Kun 1908 vietettiin vähän myöhästynyttä Ida Aalbergin 50-vuotista
syntymäpäivää, julkaisi Jalmari Hahl »Valvojassa» kirjoituksen, jossa
toivoi suuren näyttelijän, Sarah Bernhardiin tavoin, kirjoittavan
muistelmansa ja kuvaavan elämänsä juoksua.
Useat ulkomaalaiset näyttelijät ovat julkaisseet muistelmateoksia.
Sarah Bernhardt kertoo pikantissa kirjassaan, jolle on antanut nimeksi
»Ma double vie», suuren joukon kaskuja, joista kokonaiskuvaksi jää,
että hän hamasta nuoruudestaan asti on ollut suunnattoman oikullinen,
häikäilemätön, hemmoteltu, hermostunut ja villi. Adelaide Ristori on
kirjoittanut vakavamman kirjan, hän ei puhu siinä vain matkoistaan
kaikessa maailmassa, vaan esittää itsensä myöskin varsinaisessa
taiteellisessa työssä analysoimalla sangen terävästi osia, joissa
hänellä on ollut suurin menestys. Luise Heiberg on julkaissut elämänsä
historian, jossa on kiitellyt ystäviään ja parjannut vihollisiaan —
myöhempi tanskalainen kritiikki ei ole merkinnyt rouva Heibergin kirjaa
vain sangen persoonalliseksi tuotteeksi vaan suorastaan valheelliseksi
itsekaunisteluksi. Miesnäyttelijöitä, jotka ovat julkaisseet
muistelmiaan, on sangen suuri määrä.
Oleskellessaan Viipurissa syvästi katkeroituneena teatterirettelöistä
Ida Aalberg elämänsä lopulla tuntuu ainakin kerran aikoneen kirjoittaa
oman elämäkertansa. On säilynyt pieni paperilappu, johon hän
saksankielellä on merkinnyt jonkinlaisen sisällysluettelon tulevaa
kirjaansa varten. Siitä voi ainoastaan päätellä, että teos olisi tullut
luonteeltaan poleeminen, mutta ei mitään muuta. Tämän elämäkertansa hän
olisi tehnyt yhteistoiminnassa erään toisen henkilön kanssa, joka on
sisällysluetteloon tehnyt omia merkintöjään.
1880-luvulla, Kööpenhaminassa ollessaan, Ida Aalberg on itse yrittänyt
kuvata luonnettaan ja kehitystään. Hän on tehnyt sen parikin kertaa.
Toisella kertaa hän puhuu itsestään katkeran tunnelman vallassa
kirjeessä, jonka hän on kirjoittanut Ellen Nervanderille, joka toimi
välittäjänä hänen ja Bergbomien välillä. Toisella kertaa hän on
tyynellä mielellä laatinut kirjoitelman, jolle on antanut nimeksi:
»Eräs kehitys».
* * * * *
Ellen Nervanderille lähetetty kirje kuuluu:
»Ystäväni! Miksi en ole kirjoittanut? Ah, ystäväni, sitä en tiedä.
Taikka, kyllä minä tiedän sen hyvinkin, mutta sitä kävisi liian
pitkäksi selittää, siitä tulisi kokonainen sielunkehityksen historia,
ja minua ei huvita ruveta kaivamaan vanhoja raunioita, ja sitä paitsi
minä en tahdo olla mikään avattu kirja. Miksi en? Silläkin on syynsä
sielunelämäni kehityksessä. Maailmassa voidaan kaikki selittää,
mutta itseeni nähden se ei minua huvita. En nyt kerta kaikkiaan
ole kuin muut ihmiset. Minulla on omat omituisuuteni, joita minun
on mahdotonta ja tarpeetonta muuttaa. Pyhimykseksi en ole koskaan
tekeytynyt, jos siis joku tuntee loukkaantuneensa, se on oikeutettua,
ja voi asianomainen sielunrauhansa vuoksi vetäytyä pois. En käsitä
sitä väärin. Ainoa hyvä ja köyhä ominaisuuteni on humaniteetti.
Pintapuolisesti katsoen rakastan ihmisiä ehkä vähemmän kuin useimmat
muut, mutta syvällisessä mielessä ehkä enemmän kuin useimmat muut. On
vain surullista, että hermoni ovat niin väsyneet, etteivät ne salli
minun harjoittaa kaikkea sitä ihmisystävällisyyttä kuin tahtoisin.
Minulla on ollut liiaksi tehtävää — lepäsin Lovisassa vain 14 päivää
— olen elänyt kuin myllyssä ilman lepoa, ilman rauhaa. Olla yksinään,
olla nuori, olla nainen, olla taiteilija, vieraassa maassa, kuulla
vierasta kieltä, kateus, juonittelut ja loukattu turhamaisuus
kaikkialla ympärillä — — —. Olen ollut epätoivoissani, tässä on ollut
kuormaa melkein liiaksi. En ole kirjoittanut siksi, että mieleni on
ollut alakuloinen ja elämä, tai oma kokemukseni, ovat tehneet minut
liian ylpeäksi paljastamaan taisteluani ihmisille. Aina syntymästäni
asti olen saanut turvautua vain itseeni, se on tehnyt luonteeni
suljetuksi ja yksinäiseksi. Minulla ei ole koskaan ollut _äitiä_,
siitä riippuu paljon. Sitäpaitsi minä olen hengeltäni hyvin ylpeä,
pieninkin loukkaus piirtyy ikiajoiksi sieluuni, ja siitä aiheutuu
minulle paljon katkeria tunteita. Suruni [tarkoittanee Frithiof
Peranderin kuolemaa] ja myöskin suuri menestykseni (Odette) täällä
etelässä ovat tehneet mieleni katkeraksi Suomea kohtaan. Se on tyhmää,
mutta minä kerta kaikkiaan olen sellainen. Kun lisäksi vertailen
täkäläisiä naisia, jotka ovat niin lämpimästi pitäneet huolta minusta,
kotoisiin, jotka eivät koskaan ole minusta välittäneet, vaikka minä
olin lapsi, jonka he jo monta vuotta sitten tiesivät joskus pystyvän
luomaan jotain merkittävää, mutta jolla oli vaarallinen luonne, kuten
kaikilla, jotka todella kelpaavat johonkin. Mutta ei ollut yhtään
ainoata, jolla olisi ollut sydäntä tai älyä, kaikki he ovat heittäneet
kiviä päälleni. Kun minä, joka jo monena vuotena olin koettanut
masentaa ylpeätä mieltäni, joka jo kauan tätä ennen halusi katkaista
välinsä kaikkeen tuohon kehnoon, pikkumaiseen ja häijyyn, vihdoinkin
olen näyttänyt heille, että minä kyllä voin raivata tieni maailmassa
ja elää ilman heitäkin, niin sanoo Emilie Bergbom minua pilkaten
Lindforsille m.m.: »Hän on ollut kihloissa lukemattomia kertoja ja nyt
hän kai yrittää päästä hyviin naimisiin tuolla etelässä!» Ja sellaista
sinä vaadit minua unohtamaan ja antamaan anteeksi. Sinä vaadit,
että minua pitäisi kiinnittää kaikkien kiitollisuuden ja ystävyyden
siteitten suomalaiseen yleisöön, mitä he sitten ovat minulle tehneet,
eivät kerrassaan mitään, itsekkyyttä se kaikki on ollut. Tiedän
hyvin, ettei heillä ole mitään ystävyyttä minun varalleni, vaikka ne
huutavatkin sitä kun saalis on menemäisillään tiehensä. Suomalaiset
useinkaan eivät anna arvoa omilleen. Ilmanala on niin kylmää ja, kun
ihmissydämetkin ovat niin kylmiä, siellä paleltuisi kuoliaaksi, ellei
voisi hakea lämpöä muilta vähemmän vaativilta, lempeämmiltä ihmisiltä.
Nyt olet saanut katsauksen nykyiseen mielentilaani, se ei, kuten
näet, ole kovinkaan miellyttävä, ja sinä kai kernaasti olet saamatta
semmoisia kirjeitä. Elä ymmärrä minua väärin, et sinä ole niitä,
joille minä olen katkera, päinvastoin sinun avoin, moraalinen
sankaruutesi on aina ollut suuri minua kohtaan ja se on vienyt sinut
moneen riitaan.»
1880-luvun realismin edustajat yleensä tuntuvat esittävän oman
»minänsä» paljon tärkeämpänä ja vähemmällä kainoudella kuin vanhempi
polvi, jolle vaatimattomuus itseensä nähden oli korkea hyve. Nuori
polvi, joka tiesi itsekkyyden maailmaa hallitsevaksi voimaksi,
syytti vanhemman polven aatteellisuutta ja ihanteellisuutta
tekopyhyydestä, mutta tuskin oli itsekään virheistä vapaa. Semmoistakin
todistuskappaletta kuin esim. Hjalmar Neiglickin ylempänä olevaa
kirjettä kaunistaa tosin kursailematon rehellisyys ja asioiden
nimitteleminen niiden omilla nimillä, mutta sitä rumentaa jonkunlainen
koketti ja hienosteleva asenne: se on vähän liian itsetietoista ja
vähän liian koreassa ranskalaisessa kuosissa kulkevaa rehellisyyttä
vaikuttaakseen puhtaasti miellyttävältä.
Ida Aalbergin kirjeessään antama kuvaus katkeruutensa syistä käy
realismin merkeissä. Hän ei vetoa aatteisiin eikä ihanteisiin
lingotessaan naiselliset »minä syytän» sanansa kotimaan oloja ja
ihmisiä vastaan. Hänen kirjoituksessaan ei ole imelää itsekiitosta.
»Eräs kehitys» on kirjoitettu ruotsiksi. Monet tekstissä olevat
tanskalaiset sanat jo viittaavat siihen, että hän on kuvauksensa
kirjoittanut Kööpenhaminassa ollessaan. Kirjoitelma on vallan
luonnosmainen ja hajanainen. Hän puhuu itsestään kolmannessa
persoonassa. Frithiof Perander, Edvard Brandes ja Georg Brandes
voitaneen ilman muuta tuntea niiksi mieshenkilöiksi, jotka esityksessä
mainitaan. Vahvasti lyhennettynä — lyhennykset koskevat lähinnä pitkiä
ja sekavia tunnelma-maalauksia — ja jonkunlaiseen järjestykseen
saatettuna »Eräs kehitys» (»En utveckling») kuuluu suomalaisena
käännöksenä:
»Hän tuli maalta. Hän oli hyvin pitkän taistelun jälkeen lopultakin
riistäytynyt irti kaikenlaisista siteistä, joihin olosuhteet
olivat hänet kietoneet. Oli ollut aikoja, jolloin hän oli ollut
muuttumaisillaan, kuolemaisillaan, katoamaisillaan yhtä yksinäisenä ja
vailla ymmärtämystä kuin oli ollut varhaisimmasta lapsuudestaan asti.
Elämä oli hänen edessään kuin arvoitus, kuin kaunis, ihmeellinen,
salaperäinen arvoitus, tai kuin synkkä, surullinen, toivoton arvoitus.
Hän paloi halusta saada heittäytyä siihen ja saada selvyyttä kaikkiin
niihin ajatuksiin, joita hänellä oli ollut. Hän vietti merkillistä,
villiä, epämääräistä elämää. Hän valvoi yöt, oli niin ihanaa kuvitella
olevansa maailman kuningatar ja että entinen, surkea elämä oli lopussa.
— Miten hän säälikään niitä, jotka nukkuivat pois elämänsä. Hän meni
ulos iltaisin ilman seuraa ja sanomatta siitä kellekään, ja kun hän
tuli kotiin ja hänelle tehtiin kysymyksiä, ei hän koskaan antautunut
selittelyihin. Hänet saattoi villin riemun valtaan myrsky ja ukkonen,
hän väitti, että niissä oli sama luonne kuin hänessäkin. Hänellä
ei ollut milloinkaan ollut ystävätärtä, hän paljasti sielunsa vain
luonnolle, koska se oli ainoa, joka ei pettänyt. Hän saattoi istua
yökaudet tuijottaen avaruuteen, hän itki toisinaan niin, että sydän oli
ratketa. Kaikki oli niin kehnoa, niin tyhjää, niin tarkoituksetonta.
‒ ‒ ‒ Vuosien kuluessa hän muuttui. Hänen katseeseensa tuli jotain
levotonta, hän alkoi kaivata yhäkin suurempaa vaihtelua. Toisinaan
hän oli vilkas ja ystävällinen aina siihen määrään, että se
muodostui rasitukseksi hänen ympäristölleen, toisinaan hän taas
välinpitämättömyydellään ja epäkohteliaisuudellaan saattoi loukata
ihmisiä. Hermostuneena ja kuin kuumeen vallassa hän saattoi lingota
hävyttömyyksiä vasten toisten kasvoja. Häntä alettiin vieroksua.
Naistuttavat eivät hänestä yleensä pitäneet. Heidän mielestään hän oli
epänaisellinen, koketti, kylmä. Mutta siitä hän ei välittänyt. Hän
sanoi tuntevansa suurempaa mielenkiintoa herroja kohtaan, sillä heiltä
voi jotain oppia. Hänen sanottiin olevan kihloissa milloin toisen,
milloin toisen kanssa. Mutta aika kului, eikä hän mennyt naimisiin.
— ‒ ‒
Hän oli professori ja tiedemies, lahjakas, pessimistinen, ihmiskuntaa
vihaava. Heti ensi näkemältä hän kiintyi nuoreen naiseen, hän oli
vanha, olisi voinut olla tämän isä. Kuntoa ja voimaa, jota tällä
miehellä oli, koko maa kunnioitti. Nuori nainen, jolla ei milloinkaan
ollut ollut kotia eikä äitiä, kiintyi häneen, hän kaipasi itselleen
tukea. Mies oli intelligentti ja kehitti hänen henkeään. Nuori
tyttö sai häneltä kirjoja ja alkoi harrastaa vanhoja klassikkoja.
Hän — tyttö — ihaili Platonia, sanoi aina uneksineensa semmoisesta
henkisestä rakkaudesta, hän ei milloinkaan halunnut suostua tavalliseen
epäpuhtaaseen tunteeseen, joka vain vetää ihanteet alas. Hän ei
ollut koskaan nähnyt onnellista avioliittoa. Mies oli kosinut häntä
aikaisemmin, ja tyttö oli vastannut, että heidän suhteensa oli
kuin isän ja tyttären, ei ollut syytä muuttaa heidän ihanteellista
ystävyyttään. Oli niin ihmeellistä elää toisin kuin muut ihmiset,
tyttö tunsi siitä itsensä ylpeäksi. Naisen pitää olla tyyni, oli
mies sanonut, ja hän koetti tulla tyyneksi ja arvokkaaksi. Mies oli
ystävällisempi ja isällisempi kuin milloinkaan ennen, tyttö oli
muuttunut hiljaiseksi ja ajatuksettomaksi, hän ei kuullut mitään,
oli tahdoton, oli tullut naiselliseksi. Tytön elämänkatsomus, joka
ennen oli ollut eriskummallinen ja vaihtelevainen, oli lähentynyt
miehen elämänkatsomusta. Hänen elämänkatsomuksensa oli tullut
käytännölliseksi. Hänellä ei ollut aikaa syventyä teorioihin, hän
karttoi kaikkia filosofisia kysymyksiä. Hän saattoi istua tuntikausia
velttona, käsityötä tehden. — ‒ ‒ Päivät eivät tulisi pitkiksi, sillä
hän tahtoi ruveta miehen johdolla opiskelemaan latinaa, logiikkaa
ja kaikkea mahdollista. Hän tahtoi käydä kaikissa konserteissa,
Euroopasta tuli niin paljon taiteilijoita, he toivat mukanaan
virkeitä tuulahduksia, niitä tuli niin usein, että hän väliajat voi
elää muistoissa. Hän tahtoi koettaa saada miestä taipumaan siihen,
että saisi tutustua näihin. Muita tuttavuuksia hän ei halunnut. Hän
ei kärsinyt rouvia, heille hänellä ei ollut mitään sanottavana. Hän
ajatteli tulevan miehensä vanhoja ystäviä, hekin olivat kaikki niin
vanhoja, niin konservatiivisia, he kohtelivat häntä niin varoen, niin
alentuen. Maailmassa ei ole enkeleitä, oli professori kerran vastannut
hänen palavaan kysymykseensä ja sillä lopettanut keskustelun. Hänen
kasvoilleen kohosi tyytymättömyyden ja raskasmielisyyden piirre. Kenen
kanssa hän sai keskustella, kun mies ei kärsinyt uutta koulua? Mies
sanoi, että nuoriso oli vailla ihanteita ja että se välitti vain omista
nautinnoistaan ja että se hävyttömässä itserakkaudessaan tahtoi vain
repiä alas kaiken, mitä traditsioni ja isät olivat rakentaneet. Mies
ei koskaan selittänyt omaa uskonnollista kantaansa. Sanoi vain, että
naisella _piti_ olla uskonto. Mutta missä sitten oli kristillisyys,
josta hän kuuli niin paljon puhuttavan? Hän ei tuntenut ketään
kristittyä. Mies selitti, että hän oli liian levoton. — ‒ ‒
Niin tuli kevät unelmineen, kaipauksineen. Linnut lauloivat, aurinko
paistoi, kaikkialla oli elämää ja iloa. Mies tuli hänen luokseen
suuteli häntä otsalle ja kysyi, eikö hän tahtoisi lähteä yhdessä
kävelemään. Ja sen he tekivät. Lauha ilma teki hänelle hyvää. Hänen
ruumiinsa sai takaisin entisen notkeutensa, hänen liikkeensä tulivat
eloisammiksi, hän hengitti kiihkeämmin. Kevyt puna peitti hänen
kalpeita poskiaan. Hän tuli melkein iloiseksi, hän tahtoi lentää yli
kivien, hän tahtoi vuorelle, hän tahtoi nähdä meren. Tule, hän huudahti
iloisesti, juoskaamme kilpaa. Hän kääntyi ylimielisenä, ja hänen
katseensa kohtasi vanhan miehen, joka oli hänen seuralaisensa ja jonka
myöhemminkin piti sellaiseksi jäädä: hän näki vähän kumaraisen selän,
väsyneet polvet ja kuuli läähättävän hengityksen. Hän sai kummallisen
vaikutelman, joka vahvistumistaan vahvistui ja alkoi muuttua
tietoiseksi. »Mikä sinun on?» kysyi mies ihmetellen. »Kevätaaltoja»,
hän vastasi katkerasti. Mies silitti hänen poskeaan. »Sinun mielesi
on sukua keväälle, se vaikuttaa sinuun niin voimakkaasti» »Niin, »hän
vastasi, »minusta tuntuu kuin olisivat ihanteet ja todellisuus nyt
kauempana toisistaan kuin muulloin.» Hän irtautui ja kulki vaieten
edellä, mies seurasi hiljaa perässä. Vuorella oli niin hiljaista. Ei
pieninkään tuulahdus, ei vähinkään ääni häirinnyt tuota hiljaisuutta.
Kirkas päivän valo oli niin toivottomasti samanlaista kuin hänen
tulevaisuutensakin, vaaleankeltaista ja keltaista, keltaista ja
vaaleankeltaista. Hän sai kuin salamaniskun. Hän luuli näkevänsä
kotkan, joka ilman läpi lensi vieraisiin maihin. Hänet valtasi
sanomaton tyhjyyden tunne, kaiho, halu saavuttaa jotakin — jotakin
— —. Hänen toverinsa kosketti hänen olkaansa. Hän vavahti äkkiä ja
heittäytyi hänen rintaansa vasten, purskahti itkuun, itki ääneen ja
hillittömästi, kyyneleet, jotka kuukausia olivat olleet jäätyneinä
hänen sielussaan, saivat viimeinkin sulaa. — ‒ ‒ Hän sanoi toverilleen
jäähyväiset. Muutaman päivän päästä hän oli matkustanut pois. — ‒ ‒
Yksin, kuten hän oli tähänkin asti elänyt, hän nyt päätti luoda
itselleen vaikutuspiirin, hän tahtoi tulla joksikin, hän tahtoi,
että hänestä jäisi joitakin jälkiä. Hän oli lopultakin päässyt pois
ahdistavasta ilmasta, joka oli uhannut tukehduttaa hänet, hän oli
saanut ilmaa siipiensä alle ja hän tahtoi lentää, lentää vapaasti
ja lentää korkealle ja iloita maailman ihmeellisestä kauneudesta ja
ihanuudesta. Hän ei voinut elää elämän pieniä velvollisuuksia varten,
hän ei voinut edes ihailla heitä, jotka niin tekivät, hän uskoi, että
heiltä vain puuttui kykyä suurempaan. Hän uskoi elämään, hän luotti
saavuttavansa onnen, palavalla innolla hän tahtoi ryhtyä kaikkeen,
nähdä kaikkea, oppia kaikkea, oppia, oi Jumala, mikä onni! Hän tahtoi,
että tulisi jotain, joka kokonaan valtaisi hänen olemuksensa, jokaisen
ajatuksen, jokaisen tunteen, jokaisen veripisaran hänen ruumiissaan.
Hän etsi, hän kaipasi, hän janosi jotain, jota hän koko elämänsä oli
janonnut. — ‒ ‒
Oli 3 päivä kesäkuuta.
Tässä on numero 17. Hän pysähtyi ja katsoi nelikerroksista taloa, joka
oli hänen edessään. Hän aukaisi suuren katuoven. Hän meni sisälle.
Raskas ovi sulkeutui pehmeästi hänen takanaan. Hän katsoi ympärilleen.
Veri pakeni kohden sydäntä. Hän oli nähnyt nimen, jota haki. Jäinen
ilma käytävässä teki hyvää. Hän seisahtui hetkiseksi rauhoittaakseen.
Nousi sitten ylös portaita ja seisoi parin silmänräpäyksen päästä oven
edessä. Hän pysähtyi uudelleen, hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt
tehdä. Hän heilautti hiukan päätään taaksepäin ja soitti. Kello soi
kuin kuumeisella äänellä, ovi avautui ja nuori palvelijatar tervehti
häntä kohteliaasti. — »Onko tohtori kotona?» »Kyllä, minä luulen,
että hän on.» »Olkaa hyvä ja kysykää, voiko hän ottaa minua vastaan.»
Palvelijatar meni, avasi hetken kuluttua oven ja pyysi vierasta
astumaan sisälle. Salonki, kaikki esineet jäivät huomaamatta, sillä
samassa hetkessä hän katsoi kasvoista kasvoihin häntä, jota etsi. Tämä
ojensi hänelle kätensä. — »Olkaa hyvä ja lukekaa kirje, muutoinhan ette
lainkaan tiedä, kuka minä olen.» Tämä silmäili pikaisesti kirjettä.
Hän loi nopean ja uteliaan katseen mieheen. Hän näki älykkään, kylmän
otsan ja muutamia pilkallisia, ironisia piirteitä suun ympärillä.
Samassa mies kääntyi, pyysi häntä istumaan ja istuutui itse vastapäätä.
Mies vaikutti melkeinpä sydämelliseltä, jotain ystävällistä oli hänen
silmissään, kun hän alotti keskustelun. Jos hän vain jotenkin voisi
olla avuksi, tekisi hän kaikkensa, »mutta» sanoi mies, »te tulette
liian myöhään, sesonki loppuu näinä päivinä.» »Niin, paha kyllä,
minä viivyin liian kauan Norjassa.» »Mitä te olette näytellyt?»
»Enimmän Shakespearea ja muita klassikoita, kuten esim. Juliaa, Maria
Stuartia». »Huh! te vanhana Maria Stuartina», keskeytti toinen hänet
koomillisesti. — »Edelleen: Ofeliaa — —.» »Niin, Teillä on Ofelian
katse ja tukka, mutta ettekö ole näytellyt uudenaikaisia osia?» »En,
vain jokusen, Nooran, Clairen.» »No, mutta miksi ette?» »Ei ole
sopinut.» »Ja nyt tahdotte päästä ulkomaille?» »Niin, miksi en saisi
tahtoa?» »Tahdotte oppia uuden kielen»? — mies katsoi häntä epäilevin
katsein ja lievän ironinen hymy väreili hänen huulillaan. »Niin, sitä
tahdon, tahdon tulla suureksi, tahdon tulla eurooppalaiseksi», hän
vastasi koko nuoruuden innolla. »Mutta miksi ryhtyä tuohon hirvittävään
työhön? Tiedättekö, mitä uuden kielen oppiminen merkitsee? Kuka teille
on semmoista neuvonut?» »Ei kukaan, en ole kysynyt keltään, seuraan
omaa päätäni», hän heilautti uhmaten päätään taaksepäin ja, koska
toisen suupielessä väikkyvä puoliksi säälivä hymy häntä kiihoitti, hän
jatkoi ylimielisenä ja kuumeisen iloisena: »Toivon, että aika tulee
aina enemmän ja enemmän humaaniseksi ja että annetaan kyvyn vuoksi
anteeksi vähäinen murtaminen. On esimerkkejä, että jotkut vieraalla
kielellä ovat saavuttaneet menestystä.» »Kyllä, kyllä, mutta silloin
täytyy kykyä olla kaksin verroin, silloin täytyy olla nerollisuutta
—.» »Ja kun te ette usko minulla olevan paljoakaan tuota jumalanlahjaa
niin» —. »Ah, neiti, miksi ei, uskon että olette nero.» — Mies katsoi
häneen, taivutti kylmästi päätään ja muutti keskustelunaihetta.
»Kuinka kauaksi aikaa aiotte jäädä tänne? Oletteko tavannut ketään
meidän teatterien johtajista?» »Kyllä, ————:n olen tavannut.» No, mitä
hän sanoi?» »Sain saman vastauksen kuin niin monet muutkin nuoret
taiteilijat: Emme tunne teitä, emme tiedä kuka olette. Oh, noita
sanoja, jotka saattavat kiusata kuoliaaksi.» — Hän nousi. »Mihin
aiotte lähteä?» »Menen kotiin, en halua kauempaa pidättää teitä.» »Ah,
minä vakuutan, että keskustelu teidän kanssanne on ollut nautinto.
Tunsin teidät heti. Teistä oli kirjoitettu,[20] teitä oli kiitetty,
tunsin heti teidän nimenne. Ja nyt pyydän teitä sanomaan, voisinko
jotenkin tehdä olonne Kööpenhaminassa siedettäväksi. Tahdon olla Teidän
ritarinne, jos suvaitsette. Missä syötte huomenna? »En tiedä, kotona.»
»Emmekö voi aterioida yhdessä?» »Miksi ei», hän kulki pari askelta,
»mutta missä aterioisimme?» »Kas niin, joko te pelkäätte, eikö teillä
ole rohkeutta?» »Enhän minä sentään pelkää.» Painostava tunne tahtoi
ottaa hänet valtoihinsa. Hän kuuli lasten ääniä viereisestä huoneesta.
Mitä se merkitsi? Kokonainen ajatusten meri risteili hänen aivoissaan.
Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi ja kuuli, että mies aikoi yhdessä
erään ystävänsä kanssa noutaa hänet päivällisille seuraavana päivänä
k:lo 5. Mies aukaisi hänelle oven, hän tuli täyteen tajuntaan vasta
viileässä käytävässä, hän katsahti vielä nimikilpeen ja luki uudestaan
hänen nimensä. Kaikki alkoi uudestaan askarruttaa hänen päätään. Hänen
verensä kohisi suonissa, hänen käyntinsä oli nopea, hänen huulensa
yhteenpuserretut kuin olisi hän siten tahtonut säilyttää uusien
ajatusten virran, uudet tunteet, joiden tunsi liikkuvan sisimmässään.
Tie oli niin lyhyt. Hän ei ollut lainkaan väsynyt. Hän juoksi portaita
ylös. Nyökkäsi sydämellisesti palvelijattarelle, joka aukaisi. Meni
laulaen huoneeseen. Istuutui. Nousi ylös. Katsoi kukkaa, istuutui
uudestaan ja huudahti kerran kovasti, hän oli pakahtumaisillaan. Hän
oli niin iloinen päivällispöydässä, kaikki katsoivat häntä ihmetellen.
Mikä oli tullut sulkeutuneelle, vähän surulliselle nuorelle naiselle?
Kukaan ei ollut nähnyt häntä niin vilkkaana ennen. Päivällisen jälkeen
tuntui olo pienessä huoneessa hänestä sietämättömältä. Hän tahtoi
nähdä meren. Kummallinen kaiho, levottomuus, surumieli tarttui häneen.
Hän muisti lasten äänet. Oliko mies naimisissa? Ei! Mutta kentiesi
hän puolsi vapaata rakkautta? Hän tiesi, että mies kuului uuteen
kouluun, oli realisti, uudenaikainen, ja sellaisista ihmisistä hän oli
kuullut kummia kerrottavan. Hän oli kuullut, kuinka miehet Parisissa
asuivat yhdessä lastensa ja lastensa äidin kanssa. Hän oli kuullut,
kuinka kaikki kokeneet ihmiset siellä kotona tuomitsivat heitä. Hän
oli kuullut, kuinka vanhat tiedemiehet, professorit olivat sanoneet,
selittäneet ja motiveeranneet nuo ihmiset vaarallisiksi, sanoneet
heidän levittävän myrkkyään yhteiskunnassa ja olevan ilman moraalia,
ilman uskontoa ja ajattelevan vain omia nautintojaan. Tuo mies kai oli
tuommoinen uudenaikainen ihminen, joka nauraa kaikelle ja jolle mikään
ei ole pyhää. — — —
* * * * *
Hän ei ollut tavallinen. Hän oli kuin muotokuvakokoelma, tänään toista,
huomenna toista. Hänen persoonallisuutensa oli niin vivahdusrikas,
että hän sai epävarmaksi jokaisen, joka tuli hänen läheisyyteensä.
Usein ihmetteli hän itsekin tätä ominaisuuttaan. Hän saattoi olla hyvin
rakastettava, iloinen, lapsellinen, melkeinpä naivi, mutta vähäistä
myöhemmin hän taas vaikutti kypsyneeltä, sulkeutuneelta, kylmältä
naiselta. Herrat häntä kovin ihailivat. Hänellä oli oma tapansa heidän
suhteensa. Hän veti heitä puoleensa arvoituksellisella, kummallisella
olemuksellaan. Hän osasi myöskin säilyttää valtansa heihin, hän näytti
heille lakkaamatta uusia sielunvivahduksia ja uusia kasvoja, jotka
herättivät heidän mielenkiintoaan. Mutta tämän ohessa oli hänessä
jotain muutakin, josta ei kukaan saanut selvää. ‒ ‒ ‒
Hän oli yksinään maailmassa. Hän tapasi erään kirjailijan, jota hän
aikaisemmin oli paljon ajatellut ja jota hän oli ihaillut, kuten monia
muitakin. Tämä mies oli viisas, ironinen, kylmä, häntä vihattiin ja
hänestä pidettiin, mutta häntä kohtaan tunnettu viha oli ehkä suurempi
kuin rakkaus. Tällä miehellä oli tapana osoittaa ylemmyyttään äänensä
sävyllä ja eräällä ominaisella kädenliikkeellä, joka helposti loukkasi
ihmisiä. Tämä mies laski leikkiä ihmisten heikkouksista, leikki niiden
kanssa kuin kissa hiiren kanssa. Tämä mies nauroi niin herttaisesti ja
niin katkerasti sille kullalle, jolla ihmiskunta niin kernaasti itseään
kultaa. Tämä mies oli intohimoisen kiihkeä, egoisti, — mutta välillä
taas melankolinen, raskasmielinen, pilkallinen, hermostuneen eloisa,
iloinen, mutta ilo oli jäistä iloa. He olivat tuttavia, mutta kuitenkin
toisilleen täysin tuntemattomia. He olivat molemmat kaksoisluonteita
omalla tavallaan. Se oli lyhyt ja kiihkeä tuttavuus, ilman aikaa ja
ilman valmistelua.» ‒ ‒ ‒