Kun Ida Aalberg 1887 matkusti Kööpenhaminaan, hän sai laivassa Maria
Grapelta seuraavan kirjeen:
»Suurenmoinen Taiteilija!
Kun nämä rivit tulevat käsiinne, on Suomen ranta etäällä Teistä ja
täällä saavuttamistanne voitonmerkeistä ja laakereista! ‒ ‒ ‒
Käsialan Te hyvin tunnette, vai kuinka? Selvitykseksi tahdon sanoa,
sanoa että me olemme usein kirjoitelleet toisillemme aina vuoteen 1882
asti. Ja minä olen eräs niistä hyvin onnellisista, jolla on arvokas
kirjekokoelma, joka valaisee Teidän neronne kehitystä nykyiseen
suuruuteensa.
Tiellä Kööpenhaminaan, jossa kerran luulitte löytävänne onnen, tahdon
sanoa Teille muutamia _totuuden_ sanoja, sanoja, joita _ihailijat_
ja kritiikki eivät tavallisesti koskaan sano — ehkä joskus sentään
joku rehellinen ystävä, joka silloin kuitenkin muuttuu itsekkään
taiteilijan veriviholliseksi —! No niin, olen kiitollinen Teille
siitä, että olen terästänyt sieluni kaikkia vaikuttimia vastaan
ulkopuolella köyhän persoonani (joka kerran sentään kelpasi hoivaamaan
»mökin lasta»!), vaikka minulta toisinaan puuttuu jokapäiväinen
leipäkin.
»_Huii_» mitä tuo minua liikuttaa, sanoo eräs pitkälle ehtinyt
taiteilija. Vuonna 1882 eli eräs henkilö, jolla ei ollut enää mitään
uhrattavaa ja joka ei enää kuten ennen voinut listat käsissä juosta
keräyksillä, oli koditon itse eikä voinut tarjota edes leipäpalaa:
Joo, silloin oli keksittävä _skandaali_historia, jotta helpommin olisi
saatu olemattomaksi kaikki _aikaisempi_ ja vapauduttu velvoituksesta
ja ulkonaisesti olla kirkas kuin päivänpaiste juhannuksen aikana,
_ensin_ piti ihmisestä tehdä »parittaja» eikö totta? _sitten_ piti
häneltä viedä _kaikki_ kansalaisluottamus — ja _lopuksi_ — se on
_pirullisuuden huippu_ hänen piti menettää pyhin ja paras omaisuutena,
_sydänystävä_, joka oli _nero, todella suuri ihminen_!! (Oi, Hedvig,
kuinka syvästi _meitä_ molempia _silloin_ loukattiin tietää vain
Jumala!!) Miksi tämä kaikki? Joo, sanoo minun sieluni vielä tänä
päivänä ja sanoisi niin vaikka oltaisiin tuomiolla, joo, sentähden
että neiti Aalberg on _kurja_ raukka, joka petti Hedvigille antamansa
lupauksen kiertueesta ja tahtoi sitoa kieleni merkitsemällä minut
poltinraudalla surkeaksi ja häijyksi parittajaksi, koska kuukausia
Kristianiassa oltuaan oli oppinut tuntemaan Winter-Hjelmin herkän ja
omantunnontarkan luonteen ja siksi käytti sitä ritarillisena aseena
minua vastaan saadakseen tämän tekemään synnin niin suuren kuin vain
tosi rakkaus, joka täällä maan päällä on niin harvinainen, pystyy
tekemään: rikkomaan ystävyyden, joka oli uhmaillut lukemattomia
kohtaloita ennenkuin tämä hävyttömyys tapahtui. — Ja mitä minä
olin tehnyt? _Kymmenen_ minuutin keskustelu ylioppilaan kanssa,
jolloin läsnä oli eräs nuori tyttö, molemmat olimme hattu päässä
ja päällystakki yllä — siinä _kaikki!_ Mutta tarkastetaanpa erästä
toista asiaa, Betty Bergh on silloin paras todistaja, eräs neiti
käytti minua »bulvaanina», kuka seisoi puodin portailla kun eräs
Professori tuli päivällisiltä? Kuka istui tuon Professorin kanssa
tuntikausia suljettujen ovien takana? _Kuka, kysyn minä_?! Te
Neiti Aalberg olette unohtanut paljon, paljon, sillä Te muutatte
karakteeriä olosuhteiden mukaan niin että sitten katsotaan, kumpi
_meistä kahdesta_ on rehellisempi sielu. Minulla on kaikki Teidän
kirjeenne ja sitä minä tiedän käyttää kun minun aikani tulee, sillä
synti, valhe, petos, ansaitsee palkkansa, sitä älkää unhottako. Oi,
Te riistitte minulta kunnian nimen ja maineen, Te koetitte riistää
minulta Hedvigin — mutta hänen jalo sielunsa oli yläpuolella näitä
keinoja, juuri noilla rakastettavilla pikkuhistorioilla Te veitte
minut onnettomuuden partaalle. En suostunut enää tulemaan samaan
laivaan, koska »_Kullannuppu_» oli kavalasti suunnitellut tuhoni
— mutta minä tahdon, että koston päivä kerran tulee, että minun
kyyneleeni, nälkäni ja puutteeni kerran tulevat Teidän osaksenne.
Silloin Teitä eivät auta teeskennellyt puheet, joita käytitte keväällä
1885, kun Hedvig moitti Teitä käytöksestänne minua kohtaan — kyllä Te
ne muistatte, eikö totta? Mutta kun aina esiintyy niin valheellisena
kuin Te, niin täytyy kai verestää muistia silloinkin kun haluaa
itselleen ja muille uskotella tarkoittavansa totta. Näin kuuluivat
sananne: »Joo, Hedvig, kyllä minä tiedän tehneeni vääryyttä Marialle,
mutta silloin uskoin menetteleväni oikein, mutta minä tahdon tehdä
hyväksi _kaiken_, sillä nyt olen riippumaton.» Voi armias Jumala,
sanoin minä Hedvigille, kuinka voi rikoksentekijä hyvittää minut? ja
tämä kysymys jää selvittämättömäksi ja ratkaisemattomaksi aina siihen
asti kunnes seisomme _jumalan tuomioistuimen_ edessä! Ymmärrän, että
nämä sanat ovat hirveät, mutta niihin on syytä enkä suostuisi ottamaan
pois kirjaintakaan, en, vaikka antaisitte minulle palkkanne kahdelta
vuodelta, en, vaikka antaisitte sen kaksinkertaisesti. Te olette ainoa
ihminen, jota minä todella vihaan, vihaan kaikella sillä voimalla,
mikä on sielussani.
Näin Teidän »Margaretanne» teatterissa. Se oli aistillinen ja
kyynillinen puutarhakohtauksessa, ennen niin ihana viimeinen näytös
oli nyt typerä rakastajattaren herääminen.» (Sitten seuraa kiitosta
rouva Winterhjelmin Leasta.) »Unohdatte, että elämänohjeenne
vuonna 1880, kun neiti Avellanilta piti riistää eräs osa — jota
toimenpidettä me muutamat vastustimme — kuului: »Mitä välitän siitä,
vaikka polkisin nuo kaikki _jalkojeni alle_, kunhan vaan _minä
pääsen eteenpäin_. Ja olettehan te päässyt eteenpäin, mutta, ah,
millä keinoin?! Ehkäpä kasvatusisältänne (Professorilta) saamallanne
perinnöllä, kasvatusisältänne, jota Te niin syvästi suritte, että
koko taiteilijasiirtola Kööpenhaminassa valitteli menetystänne!
»Kasvatusisä», oi, »Peru, Peru», jos sinä rehellisessä puhtaudessasi
olisit kuullut tuon _mustan valheen_, niin sinun tomusi haudassa
vielä kääntyisi. Ikävä kyllä hän ei koskaan saanut tuntea muuta kuin
jumalallisen neron _naamion! —_
— Minä sanon, että koston päivä vielä koittaa, mutta minä tahdon, että
Teidän syntiluettelonne tulee täyteen ja Muistelmissani tai omassa
elämäkerrassani ei ketään unohdeta, sen vakuuttaa Teille syvästi
loukattu
_M. Grape_.»
Ylläoleva kirje on kirjoitettu punertavalle paperille, semmoiselle,
jota nuoret rakastavaiset käyttävät lemmenkirjeissään. Maria Grapelta
ei suinkaan puuttunut »erikoisuutta».
Ida Aalberg ja Maria Grape eivät koskaan päässeet sovintoon. Edellinen
uskoi Winterhjelmien olleen »Marian viimeisen nerontuotteen» takana.
Kun Maria Grapelle, joka vanhuudessaan asui Ähtärin pitäjässä,
myöhemmin koottiin rahallista avustusta, Ida Aalberg lahjoitti
suurehkon summan, mutta pyysi, ettei hänen nimeänsä mainittaisi
antajien joukossa. Hän kai arvasi, ettei Grape, niin suuressa
puutteessa kuin elikin, olisi ottanut vastaan lahjaa häneltä.