Vierailumatka Berliniin ei koitunut Ida Aalbergille tyydytykseksi. Sen
jälkeen hän ei juuri koskaan puhunut saksalaisesta näyttämötaiteesta,
saksalaisista näyttelijöistä ja teatterielämästä Saksassa kiittävästi,
vaan käytti tavallisesti sanoja, joista kuvastui syvä inho ja
halveksuminen.
Hänen yrityksensä vieraalla maalla ei ollut menestynyt. Saksalainen
teatteri ei ollut lähiaikoina hänen valloitettavissaan, kieli oli liian
vaikea kompastuskivi hänen tiellään.
Paluu kotimaahan ei ollut semmoista riemukulkua kuin hänen
nuoruudessaan tekemänsä Unkarin matkan jälkeen tai Kööpenhaminasta
antamiensa vierailunäytäntöjen aikana. Hän palasi kesän alussa kaikessa
hiljaisuudessa, ja hänen masentunutta mielialaansa ei ollut omansa
kohottamaan ankara sairaus, vatsakalvontulehdus, jota hän sai potea
useiden vaikeiden viikkojen aikana.
1890-luvun alkuvuodet merkitsevät Ida Aalbergille hermostumisen,
hapuilemisen, sisäisen rikkinäisyyden aikaa. Hän saa taiteilijana
menestystä Suomessa ja Venäjän pääkaupungissa, mutta menestys ei
ilahduta häntä vähimmässäkään määrässä. Hän puhuu lakkaamatta
tyytymättömyyden kieltä, ja tyytymättömyys häntä kohtaan ilmenee sekin
sangen voimakkaana. Hänen idyllinen avio-onnensa särkyy pettymyksiin,
suruihin ja kuolemaan.
* * * * *
Ida Aalberg ei kirjeissään syyttä moiti aikansa suomalaisia
teatteriarvostelijoita. Kun Suomalainen teatteri kevätkaudella 1885
esitti todella suurta ohjelmistoa, kirjoitettiin suomalaisuuden
pää-äänenkannattajaan, »Uuteen Suomettareen», arvosteluja, jotka
kömpelyydessään ja tökeryydessään todistavat, että politikoitseminen
oli lehdestä arvokkaampaa kuin suomalaisen kulttuurielämän seuraaminen.
Goethen »Faustia» koskevan arvostelun pääsisältönä on, että yleisö
taputti käsiään ja että sisarukset Bergbom kutsuttiin esiin. Kun
Shakespearen Hamlet oli esitetty, kirjoitti arvostelija Ida Aalbergin
näyttelemisestä:
»Runollisesti puhtaan ja vienon kuvan loi Ida Ahlberg (sic!) Ofeliasta,
jos sitä kuvaa voi runolliseksi sanoa vielä silloin, kun kuva tarkoitti
tuota mielensä kadottanutta, onnetonta naista.»
Siinä kaikki!
Mielenkiintoista kotimaista uutuutta, Työmiehen vaimoa, arvostellessaan
lehti tyytyy toteamaan, että Kaarola Avellan Johannana ja Ida Aalberg
työmiehen entisenä rakastettuna »olivat varsinkin oikein mahtavat.»
Kun pääkaupungissa kirjoitettiin näin kehnosti, ei sovi ihmetellä
maaseudun kurjia arvosteluoloja. Vain poikkeustapauksissa saa
suomenkielisistä lehdistä lukea kirjoituksia, jotka todistavat
edes innostusta tai taiderakkautta. On ymmärrettävää, että esim.
kuopiolainen arvostelija väittää »Nooran» olevan keskeneräisen
kappaleen, »koskei kevytmielisen vaimon nähdä uudestaan palaavan
kotiinsa», ja kertoo yleisön suhtautumisesta: »Ablootit olivat enemmän
laimeita», mutta samalla on selvää, että työskenteleminen niin
alkuperäisen kritiikin turvissa valmisti varsinkin näyttämötaiteen
edustajille monta karvasta hetkeä.
1890-luvulla, varsinkin esiinnyttyään Ibsenin »Hedda Gablerissa», Ida
Aalberg purkaa kiukkuaan teatteriarvostelijoille. Hän ei tehnyt sitä
syyttä. Suomenkielisellä taholla esiintyi tähän aikaan yksi ainoa
hyvä, todella erinomainen kyky näyttämötaidetta arvostelemassa, O.E.
Tudeer, jonka »Valvojassa» julkaisemille kirjoituksille Ida Aalberg
antoi suuren arvon. On suorastaan omituista todeta, että yksin
nuori Kasimir Leinokin, joka laati vastaperustettuun »Päivälehteen»
näyttämöarvostelut ja jonka taideharrastus ja innostus ovat
ulkopuolella kaiken epäilyn, piteli teatterista kirjoittaessaan kynää
kuin koulupoika.
»Hedda Gablerin» esityksen jälkeen Ida Aalberg kirjoitti Bertha
Forsmanille:
»Kiitos rakkaasta kirjeestänne. Minua ilahduttaa rajattomasti nähdä
ja kuulla Teidän lämmintä osanottoanne Hedda Gablerin voittoon
suomalaisella näyttämöllä. Sanotte, että tieto sen onnistumisesta
tuntui ’vapauttavalta'. Minä sanon, että on vapauttavaa ja lohdullista
kuulla prof. Tudeerin sanoja. Olette katkera Nya Pressenin muutamista
ylimielisistä sanoista, joilla se kuittaa minun ja toverien!
näyttelemisen. Mutta mitä sanotte, kun minä kerron, että oman
puolueen pää-äänenkannattajat kuittasivat sen vielä harvemmilla
riveillä. Uusi Suometar sanoi mielipiteensä Heddasta kahdella, sanoo
_kahdella_ rivillä ja Päivälehti ehkä parilla sen lisäksi (sic!!!).
Se on isänmaallisuutta, se on kansallisylpeyttä, jonka vertaista ei
milloinkaan ole nähty! — Oh, miten mitä halveksin heitä!
Sanoitte jouluna, että säästän itseäni, etten enää niinkuin
ennen antaudu tehtävääni koko voimallani, etten anna vapaita
ohjia mielikuvitukselleni, vapaita ohjia 'ihmeelliselle
välittömyydelle'. Ha, ha, ha, mitä hyötyä siitä olisi!? Eiväthän
ne sitä kuitenkaan ymmärrä. Luuletteko, että käsiä on taputettu
minun välittömyydelleni? Surullista kyllä, siksi se ei tapahtunut.
Olin uusi ja kaksikymmenvuotias, sille taputettiin käsiä. Nyt olen
kolmekymmentä vuotta vanha, kehittyneempi, enemmän taiteilija ja,
kun _tahdon_, paljon voimakkaampi taiteessani. Mutta miksi puhua
taiteesta, kaikella tällä ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä;
mikä kana tahansa, kunhan vain on kaksikymmenvuotias, saavuttaa
saman tuloksen, miksi — miksi tuhlata voimiaan, kun sen voi säästää
parempiin aikoihin ja paremmalle yleisölle. Hedda Gablerissa sentään
annoin mielikuvitukselleni täyden vapauden. Minua huvitti näyttää,
_millainen_ hän on. Ah, korvissa ihan kipinöi. Pikku daamit ja herrat
istuivat kovin ihmeissään, että Hedda oli _semmoinen_, sitä he eivät
olleet saaneet ennen selville. Tudeer on ollut hyvin intreseerattu,
hän on tarkkaan seurannut, sen huomaan hänen puheestaan. Olen
onnellinen hänen arvostelustaan. Miksi, miksi emme milloinkaan
saa oppineita miehiä taidearvostelijoiksi, — ainoastaan nuoria
ylioppilaita, joiden arvostelu riippuu siitä, montako françaisea on
tanssinut heidän kanssaan.» — —
Vuosina 1891—1892 Ida Aalberg näytteli kolme uutta osaa Suomalaisessa
teatterissa: Santuzzan »Talonpojan ritarillisuudessa», Heddan
»Hedda Gablerissa ja Kirstin »Elinan surmassa».
Ensimmäisestä kuuluu Kasimir Leinon arvostelu:
»Kappale esitettiin teatterissamme moitteettomasti, jopa etevästikin.
Ensistäänkin rouva Aalberg intohimoisena, kostoa vaativana ja raskaana
olevana Santuzzana oli tosi ja liikuttava, kuten tämä näyttelijätär
aina on. Sitten herra Leino Alfiona, synkkänä, totisena» j.n.e.
Eräs niistä monista perättömistä huhuista, joita Ida Aalbergista
on Suomessa kerrottu, on se, että Ibsen on nähnyt hänet Noorana ja
ollut näkemästään hyvin innostunut ja julistanut, että tämä Noora
oli kaikkia muita parempi. Kuten jo aikaisemmin on sanottu, piti hän
saksalaista Marie Ramloa parhaana Noorana, mutta hänen arviointinsa ei
merkitse kerrassaan mitään, koskapa hän ei koskaan nähnyt muita eteviä
Noora-tulkintoja. Ibsenin pieni, Valfrid Vaseniukselle Ida Aalbergista
lausuma kohteliaisuus, lienee ollut tuon huhun perustuksena. Niin
lyhytaikainen kuin Ida Aalbergin ja Henrik Ibsenin tuttavuus 1880 oli
ollutkin, runoilija ei häntä kuitenkaan varsin unohtanut, kuten nähdään
hänen kirjeistään Kaarlo Bergbomille. 1889, neuvotellessaan »Meren
tyttären» esittämisestä Suomalaisessa teatterissa, Ibsen kirjoittaa
m.m.:
»Minusta tuntuu aivan varmalta, että rouva Ida Aalberg Kivekäs tulisi
olemaan aivan erinomainen päähenkilön esittäjä uudessa kappaleessani.»
Kirjeessään 19 pdtä tammikuuta 1891 hän sanoo Hedda Gablerin
esittämisestä m.m.:
»Minusta olisi hyvin mieluista saada tämä teos esitetyksi
Suomalaisessa teatterissa, sillä minä voisin luottaa siihen,
että esitys, ainakin päähenkilöön nähden, muodostuisi aivan
poikkeuksellisen hyväksi.
Valitettavasti minulla ei ole milloinkaan ollut tilaisuutta nähdä
rouva Ida Aalberg-Kivekkään esiintyvän näyttämöllä. Mutta minä olen
niin paljon kuullut hänen nerokkaasta esityskyvystään ja lukenut
siitä niin paljon sanomalehdistä, nimittäin siihen aikaan, jolloin
hän näytteli Kööpenhaminassa, ja olen sitäpaitsi henkilökohtaisessa
tuttavuudessa saanut semmoisen vaikutelman hänen tavattomasta
intelligenssistään, että täysin turvallisella mielellä jättäisin tämän
kummallisen tehtävän hänen käsiinsä.»[23]
»Hedda Gabler» ei aluksi tahtonut menestyä muilla näyttämöillä, ja
Kaarlo Bergbom epäili suuresti ottaa draamaa Suomalaisen teatterin
ohjelmistoon. Esitys muodostui kuitenkin loistavaksi voitoksi:
»Nooran» jälkeen Ibsen taas kerran tuli aktuelliksi Suomessa. O.E.
Tudeerin lämmin ja innostunut kritiikki »Valvojassa» kyllä koskee
pääasiallisesti Ibsenin eriskummallista draamallista tuotetta, jota hän
yksityiskohtaisesti selvittelee, mutta samalla hän toteaa, että Ida
Aalberg on mitä etevimmällä tavalla tulkinnut osan.
»Että Ida Aalberg», arvostelija sanoo, »niin selvästi on ymmärtänyt
Ibsenin hengen viimeisen tuotteen, että hän Heddassa on havainnut
ihmisen, että hän siten on voinut katselijoille selvittää tuon
syvämielisen teoksen, se on todellinen nerontyö. Häntä katsellessa
katselijalla oli se intensiivinen henkinen nautinto, jota tuntee,
kun hengen voimat jännittyvät ja kun hetki hetkeltä huomaa näkönsä
selviävän, näköpiirinsä laajenevan, sydämensä lämpiävän, aatteensa
kohoavan. Joka semmoista voipi saada aikaan, on suuri taiteilija.»
Jo Ida Aalbergin ensimmäisessä Heddassa, se käy ilmi Tudeerin
arvostelusta, oli sitä sovittavaa ihanteellisuutta, joka — kaiken
myöhemmän kouluutuksen ohellakin — säilyi hänen Hedda-tulkinnassaan
aina ja joka sai eräiltä Ibsenin tarkoitusperien tutkistelijoilta
tuomion sanoja.
Ida Aalbergilla ei tunnu olleen hyvä käsitys Gustaf von Numersin
kirjallisesta kyvystä. Vain vastahakoisesti hän otti »Elinan surmassa»
esittääkseen Kirstiä. Harjoituksissa hänen muistellaan olleen
epäröivän ja tyytymättömän. Ensi-iltana hän vasta sai tarmon puuskan:
»Minä näyttelen tänään niin, että tämä kappale menee», hän sanoi
toisille näyttelijöille. Näyttelijättären hetkellinen innoitus ja
haltioituminen vei Numersin ja Bergbomin draaman suureen menestykseen.
Sanomalehtiarvostelut tästä yleisön suunnattoman suosion saavuttaneesta
kappaleesta ovat perin vähänsanovat. Ainakaan ne eivät kerro mitään
uutta. Todennäköistä on, että menestys johtui pääasiallisesti Ida
Aalbergin romanttisesta kiihkomielestä ja vanhastaan tunnetusta
lausuntakyvystä.
Keväällä 1891 Ida Aalberg vieraili Suomalaisen teatterin mukana
Pietarissa. Matka oli hänelle tavallaan kohtalokas. Hän näki
ensimmäisen kerran elämässään Eleonora Dusen, ja tästä näkemästä
hänen ainainen ekspansionihalunsa valtavasti kiihtyi. Miehelleen hän
Pietarista kirjoitti:
»Voit ajatella ääretöntä uteliaisuuttani! Hän oli täydellinen
italialainen tyypi, tumma ja leveäkasvoinen, ei kaunis, mutta
intresanti, näyttää kovin kipeältä, ja kun hän ei ole 'aufgeregt'
[kiihoittunut] näyttävät kasvot vanhoilta. Hänen äänensä on kovin
kipeä ja 'sprucken' [särkynyt]. Hänen näyttelemisensä on kuivaa ja
siitä puuttuu kaikki lyyrillisyys, mutta se vaikuttaa voimakkaasti
tavattoman luonnollisuutensa vuoksi. Hänen ilmekielensä on melkeinpä
täydellinen. [Tämä ja edellinen lause on kirjeessä ruotsiksi
kirjoitettu.] Bertha Forsman sanoo sentään, että Misse on enemmän
'storslagen' [suuripiirteinen] ja 'färgrik' [värikäs] kuin Duse.»
Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän kirjoittaa käyneensä katsomassa Dusea
tämän asunnossa:
»Toissa päivänä kävin Dusen luona D'Europessa. Hän on jo vanhempi
nainen [todellisuudessa Duse oli Ida Aalbergia nuorempi, joskaan ei
paljoa] ja hyvin kivulloinen — keuhkotauti on hänellä — sivistynyt
ja hieno ja _hyvin hiljainen olennossaan_, mutta suuressa määrässä
_itsetietoinen_, hän kohteli niitä hotellin palvelijoita ja portieria
niinkuin trasuja, joita hän potki pois jaloistaan. Uh! kun vertaan
itseäni häneen, niin jään hänestä kauvaksi itsetietoisuudessa — olen
kadottanut sen, en tiedä miten — olen myös kun joku trasu, jota voi
lähettää minne tahtoo, jolta voi vaatia mitä tahtoo, jonka kanssa
ylipäänsä voi tehdä mitä tahtoo, ja joka vaan — tottelee.»
Nähtyään Dusen »Talonpojan ritarillisuudessa» Ida Aalberg saattoi
miehelleen mielihyvin todeta Bertha Forsmanin sanoneen, että »Misse oli
paljon parempi».
Ida Aalberg, »Suomen Duse», »Pohjolan Duse», kuten varsinkin venäläiset
lehdet hänestä myöhemmin kirjoittivat, ei tavannut italialaista
Sarah Bernhardtin oppilasta ja kilpailijaa kuin tämän ainoan kerran.
Etteivät Bertha Forsmanin arvostelut olleet mitään ystävän ystävälle
antamia lohdutteluja, selviää kyllä pietarilaisista lehdistä, jotka,
Dusen vierailujen juuri päätyttyä, julkaisevat pitkiä ja ylistäviä
arvosteluja Suomalaisen teatterin primadonnasta.
Kokonaisen alakerran käsittävässä selostuksessaan Suomalaisen teatterin
»Romeo ja Julia» esityksestä puhuu J. Norden »St. Petersburger
Zeitung»-lehdessä Ida Aalbergin taiteen luonnollisuudesta ja
yksinkertaisuudesta, sanoo sen karttavan »kaikkia räikeitä säveliä,
kaikkea laulavaa lausuntaa, kaikkea teennäistä asennetta, kaikkea
vaikutuksentavoittelua.» —
»Vaaleana, notkeana, taipuvana kuin kedonkukka tuulessa, tyttömäisenä
ryhdiltään ja liikkeiltään, kasvoiltaan pohjoismaisen — pikemmin
ruotsalaisen kuin suomalaisen tyypin mukaan — kauniina, sielukkain
silmin — semmoisena tuli tämä Julia kohtaamaan onnetonta Romeotaan,
semmoisena hän meitä kohtauksesta kohtaukseen yhä enemmän ja enemmän
vangitsi. ‒ ‒ ‒ Emme voi seurata hänen näyttelemistään kohtaus
kohtaukselta, emme varsinkaan senvuoksi, että suomalainen vierailija
tässä osassa antoi paljon enemmän kuin paljon puhuttu, viikkoa
aikaisemmin esiintynyt Eleonora Duse. ‒ ‒ ‒ Neiti Aalbergissa yhtyy,
mikäli häntä voi yhden osan perusteella arvostella, etelämainen
temperamentti germaanis-skandinaaviseen sieluntaipuvaisuuteen, tulinen
intohimo ikävöivään kaipaukseen, hän voi yhtä hopeanheleästi ja
riemuisasti nauraa kuin sydäntä liikuttavasti itkeä. Kirkas ääni, joka
korkeimmissa sävelissä vähän värjyy, ja hyvinkouluutettu, viimeistelty
ääntäminen tekivät mitä parhaan vaikutuksen: kaikkein äänettömimmässä
kuiskauksessakaan ei mennyt yhtäkään tavua hukkaan. ‒ ‒ ‒ Se merkitsi
varmaan ihmettä niille, jotka olivat kuulleet suomenkieltä vain
joutuessaan liikesuhteisiin Pargolan ajurien tai Ochtan maitovaimojen
kanssa. »Ylisteltyään Ida Aalberg mimiikkiä »St. Petersburger
Zeitungin» arvostelija ei voi olla sittenkään selostamatta suorituksen
yksityiskohtia, mutta selostus ei kuitenkaan sano paljoa.
»Novoje Vremja» selittää Ida Aalbergin taiteen suurimmaksi
viehätysvoimaksi luonnollisuuden ja yksinkertaisuuden. »Novosti» esitti
hänet lukijoilleen »hyvin huomattavaksi» taiteilijaksi ja sanoo hänen
Juliansa uhkuneen suloa ja rakastettavuutta.
Tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen epäilemättä oli Ida Aalbergille
suuri elämys, paljoa suurempi kuin hänen miehelle kirjoittamansa
kirjeen sanoista käy ilmi. Hän oli siksi herkkä ja vaikutuksille altis,
että sanomalehtien heti tämän jälkeen yhä uudestaan käyttämät sanat
»yksinkertaisuudesta ja koruttomuudesta» hänen taiteessaan ainakin
osaksi voitaneen johtaa hänen Pietarissa näkemistään Dusen esityksistä.
Henkilöt, jotka ovat seuranneet sekä Dusen että Ida Aalbergin myöhempää
näyttelemistä, ovat todenneet, ettei jälkimmäinen matkinut edellistä
eikä omaksunut toisen näyttelemisessään käyttämiä ilmaisukeinoja
semmoisinaan. Mutta todennäköisesti tutustuminen Dusen hermotaiteeseen
vaikutti heti hillitsevästi Ida Aalbergin taideluomiin.
Syksyllä 1892 Ida Aalberg teki matkan Pietariin nähdäkseen
Sarah Bernhardtin esiintymistä Venäjän pääkaupungissa. Duse ja
Sarah Bernhardt risteilivät näihin aikoihin Eurooppaa toistensa
kilpailijoina. Kritiikki piti enemmän italialaisen taiteesta,
mutta jumalaisen Sarah'n näytännöt kävivät paljon suuremman
ulkonaisen loiston ja hälyn merkeissä. Hänen diivaeleistään ja
reklaamintekotaidostaan sai Pietarissa 1891 erinomaisen käsityksen.
Hänelle hymyiltiin, mutta luonnottoman korkeista lippujen hinnoista
huolimatta pietarilaiset täyttivät katsomon ilta illan jälkeen. Ida
Aalberg kirjoitti miehelleen, että Sarah'n taidetta katsotaan kuin
varieteetä, mutta ei voinut pidättyä antamasta tunnustusta entisen
ihailunsa esineelle.
Jo Duse-näytännöistä ja omasta menestyksestään keväällä 1891 Ida
Aalberg sai mitä kiihkeimmän halun tulla tunnetuksi Venäjällä.
Kotimatkallaan hän kirjoitti Kaarlo Bergbomille kirjeen, joka on
ensimmäinen askel niihin pitkiin neuvotteluihin, joita hän sitten kävi
Suomalaisen teatterin johtajan kanssa suurista vierailunäytännöistä
Pietarissa ja Moskovassa. Bergbom asetti ehtoja, hän oli kokemuksiensa
nojalla saanut huonon käsityksen venäläisistä järjestäjistä, hän
vaati takeita ennenkuin lupasi lähettää Suomalaisen teatterin
tuommoiselle retkelle. Asia oli Ida Aalbergille todellinen sydämenasia;
kun diplomaattiset — todella diplomaattiset — neuvottelut eivät
vieneet toivottuun tulokseen, särkyivät välit pahasti. Ida Aalbergin
mielentilaa tämän toiveen rauettua kuvaa hänen seuraava, joulukuun
alussa 1891 Bertha Forsmanille kirjoittamansa kirje:
»Olen juuri lukenut loppuun Kreutzersonaatin, luin sen toiseen
kertaan, ja minusta se on hirvittävä, mutta tosi. Minä voin nauttia
siitä, että näen totuuden noin alastomana, se on kamalaa ja minua
värisyttää, mutta vieläkin nautin siitä. Uh! miten lakimme ovat
barbaarisia ja miten minä vihaan juridiikkaa. Raakuutta ja valhetta
kaikki tyyni, kaikki tyyni.
Oletteko kuullut hauskaa uutista, että minun komeasti valmistamani
Pietarin matka menee myttyyn. Kuinka kauan tahtoo Jumala koettaa
kärsivällisyyttäni ennenkuin hän antaa minulle voimaa murtaa vuori.
Tästä loistavasta tuloksesta saan kiittää Bergbomia ja hänen
sisartaan. Milloin iskeekään taivaan salama häneen sen petollisuuden
ja valheellisuuden vuoksi, jolla hän kietoo kaikki, jotka tulevat
hänen kanssaan tekemisiin. Todennäköisesti hän ei voinut sietää minun
henkistä ylemmyyttäni, senvuoksi on hänen suhtautumisensa tähän
asiaan ollut katkeamatonta valhetta. [Kuten aikaisemmin on mainittu
neuvotteluja sanotaan käydyn _kummaltakin_ puolelta _diplomaattisin_
keinoin.] En halua viipyä yksityiskohtien kuvaamisessa, sillä minusta
tämä komedia tuntuu niin sanomattoman surkealta, sanon vain, että
hän viime hetkessä löi kortit käsistäni. Oh, olen ollut sairaana
katkeruudesta ja halveksimisesta ja nyt tunnen voittamattomaksi käyvää
inhoa kaikkea, kaikkea suomalaista kehtaan — Gallenia lukuunottamatta,
— ja ellei se muuten käy, niin katkaisen _kaiken_ ja teen kiertueeni
ruotsiksi. Olen kuullut ja lukenut, että nyt taas innokkaasti aletaan
pohtia kysymystä kotimaisesta ruotsalaisesta taiteesta, enkä minä
jaksa kauempaa, ajaudun karille, palan poroksi, mutta minä tahtoisin
saavuttaa päämaalini ennenkuin kuolen. Olen maannut vuoteen omana pari
viikkoa, ja kun ihmisten aina täytyy tietää syy, olen sanonut olevani
kipeä, mutta tämä tauti on ollut vain henkistä kärsimystä, epätoivoa
niin suurta, että olen maannut kylmät kääreet sydämelläni, tuska on
ollut niin suuri. — Jos sattumalta olette selvillä Arppen osoitteesta,
niin olisittekohan niin hyvä, että lähettäisitte sen minulle.
Lundegård on ollut täällä; sillä viikolla elin parempaa elämää,
mutta nyt hänkin on poissa Minusta kaikki näyttää niin pohjattoman
synkältä, kuinka ihmiset ovatkaan pieniä, varsinkin miehet. Heillä ei
ole sielussaan kerrassaan mitään. Tuntuu kuin olisi Suomenmaan yli
levitetty kuolinvaate.
Teidän onneton
Ida Aalberg.»
Bertha Forsman, innokas fennomaani, oli ennenkin varoittanut Ida
Aalbergia poikkeamasta aatteellisuuden tieltä? Nyt hän teki samoin.
Muutamia päiviä myöhemmin Ida Aalberg kirjoittaa:
»Sanotte, että Duse tulee Pietariin ja että hän näyttelee nuorta
tyttöä »Myrskyssä», Oh! minä voin tulla hulluksi. Minä mahdan olla
pelkuri, tyhjänpäiväinen, vailla luonnetta, kun voin sietää tämän
kaiken. Miksi en riistäydy irti, miksi en revi tuhansiksi palasiksi
kaikkia noita surkeita siteitä, jotka minua sitovat. Miksi en voi
muodostaa omaa seuruetta, minä tiedän, että minulla on yhtäpaljon
tunnetta ja tahtoa kuin hänelläkin, tiedän että voin näytellä
yhtä hyvin kuin hän, kunhan pääsen pois näistä surkeista oloista,
jotka ovat myrkyttäneet sieluni ja joita en jaksa unohtaa, en
edes näyttämöllä, en ainakaan helsinkiläisellä. Ajatelkaa, päästä
maailmaan, avaraan maailmaan, päästä pois panettelusta ja muusta
moisesta roskasta, jota pikkumaiset naiset ja likaiset miehet
tartuttavat toisen selkään. Ajatelkaa, että semmoiset miehet kuin
Juhani Aho tässä eräänä päivänä oli lausunut iloitsevansa siitä,
että Pietarinmatkani oli mennyt myttyyn, koska hän ei voinut
ymmärtää, miksi pitäisi auttaa henkilöä, jolla ei ole _mitään
tunnetta isänmaataan kohtaani_ Olkaa nyt iloinen ja rohkea, jos
voitte! Mikä onni, että Te olette minulla, että minulla on _yksi_
ihminen, jolle voin huutaa tuskani, ellei minulla olisi Teitä, mitä
tyhmyyksiä mahtaisinkaan tehdä. Kiitoksia kirjeestänne. Te olette
niin viisas ja tyyni, kun minusta on kysymys. Sananne tulevat kuin
omasta sydämestäni, minä ymmärrän tuon kaiken niin hyvin tyyninä
hetkinä, mutta sitten tulee myrsky ja minä unohdan kaiken. Olen
ruvennut ajattelemaan, että tokkohan Arppe olisi halukas rupeamaan
impressariokseni, luonnollisesti seurue olisi suomenkielinen. Hän
on sivistynyt ja kielitaitoinen henkilö ja pitäisi tämän tuntua
hänestä hauskemmalta kuin laahata jäljessään mokomaa retusseuruetta
pikkukaupungista toiseen, kuten hän nyt tekee. Aion joka tapauksessa
kysyä häneltä.
Haluatteko ilmoittaa minulle, koska Duse tulee, istun täällä enkä
tiedä mistään. Tiedättekö, että Lundegårdin ystävät ovat päättäneet,
että »Vuorenviemä» esitetään venäläisessä teatterissa, mutta
suomeksi. Siitä tulee yksityisyritys, maalarit Gallen, Sparre ja
minä etunenässä. Minä näyttelen naispääosaa ja Sparre aikoo esittää
miehisen pääosan. Bergbom oli loukannut Lundegårdia, sen vuoksi tämä
ei anna kappalettaan meidän teattereillemme. Jos nyt Sparre saa
todellakin toivonsa toteutumaan, niin ajatelkaapas, mikä korvapuusti
viikingeille!» ‒ ‒ ‒
Miten loogillisesti yhtyykään viimeinen lause aikaisempiin uhkauksiin
näytellä vaikkapa ruotsiksi!
1890-luvun alkuvuodet olivat Kaarlo Bergbomille suurten koettelemusten
aikaa. Minna Canth, Gustaf von Numers, Ida Aalberg ja Adolf Lindfors
rikkoivat kukin välinsä hänen kanssaan. Näissä luopumuksissa Bergbom
on yleensä näytellyt marttyyrin osaa, eikä voi väittää, että hän
olisi kenellekään heistä tehnyt vääryyttä. Ida Aalberg sai sangen
pian katkerasti kokea, että varovaisuussyyt, joiden vuoksi tohtori
kieltäytyi suostumasta hänen mieliaikeeseensa, voivat olla sangen
perusteltuja.
Ida Aalbergin suhde suomalaisuuteen oli jo pitkän aikaa ollut
sangen häilyvä. On hyvin luultavaa, että hän Lauri Kivekkään elämän
loppuaikoina vaikutti tämän kielikiihkoiluun hillitsevästi ja
jäähdyttävästi. Heidän kirjeenvaihdossaan on politiikalla sangen
huomattava sija, Ida Aalberg otti täydestä sielustaan osaa miehensä
kaikkiin puuhiin, lähettäen neuvoja, kehoituksia ja varoituksia. »Ole
_kylmä_, ole _kylmä!»_ on hänen ainaisena ohjeenaan intoilevalle
Kivekkäälle, ja kymmenet kerrat hän varoittaa tätä antautumasta
Jonas Castrénin vaikutukselle alttiiksi. Samoihin aikoihin, jolloin
Ida Aalbergin ja Bergbomin välit särkyivät, julkaisi Hannes Gebhard
»Valvojassa» pitkän kirjoituksen suomalaisuuden edistymisestä ja
väitti, että Ida Aalbergin ynseys Suomalaista teatteria kohtaan oli
sekin esimerkkinä siitä, että kansallisen asian vainiolla elettiin
takatalvessa. Ida Aalberg tosin Bergbomin iloksi jyrkin ja kopein
sanoin väitti vääräksi Gebhardin syytöstä, mutta hänen omat, joskin
puuskaiset lausuntonsa ja käyttäytymisensä todistavat tarpeeksi
selvästi, että suomalaisuuden aate oli tähän aikaan varsin vieras
hänen sydämelleen.
Kun Suomalainen teatteri ei tähän aikaan ollenkaan voinut luottaa Ida
Aalbergin avustukseen ja parhaillaan toimi heikosti, on ymmärrettävää,
että taiteilijaa alettiin syyttää oikullisuudesta ja itsekkyydestä.
Juhani Aho, joka 1880-luvun alussa nuorena sarkatakkisena ylioppilaana
oli osannut vain ujosti ihaillen katsella Ida Aalbergia, otti
nyt, Parisin matkan tehtyään ja esiintyessään silinteripäisenä
kaupunkilaisherrana, kasvattaakseen näyttelijätärtä, joka oli vanhempi
kuin hän. Huhtikuussa 1892 Aho kirjoitti »Päivälehteen» pitkän
kirjoituksen nimellä »Hiukan arvostelujen arvostelua». Siinä hän,
todettuaan ensiksi, että kaikkiakin taidealoja koskeva kotimainen
kritiikki on ollut heikkoa ja liiaksi hellivää, puhuu erikoisesti
teatterikritiikin huonoudesta. On syytä ottaa Ahon taitavasti
laatimasta artikkelista muutamia kohtia:
»Teatterikritiikki on, mitä ruotsalaiseen teatteriin tulee, saanut
tuon tuostakin kuulla hyvinkin ankaroita moitteita siitä, että
sen ylistelyt eivät ole vastanneet sitä, mitä teatteri on voinut
tarjota. Ulkoapäin tulevat tyytymättömyyden osoitukset on kuitenkin
pian aina saatu vaikenemaan. Vasta tänä vuonna on paino ulkoapäin
käynyt niin raskaaksi, että koko tämän laitoksen seinät ovat alkaneet
epäilyttävässä määrässä horjua. Tyytymättömyys on etupäässä kohdannut
teatterissa vallalla ollutta järjestelmää. Vihdoin viimeinkin
sentään on ruotsalainen teatteriyleisö kyllästynyt ulkomaiseen
korutavaraan ja alkanut vaatia vakavampaa kotimaista. Miten voimakas
tuo puhallus lienee ja kuinka kauvan se kestänee, sen saanee näyttää
vastaperustettu draamallinen yhdistys. Mutta että asian nykyinen tila
on näinkin kauvan kestänyt, siihen ei liene kritiikkikään aivan syytön.
Suomalainen teatteri on kaikkien meidän lempilapsi. Olemme nähneet sen
syntyvän ja pienestä pitäen varttuvan siksi sivistyslaitokseksi, mikä
se tätä nykyä on. Se ei ole meille muukalainen, niinkuin ruotsalainen
teatteri on yleisölleen. Se on meille likeinen sukulainen. Semmoisena
se on luonnollisesti saanut osakseen hellyyttä, joka ei aina ehkä
ole ollut sen edistykselle hyödyksi. Arvostelu ei aina ole ottanut
kyllin totisesti moittiakseen ilmaantuneita puutteita eikä lausuakseen
niitä toiveita, joita yleisössä joskus on löytynyt.» (Kirjoituksessa
seuraa kriitillinen katsaus Suomalaisen teatterin lähinnä kuluneeseen
toiminta-aikaan.) ‒ ‒ ‒ »Mainitsin äsken, että yksi vika kotimaisessa
arvostelussamme on ollut se, että se joko liiaksi kiittää tai liiaksi
moittii, mutta opettaa ja johtaa vähemmän.
Jos ei tämä väitteeni olekaan oikea ilman poikkeusta, niin pitänee se
kuitenkin pääasiassa paikkansa. Se näkyy varsinkin niistä hedelmistä,
joita se on kantanut. Ihailevan, kaikissa tiloissa kiittävän kritiikin
tuloksia, senverran kuin kritiikkiä voi tuloksien synnyttäjänä pitää,
on epäilemättä meidän etevin näyttelijä rouva Iida Aalberg. Hän sopii
mielestäni juuri senvuoksi niin hyvin esimerkiksi, että hänessä
ilmestyy tämän arvostelutavan sekä hyvät että huonot puolet.
Hyviä puoliakin niitä näet on olemassa ja tunnustettakoon niiden
olemassaolo kernaasti. Tämän taiteilijan kehitykselle on epäilemättä
ollut erittäin suotuisaa se suosion maaperä ja innostuksen ja
tunnustuksen ilmanala, jossa hän on kehittynyt. Ellei häntä olisi
arvostelun ja yleisön puolelta sillä tavoin kainaloista kannatettu
kuin vuosien kuluessa on tehty, niin ei hän varmaankaan olisi päässyt
niin pian omaan alaansa juurtumaan ja niin sorjaa vartta kasvamaan
kuin hän on tehnyt. Lahjat, olkootpa ne kuinka etevät tahansa,
kuihtuvat, jos ei niillä ole tilaisuutta päästä näkyviin. Taiteilija,
joka aina saa olla varma menestyksestään, toimii ja työskentelee
suuremmalla inspiratsionilla kuin se jonka täytyy epäillen kysyä
itseltään, tokko hänen uusi luomansa tulee miellyttämään. Ja Iida
Aalberg on, niinkuin sanoin, aina saanut nähdä, että arvostelu ja
yleisö ovat painaneet hyväksyvän sinettinsä hänen luomainsa alle.
Mutta kun nyt on kerran tullut puheeksi varjopuolet, niin puhuttakoon
niistäkin. Ja tässä nyt puheena olevassa erikoistapauksessa ei
niitäkään puutu.
Vastamainitun näyttelijän esityksessä on näet heikkoja kohtia,
joihin syyt osaksi ovat haettavat liika veltossa ulkoapäin tulevassa
arvostelussa.
Ida Aalbergin parhaita avuja on hänen kaunis plastiikkansa. Suurissa
murhenäytelmissä sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista. Laajat
liikkeet ja voimakkaat repliikit ovat paikallaan, kun annetaan
kuningattaria ja ruhtinattaria. Mutta kun ne muinaistarustosta
seuraavat näyttelijän mukana nykyaikaan ja kun joku tavallinen
porvarisnainen kiertää ruumistaan, tuijottaa silmillään ja avaa
suutaan samalla tavalla kuin edelliset, niin silloin on ammuttu
yli maalin ja vaikutus ei satukaan siihen sydämeen, johon se oli
tarkoitettu.
Voima on niinikään yksi niitä avuja, joista Iida Aalbergia on
enin ylistetty. Tämän voiman käyttämistä vastaan olen kuitenkin
usein kuullut yksityisesti muistutuksia tehtävän. Moni repliikki,
jonka voisi sanoa paljon paremmin ja hienommin toisella tavalla,
sanotaan kuitenkin usein raivolla, joka siihen ei ollenkaan sovi.
Esimerkkinä tästä mainittakoon m.m. sitä kohtausta, jossa Hedda Gabler
polttaa Lövborgin käsikirjoituksen. Kun näytelmä vaatisi hillittyä
riemua, riehuu ja huutaa näyttelijä henkilönsä luonteelle aivan
soveltumattomalla tavalla.
Rouva Aalbergin lausumistaito on tunnustettu erinomaisen selväksi,
niin että joka sana ja joka tavu tunkee paratiisin perälle saakka.
Mutta aikain kuluessa on tämä lausumistapa joutunut harhateille siten,
että näyttelijä melkein on tottunut pois luonnollisesta puhetavasta.
Tavallisimmat repliikit lausutaan n.s. alleviivattuina, jotenka tuntuu
siltä kuin lukisi kirjaa, missä joka sana on harvennettuna. Tottumus
näyttelemään Ibseniä, jonka repliikeissä löytyy monessakin salainen
sivuajatus, on vienyt siihen, että aivan tavallisetkin repliikit
sanotaan mystillisellä äänenpainolla. Tuntuu hiukan hullunkuriselta,
kun esim. sellaiseen repliikkiin kuin: »Saako luvan olla kuppi teetä»,
pannaan mystillinen merkitys, lausutaan sillä äänellä kuin olisi
kupissa myrkkyä. Kun sitten tulee joku todellinen huippurepliikki, ei
sitä sitten enää saadakaan esille niinkuin sen sisältö vaatisi.
Nuorempana ollessaan hurmasi rouva Aalberg parterriyleisöä
viehättävillä keikailuillaan sellaisissa osissa kuin esim. »Ensi
lempi». Se meni naisyleisöönkin niin, että löytyy kokonainen sukupolvi
nuoria neitosia, jotka alkoivat jäljitellä esikuvaansa. Heissä tapaa
usein samoja kasvojenliikkeitä ja samoja äänenväreitä. Rouva Aalberg
itsekin on innostunut niihin niin, että ne samat liikkeet, samat
suloiset hymyilyt ja äänenpainot melkein säännöllisesti tulevat
takaisin kaikissa osissa, joissa niihin vähänkään on tilaisuutta.
Luonnostaan ja totutusta tavastaan on tietysti mahdoton kokonaan
vapautua, mutta ajoissa sellaisista huomautettuna olisi näyttelijä
varmaankin voinut tätä maneeriaan suuressa määrin välttää.
Ida Aalbergin kieltä on kehuttu ja tottahan onkin, että harvan muun
näyttelijän suusta on saatu kuulla niin puhdasta ja kaunista suomea
kuin tämän, joka on synnynnäisesti suomalainen. Mutta läheskään
virheetön ja puhdas ei kuitenkaan ole Ida Aalberginkaan kieli,
sanojen ääntäminen on usein hyvinkin kummallinen ja arkaa kielikorvaa
loukkaavaa. Kun hänen pitää sanoa »kuolema», sanoo hän sen »kuallema»,
kun »äiti», niin »eitti», kun »väsyksissä», niin »vässyksissä» j.n.e.
Yhdestäkään näistä heikoista puolista ei muistaakseni ole
julkisuudessa muistutettu. Ihastus on painanut silmänsä umpeen
ja korvansa lukkoon, ja valitettavasti ei näy taiteilijan
itsekritiikkikään riittäneen näitä puutteita huomaamaan ja poistamaan.
Hän on tottunut omaan maneeriinsa ja osaksi totuttanut siihen
yleisönsäkin. Luulen kuitenkin, että tätä olisi voitu välttää, jos
arvostelu alusta alkaen olisi käsittänyt tehtävänsä vähän ankarammin.
Nyt ovat nämä viat vuosien kuluessa saaneet kasvaa ja levitäkin niin,
että niitä ei tapaa ainoastaan näyttelijässä itsessään enenemässä,
mutta tarttumassa melkein kaikkiin hänen nuorempiin virkasisariinsa,
jopa veljiinsäkin.» — — ‒
Tämän kirjoituksen johdosta syntyi »Päivälehden» palstoilla Juhani
Ahon ja Kasimir Leinon välillä pitkä väittely, jossa jälkimmäinen
ei oikein hyvin voinut pitää puoliaan edellisen savolaista ironiaa
vastaan.
Ernst Ahlbom, joka näihin aikoihin kuului näyttelijänä August
Arppen ruotsinkieliseen seurueeseen, on muistelmissaan kertonut Ida
Aalbergista:
»Suuri suomalainen näyttelijätär rouva Ida Aalberg-Kivekäs oli
joutunut johonkin riitaan tohtori Bergbomin kanssa. Rouva Arppe alkoi
silloin vaikuttaa mieheensä ja pyydellä, että tämä kiinnittäisi
rouva Kivekkään teatteriinsa skandinaavista kiertuetta varten,
ja kuinka olikaan, herra Arppe aloitti neuvottelut oikullisen
taiteilijan kanssa. Ne kestivät kauan, sillä joka päivä tämä esitti
uusia vaatimuksia. Että rouva Kivekäs oli pohjoismaiden suurimpia
taiteilijoita, on kiistämätöntä, mutta kyllä hän monesti saattoi
suomalaisen teatterin johtokunnan vaikeisiin asemiin vaatimalla
melkein mahdottomia. Kun Coquelin vanhempi oli Helsingissä, tapasi
rouva Kivekäs hänet eräillä illallisilla hovijahtimestari Linderin
luona. Kohtelias ranskalainen valitteli, ettei hän saanut nähdä suurta
suomalaista tragédienneä näyttämöllä, johon Ida Aalberg ihastuneena
huomautti, että tuo toivomus kyllä voitiin täyttää, minkä jälkeen
hän keskellä yötä soitti tri Bergbomille ja ilmoitti tälle, että
hän seuraavana päivänä k:lo 1 i.p. näyttelisi koko »Elinan surman»
Coquelinille ja kutsuvieraille. Tohtori ei voinut kieltää, ja
Coquelin lupasi saapua tilaisuuteen. Olin läsnä tuossa tyypillisessä
primadonna-näytännössä, ja tietoisena voimastaan ja täydellisyydestään
rouva Kivekäs näytteli tuona päivänä tavattoman hienostuneesti.
Rouva Kivekkään neuvottelut johtaja Arppen kanssa vihdoinkin saatiin
loppuun, matkasuunnitelma oli valmis ja kappaleet, joita piti
esittää, olivat Thérèse Raquin, Adrienne Lecouvreur ja Kamelianainen.
Harjoittelimme venäläisessä teatterissa ja rouva Kivekkään oli määrä
esittää osansa suomen kielellä, jottei suututtaisi fennomaaneja.
Kuin kohiseva pyörretuuli vaikutti diiva, kun hän pitkän odotusajan
päästä saapui harjoituksiin, mutta oli sekä mielenkiintoista, että
elähdyttävää seurata hänen näyttelemistään. Eräänä päivänä, kun
meidän oli määrä harjoitella Thérèse Raquinia, odotimme yli tunnin
juhlittua vierailijaa — mutta ketään ei kuulunut! Johtaja Arppe soitti
hänen kotiinsa; siellä selitettiin hänen olevan kipeän, tuotiin
lääkärintodistus, kiertueesta ei tullut mitään, ja suomenkieliset
lehdet olivat tyytyväisiä.»
Ahlbomin kuvaus ei kylläkään kaikilta yksityiskohdiltaan pidä
paikkaansa, mutta lienee pääasiassa oikea. Coquelinin kunniaksi
oli Seurahuoneelle kokoontunut pieni piiri, ja — haihduttaakseen
ranskalaisen näyttelijän tilaisuudessa osoittamaa huonoa tuulta — Ida
Aalberg teki ehdotuksen »Elinan surman» esittämisestä. Näyttelijätär
tuskin soitti keskellä yötä Bergbomille, koskapa pyyntöä lähetettiin
Suomalaisen teatterin johtajalle esittämään Jac. Ahrenberg,
joka samana iltana tapasi Emilie Bergbomin Arkadia-teatterissa.
Coquelinissa herätti näytös suurta mielenkiintoa, »école de
Victor Hugo!» [Victor Hugon koulu] sanoi hän vieressään istuvalle
Ahrenbergille seuratessaan Ida Aalbergin romanttista tulkintaa.
Ranskalaisen koomikon sanotaan olleen niin innostuneen, että hän
lupasi koettaa saada kappaleen näyttämölle Pariisissa.
* * * * *
Aivan viime aikoinaan Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään avioliitto ei
ollut enää niin sopusointuinen ja onnellinen kuin aikaisemmin. Lauri
Kivekkään tunne ei muuttunut, mutta Ida Aalbergin kirjeistä näkee,
että hänestä entinen hellyys oli suureksi osaksi kadonnut. Poissa
ovat niistä entiset rakkaat lempinimet, »Lauri kulta» tuntuu melkein
viralliselta entisten »Kisse» ja »Luttu» nimitysten rinnalla. Hän
ei anna miehelleen elämänohjeita entisellä lämpimällä tavalla, vaan
verraten ankaran kritiikin muodossa.
Alinomaiset sairaudet synkensivät paljon Kivekäs-puolisoiden elämää,
kesäiset kylpymatkat Keski-Eurooppaan eivät paljoakaan auttaneet.
Lauri Kivekäs kuoli, pitkän aikaa riuduttuaan, maaliskuussa 1893. Sen
vuoden pitkänäperjantaina [hautaus oli toimitettu edellisenä päivänä.]
Ida Aalberg vastasi Bertha Forsmanin osanottokirjeeseen:
»Sama ääretön tyhjyys ympäröi minua nyt kuin eilenkin, enkä ymmärrä,
miten jaksan elää. Miksi Jumala teki minulle tämän? Olinko niin huono,
että minua piti rangaista näin ankarasti, miksi sai hän kuolla ensin
ja miksi pitää minun vielä elää.
Hän kuoli palmusunnuntaiaamuna k:lo 6.22. Aamu oli kirkas ja ihana,
aamu sarasti ja taisteli jokapäiväistä taisteluaan pimeyden kanssa.
Aurinko lähetti ensimmäisen säteensä, kirkastuneena hän katsoi kohden
korkeutta, katse murtui, vielä muutamia nykähdyksiä ja hänen sielunsa
oli muuttanut valoisampaan maailmaan. Että tuleva elämä on jotain
kaunista, sen näki siitä ihanteellisesta rauhasta, joka oli hänen
kasvoillaan kuoleman hetkellä. Koskaan hän ei ole ollut niin kaunis
kuin silloin. Kuolinkamppailu oli kova, hän ojensi oikean kätensä
minulle — (vasen oli halvattu) — k:lo 4, katse oli suunnattu minuun
kaksi tuntia kestävän hirvittävän kamppailun ajan, hänen rintansa oli
pakahtua, ennenkuin loppu tuli. — On niin monta onnetonta ihmistä
ja niin monta onnetonta avioliittoa, missä kuolema olisi pelastaja,
miksi sellaiset siteet eivät katkea. Onni on niin kaunis ja niin
harvinainen, miksi pitää sen loppua kesken kukoistustaan. Ehkä me
olimme onnessamme unohtaneet Jumalan ja tehneet toinen toisestamme
epäjumalan, ja siksi tahtoi Jumala miekaniskulla näyttää, että hän
oli kaiken antanut, näyttää kuinka epävarmaa on kaikki maallinen,
näyttää, että sille ei voi rakentaa. Joku tarkoitus on tuolla suurella
koettelemuksella, jonka Jumala on pannut harteilleni Golgatalle
kulkeissani. Hän, Lauri, ei voinut puhua, mutta hänen hätänsä ja
tuskaa täynnä oleva katseensa, joka kysyen ja odottaen oli minuun
suunnattuna, osoitti, että hän odotti minun puhuvan. Sanoin hänelle
hyvästi, sanoin tuntevani, että meidän täytyi tavata toisessa
elämässä, kiitin häntä kaikesta, mitä hän oli minulle ollut j.n.e.
Hänen katseensa tyyntyi, tyyntyi kokonaan, ja hän nukahti hetkeksi.
Tämä tapahtui kymmenen minuuttia ennen kuolemaa.» — — —
Kun Lauri Kivekäs ja Ida Aalberg 1887 julkaisivat kihlauksensa,
oli paljon niitä, jotka epäilivät heidän onnellisen avioliittonsa
mahdollisuutta. Heidän sanottiin kumpaisenkin olevan liian suuria
idealisteja sopiakseen reaalisen elämän velvoituksia täyttämään.
Verraten pian alkoikin liikkua huhuja, että avioliitto oli onneton
ja että aviopuolisot suunnittelivat eroa. Henkilö, joka läheltä
voi seurata heidän yhdyselämäänsä ja joka ei suinkaan kuulunut Ida
Aalbergin ehdottomiin ihailijoihin, Lauri Kivekkään nuorempi veli, on
kertonut, että tämä huhu sai alkunsa palvelustytön väärinkäsityksestä.
Kun Ida Aalberg tähän aikaan esiintyi Suomalaisessa teatterissa
Cypriennenä Sardoun »Erotaan pois» kappaleessa, tuli nuorelle parille
tavaksi huudella toinen toiselleen kaikissa mahdollisissa tilanteissa:
»Erotaan pois!» Se oli leikkiä, mutta yksinkertainen kuulija käsitti
sen todeksi, ja ympäristö sai hänen puheistaan mieluisan juorunaiheen.
Hirveän ja valheellisen huhun, joka on pitänyt Ida Aalbergia
miehensä myrkyttäjänä, voisi selvittää samanlaisin perustein.
Lauri Kivekäs oli elämänsä lopulla asianajajana aikoinaan
kuuluisassa Sainion myrkytysjutussa Hämeenlinnassa. Eräänlaisella
asianajaja-häikäilemättömyydellä hän sai silloin onnettoman naisen,
jota syytettiin miehensä murhasta, tunnustamaan syyllisyytensä.
Minna Canth otti tuosta jutusta aiheen »Sylvi» näytelmäänsä,
myrkytyshistoriaan, jossa Ida Aalberg jo syksyllä 1893 esitti
näyttämöllä pääosaa. Eipä tarvittu hänen puoleltaan paljon muuta
kuin hyvää ja luontevaa näyttelemistä, kun huhu sai aiheen selittää,
että hän näyttämöltä tulkitsi omaa persoonallista elämystään.
Poroporvarilliset sielut muistivat silloin kauhistuksella sitäkin, että
Ida Aalberg oli ollut omin käsin kantamassa miestään hautaan.
Lauri Kivekkään loppua koskeva huhu on tosin hyvin laajalle levinnyt,
mutta niin arka, että sitä on vaikea tutkia. Ne ainoat tekoa
kuvailevat yksityiskohdat, jotka tähän huhuun sisältyvät, tuntuvat
perin mahdottomilta ja semmoisten ihmisten keksimiltä, jotka eivät
vähimmässäkään määrässä ole tunteneet Kivekäs-puolisoiden elämää ja
oloja.