1894 Ida Aalberg oli mitä tyypillisin diiva. Jo hänen omalla
kiertueellaan Suomessa ja Venäjällä näytännöt olivat tähtinäytäntöjä,
ja Harald Molanderin syksyksi kokoama teatteriseurue kulki Ruotsissa,
Tanskassa ja Norjassa nimellä: »Tournée Ida Aalberg.» Suomalaista
primadonnaa lukuunottamatta Molanderin teatteriin ei kuulunut ketään
eteväksi tunnettua näyttelijää.
Ida Aalbergin Harald Molanderin kanssa tekemä välikirja takasi hänelle
varmat iltatulot. Näyttelijätär sai sen mukaan 25 % näytäntöjen
bruttotuloista, mutta lisäksi hänelle oli taattu, ettei palkkio mistään
näytännöstä saanut olla Ruotsissa alle 300:n markan, Norjassa ja
Tanskassa alle 400:n. Syyskuun 1:sen ja lokakuun 4:nnen päivän välisenä
aikana seurue antoi yhteensä 30 näytäntöä. Teatteritoimisto Molander &
Grandinsonin Ida Aalbergille antamista tilityksistä näkee, että — niin
suuri reklaamintekijä kuin Harald Molander olikin — järjestäjät eivät
paljoa rikastuneet. Ruotsissa, varsinkin Tukholmassa ja Göteborgissa
meni kaikki sentään sangen hyvin taloudellisestikin, mutta Kööpenhamina
muodostui suureksi pettymykseksi ja Kristianiakaan tuskin vastasi
toiveita. Ilman »Kamelianaista» olisi kiertue nähtävästi lopettanut
toimintansa lyhyeen. Tukholmassa Dumas'n draamalla oli niin suuri
yleisömenestys, ettei Vaasa-teatteri riittänyt, vaan täytyi turvautua
kuninkaallisen oopperan avarampiin suojiin.
Ida Aalbergin taide joutui tällä matkalla sangen monipuolisen pohdinnan
alaiseksi. Hänestä kirjoitetuista arvosteluista yksin vuodelta 1894
voisi muodostaa kokonaisen kirjan, ja vaikka tuolle kokoelmalle
tuskin sopisi nimeksi »De laudibus Idae Aalberg», se ei jättäisi
pieniltäkään epäilystä siitä, että häntä tuona aikana pidettiin suurena
näyttelijänä ja suurena taiteilijana. Hänen ruotsinkielensä tosin
havaittiin puutteelliseksi, ohjelmistoa moitittiin monin paikoin hänen
vastanäyttelijöitään vielä enemmän, mutta hänen oma näyttämöllinen
kykynsä ja vaikutusvoimansa sai kaikkialla tunnustusta.
Gustaf af Geijerstamin »Ord och bild» aikakauslehteen kirjoittamasta
arvostelusta saa kokonaisemman käsityksen Ida Aalbergin taiteesta tuona
aikana kuin tavallisten sanomalehtien tilapäisistä, kutakin näytäntöä
erikseen käsittelevistä kirjoituksista. Geijerstamin arvostelu kuuluu:
»Nykyisen näytäntökauden voi sanoa alkaneen sekä hyvin että huonoin
entein. Voidaan epäilemättä pitää hyvänä enteenä, kun näytäntökausi
alkaa loistavalla sarjalla näytäntöjä, sarjalla semmoisia
näytäntöjä kuin Ida Aalbergin vierailunäytännöt olivat, ja on vielä
parempi, kun tietää, että näiden näytäntöjen jälkeen tulee toisia
samanlaisia.[24] Mutta ilonpikarissa on katkeraakin makua, joka johtuu
siitä luonnollisesta ajatuksesta, että loistavia teatteri-iltoja
pääkaupungille — ainakin mitä tulee tragediaan — voivat antaa vain
matkustelevat seurueet.
Ida Aalbergista voi liioittelematta sanoa, että hän valloitti
Tukholman, ja näin on kaikilta tahoilta tunnustettukin. Kun jälkeenpäin
ajattelee noita unohtumattomia iltoja, joita hänen taiteensa on meille
lahjoittanut, tuntuu verraten vähän mielenkiintoiselta toistaa _sitä,
että_ hän on onnistunut. Kysymys, joka meitä liikuttaa, ei ole enää
_questio an_ — puhuakseni »Välskärin kertomuksien» miehekkään kapteenin
Larssonin tapaan — vaan pikemminkin _questio quo modo_. Taikka toisin
sanoen — mikä olikaan Ida Aalbergin taiteessa se kohottava voima, joka
ilmeni niissä draamallisissa näytännöissä, jotka alkoivat syyskuun
1:nä päivänä Vaasa-teatterissa ja loppuivat 10:nä kuninkaallisessa
oopperassa.
Ettei se ollut yhteisnäyttely, itsensä näytäntöjen kokonaisvaikutelma,
on jo kerta toisensa perästä — ja täydellä syyllä — tullut sanotuksi.
Rouva Aalberg on tehnyt n.s. tähtikiertueen saadakseen oman voimakkaan
taiteensa tunnetuksi, ohjelmistossa oli melkeinpä yksinomaan
loisto-osia, ja pääasiallisesti herra Molanderin ohjausta saatiin
kiittää siitä, ettei kokonaisvaikutelma tullut vieläkin huonommaksi
kuin miksi se todellisuudessa tuli. Sillä epäsointu kuuluisan vieraan
ja hänen ympäristönsä välillä oli todellakin suuri, vaikka muitakin
osia toisinaan saatettiin suorittaa ansiokkaasti, ja kappaleiden
valinta osoitti sekin, että oli koeteltu hakea sellaisia, joissa
naisellinen pääosa hallitsi muiden kustannuksella.
Tahdon heti huomauttaa, että täydellisesti yhdyn siihen käsitykseen,
jonka mukaan nykyaikana vallassaoleva tähtinäytteleminen, joka antaa
yhdelle taiteilijalle tilaisuuden — kaikesta muusta välittämättä —
tehostaa omaa persoonaansa, vaikuttaa suuressa määrin vahingollisesti
koko draamallisen taiteen ymmärtämiseen. Yleisö tulee senvuoksi siihen
käsitykseen, että näytteleminen, suoritus, on pääasia, kirjallinen
tuote sivuasia. Tähtikiertue sekoittaa yhä enemmän ennestäänkin
sekavia käsitteitä siitä, mitä mystillinen nimitys »suuri taide»
sisältää, ja sen johdosta meidän teatterinjohtajamme tunnustavat yhä
ehdottomammin totuutta, että jos vain on käytettävissä suuri, ensi
luokan näyttelijä, yleisö sulattaa kaikki puutteet sekä ohjelmistossa
että yhteisnäyttelyssä.
Toiselta puolelta on tunnustettava, että, jos yleensä jokin ajankohta
on suopea Ida Aalbergin tapaiselle taiteilijalle ja hänen voitolliselle
esiintymiselleen, niin juuri nykyinen, jolloin pääkaupungillamme
ei ole ainoatakaan todellista tragédienneä. Antaa ilmaus suurille
intohimoille, täyttää salonki intohimon myrskyllä, virralla ja
hulluudella, joka saa jokaisen sydämen väräjämään kauhusta ihmisluonnon
mahdollisuuksien vuoksi, kuvata suuresti intohimoa ja intohimon
valtaa — kaikki tuo on meidän oloissamme niin tavatonta, että se
on vaikuttanut mieliin kuin puhdistava rajuilma oman teatterimme
banaalisuudessa ja on, kuten usein ennenkin, pystynyt näyttämään,
että yleisössä — kaiken pinnallisen tähtipalvonnan ohellakin, johon
jo aikaisemmin on viitattu — on toinen ja syvempikin tarve, joka on
ilmennyt suosionosoituksissa Ida Aalbergille. Juuri tuon tarpeen
kieltävät ne, jotka uskovat, että yleisö tahtoo vain nauraa.
Ensimmäisenä vetovoimana on ollut Ida Aalbergin omituinen
persoonallisuus ja taide, jossa tämä persoonallisuus ilmenee ja
jolla se hurmaa. Sillä Ida Aalbergia ei tarvitse nähdä monta kertaa,
ennenkuin huomaa, että hänen persoonallisuuttaan ja taidettaan
yhdistävät vahvat siteet.
Ida Aalbergin taide on kehittynyt aina taituruuteen asti. Mutta
ei se ole estänyt minua usein jäämästä kylmäksi. Voi tehdä paljon
huomautuksia, vaikkapa olisi nähnyt minkä tahansa niistä suorituksista,
joita Tukholman yleisölle on tarjottu. Nämä huomautukset voidaan
yleensä sisällyttää yhteen ainoaan väitteeseen, joka olisi se, että
hänellä sekä liikkeissään että puheessaan on taipumusta _poosiin_,
teennäiseen asenteeseen, joka omituisella tavalla ehkäisee vaikutuksen
kokonaiselta sarjalta mestarillisesti esitettyjä sielunliikkeitä.
Plastiikassa huomaa tämän parhaiten hänen komeilevasta tavastaan, joka
vetoaa näyttelijätaiteen hienoimpiinkin hienouksiin, ottaa asentoja
ja asemia, jotka eivät aina sovi tilanteeseen, ja puheessa tämän
taipumuksen huomaa näyttelijättären pyrkimyksestä toisinaan alleviivata
mitä jokapäiväisimpiä repliikkejä tavalla, joka on teatraalinen ja
jonka pelastaa vaikuttamasta piinalliselta vain hänen voimakkaasti
tehoava persoonallisuutensa. Tarvitsee muistuttaa vain kohtausta
»Kamelianaisen» toisessa näytöksessä, jossa hän keskustellessaan
kreivin kanssa saa kiivaan kirjeen Armandilta. Rouva Aalberg antaa
kirjeen pudota lattialle, palvelustyttö ottaa sen ja kysyy: »Tuleeko
vastausta?» Ja tähän kysymykseen Marguerite vastaa: »Ei, ei tule
vastausta» Jos on kuullut rouva Aalbergin lausuvan nämä yksinkertaiset
sanat voimakkain painotuksin ja laahustavin korostuksin, on tuskin
voinut säästyä vaikutelmalta, että luonnoton vuoropuhelu johtuu mitä
helpoimmin kiihkeästä halusta saada aikaan efektiä. Samanlaisena
esimerkkinä voisi käyttää äkillisiä repliikkejä kauniista ilmasta,
jotka keskeyttävät saman näytöksen loppukohtauksen Margueriten ja
Armandin välillä. Niin, jos tarkkaan tutkisi Ida Aalbergin esitystä
kaikissa niissä osissa, jotka tämän vierailun aikana olemme nähneet,
löytäisi monta kohtaa, joihin nähden tuntisi kiusausta käyttää
vanhaa yleistä sanontatapaa »liian paljosta ja liian vähästä». Sillä
Akilleskantäpää rouva Aalbergin taiteessa lienee siinä, että hän
verraten usein haluaa antaa liian paljon, ja tässä suhteessa on häneen
verrattava August Lindberg, joka häntä näyttelemistä valtaan muutenkin
varsin usein muistuttaa — sekä pahassa että hyvässä.
Mutta semmoisissa luomissa kuin Ida Aalberg meille antoi, voi
vain ohimennen viipyä virheissä. Ne kyllä havaitaan ja ne kyllä
muistetaankin. Mutta äärettömän paljon suuremmalla intensiteetillä
muistetaan rikkautta ja voimaa taiteessa, joka näyttää hallitsevan
koko asteikkoa suuresta taituruudesta suureen tunteeseen saakka. Hänen
persoonallisuutensa vaikuttaa kaikissakin osissa jollakin tavoin
hermostuneelta, ärsytetyltä, kiihkoutuneelta. Rauha, joka johtuu
näyttelijätaiteen kaikkien keinojen täydellisestä hallitsemisesta,
vallitsee suurissa kohtauksissa, joissa taiteilija on koonnut koko
sielunvoimansa saavuttaakseen vaikutelman, joka panee vavahtamaan, tai
vallatakseen katsojan kokonaan. Mutta kuumeinen, mittaamaton intohimo
näyttää olevan päämaali, johon tämä taide pyrkii, ja juuri tämän
esittämisessä Ida Aalbergin taide saavuttaa huippukohtansa.
Niistä harvoista osista, jotka olemme täällä nähneet, voi löytää
kaksi vastakkaista puolta: mitä suurimman taituruuden ja vakavan
korkean taiteen, joka melkein vaikuttaa vaikenevan hiljaisuuden
syvällä voimalla. Hänen taituruutensa on äärimmilleen kehittynyt,
joten tuntuu luonnolliselta, että semmoinenkin osa kuin Scriben
vanha pöyhkeilynumero, Adrienne Lecouvreur, voi vetää tätä
taiteilijaa puoleensa. Kuten tunnettua, kuolee Adrienne kukkavihosta
saamastaan myrkystä, erään kilpailijansa myrkyttämänä, ja hänen
kuolinkamppailunsa, ainakin semmoisena kuin ranskalainen kirjailija
on sen kuvannut, muodostuu voimanäytteeksi jokaiselle esittäjälle.
Se muodostuu siksi varsinkin senvuoksi, että koko tuo kohtaus on
uskomattoman rajamailla.
Ida Aalberg esitti tämän kohtauksen semmoisella hämmästyttävällä
taituruudella, että mieleen johtui pianovirtuosi, joka saattaa
yleisön kuumeeseen vain hirvittävän sorminäppäryytensä valtavalla
voimalla. Oli hetkiä, jolloin hänen fyysillinen tuskansa vaikutti
vain kauhistavasti ja masentavasti jokaiseen katsojaan, ja hän esitti
sen ohessa kokonaisen sarjan sielunliikkeitä ja mielenliikutuksia,
jotka vain hänen varma taiteensa ja itse persoonallisuuteen taipuisa
energia saivat pysymään koossa. Kun hänen »Kamelianaisen» kolmannessa
näytöksessä piti kuvata suurta tuskaa, joka kirjailijan esityksessä on
saanut matalan ja nolostuttavan yleispätevän ilmauksen, niin tässäkin
Ida Aalbergin taide vangitsi kuulijakunnan ja sai sen uskomaan,
että tuon komedian ylen teennäisten ajatelmien takana olisi ollut
inhimillistä intohimoa, komedian, jonka henkilöt ovat tyyppejä. Ja
kun »Kirsti Flemingin» toisessa näytöksessä näimme hyljätyn naisen
epätoivon ja tuskan, ilmaisi hän tuon kohtauksen näyttelemisessä
hurjuutta ja tehoa, jolla oli käytettävissään kaikki keinot ja joka ei
hetkeksikään lakannut tekemästä tarkoitettua vaikutusta.
Kaikki nuo voimakohtaukset epäilemättä ovat enemmän kuin mikään muu
kyenneet varmistuttamaan sitä triumfia, joka Ida Aalbergilla oli
kaikkien esiintymisiensä jälkeen suuren yleisön silmissä. Mutta niin
loistava kuin taiteilija tuommoisina hetkinä olikin, oli hänellä
kuitenkin kohtia, joissa hän pääsi vieläkin pitemmälle. Hänen
näyttelemisessään yleensä oli kummallisesti sekaantuneina taituruus
ja aito, vaikuttava taide, ja olisi sääli, jos muisto edellisestä
himmentäisi muiston jälkimmäisestä. Omasta puolestani uskon, että koko
»Kirsti Flemingin»[25] paljon ihailtu toinen näytös ei kuitenkaan
vastaa niitä yksinkertaisia, suuria vuorosanoja, joissa hän saman
kappaleen kolmannessa näytöksessä riemuitsee tietoisuudesta, että on
tulemassa äidiksi rakastettunsa lapselle. Voitollinen riemu, joka tuona
hetkenä säteilee vuorosanasta, ilmeistä ja liikkeestä, oli itse asiassa
taiteilijan triumfi. Ja semmoiset hetket merkitsevät enemmän kuin
pisimmällekään menevä teknillinen taito. Ne näet saattavat huomaamaan
sisäisen taiteilijavoiman, jonka puuttuessa kaikki taituruus on tyhjää
ja merkityksetöntä.
»Verrattakoon tätä silmälläpitäen »Kamelianaisen» viidettä
näytöstä aikaisemmin puheenaolleeseen kuolinkohtaukseen »Adrienne
Lecouvreurissä». Harvoin olemme täällä nähneet näyttämöluomaa, jota
olisi niin jalosti sekä ajateltu että suoritettu kuin tuo vaikuttava
näytös, jossa taiteilija sai melodraamasta syntymään draamallisen
todellisuuden. Ilonpurkaus rakastettua nähdessä vaikutti niin aito
tunteelta juuri siksi, että silloin heti ymmärsi, kuinka hauras tuo
onni itse asiassa oli, ja hänen kuolemallaan, joka lopuksi kävi niin
hiljaiseksi, oli koko semmoisen suuruuden ja rauhan leima, jonka
hajoamisen, lopun välttämättömyys tuo mukanaan.
Mutta mikään Ida Aalbergin luomista ei näyttänyt minusta niin läpeensä
mielenkiintoiselta ja täydelliseltä kuin se osa, jossa hän saavutti
vähimmän tunnustusta, nimittäin Thérèse Raquin. Ensimmäisen näytöksen
rakkauskohtauksessa oli teatterin sivumakua. Mutta muuten tuo suoritus
kuului semmoisiin näyttämöesityksiin, joissa luulee tulleensa niiden
rajojen ulkopuolelle, jotka näyttämölavalla yleensä ehkäisevät
mahdollisuuksia.
Zolan draama on, kuten tunnettua, psykologinen kauhudraama. Se on
kuvattu suurin piirtein, ja Thérèse Raquin on keskuksena tuossa
kotitragediassa, johon mahtuu niin ihmeellinen sekoitus suuruutta ja
jokapäiväisyyttä. Tuo draama on realistinen, jos haluaa väittää, että
realistinen ja hirvittävä ovat samaa. Mutta se voi tulla aika lailla
idealistiseksikin, jos ottaa huomioon, että murha tässä esittää niin
suunnattoman suurta osaa kuin tuskin koskaan todellisessa elämässä.
Thérèse Raquin on tässä draamassa ainoa rikollinen luonne, joskaan
ei ainoa rikollinen. Tämä on Ida Aalbergin käsityksen lähtökohta, ja
siksi hän jo alusta alkaen alleviivaa hänen erikoisasemaansa koko
ympäristössä. Se on jokaiselle näyttelijättärelle sanomattoman vaikea
tehtävä. Kolmen näytöksen aikana näet pitää esittää eri muodoissa yhtä
ainoata aihetta: omantunnon tuskaa. Ihailtavalla kyvyllään taiteilija
tässä kokeessa onnistui. Näytöksestä näytökseen hän saa kasvamaan
kirjailijan tarkoittaman sanomattoman kauhun rikosta kohtaan, ja
neljännestä näytöksestä tulee kamalan brutaliteettinsa vuoksi oikea
triumfi. Siinä tarvitaan hienoa taidetta, ennenkuin voi saavuttaa
ymmärtämystä, ja suurta taidetta, ennenkuin voi saavuttaa voiton. Ja
että Ida Aalberg onnistui siinä määrin kuin näimme hänen onnistuvan,
osoittaa hänen itsensähillitsemiskykyään. Tässä on mahdotonta muistella
yksityiskohtia, sillä jokainen yksityiskohta on muistamisen arvoinen.
Kokonaisuus vaikutti valtavasti. Ja verrattuna semmoiseen tyyliteltyyn
tehtävään kuin Kirsti Flemingin tämän osan suoritus todistaa Ida
Aalbergin taiteen laajaa alaa.
Hänen vierailunäytäntönsä Tukholmassa ovat antaneet meille kuvan
omituisesta taiteilijaluonteesta, ja jo aikaisemmin on tullut
sanotuksi, että hän ei halveksi mitään taiteen keinoa, vaan voi käyttää
semmoistakin, mikä sinänsä on banaalia. Mutta hänen persoonallisuutensa
on yhtä täynnä temperamenttia, yhtä voimakas ja yhtä mielenkiintoinen
kuin hänen taiteensa on ihailtavaa. Hänen suuruutensa on siinä
tarmossa, jolla hän tulkitsee sitä, mitä Shakespeare antaa Hamletin
sanoa »intohimon pyörteeksi». Ja hän on niitä harvoja meidän päiviemme
pohjoismaisista näyttelijättäristä, joilla on — turvautumatta musiikin
kansainväliseen kieleen — ollut tarpeeksi tarmoa ja kykyä tehdäkseen
itsensä tehoisaksi myöskin oman äidinkielensä rajojen ulkopuolella.»
Gustaf af Geijerstamin tapaisen realistin mieltymys »Thérèse Raquinia»
kohtaan on helposti käsitettävissä. Ruotsalaiselle kirjailijalle on
arvostelijana kunniaksi, että hän saartoi näin suurella ymmärtämyksellä
puhua näyttämötähdestä, vaikka hän periaatteessa oli tähtitaidetta
vastaan.
* * * * *
Skandinaavian kiertueen aikana kierteli Suomen ja ulkomaiden lehdissä
tietoja, että Ida Aalberg lähtisi Englantiin ja Amerikkaan tehdäkseen
taiteensa tunnetuiksi siellä. Todellisuudessa hän — lepäiltyään
ylenmääräisistä matkarasituksista Kristianian lähistöllä parisen
viikkoa — saapui lokakuun loppupuolella kotimaahan, mistä jatkoi matkaa
Pietariin.
Vielä näytäntökautena 1894—1895 Ida Aalberg esiintyi useita kertoja
vierailijana Suomalaisessa teatterissa. Hän näytteli eräitä vanhoista
loisto-osistaan, Reginaa, Kirstiä, Maria Stuartia, ja esiintyi lisäksi
uudessakin osassa Ritana Ibsenin »Pikku Eyolfissa». Sanomalehdistä
päättäen helsinkiläisen yleisön suhtautuminen häneen oli yhtä lämmin
ja innostunut kuin aina ennenkin: katsomo täynnä ja kukkuraista
kiitosta arvostelijain puolelta. Tällä kertaa — ja se onkin ehkä
ainoa kerta — Kaarlo Bergbom kuitenkin vain empien ja tinkien pyysi
Ida Aalbergin avustusta, ja vaikka hän toukokuussa 1895 ilmoittaa
sisarelleen Turusta, että Ida Aalberg on siellä annetussa »Maria
Stuart» näytännössä ollut tavattoman hyvissä voimissa ja vaikuttanut
muihin näyttelijöihin oikein säkenöivästi, hän tuskin lienee ollut
aivan tyytyväinen tämän näytäntökauden vierailuihin. Bergbomien
kirjeenvaihdosta vuodelta 1896 näkee, että he tekivät suuren erotuksen
tämän ja edellisen vuoden välillä. Ida Aalbergin vierailuista 1896
Emilie Bergbom kirjoitti:
»Ida Aalbergin vierailu oli hyvin onnistunut, se oli aivan toista kuin
viime vuonna, jolloin yleisö kohteli häntä kylmästi. Kaikki hänen monet
tuhmuutensa olivat silloin liian tuoreessa muistissa, mutta nyt ne oli
kutakuinkin unohdettu.» —
Kevätkaudella 1896 Ida Aalberg esiintyi Suomalaisessa teatterissa
kolmessa uudessa osassa: Lady Macbethina Shakespearen »Macbethissa»,
Kleopatrana saman kirjailijan »Antonius ja Kleopatra» draamassa ja
Elisabethina Hermann Sudermannin »Onnen sopukassa». Helsingin sen ajan
arvovaltaisimman kriitikon »Hufvudstadsbladetin» avustajan Werner
Söderhjelmin arvosteluista ei täysin löydä syytä Bergbomien suureen
tyytyväisyyteen. Arvostelija tosin sanoo, että näyttelijättären taide
on paikoitellen ollut erinomaisen vaikuttavaa, mutta Shakespearen
draamojen tulkitsemista käsitellessään hän tekee yksityiskohtaisia
huomautuksia Ida Aalbergin käsitystä vastaan.
Söderhjelmin näyttämökritiikki lähtee kirjalliselta pohjalta. Lady
Macbethin olisi Söderhjelmin mielestä pitänyt olla voimakkaampi,
vallanhimoisenpi ja julmempi kuin miksi Ida Aalberg hänet teki.
Varsinkin alkukohtauksissa näyttelijätär oli ollut liian lempeä ja
liian naisellinen. Kuningasmurha-kohtauksessa arvostelija myöntää
Ida Aalbergin loistavasti esittäneen pelon ja tyydytyksen välistä
ristiriitaa ja merkitsee, tosin silloinkin eräitä vastakkaisia
huomautuksia esittäen, että kappaleen loppupuolella näytteleminen
kohosi voimaltaan ja rohkeudeltaan näyttelijättären huippusaavutusten
veroiseksi.
Lady Macbeth on yhtä problemaattinen luonne kuin Shakespearen
muutkin suuret luomat, ja on mielenkiintoista havaita, että suuret
näyttelijättäret ovat hyvin erimielisiä osan tulkitsemisesta.
Adelaide Ristori on elämäkerrassaan kuvannut omaa luomaansa, ja
hänen kuvauksestaan näkee, että hän on käsittänyt tuon naisen
perusominaisuudeksi vallanahneuden ja kunnianhimon. Oman käsityksensä
tueksi Ristori vetoaa historiallisiin tietoihin siitä, miten
aikaisempi, englantilainen, näyttämösuuruus Mrs. Siddons oli tulkinnut
tuota luonnekuvaa. Ristorin luoma olisi, siltä tuntuu, vastannut
Söderhjelmin vaatimuksia. Mutta Ida Aalberg oli nähnyt 1880 Charlotte
Wolterin aikoinaan niin suunnattoman suosion saavuttaneen Lady
Macbethin. Wolterin lähtökohtana oli rakastava nainen, ylenmäärin
miestään rakastava nainen, joka rakkautensa luonnottoman intohimoisen
hehkun vuoksi joutuu kauheiden rikoksien tielle. Ida Aalberg on
saattanut myöskin nähdä Ellen Terryn Lady Macbethina — hänen
häämatkansa aikoina Terry esitti tätä osaa Lontoossa, ja Ida Aalbergin
kirjeenvaihdosta selviää, että hän näki Terryn ainakin jossain
osassa — ja eräästä Terryn muistelmakirjoituksesta näkyy, että hänen
käsityksensä on ollut lähellä Wolterin käsitystä tästä osasta. Terry
kirjoittaa:
»Tässä lyhyessä osassa — lyhyessä sanainsa lukumäärään nähden, mutta
kuinka pitkiä näköaloja ja suuria mahdollisuuksia siitä avautuukaan
näyttelijättärelle! — ei ole yhtään riviä, joka ei osoittaisi,
että Macbethin kunnianhimon ja rikoksen »rakkahin osatoveri» on
_nainen_, nainen hermostuneessa voimassaan, nainen rakkaudessaan ja,
ennenkaikkea, nainen naisellisine ominetuntoineen.» —
Terry vetoaa hänkin Mrs. Siddonsiin. Hän kyllä tietää, että tämän
Lady Macbeth on ollut miehekäs ja lujatahtoinen ja voimakasryhtinen,
mutta nuo ominaisuudet johtuivat siitä, ettei näyttelijätär, jolla oli
kyömynenä, sysimusta tukka ja komentajan käytös, voinut muuta olla.
Terry vetoaa Siddonsin muistiinpanoihin, joissa tuo näyttelijätär
sanoo, että Lady Macbethin pitäisi olla »kaunis, naisellinen, ehkäpä
suorastaan hento ja hauras.» Tiedetään myöskin, ettei Mrs. Siddons
katsonut itseään oikein sopivaksi tuohen osaan. —
»Macbeth» ei muodostunut suuren yleisön kappaleeksi, se on liian synkkä
tehotakseen siihen. Mutta Ida Aalbergin esiintyminen Kleopatrana
muodostui näytäntökauden 1895—1896 suurimmaksi menestykseksi.
Söderhjelm säilytti kuitenkin siihenkin nähden hyvin kriitillisen
asenteen. Kleopatrassa on kaksi naista, hän väitti: majesteetti,
»maailman päivä», kuten Antonius häntä nimittää, rikkaan kulttuurin
loistava tuote — ja toiselta puolen taas nainen, keikaileva ja
rahvaanomainen nainen, jolla voisi sanoa olevan mustalaisverta
suonissa. Arvostelija väittää Ida Aalbergin pystyneen esittämään
vain jälkimmäistä puolta Kleopatrassa — sitä kuitenkin verrattoman
vivahdusrikkaasti ja voimakkaasti —, mutta Shakespearen kuvaamaa
majesteettia ja kuningatarta Ida Aalberg ei ollut voinut kuvata, ja
Shakespearen suuri tyyli oli puuttunut esitykseltä. Ja arvostelija
väittää aivan toisin kuin esim. paria kolmea vuotta aikaisemmin Juhani
Aho ja aivan toisin kuin mitä Ida Aalbergin taiteilija-olemuksesta
yleensä on väitetty, että näyttelijättären taiteen suunta viittaa niin
ehdottomasti nykyaikaiseen ohjelmistoon, ettei Shakespeare sovi hänen
esitettäväkseen: olisi parempi, että Ida Aalberg näyttelisi Sardoun
Kleopatraa eikä Shakespearen.
Mahdollisesti Ida Aalberg keväällä 1891 Pietarissa näki Dusen
Kleopatran — sitä ei kyllä huomaa hänen kirjeistään, mutta se on
todennäköistä, koska Duse silloin esitti osaa, ja ainakin jokin
pietarilainen arvostelija piti sitä italialaisen näyttelijättären
parhaana luomana — ja varmaa on, että Eleonora Dusenkaan
Kleopatrassa ei ollut sitä »suurta tyyliä» ja majesteettisuutta,
jota kirjallisuudentuntija Söderhjelm suomalaisen näyttelijättären
esityksestä kaipasi. Dusen hermotaide ei voinut esittää majesteetteja
»suureen tyyliin»! Mutta Ida Aalberg oli todennäköisesti 1896 tavallaan
paljon modernimpi kuin hän oli ollut aikaisemmin, ei ainoastaan
Duse-näytäntöjen vaikutuksesta, vaan myöskin senvuoksi, että hän
Bergbomista luovuttuaan oli kiertueilla esittänyt toisen modernin osan
toisensa jälkeen. »Thérèse Raquin», »Sylvi», »Noora», »Kamelianainen»
olivat viime vuosina olleet tehtäviä, joissa hän useimmin oli
esiintynyt. Ne painoivat luonnollisesti määrätyn leiman hänen
taiteelliseen suoritustapaansa, sillä lienee varmaa, että suuret osat
muodostavat tavallaan maneeria ja vaikuttavat näyttelijän myöhempään
tuotantoon.
»Onnen sopukka» kuului moderniin ohjelmistoon, ja Ida Aalbergista
Elisabethina tuossa kappaleessa Söderhjelm on julkaissut lämpimästi
kiittävän arvostelun. Suomenkielisten lehtien arvostelut olivat
kaikista kolmesta osasta niin kiittäviä kuin suinkin osattiin
kirjoittaa.
Kevätkaudella 1897 Ida Aalberg taas vieraili Suomalaisessa teatterissa.
Bergbomit olivat ihastuksissaan ja väittivät häntä suuremmaksi kuin
koskaan ennen. Hänen uusi luomansa, Magda Sudermannin »Kodissa», sai
mitä parhaan vastaanoton. Näytteeksi tästä ote »Uuden Suomettaren»
kritiikistä:
»Jännityksellä kai moni odotti eilistä iltaa. Rouva Ida Aalbergia
ei taas vähään aikaan oltu nähty ja viime aikoina on aina totuttu
jokaisena uutena kertana näkemään hänet hiukan toisen luontoiseksi
kehittyneenä aivan kuin vieläkin suurempaan mestariuteen
täysikelpoisena. Teatteriin meni sellaisella tunteella, kuin jotain
sellaista elettävää odottaissa, jota ei kovin monasti satu. Eikä tämä
jännitys ja odotus ollut aiheeton, vaan illan vaikutus sen oikeutti.
Näyttelijä sellainen kuin Ida Aalberg, hänestä voi sanoa, että hän
esittää tehtävänsä. Hän luo roolinsa uudestaan ja aivankuin elää
muutamassa tunnissa kokonaisen elämän iloineen ja suruineen. Niin kävi
eilenkin. Vaikkapa oli jo ennen nähnyt kappaleen tai sen lukenut, niin
entinen vaikutus oli kuin mitättömiin mennyt. Se Magda, jonka Ida
Aalbergissa näemme, oli kaiken aikaa pienimpiinkin yksityiskohtiin
saakka niin syvästi läpi-eletty, että se muodostui entisestä
riippumatta aivan itsenäiseksi taidehiomaksi, jonka vaikutus oli
vakaava ja vastustamaton. Ehdottomasti tulee tällaista näyttelemistä
seuratessaan ajatelleeksi, että tekijällä työssä on pienempi osa kuin
näyttelijällä.
Suureksi osaksi riippuu se myötätuntoisuus, mitä Magdan edustamaa
katsantokantaa kohtaan voi tuntea, siitä kuinka hän tämän oikeutta
puolustaa. Rouva Ida Aalberg tietysti jos kukaan on omansa saamaan
lausuttavaansa oikean painon, esiintymiseen oikean värityksen. Kuin
säkeninä singahtavat sanat hänen suustaan ja terävästi iskeytyvät ne
jokaiseen mieleen.
Magda esiintyy »Kodissa» vasta toisessa näytöksessä. Mutta kylläpä hän
kuitenkin heti paikalla saa kuulijat valtaansa. Kun Magda kolmannessa
näytöksessä sitten kertoo kärsimyksistään, taisteluistaan, joista
kuitenkin vihdoin oli voittajana selviytynyt, vaikkakin siveellisesti
siipirikkona, — niin kostui salissa monen silmä. Sydämen hehkuvinta
tulta on Sudermann tässä saanut Magdan sanat huokumaan. Mutta
ainoastaan Magda sellainen kuin Ida Aalberg, joka oman persoonansa
parhaammuuden repliikkeihin purkaa, saa sanoissaan kaiken sen esiin,
mitä tämän tuhlaajatyttären mielenpurkaukset eilen ilmaisivat.»
* * * * *
1894 Ida Aalbergin taide oli valloittanut Tukholman. Jo seuraavana
vuonna häntä tahdottiin vierailemaan kuninkaalliseen Dramaattiseen
teatteriin, mutta sillä kertaa asia jäi sikseen. Vasta syksyllä 1896
hän teki vierailumatkan Ruotsin pääkaupunkiin, mutta tällä kertaa
hänellä ei ollut erikoisempaa onnea. Hän esitti Elisabethia »Onnen
sopukassa», ja Tukholman lehdillä ei ollut mitään huomauttamista itse
näyttelemistä vastaan — ainoastaan murteellinen ruotsinkieli sai lievän
moitteen —, mutta Sudermannin kappale havaittiin kiinnottomaksi ja
vähäpätöiseksi. Gustaf Fredrikson, joka siihen aikaan oli Dramaattisen
teatterin johtajana, oli aikonut ottaa ohjelmistoon Ida Aalbergin
varalle joko Hedda Gablerin tai Nooran. Ne tuumat kuitenkin raukesivat,
ja Ida Aalbergin vierailu Tukholmassa päättyi riitaan ja epäsopuun.
Tultuaan vapaaherratar Uexküll-Gyllenbandiksi Ida Aalberg oli
joutunut läheisiin tekemisiin muutamien pietarilaiseen aristokratiaan
kuuluvien henkilöiden kanssa. Kreivitär Prozor, joka kuului hänen
tuttavapiiriinsä, oli kirjoittanut »Vanda» nimisen draaman, ja Ida
Aalberg oli luvannut esittää sen Tukholmassa. Dramaattisen teatterin
johdolla ei aluksi tunnu olleen mitään sitä vastaan, että »Vanda»
otettaisiin ohjelmistoon. Myöhemmin kappale kuitenkin päätettiin
jättää esittämättä, ja Tukholmassa huhuiltiin, että niin tapahtui Ida
Aalbergin toivomuksesta, että hänen ja kreivitär Prozorin välit olivat
siitä syystä rikkoutuneet ja että hän oli muka menetellyt vilpillisesti
venäläistä kirjailijatarta kohtaan. Huhuissa ei tunnu olleen
perää, Gustaf Fredrikson ainakin nimenomaan torjuu ne kirjeessään
Ida Aalbergille ja toteaa, että »Vandan» jättäminen on johtunut
teatterinjohdon toimesta ja vierailun lyhyydestä.
Millaisen lopun tämä Tukholman matka sai, voi aavistaa eräästä lähdön
hetkellä laaditusta kirjekonseptista, jossa sanat on aiottu Gustaf
Fredriksonille:
»Herra Johtaja!
Minä en voi hyväksyä sitä tapaa, millä Te Dramaattisen teatterin
johtajana olette kohdellut minua. Saan senvuoksi ilmoittaa Teille,
että minä, jos »Odetten» [»Odetten» vuoksi oli »Vanda» päätetty
jättää pois, sittemmin ei kummankaan esittämisestä tullut mitään.]
esitystä lykätään, heti matkustan. Minun täytyy silloin jättää asiani
Venäjän ministerin ja jonkun ruotsalaisen asianajajan haltuun.
Kuitenkin pyydän Teitä heti järjestämään taloudellisen puolen.
Paitsi laskua niistä palkkioista, jotka saan näytäntöilloista, joina
olen esiintynyt, minun, sen pahempi, pitää lähettää Teille laskuja
useammista puvuista niihin kahteen kappaleeseen, joissa minun
sopimuksemme mukaan olisi tullut esiintyä.»