Vaikka nämä kaksi kirjettä antavat verraten tyypillisen näytteen
heidän kirjeittensä yleisestä sävystä, on kuitenkin varmaa, että Ida
Aalbergin sydämen pohjalla oli mitä suurin hellyys Kaarlo Bergbomia
kohtaan. Kun tohtori kesällä 1903 on sairaana ulkomailla, tiedustelee
Ida Aalberg hätääntyneenä hänen osoitettaan saadakseen lähettää hänelle
sydämellisen osanottonsa ilmauksen. Ja saatuaan kuulla, että Bergbom
alkoi toipua, Ida Aalberg kirjoittaa Augusta af Heurlinille: »Ole hyvä
purista lämpimästi Tohtorin kättä ja sano hänelle kuinka hartaasti
toivon että hän meille takaisin annettaisiin, suurta työtänsä ainakin
suurella hengellänsä ohjaamaan.»
Kerrotaan, että Ida Aalberg itki kokonaisen vuorokauden saatuaan
tiedon Kaarlo Bergbomin kuolemasta. Varmaa on, että hän jälkeenpäin
tohtori Bergbomista puhuessaan ilmaisi mitä syvintä kunnioitusta ja
ihailua. Tämä myöhäinen kiitollisuus ja tunnustus on vanha tarina
hyvästä teatterinjohtajasta ja hyvästä näyttelijästä, Ida Aalberg ei
menetellyt paremmin eikä huonommin kuin hänen ammattialallaan yleensä
menetellään. Jos Ida Aalberg alusta lähtien olisi mukautunut kaikkiin
Kaarlo Bergbomin toivomuksiin, ei ole lainkaan sanottu, että hän olisi
näyttelijänä kasvanut niin suureksi kuin kasvot. Esiintyessään vain
vierailijana hän saattoi valita mieleisensä ohjelmiston, sai välillä
tarpeellisia lepoaikoja, säästyi yleisön kyllästymiseltä enemmän kuin
teatteriin vakinaisesti kuuluvan näyttelijän on mahdollista. Ida
Aalbergin henkilökohtainen suhde Kaarlo Bergbomiin ei ole kuvaavaa
vain yleiselle teatteripsyykelle vaan sen takaa näkyy — jos nimittäin
katsoo vain tämän suhteen nurjaa puolta — itsesäilytysvaisto, jota ei
voi muitta mutkitta tuomita. Ristiriidat heidän välillään lienevät,
niin näkyviä kuin ovatkin, kuitenkin olleet verraten pinnallisia.
On uskottavaa, että kumpaisenkin suurimpana riemuna oli työskentely
yhdessä, vaikka Ida Aalberg ei ollut sitä aina kovin halukas
tunnustamaan.
Kaarlo Bergbomin kuoltua Ida Aalbergista katosi halu »eurooppalaistua».
Tämän jälkeen hän esiintyi vain suomenkielisenä näyttämötaiteilijana.
Lukuunottamatta muutamia hyväntekeväisyysnäytäntöjä Pietarissa, joissa
hän suomenkielellä tulkitsi Hugo von Hoffmansthalin »Elektraa», ja
lyhyttä suomenkielistä vierailumatkaa Unkariin ja Pietariin vuonna
1907 hänen koko taiteellinen toimintansa tapahtuu kotimaassa. Tuntuu
melkein siltä, että Bergbom vasta kuolemallaan kirkasti Ida Aalbergille
elämäntyönsä arvon.
* * * * *
On joskus sanottu, että onnellisessa avioliitossa on vaikeata
määritellä, mikä osuus kummallakin puolisolla on yhteisessä
saavutuksessa.
Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin avioliitossa tuntuu
erääseen aikaan olleen verraten varmasti määritelty työnjako.
Vapaaherra edusti yhteisessä taiteellisessa työssä teoreettista älyä,
Ida Aalberg oli toimeenpaneva voima.
Ida Aalberg oli erinomaisen henkevä ja älykäs nainen. Vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandin suuresta vaatimattomuudesta johtui, että eräät
aikalaiset pitivät Ida Aalbergia perusluonteeltaan älyllisenä.
Tämmöinen erehdys on kyllä ymmärrettävää: on ollut suuri elämys kuulla
tuon henkevän naisen toistavan miehensä teoreettisia oppeja, jotka koko
luonteeltaan olivat erikoisia ja rohkeasti yksilöllisiä.
Ida Aalberg oli älykäs, mutta ei älyllinen. Kaikenlainen
teoretisoiminen oli hänen luonteelleen tuiki vierasta, hän oli nainen
ja hänellä oli — kaiken opiskelun ja lueskelun jälkeenkin — liian vähän
varsinaista älyllistä kouluutusta pystyäkseen ominpäin muodostamaan
teoriaa.
Ida Aalbergilla on kuitenkin ollut oma osuutensa miehensä teoreettiseen
ajatteluun. Hän on määrännyt sen suuntaa. Ida Aalberg oli ollut
aiheena siihen, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofia
kohdistui 1890-luvun lopulla näyttämötaiteeseen. Hänellä on täytynyt
olla määräävä osuus siinä, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin
teoreettisessa kannassa Kaarlo Bergbomin kuoleman jälkeen tapahtui eräs
oleellinen muutos.
Vuonna 1908 julkaistiin »Ajassa» eräs kirjoitus Ida Aalbergin nimissä.
Artikkelin otsikkona oli: »Kansa ja teatteri». Se on pitkä kirjoitus
ja luonteeltaan sangen teoreettinen, vaikka lupaakin alussa pysyä
käytännön kannalla. Se saarnaa _kosmopolitismia_ vastaan taiteen
alalla, se väittää, että hyvän taiteen tulee olla _kansallista_.
Se puhuu Kaarlo Bergbomin jättämästä perinnöstä, kansallisesta
teatterista, jota olisi kohotettava ja vaalittava.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli perusluonteeltaan kosmopoliitti.
Taide, ei kansallinen ja suomalainen taide, vaan yleisinhimillinen
taide, oli ollut hänen johtotähtenään. Asettuiko siis Ida Aalberg
miestään vastaan tuossa kirjoituksessa? Se ei ole luultavaa,
päinvastoin näyttää siltä, että koko kirjoitus on vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandin laatima. Tyyli »Kansa ja teatteri» artikkelissa
ei ole Ida Aalbergin yksinkertaista ja havainnollista, vaan vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandin filosofian ja juridiikan kyllästyttämää
tyyliä.[30] Mutta itse perusajatuksen muodostamisessa Ida Aalberg
lienee ollut »primus motor», aloitteen tekijä ja määräävä voima.
Ida Aalberg kirjoitti elämänsä lopulla eräitä erittäin kauniita
tunnelmakuvauksia, semmoisia kuin aikaisemmin mainittu »Kotiseudun
lumous» tai muistelma Oulunkoskien laskusta erään kiertueen aikana.
Kuitenkaan hän ei tunnu kernaasti tarttuneen kynään, jos oli kysymys
julkisuudesta. Esim. vuoden 1908 alussa Kansallisteatterin »Elinan
surman» esityksestä kirjoitettu ja hänen nimissään julkaistu
arvostelu saattaa kyllä sisältää hänen omat mielipiteensä, mutta on
alusta loppuun vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin laatima: on tallella
vapaaherran saksalainen konsepti, jota ei mitenkään voi selittää
suomalaisen alkutekstin käännökseksi.
Jalmari Hahlin ollessa Suomen Kansallisteatterin johtajana Ida Aalberg
kevätkaudella 1907 vieraili kahdessa osassa: tuntemattoman kotimaisen
tekijän »Luvatussa maassa» ja Victor Hugon »Lucrezia Borgiassa».
»Valvojassa» Eino Leino merkitsi edellisen kappaleen perin heikoksi,
jälkimmäisen vanhentuneeksi ja kirjoitti Ida Aalbergin osalle:
»Mitään erikoisen uutta eivät nämä Ida Aalbergin vierailut tällä kertaa
esityksen puolesta tarjonneet. Mutta luonnollisesti on hänen oma
taiteensa aina omiaan aateloimaan Kansallisteatterin näyttämön siksi
tunteiden ja väkevien mielikuvien kentäksi, joka sen oikeastaan tulisi
olla ja joksi ainoastaan Ida Aalberg sen vielä voi tehdä. Mielestäni on
näin ollen arvostelijan tehtävä vain merkitä omansa ja epäilemättä myös
koko teatteriyleisömme syvin kiitollisuus.» —
Vuoden 1907:n vierailut Kansallisteatterissa päättyivät kesken, sillä
Ida Aalberg suunnitteli siihen aikaan kiihkeästi vierailuretkeä
Unkariin. Saman vuoden syksyllä hän omine seurueineen esiintyi
sekä Helsingissä että useissa maaseutukaupungeissa näytellen
»Rosmersholmia», »Hedda Gableria», »Elinan surmaa» ja »Kotia».
Kotimaisen arvostelun voi ehkä lyhyimpänä lukea »Vasabladetista», joka
kirjoitti:
»Ida Aalbergin näytteleminen ei kaipaa monia sanoja. Ei tarvitse
lisätä mitään siihen, minkä jokainen jo tietää, sillä hän on yhä sama
täydellinen näyttelijätär kuin ennenkin. Hänen näyttelemisensä on
viimeistä yksityiskohtaakin myöten viimeisteltyä, siinä on huippuunsa
kehitettyä tekniikkaa, eloa ja suloa kaikissa liikkeissä ja kaiken yllä
sitä sielukkuutta, jonka Ida Aalberg yksin voi luomilleen antaa. Voimme
siis, kuten aina ennenkin, vain tunnustaa, että meidät on voitettu ja
vallattu ja että olemme täynnä ihailua ja ihmettelyä.»
Helsinkiläisessä arvostelussa sentään oli havaittavissa jokunen
soraäänikin. Varsinkin Volter Kilpi suhtautui Ida Aalbergin ja hänen
seurueensa taiteeseen epäillen ja kielteisesti. Pitkän, kotimaassa
tehdyn kiertueen tarkoituksena oli valmistautuminen esiintymistä varten
Unkarissa, missä annettiin muutamia vierailunäytäntöjä vuoden lopussa.
Magyarien kritiikki Ida Aalbergin taiteesta oli melkein yhtä innostunut
ja ritarillinen kuin vuonna 1880. Puhuttiin »Pohjantähdestä», otettiin
vertauskohdiksi Duse ja Bernhardt ja lisäksi etevä unkarilainen
näyttelijätär Emilia Markus. Suomenkielen sanottiin olevan yhtä
kaunista kuin unkarin kieli, jopa joskus muistuttavan kreikankieltä.
»Neues Pester Journalissa» kirjoitettiin:
»Rouva Aalberg on suuri taiteilijatar, lahjakkaisuudessa aivan
kuuluisinten ammattisisartensa vertainen. Ihana, notkea vartalo,
suuret, puhuvat silmät, mieltäkiinnittävät kasvot, joissa kaikki
mielenliikunnot elävästi ja tarkasti kuvastuvat. Hänen koko
olentonsa muistuttaa Dusea, jonka kanssa hänellä on yhteistä tuo
melodinen persoonallisuus, ja Ida Aalberg kuuluu ehdottomasti niihin
näyttelijättäriin, joissa taiteen suuruus ja syvyys yhtyy hempeään
naisellisuuteen ja runolliseen suloon. Hänen puhelunsa, hänen tapansa
esittää inhimillisten tunteiden asteikkoa, on täynnä intuitsionia
ja hienoa taidetta; on yhdentekevää, näytteleekö hän intohimoisesti
liikkeillä vai ilmaiseeko hän mielensä kasvojensa ja silmiensä
ilmeillä.»
Parhaiten menestyi Unkarissa »Elinan surma». Yleisömenestys ei
muodostunut erikoisemmaksi, mutta unkarilaiset ylioppilaat juhlivat
Ida Aalbergia laulamalla hänelle teatterissa, riisumalla hevoset hänen
vaunujensa edestä ja vetämällä hänet loistohotellin eteen, missä
taiteilija Pestissä ollessaan majaili. Vähäinen reservatsioni siitä,
miten Ibseniä oikeastaan olisi näyteltävä, ilmestyi »Pester Lloyd»
lehdessä, mutta ei pahasti himmennä näiden Unkarin näytäntöjen yleistä
tunnelmaa. — Budapestista palattuaan Ida Aalberg näytteli seurueineen
vielä Pietarissa.
Vuonna 1909 Ida Aalberg saavutti huomattavan taiteellisen voiton
esiintymällä Helsingissä »Iphigeneia Tauriissa» draaman nimiosassa.
Hänen lausuntansa ilmehikkyys ja hänen käyttämiensä asenteiden
viivakauneus esiintyi edukseen tässä Goethen kaihoisassa ja viileässä
runoelmassa. Goethen draamassa ei ole draamallista voimaa, ja Ida
Aalberg esiintyi hänkin varsin vieraalla alalla, mutta kuitenkin oli
draaman tulkinta silloisissa oloissa jotakin varsin poikkeuksellista.
Ida Aalbergin oma innostus tarttui muihinkin näyttelijöihin ja riitti
aateloimaan esityksen, joka kuitenkaan ei saavuttanut suuren yleisön
suosiota.
* * * * *
Jalmari Finne on kertonut sanoneensa kerran Kaarlo Bergbomille: »Teidän
varjonne lyö kumoon viisi seuraavaa Kansallisteatterin johtajaa.» Näitä
sanoja ei oltu sanottu ainoastaan vakaumuksesta ja todellisesta syvästä
ihailusta Kaarlo Bergbomia ja hänen elämäntyötään kohtaan, vaan myöskin
lohdutukseksi Suomalaisen teatterin perustajalle, joka elämänsä lopulla
huokaili suurten vastuksien ja surujen alla.
Yhtä vähän kuin Aleksanteri Suuri tai Bismarck kasvatti Kaarlo Bergbom
itselleen valtansa perijää ja työnsä jatkajaa. Koko kysymys tuntuu
olleen hänelle vastenmielinen. Aatteen miehenä hänen olisi pitänyt
valita itselleen seuraaja, mutta on hyvin anteeksiannettavaa, ettei
hän sitä tehnyt. Kaarlo Bergbom tiesi persoonallisesta kokemuksestaan,
että teatterinjohtajan vähäinen kunnia maksetaan nöyryytyksillä ja
kieltäymyksillä, joilla on vaikeata yrittää onnellistuttaa toista
ihmistä.
Kaarlo Bergbomin suurimmissa voitoissa oli ollut määräävänä tekijänä
Ida Aalberg. Ei ollut mitään suuruudenhulluutta, jos Ida Aalberg katsoi
itsensä Bergbomin lähimmäksi perijäksi ja Bergbomin traditsionien
suojelijaksi.
Vuonna 1909 Ida Aalberg valittiin Kansallisteatterin taiteelliseen
johtoon.
Jo 1904—1905:n kiertueen aikana Ida Aalberg lienee seisonut
tasavertaisena vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin rinnalla — vapaaherran
itsensäkin mielestä. Ainakin jo sinä vuonna Ida Aalberg ohjailee,
kuten kirjeet osoittavat, saksalaisten näyttelijäin roolianalyysiä.
Tämän jälkeen hän yhä enemmän alkaa puuttua ohjaukseen, ja esim.
Kansallisteatterin ottaessa esitettäväksi »Iphigeneia Tauriissa» Ida
Aalbergin neuvot tuntuvat olleen sekä määrääviä että hedelmällisiä.
Vaikka vapaaherra Uexküll-Gyllenband olikin Ida Aalbergin
neuvonantajana ja mitä läheisimpänä työtoverina, sisältyy Ida
Aalbergin ohjaajatoimintaan vuosina 1909—1911 paljon itsenäisyyttä ja
omintakeista toimintaa.
Ida Aalberg saapui 1909 Helsinkiin täynnä innostusta ja uskoa ja
harrastusta, joka ei koskenut vain suomalaista näyttämötaidetta,
vaan suomalaista kulttuuria yleensä. Hän tahtoi koota ympärilleen
kansallisen sivistyksen suurimmat edustajat, hän tahtoi perustaa oman
»salongin», hän tahtoi suomalaista näyttämötaidetta mitattavan vain
kaikkein korkeimmilla mitoilla. Nämä optimistiset toiveet pettyivät
täydellisesti: emännän loistavasta seurustelutaidosta huolimatta
»salonki» ei ottanut oikein menestyäkseen, ja taiteellinen toiminta
teatterissa johti mitä surkeimpaan ristiriitaan, Ida Aalbergiin nähden
suorastaan katastroofiin.
* * * * *
Ida Aalberg käsitti itsensä Bergbomin traditsionien suojelijaksi. Hänen
Kansallisteatterin kanssa tekemäänsä sopimukseen kuului, että hän
vuosittain ohjaisi neljä kappaletta, joissa myöskin itse esiintyisi
näyttelijänä.
Kaarlo Bergbomin johdon suurin saavutus lienee siinä, että hän
loi kotimaisen ohjelmiston, vaikutti itseensä draamatuotantoon.
Siinä suhteessa Ida Aalberg koetti olla ehdottomasti uskollinen
traditsioneille. Ottamalla näyttämölle Linnankosken »Ikuisen
taistelun», Maila Talvion »Anna Sarkoilan» ja Eino Leinon
»Alkibiades» näytelmän hän ei noudattanut vain omia mielitekojaan ja
primadonna-vaatimuksiaan, vaan myöskin, ja lähinnä, Kaarlo Bergbomin
traditsioneja. Onni ei kruunannut hänen rohkeita pyrkimyksiään.
Kritiikki ei tosin sivuuttanut hänen innostuneen työnsä tuloksia
kylmästi, vaan tunnusti, että ohjaustoiminnan takana oli voimakas tahto
ja rikas mielikuvitus, mutta sittenkin jäi menestys puolinaiseksi.
Ibsenin »John Gabriel Borkmanin» esityksestä suomalainen kritiikki
sanoi tuomionsanoja ja paljon jyrkemmässä muodossa kuin aikaisempi
ulkomainen kritiikki »Hedda Gablerista» ja »Rosmersholmista».
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband avusti parhaansa mukaan Ida Aalbergia
tässä ohjaustoiminnassa, mutta hänen »uusi tekniikkansa» tai
»psykologinen» suhtautumisensa tehtäviin ei tullut ainakaan yleiseksi
tietoisuudeksi Helsingin arvostelijain kesken, kun he arvostelivat
Ida Aalbergin ohjausta ja näyttelemistä. »John Gabriel Borkmanin»
esitys oli Ibseniin kohdistuvaa väkivaltaa, sen voi lukea suopeidenkin
arvostelujen rivien välistä, Anna Sarkoilaa Ida Aalberg ainakin toisten
mielestä tulkitsi liiaksi suureen tyyliin.
Suurisuuntaisin ja rohkein teko, minkä Ida Aalberg ohjaajana
suoritti, lienee ollut Linnankosken »Ikuisen taistelun» esittäminen.
Elämänsä lopulla taiteilija, joka niin usein oli näyttämöltä
tulkinnut rikollisia tyyppejä, otti esittääkseen itsensä pahuuden
alkuvoiman, Luciferin. Hän ei kuitenkaan valinnut kappaletta tuon
osan vuoksi, hän selitti nimenomaan, että hänen päätarkoituksensa
oli kirjailijan kannustaminen ja kotimaisen draaman vaaliminen. Ida
Aalberg ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband eivät säästäneet vaivojaan,
ohjauskirjoista näkee, että työtä on tehty hellittämättömällä
innolla. Mutta niin epäitsekäs kuin Ida Aalbergin yritys olikin,
»Ikuinen taistelu» muodostui ehkä pahimmaksi kompastuskiveksi hänen
ohjaajatoiminnassaan. Suuret kustannukset, jotka kappale aiheutti
teatterille, herättivät pahaa verta. Taiteellinen tulos muodostui
mielenkiintoiseksi, mutta ei vakuuttavaksi. Draamaahan ei oltu
tehtykään näyttämön vaatimuksia silmälläpitäen.
V.A. Koskenniemi kirjoitti »Ikuisen taistelun» johdosta m.m.:
‒ ‒ ‒ »Ensimmäinen näytös, Luciferin öinen kokous, on draamallisesti
verraten heikko. Pimeyden ruhtinas on koonnut ympärilleen oman
seurakuntansa, Repokorvat, Vihreäsilmät, Täti Lierot, Herjakielet,
Satasormet j.n.e., ja suunnittelee heidän kanssaan ihmissuvun
viettelemistä Jehovan pelvosta. Taikka oikeammin: koko näytös on
Luciferin varsin epädraamallista yksinpuhelua, jonka keskeyttävät
siellä täällä henkien ulvahdukset tai muut mielenosoitukset verraten
merkityksettömine vuorosanoineen. Näytelmän heikoimpia puolia on
mielestäni se, että Luciferin kuva kirjailijan ponnistuksista
huolimatta jää varsin vaaleaksi. Byronin Lucifer, Goethen Mefistofeles
ja Andrejevinkin Anatema — kirjallisuuden uusin viettelijätyyppi
— ovat kuvatut samalla kertaa sekä verevämmällä että hienommalla
taiteella. Mikä on Linnankosken Luciferin toiminnan ja tekojen sisin
vaikutin? Jos hän todella tietää alottaneensa »ikuisen taistelun»
Jehovaa ja hänen vaikutustaan vastaan, tuntuu hän tässä ensimmäisessä
öisessä kohtauksessa tuhlailevan yhdellä kertaa liiaksi sydämensä
raivoa. Samalla tekee hän liian kaunopuheliaan vaikutuksen. Hänestä
puuttuu jotain siitä tyynestä sisällisestä auktoriteetista, jonka
mielellään runoilisimme tähän Jehovan väsymättömään, ylpeään
vastustajaan. En tiedä onko runoilija ajatellut tätä tyyppiä luodessaan
paratiisin käärmettä, mutta ainakin tuli se usein Ida Aalbergin
esityksessä mieleen. Joka tapauksessa on »Ikuisen taistelun» Lucifer
mittasuhteiltaan vähäpätöisempi ja inhimillisesti merkityksettömämpi
kuin se ihmislapsi, Kain, johon hän pyrkii vaikuttamaan. — — —
* * * * *
Esitys? Siinä pistää kenties ensimmäisenä silmään se ulkonainen loisto,
jolla tämä draama oli asetettu näyttämölle. Dekoratsionien tyylikäs
hienous ja komeus voittaa kaiken, mitä meillä Kansallisteatterissa on
nähty. Jo ensimmäinen kuvaelma idyllisine maisemineen antoi rikkaan
tunnelman. Hauskasti oli keksitty uneksiva valmurivi rampin luona
samoinkuin suuret, koristeelliset sienet. Toisessa kuvaelmassa oli
Luciferin luola niinikään pantu näyttämölle komealla taiteellisella
mielikuvituksella. Aivan yhtä onnellista vaikutusta eivät tehneet
ne henget, jotka tässä luolassa pitivät kokoustaan. Heidän
joukkohuudahduksissaan, naurunrähäköissään ja koko yleisesityksessä
tuntui kyllä huolellinen ja harkittu johto, mutta koko kuvaelma on
itsessään mahdoton esitettäväksi. Ei voi kernaasti uskoa, että tuo
päätön lauma pystyisi ihmiskuntaa tuhoamaan. Ida Aalbergin komeasti,
hillityllä energialla lausumat vuorosanat antoivat tälle kohtaukselle
kuitenkin eräänlaisen loiston, joka osittain korvasi sen, mitä itse
kuvaelmasta sinänsä puuttuu. Kaiuin näyt toisessa näytöksessä olivat
myöskin huomattavia näyttämöteknillisiä saavutuksia, ehkä kuitenkin
lukuunottamatta muutamia taikalyhtykuvia, jotka olisivat voineet olla
parempia. Uhrikohtauksen stilisoitu maisema sekä viimeisen kuvaelman
syysmetsä olivat harvinaisen tunnelmallisia ja auttoivat kaiketi
osaltaan näytelmää sen taiteelliseen voittoon.
Osien esityksessä kiinnittää mieltä ensi sijassa Ida Aalbergin Lucifer.
On erinomaisen rohkeata naiselle käydä tulkitsemaan tällaista osaa,
jonka luonteeseen kaiken traditsionin mukaan kuuluu juuri tärkeänä
puolena maskuliininen uhma. Kukaan muu kuin Ida Aalberg olisi tuskin
tähän voimankoetteluun antautunut. Hänen Luciferinsa oli enemmän
käärmeellinen kuin uhmaileva, enemmän raivokas kuin maltillisesti ja
tyynesti harkitseva. Se oli eräänlainen sukupuoleton Mefistofeles,
kenties hiukan hermostunut ja agitatoorinen, mutta monin paikoin,
esim. kuiskatessaan Kainille tämän maatessa maassa tai uhritoimituksen
aikana, häikäisevän demoninen.» — —
Se, että Ida Aalberg sekä ohjaajana että näyttelijänä saavutti yhden
suuren ja ehdottoman menestyksen, nimittäin Ostrovskin »Ukkosilmassa»,
ei riittänyt vakiinnuttamaan hänen asemaansa silloisen johdon silmissä.
Ida Aalberg ei, kuten tavallisesti aina ennen, ollut pystynyt
täyttämään taiteensa voimalla katsomoa ja kassaa, ja senvuoksi
Kansallis-teatterin johtokunta kevätkaudella 1911 sanoi hänet irti
vakinaisesta toimesta ja toivoi palattavan entiselle kannalle, t.s.
vierailunäytäntöihin, joilla Ida Aalberg kahdenkymmenen vuoden aikana
oli avustanut teatteria.
Sanottakoon Ida Aalbergin ohjausajasta 1909—1911 mitä muuta tahansa,
tämä ainakin on varmaa: hän oli työssään osoittanut niin valtavaa
innostusta ja antaumusta, että tuomio kohtasi häntä ruhjovalla
voimalla. Saamansa ero, jos mikään, muuttui hänelle tunnekysymykseksi.
Hän tunsi ansionsa teatteria kohtaan liian elävästi kestääkseen näin
saamaansa tuomiota, ja oli myöskin liian vilpitön ja kuumaverinen
kyetäkseen suhtautumaan siihen ylimielisesti ja kylmästi.
Maila Talvio on kertonut, kuinka Ida Aalberg koetti, saatuaan tiedon
erostaan, tulla hänen luokseen. Ida Aalberg pääsi taloon ja ovesta
sisään, mutta lyyhistyi kokoon alimmille sisäportaille, tuijotti siinä
murtunein katsein eteensä ja toisteli raukealla yksitoikkoisella
äänellä: »Niin sitä vaan potkitaan — — pois!»
Hän oli kuolemaan asti väsynyt, ja koko kohtaus oli kaamea ja vilpitön
kuin kuolema itse. Seuraavina päivinä ennen niin elegantti Ida Aalberg
pakkasi tavaroitaan puku ja tukka epäjärjestyksessä.
1911 Ida Aalberg pani toimeen viimeisen suuren kiertuensa Suomessa.
Lukuunottamatta Hämeenlinnassa sattuneita poliittisia rettelöitä
hän sai osakseen jakamatonta ja lämmintä innostusta. Kuitenkin
täytyy sanoa, että Ida Aalbergin taide alkoi loppuaikoina olla
epäilyksenalaista. Kun hän esitelmöi maaseutukaupungeissa taiteellisen
teatterin tarpeellisuudesta ja kulttuuriarvosta, sai hän kritiikkejä,
jotka olivat vastustavalla kannalla syyttäen Ida Aalbergin puhuvan
toista kuin hän taiteilijana esitti: maaseudullakin uusi aika alkoi
esittää »hillityn suunnan» vaatimuksia täysin tarmoin ja kiivaasti.
Kiivailu »hillityn taiteen» puolesta on naurettavaa, ja varsinkin
muutamassa maaseutulehdessä se esiintyy perin koomillisessa valossa Ida
Aalbergin esitelmämatkan aikana.
Vuosina 1912—1913 Ida Aalberg eli ylpeässä eristyneisyydessä
Viipurissa. Hän ei tahtonut puuttua mihinkään taidetta koskevaan, hän
kieltäytyi näyttelemisestä, lausumisesta, kirjoittamisesta. Varmaa on,
ettei hän tätä kaikkea tehnyt yksin omasta halustaan ja voimastaan.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband sai hänet muistamaan vuoden 1911:n
riitautumista kauemmin kuin hän itse olisi kyennyt sitä muistamaan.
Se oli epätoivon aikaa Ida Aalbergille. Hän suunnitteli elämäkerran
kirjoittamista, hän kävi keittokoulua, hän lueskeli, hän koetti
opiskella venäjän kielen alkeita — mistään ei tullut vähintäkään
tyydytystä.
Tarvittiin vain pieni kirje Juhani Aholta, kun Ida Aalberg unohti
ylpeytensä ja saapui vuoden 1914:n alussa Kansallisteatterin hänen
kunniakseen toimeenpanemiin suuriin juhliin.
Moni muu olisi ollut ylpeydessään itsepintaisempi kuin Ida Aalberg!
Mutta hän tunsi elämänsä kuluvan, hän tahtoi vielä tehdä työtä, hän
teki hetkellisen ja vastahakoisen sovinnon päästäkseen siitä turtumisen
tilasta, jota tämä taiteellisen toimettomuuden aika hänelle merkitsi.
Ida Aalbergin väsymätöntä yritteliäisyyttä osoittaa, että hän
maailmansodan puhjettua vielä kerran näytteli omine »Studio»
seurueineen Nooraa parissa kolmessa maaseutukaupungissa ja Helsingissä.
Viimeisen kerran hän esiintyi näyttämöllä vieraillessaan myöhään
syksyllä 1914 Viipurin Näyttämöllä. Vuoden 1915:n alussa hänen piti
esiintyä Jeanne D'Arcina Kansallisteatterissa, mutta kuolema katkaisi
kaikki suunnitelmat.