, että otti pahakseen, kun tämä sanoi vain puolinaisenkin
kiitoksen Moskovan Taide-teatterin esityksistä. Ihmisenä Ida Aalberg
säilyi loppuun asti kaiken vertailun ulkopuolella, vaikka Nataša Radlov
joutui suuressa rakkaudessaan kärsimään mitä kamalimpia tuskia. Ida
Aalberg pyysi hänet seuralaisekseen Budapestiin syksyllä 1907, ja
riemulla, jonka tuo ehdotus herätti, ei ollut mitään rajaa. Unkarissa
Ida Aalberg sai yhtäkkiä epäluulon, että Nataša Radlov ei ollutkaan
se vilpitön tyttö, jona hän oli häntä pitänyt, ja siitä seurasi sarja
ikäviä kohtauksia, syytöksiä ja ehdotus, että he eroaisivat. Nataša
Radlov pyörtyi kuullessaan kylmiä sanoja jumaloimansa olennon huulilta,
ja silloin hän pääsi uudelleen armoihin. Sovinto palasi heidän
välilleen, mutta kun Ida Aalbergin epäluuloisuus oli kerran herännyt,
se tahtoi yhä uudistua.
Nataša Radlov meni venäläiseen teatterikouluun valmistuakseen
näyttelijäksi. Siellä hän pian pääsi selville, ettei teatteri ollutkaan
se pyhyyden ja jumaluuden temppeli, jolta se oli hänestä näyttänyt, kun
hän oli katsellut Ida Aalbergin työtä ja olemusta.
»Tänä syksynä oli koulussa vielä kurjempaa kuin ennen, opettajat
hakkailivat vielä enemmän naisoppilaita ja vaatimukset olivat vielä
tyhmemmät. Saattaa olla, että ympäristö oli painanut minuun leimansa ja
minä olin alkanut toisinaan arvostella asioita kevytmielisemmin kuin
ennen, olin piloillani omaksunut joitakin sanoja ja kerroin tapani
mukaan kaikki Idalle. Ja nyt alkoi hänen suhteessaan minuun ilmetä
jonkinlainen kylmyys, joskus pilkallisuus, joskus halveksuminen.
Muistan erään hänen kirjelippunsa: »Olen Eremitagessa huomenna
täsmälleen k:lo 1, Tekin voitte vielä olla täsmällinen.» Mutta minä en
kevytmielisyydessäni antanut mitään arvoa tuolle Idassa tapahtuneelle
muutokselle. Vähää ennen joulua alkoivat opettajain hakkailut mennä yli
rajojen, meistä alettiin juoruilla koulussa, ja minä tulin tajuihini.
Itkien kerroin kaikki Idalle ja hän vastasi: »Ihminen ei voi kestää
sitä.» Samalla hänen silmänsä katsoivat sieluuni niin moittivasti ja
niin vihaisesti, että minun tuli paha olla ja minä huudahdin: »Teillä
ei ole oikeutta sanoa, että minä en ole ihminen.»
Ida Aalbergin sanojen vuoksi Nataša Radlov kuitenkin jätti koulun. Ida
Aalberg uskoi silloin hänelle käyneen huonosti, kohteli häntä hellästi
kuin sairasta lasta, mutta kun Nataša Radlov ei tehnyt semmoista
tunnustusta, jota Ida Aalberg odotti, tämä raivostui ja hälyytti tytön
äidin.
Ȁitini antoi minulle kirjeen, joka oli hyvin kuvaava Idalle,
koska se selvästi näytti hänen ekspansiivisuutensa ja traagillisen
elämänkäsityksensä. Kerroin kaikki äidilleni, ja hän lähti Idan luo.
Palattuaan hän sanoi: »Ida odottaa sinua huomenna päivällä, hän voi
hyvin pahoin ja hänellä on päänsärkyä; sinä olet mieletön hysteerikko.»
Seuraavana päivänä menin hänen luokseen. Jumala auttakoon minua
kertomaan kaikki oikein. Istun vierashuoneessa, kun ovi avautuu ja
Ida astuu sisään, pää kääreessä, huulet yhteenpuristettuina ja silmät
puoleksi alasluotuina. Kylmästi tervehdittyään minua ja pyydettyään
istumaan hän alkaa puhua minulle kuin pienelle lapselle. — »Tahtoohan
Nataša kahvia, eikö tahdokin? Nataša, tässä on mielenkiintoinen kirja,
tahtooko Nataša nähdä?» Minä olin ihmeissäni ja vihdoin kysyin:
»Aurinko, miksi puhutte minulle niin kummallisesti?» — »Nataša on lapsi
ja minä osaan huonosti puhua lasten kanssa.» — »Mitä, en ymmärrä.» —
»Ette ymmärrä? Oh, Te luulette, että minä olen yhtä herkkäuskoinen
kuin äitinne. Ei, ei, ja sata kertaa ei. Minä olen ymmärtänyt kaiken,
kaiken. Nataša on valehdellut äidilleen, jottei joutuisi ilmi, enkä
minäkään voinut sanoa totuutta, säälin Teitä.» Hänen silmissään
liekehti viha ja kiukku. »Kaikki on valhetta, valhetta, valhetta.
Minä olen sairas Teidän valheenne tähden, ymmärrättekö? Se on paljas
likaläjä.» Minä nousin: — »Kuinka Te uskallatte puhua noin, Teillä
ei ole siihen oikeutta, minä en ole valehdellut.» — Riittää jo,
riittää, me emme ymmärrä toisiamme.» — »Mitä sitten, pitääkö minun
mennä?» — »Menkää.» — »Voinko jollain tavoin todistaa, että Te ette
ole oikeassa?» — »Ette, todistukset eivät auta.» — »Eivätkö auta?»
— »Eivät.» — »Mutta jos tapan itseni, uskotteko sitten?» Vaitiolo.
Huoneessa on aivan hiljaista, ja ajatuksiinsa vaipuneena Ida istuu
matalalla tuolilla uunin edessä, liikkumattomana, katsoen suoraan
eteensä. Menen ulos. Otettuani päällysvaatteet ylleni palaan sisään
sanoen: »Hyvästi siis, jollen voi muuten todistaa, kuolen.» — »Ei
tarvitse.» — »Millä tavoin sitten selvitän sen?» — »Aika ja kohtalo
antavat selvityksen.» Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ne lausuttiin
kuin murhenäytelmässä tasaisella, hiljaisella äänellä ja menivät kuin
murhenäytelmässä suoraan sydämeen ja näyttivät yhdellä kertaa tulevan
uuden tien ja tulevat uudet kärsimykset. Menin pois. Ja nyt alkoivat
vuodet, jotka vietin erossa hänestä, tuskan ja kyynelten vuodet. En
osaa kertoakaan minkälaista oloni oli ensimmäisinä kuukausina. Elin
vain hänen muistostaan, hänen kirjeistään. Kuin mieletön kirjoitin
hänelle kirjeen toisensa jälkeen, saamatta sanaakaan vastaukseksi;
sitten heitin kirjoittamisen ymmärtäen, ettei ollut vielä aika ja ettei
se veisi mihinkään, ja aloin odottaa.»
Moskovan Taide-teatterin eräässä näytännössä Ida Aalberg kerran
huomasi Nataša Radlovin, mutta kääntyi hänestä pois ja teki loukkaavan
eleen. Vasta kahden vuoden kuluttua Ida Aalberg kirjoitti entiselle
suosikilleen ja pyysi tätä saapumaan luokseen Helsinkiin.
»Muistan, miten minussa taistelivat jälleennäkemisen halu ja toiselta
puolen itserakkaus ja ylpeys; jälkimmäiset voittivat, ja kohtauksemme
siirtyi vielä puoli vuotta eteenpäin. Elokuussa 1911 sain toisen
kirjeen, jossa hän kutsui minua luokseen Viipuriin — ja minä menin.
En vieläkään tiedä, mikä antoi aihetta näihin kirjeisiin, satunnainen
kohtausko joidenkin minulle läheisten henkilöiden kanssa, vai tunsiko
Ida, että eroamme oli kestänyt tarpeeksi kauan — emme koskaan puhuneet
siitä.»
Kun Nataša Radlov saapui Augustenhofiin, oli Ida Aalberg paraillaan
näyttämöharjoituksessa. Tämän palatessa tyttö juoksi avoimin sylin
vastaan: »Aurinko, Aurinko!» — »Oi Nataša, Nataša!» Olimme vähällä
tukehduttaa toisemme emmekä voineet kylliksemme katsella nauraen
toisiamme.»
»Ja me puhelimme, puhelimme. Niin juuri, puhelimme. Miten harvoin
elämässä puheleekaan niin, että on ikäänkuin asia johtuisi asiasta,
ajatus ajatuksesta, sytyttäen yhä uusia tähtiä, avaten yhä uusia
syvyyksiä. Vain hän osasi puhua niin paljon sanoillaan, samoinkuin hän
yksin osasi kuunnella niin, että kertomus tuli kuin itsestään, suoraan
sydämestä, ikäänkuin iloiten löytäessään ymmärtämystä.»
Täydellinen sopu palasi, ja Nataša Radlov sai tämän käynnin
jälkeen monia todistuksia Ida Aalbergin rakkaudesta ja hellästä
huomaavaisuudesta. Hän joutui lähempää kuin kukaan vieras ihminen
seuraamaan Ida Aalbergin viimmeisiä vaiheita. Hän vei kukkia
rakastamalleen taiteilijalle, kun kuuli tämän sairastuneen vuoden
1915:n alussa. Tästä käynnistään hän kertoo:
»Korkeitten tyynyjen varassa, kuumeinen loiste silmissä ja kuumeen
puna sisäänpainuneilla poskilla makasi Ida ja tervehti minua
tuskin kuuluvalla, heikolla, soinnittomalla äänellä. Istuuduin
hänen viereensä, ja vaikka koko ajan koetin estää häntä puhumasta,
en onnistunut siinä. Saatuaan kukkani Ida hengitti kauan niiden
suloista keväistä tuoksua ja kuiskasi: »Iloitsen, iloitsen näistä
kukista.» Sitten hän tuli levottomaksi ja alkoi puhua minulle — mistä
luulette hänen puhuneen? — ei sairaudesta, ei unettomista öistä,
vaan katkonaisin kuiskauksin hän viimeisen kerran puhui taiteesta
ja teatterista, Jeanne D'Arcista. Oi, miten kiitän taivasta noista
hetkistä, hänen pyhistä sanoistaan: — Nataša, olen ymmärtänyt jotakin,
mitä en koskaan ole tuntenut niin voimakkaasti, jotakin, minkä olen
omaksunut, olen ymmärtänyt, miten voi antaa elämänsä Jumalan käsiin,
tahtonsa Jumalan käsiin. — Nyt näen Jeannen, Alexander, näytä Murillo.»
Ja Aleksander Aleksandrovitš toi kuvan, Murillon Madonnan, joka on
Eremitagessa ja jonka asento ja liike olivat kiinnittäneet Idan mieltä
ja auttaneet häntä muodostamaan kuvaa Jeannesta. — »Älkää puhuko enää,
Aurinko, se vahingoittaa Teitä, älkää puhuko», pyysin minä suudellen
hänen hentoja käsiään.»
Kun Ida Aalberg tammikuun 17 p:nä 1915 kuoli Pietarissa, oli Nataša
Radlov hänen läheisyydessään. Venäläinen nainen on kuvannut ihaillun
ystävättärensä viimeistä kamppailua ja omistanut tämän muistolle syvää
rakkautta uhkuvia sanoja.