Saksalaisen teatterin antamat vaikutelmat, jotka olivat sangen
määräävinä tekijöinä Ida Aalbergin nuoruudessaan saavuttamiin
voittoihin, näyttelijätär oli omaksunut lyhyessä ajassa ja käyttänyt
niitä hyväkseen erinomaisella menestyksellä. Peritty kiihkeä ja
tulinen temperamentti, johon yhtyi nuoruuden viehkeys ja sulo ja
ihana, puhtaana heläjävä ääni, oli saanut tuekseen saksalaisen
tähtikouluutuksen kehitetyn lausuntataidon.
Ida Aalbergin myöhemmällä iällä ei saksalaisen kouluutuksen ansioita
hänen kehitykseensä nähden paljoakaan muisteltu. Tiedettiin mainita
nimi: Marie Seebach, mutta siinä olikin melkein kaikki. Sensijaan
muisteltiin, yleisemmin niitä vaikutelmia, joita taiteilijattaren
sanottiin saaneen Ranskan suurelta tähdeltä, Sarah Bernhardtilta.
Kesällä 1883 Ida Aalberg ensi kerran tutustui Sarah Bernhardtin
taiteeseen.
* * * * *
Ida Aalberg sai, vaikka erosikin Suomalaisesta teatterista, keväällä
1883 pienen valtioavun ulkomaamatkaa varten. Hän suunnitteli
esiintymistä Kööpenhaminassa, jonne Z. Topelius häntä lämpimästi
suosittelu Sarah Bernhardt vieraili näihin aikoihin Tukholmassa ja
Kööpenhaminassa, ja uskotulleen Bertha Forsmanille Ida Aalberg kertoo
ensi vaikutelmistaan seuraavalla tavalla:
»Millä mielenkiinnolla, millä jännityksellä, millä tunteilla
näinkään ja seurasinkaan Sarah Bernhardtin näyttelemistä. Kaikki,
mitä olin kuullut hänestä, ja sitä on paljon, palasi muistiini ja
teki minut niin hajamieliseksi, etten lainkaan voinut seurata hänen
esiintymistään ensimmäisenä iltana, en tiedä, miten hän näytteli.
Vasten tahtoani ajatukseni kiertelivät hänen persoonaansa, koko
ajan ajattelin Sarah Bernhardtia ihmisenä, tahdoin nähdä, miltä
hänenlaisensa nainen näyttää. Myöhempinä iltoina kiinnitti hänen
näyttelemisensä huomioni — kuten näette, menettelin perusteellisesti.
Ensin tunsin pettyneeni — kuten monet muutkin — mutta vika oli
pääasiallisesti Sardoun. Kappale, osa, on ontto, pinnallinen,
luonnoton, kaikkialla johtuu ajattelemaan, kuinka Sardou on
kyhännyt kokoon sen ja sen kohtauksen antaakseen maailmankuululle
taiteilijalle tilaisuuden näyttää ihmeteltäviä vaikutuskeinojaan.
Hänellä on säihkyvä tekniikka. Hämmästyy, kun näkee sen taituruuden,
millä hän suoriutuu pahimmistakin vaikeuksista. _Hän on suuri.
Hänellä on nerollisuutta_. Mutta hän käyttää väärin leiviskäänsä.
Hän häikäisee omaa aikaansa, mutta jälkimaailma unhottaa hänet pian.
Hän häikäisee yleisönsä, mutta kun tulee kotiin, unhottaa hänet
ja voi rauhallisesti laskeutua levolle. Hänen elämänsä on liiaksi
samentanut hänen sieluansa. Runous on kadonnut, se ei enää levitä
tuoksuaan hänen luomainsa yli. — Hän on antanut parhaansa ihmisille,
jotka eivät ole sitä ansainneet, hän on leikkinyt elämällään; ja niin
on hänen persoonansa ‒ ennenkuin hän sitä itse aavisti ‒ muuttunut
kasaksi kuihtuneita lehtiä. En tuomitse sitä, mitä en ole nähnyt.
Mutta eiköhän Sarah Bernhardtin naisellisuus ole ajautunut karille?
Ellei se olisi totta, niin kuinka hän voisi sallia kaiken maailman
kertojien haastaa itsestään merkillisiä, ei kauniita anekdootteja;
kirjoittaahan hän toisinaan julkisesti, ellei se olisi totta, kuinka
voisi sallia jonkin vintiön julkisessa sanomalehtiartikkelissa käyvän
hänen kunniansa kimppuun??? Kaikki tuo samensi hänen näyttelemisensä
vaikutusta minuun. Valériena hän kuitenkin ihastutti minua, hänen
esiintymisessään oli yksinkertaisuutta ja totuutta, näin kyynelten
kimaltelevan hänen kauniissa silmissään, se liikutti minua niin,
kuinka katkerasti, kuinka syvästi hän usein tuntee tulleensa sen
ihanteen vastakohdaksi, jota hän esittää. Valériessa oli kohtia,
joissa hän mielestäni oli ylevä. Kööpenhaminassa yleisö oli kylmähköä,
he väittivät, ettei hän ollut sitä, mitä hän ennen oli ollut. Hänen
levoton elämänsä kuluttaa voiman, väsymyksen piirre verhosi hänen
aina kauniita, jalonmuotoisia kasvojaan. Hänen vartalonsa oli
kaunis, pitkä _täyteläinen_, taipuisa ja hoikka. Millä innostuksella
olisinkaan katsonut häneen, jos hän naisenakin olisi tullut suureksi.
Onko sitten tuo ala niin vaikea, ettei kukaan nainen voi tulla
suureksi taiteilijaksi menettämättä kunniaansa. Eikö voi tulla
suureksi taiteilijaksi ja olla kristitty? Naisen, joka on taiteilija,
suurimpana tehtävänä on näyttää ihmiskunnalle, että semmoinen
mahdollisuus on olemassa. Eikö jalo voita? Ah! Kunpa Jumala antaisi
minulle voimaa, antaisi minulle tarmoa täyttämään sen, mistä uneksin.»
Tämän kirjeen Ida Aalberg kirjoitti kesäkuun 10 p:nä Emsistä, minne hän
oli mennyt kylpemään. Kirjeen lopussa hän kertoo olostaan siellä:
»Vasta muutamia päiviä olen ollut Emsissä, enkä siis voi kuurista
sanoa mitään. Keisari Wilhelm tulee tänne huomenna, vieraita tulvii
tänne. Keisariaikana sanotaan sesongin olevan loistavan.
Elän yksin unelmineni. Näyttää herättävän huomiota, että nuori nainen
on niin aivan yksikseen. En ole tiedustellut, keitä suomalaisia täällä
oleskelee. Olisin iloinen, jos pian saisin Teiltä kirjeen.
Maailmassa on vähän sellaista, mikä kestää. Olkoon Teidän ystävyytenne
minua kohtaan sellainen harvinaisuus.
Teidän
Ida Aalberg.»
Heinäkuussa Ida Aalberg parin Emsissä tapaamansa suomalaisen naisen
kanssa matkusti Parisiin. Kirjeissään hän kertoo, että Seinen kaupunki
miellytti häntä tavattomasti. Hän tekee pitkiä, isänmaalleen perin
epäedullisia vertailuja Suomen ja Ranskan olojen välillä; edellisessä
on pikkumaisuutta, ilkeätä puoluemieltä, jälkimäisessä työteliäisyyttä,
iloa ja onnea. Louvre ja Boulognen metsä ovat hänen mielipaikkansa
j.n.e. Lokakuussa hän kirjoittaa Bertha Forsmanille kirjeen, jossa on
kuitenkin merkillisempiäkin tietoja:
»Tulen Björnstjerne Björnsonin läheisyydestä. Olen koko illan ollut
hänen seurassaan Walter Runebergin luona. Ah, miten tunnen itseni
vähäpätöiseksi, heikoksi, onnettomaksi. Kuinka tämmöinen pieni
persoonallisuus katoaa semmoisen hengen rinnalla. Hyvä Jumala,
kuinka onnellista on saada joka päivä seurustella suurenmoisen
luonteen kanssa. Kunpa ihmiset eivät vaientaisi omiatuntojaan,
kunpa he pintapuolisen hupatuksen sijaan ottaisivat ajatellakseen
vähän syvemmälle, kunpa he eivät niin kevytmielisesti valitsisi
seurapiiriään, jokapäiväistä seurapiiriään. Tuommoinen tavallinen,
kaikkien konvenanssin sääntöjen mukaan valittu seura, joka kokoontuu
pari kolme kertaa viikossa ihaillakseen kahvipöydän ääressä toinen
toisensa halpahintaisia ajatuksia, millaista myrkkyä sielulle,
millainen vaarallinen putous paremmalle minällemme, mikä raunio
kaikelle yksilöllisyydelle. Jos kerta olemme päässeet selville siitä,
että olemme ihmisiä, niin tiedämme myöskin, kuinka paljon lähin
ympäristömme vaikuttaa meihin. Kehenkään nähden ei pidä olla niin
varovainen kuin ystäviinsä nähden, s.o. niihin henkilöihin, joiden
kanssa useimmin on yhdessä. Aivan huomaamatta alkaa mukautua heihin.
Kuinka henkisesti rikkaaksi tunnenkaan itseni semmoisen illan jälkeen
kuin esim. tämä. Kuinka valveutunut, kuinka terve, kuinka rohkea (hän
olikaan), ja kuitenkin, samalla kuin sana »excelsior» soi korvissani,
tunnen itseni masentuneeksi, vähäpätöiseksi, mitättömäksi. En ole
mitään, sieluni on köyhä. Ajatukseni ovat ahtaita. En osaa luonnehtia
hänen persoonallisuuttaan. Hänessä oli Norjan tunturien graniittista
lujuutta, Norjan vuonon kohisevaa aallonloisketta. Intelligentti,
henkevä, epätavallinen, rohkea mies, joka uskaltaa uhmata kokonaista
tavallista vulgääriä maailmaa, Sanoin, että »Hansikkaan»[15]
loppu minua hämmästytti. Hän sanoi, että »Svava» oli »ihminen».
Jos meneteltäisiin toisin, ei maailma pysyisi pystyssä. Hän puhui
voimakkaasti ylellisyyttä vastaan, koska se oli ensimmäinen syy tapojen
huonouteen. Puolusti kovin niitä, joita maailma tuomitsee. Fennomania
on saanut hänen sympatiansa puolelleen. Hän ihaili heidän energiaansa,
työkykyänsä. — Menen jonakin päivänä hänen luokseen. Tahdon puhua
hänen kanssaan useista asioista, joista en ole selvillä ja jotka
esiintyvät »Hansikkaassa». Sanoi saaneensa nimettömän kirjeen Suomesta
ja että siinä oli ollut lopusta sama mielipide kuin minullakin oli.
Luonnollisesti se oli naisen kirjoittama, luulen että aihe ei ole
miehille kovinkaan mieluinen.
En muista kerroinko Teille viime kirjeessäni, että Vicomtesse de
Bridierin äiti [Ida Aalberg asui Parisissa de Bridierin luona] on
_kirjailija_. Hänellä on suuria tuttavuuksia Parisin henkisessä
maailmassa. Hänen kauttaan olen saanut tutustua henkilöihin, jotka
eivät ole aivan tavallisia. Eräänä päivänä kävimme Mille Reichemberin
luona, Théâtre français'n nykyään parhaan naispuolisen taiteilijan.
Varsinkin pidetään häntä Français'n viimeisen uutuuden, »Les maurois'n»
jälkeen parhaana, sittenkun he ovat menettäneet korvaamattoman
primadonnansa Sarah Bernhardtin. Sanoin Reichemberille, että minä
hyvin kernaasti halusin nähdä Comédie françaisen kuuluisan paljon
puhutun taiteilijalämpiön. Hän oli niin rakastettava, että pyysi minua
väliajalla käymään luonaan pukuhuoneessa. — Voitte aavistaa iloni,
uteliaisuuteni. Koko päivän kuljin 40, ei, 100 asteen kuumuudessa ja
odotin iltaa ja niin se lopuksi tuli sadan vuoden odotuksen jälkeen.
Ja minä olin yhdessä Madamen kanssa. Vietin siellä unohtumattoman
tunnin. Minut esitettiin Delaunaylle, »françaisen helmelle», hän on
jo 60-vuotias ja näyttää näyttämöllä 25—29-vuotiaalta, Coquelinille,
Wormsille y.m. Hyvä Jumala, kuinka onnellinen olin! Puhuin koko
näytöksen ajan ensinmainittujen kanssa. Puhuimme paljon Suomesta,
josta heillä tuskin oli aavistustakaan. Kun he kuulivat, että olin
näytellyt Adrienne Lecouvreuria, he ottivat minua kädestä, veivät
minut erääseen sivugalleriaan ja näyttivät hänen muotokuvansa, hänen
ylpeän, ylvään päänsä. — Mitä ihmisiä. Ruhtinaita omalla alallaan.
Hienoja, sivistyneitä, vakavia. Kuinka lämpimäksi tunsin itseni heidän
seurassaan. Kuinka hyviä he olivat minua kohtaan. Kuinka avuliaita,
kuinka hienoja. He olivat taiteilijoita, taiteilijoita semmoisia kuin
olen ajatellut olevan maailman ensimmäisellä näyttämöllä. He tekevät
työtä vakavasti. He ovat kyenneet asettamaan ihanteensa korkealle ja
he tuntevat, mitä vaikeuksia tiellä on. Heillä on ollut kykyä kohota
yli hetken turhamaisuuden ja itsekkyyden ja tehdä työtä yhteiseksi
hyväksi samalla kuin itsensä vuoksi. — Delaunay sanoi, kun jätin
hänelle hyvästi, että saisin toisenkin kerran tulla heidän lämpiöönsä,
ja sitten hän sydämellisesti puristi kättäni. — En voinut nukkua
koko yönä. Minä vain ajattelin ja vertailin, vertailin ja ajattelin
— tyhmästi kyllä. Tulos kaikesta oli, että tunsin itseni äärettömän
onnelliseksi ja kuitenkin hyvin onnettomaksi ja kuitenkin onnelliseksi.
Olinhan löytänyt vähäisen osan unelmistani.» —
Ida Aalberg teki Parisissa parhaansa mukaan työtä oppiakseen
ranskankielen. Tuntuu merkilliseltä, että hän tällä ensi matkallaan
on senkin verran voinut seurustella ranskankielisten henkilöiden
kanssa kuin hänen kirjeistään ilmenee, sillä ranskaan nähden hänen
taitonsa jäi — sen voi ilman muuta päättää hänen myöhemmistä
kirjoitusyrityksistään — aina perin alkeelliselle asteelle. Eräissä
kirjeissään hän ilmoittaa opettelevansa maalausta tai suunnittelevansa
jonkin kirjan kääntämistä suomenkielelle. Björnsonin, suuren
norjalaisen, tapaaminen näytti hänen elämälleen korkean päämaalin:[16]
pyrkimys tulla suureksi persoonallisuudeksi alkoi entistä ihanampana
kangastaa hänen kunnianhimoisessa mielessään. Mutta hänen taiteellensa
oli suurin merkitys sittenkin Sarah Bernhardtin taiteella. Syyskuun
loppupuolella 1883 Sarah alkoi antaa näytäntöjä Porte Saint Martin
teatterissa, ja huolimatta yritetystä kriitillisyydestään, joka
pääasiassa koskee Sarah Bernhardtin amerikkalaisella reklaamilla
väritettyä seikkailijaelämää, ei Ida Aalberg voi kirjeissään salata
suurta ihailuaan »Euroopan kultaharppua» kohtaan. »Hän ei ollut
semmoinen »Froufrou», joksi minä olin osan ajatellut», hän kirjoittaa
Bertha Forsmanille, »hän oli jotakin muuta, mutta hän oli hyvä. Kun
hän kolmannessa näytöksessä herää tietoisuuteen rikollisuudestaan, kun
hän alkaa surra sortuneita ihanteitaan, kun hän syyttää ympäristöään,
kotiaan, kasvatustaan, miestään syvän onnettomuutensa aiheuttajiksi,
oli hän suuri, se oli hänen triumfinsa. Neljännessä näytöksessä hänen
näyttelemiseltään puuttui tarpeellista alleviivausta, mutta viidennessä
näytöksessä hän taas kohosi, sehän onkin ainoa näytös, jossa on
runollisuutta, ja sitä kallisarvoista tavaraa hän ymmärsi hoitaa.
Resignoitua tuskaa, antautumista, syvästi onnetonta uhrautumisen
tunnetta, jota ihmiset nimittävät rakkaudeksi, hän osaa esittää kuin
ei kukaan muu. Olin syvästi järkytetty hänen näyttelemisestään. Tie
kotoani P.S. Martiniin on hyvin pitkä, mutta nähty vaikutti minuun
niin voimakkaasti, etten kyennyt edes istuutumaan omnibusiin. Kaikki
nuo tavalliset vulgääriset ihmiset kiusasivat minua, minusta tuntui
paremmalta kuljeskella ja olla yksin.» —
Ida Aalberg lähetti kukkia Sarah Bernhardtille ja kuljeskeli tämän
ikkunain alla. Ranskatar sai kuulla uudesta palvojastaan ja lupasi
ottaa suomalaisen näyttelijättären puheilleen teatterissa. Kohtaus oli
sangen lyhyt ja merkityksetön. Ida Aalberg oli ostanut Sarah'n kuvan
ja pyysi tältä siihen omistuksen. Ja Sarah Bernhardt, joka kerran oli
saanut ohjeekseen:
»Photographies, tu signeras» [valokuviin panet nimesi],
teki ystävällisen merkinnän pieneen kuvaan.
Ida Aalberg istui hyvin monena iltana Porte Saint Martin teatterissa
ja seurasi suuren Sarah'n näyttelemistä. Ei ole miksikään häpeäksi
hänelle, että hän otti vastaan vaikutteita itseään vanhemmalta suurelta
taiteilijalta. Saihan Eleonora Dusekin kiittää Sarah’ta tiensä
viitoittamisesta.
Kotimaahan Ida Aalberg lähetti ärtyneitä kirjeitä kuullessaan
juorupuheista, joita hänestä siellä levitettiin. »Jumaloin Suomeani,
mutta inhoan ihmisiä siellä», hän kirjoittaa. Huhut koskivat hänen
luultua jäämistään Ranskaan, Sarah Bernhardt muka oli tarjonnut hänelle
paikan teatterissaan. Toiset tiesivät hänen aikovan mennä avioliittoon
ja senvuoksi luopuvan Suomalaisesta teatterista. Vanha kaulatauti
vaivasi häntä myöskin Seinen kaupungissa ja teki hänet toisinaan
melkein epätoivoiseksi:
»Mitä kotona minusta nykyisin sanotaan? Minulle itselleni
elämäntarinani alkaa olla lopussa. Kuka tietää mihin Afrikan erämaahan
joudun. Olen niin kyllästynyt, kyllästynyt, kyllästynyt, kyllästynyt
surkeaan kaulaani.»
* * * * *
Parisista Helsinkiin palattuaan ja esiintyessään vanhassa Arkadiassa
Ida Aalberg joutui heti yleisön suuren suosion esineeksi. Ylioppilaat
juhlivat häntä taas kukkasin ja laakeriseppelein. Sanomalehdet
koettivat ratkaista, mitä jälkiä uusi opintomatka oli jättänyt,
ja verraten yksimielisesti arvostelu totesi hänen näyttelemisensä
käyneen hillitymmäksi. Toiset pitivät omaksuttua uutta suuntaa suurena
edistyksenä, toiset virheenä, toiset eivät osanneet ratkaista, mille
kannalle olisi tullut asettua. Helsinki oli tähän aikaan saanut
ensiluokkaisen teatteriarvostelijan, Hjalmar Neiglickin, jonka »Finsk
Tidskriftiin» kirjoittamat lausunnot olivat suorastaan loistavia.
Hän oli ankara kriitikko, joka ei milloinkaan laatinut ylimalkaisia
suitsutusartikkeleita niillekään taiteilijoille, joita — ja Ida
Aalberg oli ensimmäinen heidän joukossaan — hän suuresti ihaili. Hän
antoi tunnustusta ja moitetta sekaisin, mutta hänen tyylinsä loisto,
hänen lahjomaton oikeamielisyytensä, hänen yksilöllinen ja kaikesta
sovinnaisuudesta vapaa sanontansa ja hänen nuorekas rohkeutensa
takaavat hänelle kunniapaikan kaikkien niiden joukossa, jotka ovat
suomalaisesta näyttämötaiteesta kirjoittaneet.
Ida Aalbergin keväällä 1884 näyteltyä uudessa suuressa osassa, Mariana
Schillerin »Maria Stuartissa» Hjalmar Neiglick kirjoitti:
»Oman kauneutensa lumoamaksi, ilman muuta rikosta kuin oma
mielettömyytensä, ikuisesti naisellisen ilmaukseksi, ikuisesti
naisellisen, jota romantiikka palvoi ja Musset kutsui nimellä »trois
fois feminins», — sellaiseksi on Schiller ajatellut sankarittarensa.
Ajankohta on valittu tätä silmälläpitäen. Ollaan onnettoman
kuningattaren viimeisissä elonpäivissä. Hän on vankina, ilman kruunua
ja valtakuntaa; kaikki, mikä on kiihoittanut hänen intohimojaan ja
samentanut hänen sielunelämäänsä, on poissa, ja sovittavassa valossa,
jonka kärsimys luo hänen kirjavan elämänsä ylle, hän esiintyy
viattomana ja puhtaana, legendan Maria Stuartina. Oli odotettavissa,
että nti Aalberg tekisi jotakin tästä. Ehkäpä siitä tulikin kaunein
kuva, jonka hän milloinkaan on luonut, ja inspiroitu sisäisyys, jolla
hän kykenee esittämään vaikuttavia kohtia niin rikkaasta draamallisesta
elämästä, saa tässä suuren ja todellisen taiteen leiman, josta voi
päätellä hänen Parisin opintojensa hyödyllisyyden. Niin täydellisesti
hän ei koskaan ennen ole näytellyt; melkein kaikkialla on sama varma
katse ja sama välitön lämpö. Heti ensi näytöksessä hänellä on kaunis
kohtaus dialogissa lordi Burleighin kanssa. Verrattomalla hienoudella
nti Aalberg näyttelee esiinmurtautuvan majesteettisuuden, se tulee
Mariasta ilmi eloisasti ja intohimoisesti kuin muinoin, kun sitä
ärsytettiin. Kolmannessa näytöksessä on kappaleen huippukohta, ja siinä
nti Aalbergilla onkin suurin kohtauksensa. Täysin katolilainen hehku
on hänen näyttelemisessään, kun hän kulkee päästä päähän skaalan,
jossa vaihtelevat vienot ja myrskyiset tunteet, joita Schiller on
koonnut tuohon kuuluisaan kohtaukseen, missä molemmat kuningattaret
tapaavat. Marian kaksinkertainen taistelu: omaa ylpeyttään ja
Elisabethin julmuutta vastaan, haltioitunut innostuminen, joka johtuu
vapautumisen toivosta, hyväilevä tuttavallisuus, joka vähitellen
saa sulamaan hänen vihansa Elisabethia vastaan, ja lopuksi loukattu
naisellisuus, joka murtautuu esiin villinä koston janona — kaiken
tämän nti Aalberg esittää semmoisella voimalla ja ennen kaikkea
semmoisella luonnollisuudella, joka kuuluu valituille ja joka vaikuttaa
vastustamattomasti. Mutta myöskin kiihkottoman viimeisen näytöksen hän
esittää tositaiteellisella maulla. Loppu on luonteeltaan jumaloivaa;
Maria, joka niin kainona ja kirkastuneena astuu kohti kuolemaa,
vaikuttaa siltä, kuin olisi hän jo kulkenut kappaleen matkaa taivasta
kohti. Se on idylli mestauslavan juurella ja se tulee neiti Aalbergin
jalosti tulkitsemana liikuttavan kauniiksi. Hän on puettuna komeaan
kuningatarpukuun, paksuun kultaompeleiseen silkkiin, ja koskaan hänen
vartalonsa, joka on taipuisa kuin paju, ei ole tehnyt niin suurenmoista
vaikutusta kuin tässä.
On itsestään selvää, että niin etevä ja samalla yksilöllinen
näyttelijätär kuin nti Aalberg tulee muodostamaan oman koulunsa
sillä näyttämöllä, johon hän kuuluu, sitäkin suuremmalla syyllä,
koska se toistaiseksi on ainoa suomalainen. Mutta voi olla kokonaan
toinen kysymys, onko neiti Aalbergin näyttelemistapa erikoisen sopiva
tyypin muodostamiseen. Ennen kaikkea kaksi piirrettä muodostaa hänen
taiteensa merkillisen lumousvoiman: ihmeellisen pehmeä plastiikka
ja lapsellisen hyväilevät äänenpainot. Näitä kahta vaikutuskeinoa
hän itsekin joskus on tullut käyttäneeksi liian paljon, kuten esim.
Maria Stuartin 3:ssa näytöksessä, missä hän kyllä leikkii äänellään;
se, jos se tulee alemman asteen näyttelijöille maneeriksi, vaikuttaa
ehdottomasti epäedullisesti. Tarvitsee vain nähdä viimeisen näytöksen
kohtaus itkevine kamarineitoineen, huomatakseen, että tämä sisäinen
näyttelemistapa, joka lahjakkaan nti Aalbergin edustamana muodostaa
hänen varsinaisen voimansa, muuttuu omituiseksi, jos sitä käytetään
metodina. On oikea kummittelukohtaus, kun siinä nuo neljä viisi naista
toistavat nti Aalbergia.» —
Ainakin jonkin määrän »lapsellisen hyväilevistä äänenpainoista» Ida
Aalbergin korva lienee ottanut Sarah Bernhardtin puheesta.
Kevätkaudella 1885 Neiglick kirjoitti Minna Canthin »Työmiehen vaimon»
johdosta, todettuaan aluksi, että siinä Homsantuu on Birch-Pfeifferin
Sirkan kaksoissisar, epätodellinen ja teatraalinen, koska kirjailija ei
ole muodostanut osaa elävän luonnon mukaan:
»Neiti Aalbergin näytteleminen on sekin kaikissa kohdissaan
harjoitelma ilman mallia. Hänen mustalaistyttönsä on, puvusta alkaen,
maalauksellinen, mutta sellaista ei ole koskaan ollut Suomessa, vielä
vähemmän on mahdollista, että hän voisi olla vereltään puoleksi
suomalainen. Hehkua, hyväilevää hellyyttä, harmonian ja sulon
mestarinäytteitä, niitä siinä on ylenmäärin; semmoisia loistavia
episodeja kuin esim. tanssi toisessa näytöksessä, sovinto Riston
kanssa kolmannessa ja hänen äkillinen ilmestymisensä Johannan ovelle
neljännessä. Mutta siihen, joka on useasti nähnyt nti Aalbergin, ei tuo
vaikuta erikoisemmin; kaikki on jättänyt jälkeensä muiston jostakin
hyvin rytmillisestä, hyvin ajatellusta. Näkee, että suuri näyttelijätär
on ottanut hallussaan olevista rikkaista varastoista, saatuaan osan,
joka ei ole temmannut häntä mukaansa. Tuommoisista suhteellisen
hengettömistä tuotteista helpoimmin havaitsee, kuinka paljon
taiteilijan tekniikasta jo on muuttunut maneeriksi. Ja jos Homsantuuta
voi pitää kriteeriona, niin nti Aalbergin on heti ruvettava olemaan
varuillaan. On kuin tulisi lämpimien intohimojen tulva näyttämölle, kun
näkee hänen sinne astuvan, mutta hän on uppoamaisillaan plastiikkaan.
Kieltämättä myöskin hänen notkeassa ja jonkin verran pehmeässä
luonteessaan on paljon sellaista, mikä houkuttelee juuri tuohon
suuntaan; mutta tulella kerta kaikkiaan ei leikitä rankaisematta, ei
edes pyhällä tulella, josta nti Aalberg on saanut niin suuren osan.»
Samana keväänä Ida Aalbergin esittämää Ofeliaa Neiglick aluksi moittii
alkukohtauksien perusteella. Niissä näyttelijätär on vain kuljeskellut
auttamatta katsojaa saamaan kokonaiskäsitystä, siinä osassa draamaa
häneltä oli puuttunut persoonallisuutta, oli nähty, kuten joskus
muulloinkin, neiti Aalberg eikä kappaleen henkilöä. Mutta sitten
tapahtuu loistava muutos:
»Se tapahtuu hulluuskohtauksessa, ja hänen esityksensä on tässä
ehdottomasti draamallisen taiteen huipulla. Hyvin mielenkiintoista on
verrata nti Aalbergia ja hra Bangia mielipuolisuuden esittäjinä. Voisi
sanoa, että heidän näyttelemisessään on sama ero kuin Shakespearen ja
Ibsenin realismissa. Nti Aalbergin näytteleminen on rauhallista ja
vailla patologisia efektejä; hän kuljeskelee unelmissaan, laulaa oudot
balladit monotonisesti, ikäänkuin yhteen kaukaisten äänien kanssa —
ikäänkuin kangastuksiin tuijotellen — johtuu ajattelemaan intiaanien
vanhaa uskoa hulluudesta, että se on kaunis ja pyhä jumalain lahja.
Ofelian hulluudessa on rytmiä, niinkuin Hamletin hulluudessa on
metodia, ja tämä rytmi, joka saa aikaan, että
surun, murheen, tuskan, helvetinkin
hän tekee viehättävän viehkeäksi,
on nti Aalbergin näyttelemisessä, samoinkuin Shakespearen
kuolemattomassa runossa. Kaikkein ihmeellisintä ehkä on, että nti
Aalberg, joka, mikäli tiedetään, ei ole koskaan harjoittanut laulua,
nyt on luonut parhaan osansa laulamalla siitä parhaan osan. Parempaa
todistusta hänen kyvystään sulautua yhteen luomiensa kanssa ei tarvita;
kun hän kerta innostuu tehtävään, näyttää hänen näyttelemisensä
muodostuvan vastustamattomaksi valloittamiseksi. Tekniikkaa ei näy,
runoilijan sanat elävät näyttämöllä, ja silloin hänen liikkeensä
mukautuvat hänen sielunelämänsä vivahduksiin, kuten pehmeä silkkipuku
mukautuu hänen notkeisiin jäseniinsä.»
Kevätkaudella 1885 Ida Aalberg saavutti Suomalaisessa teatterissa vielä
suuren voiton esiintymällä Gretcheninä »Faustissa». Arvostelu ylisti
hänen lausuntansa tavatonta ilmehikkyyttä ja hänen itkunsa suunnatonta
voimaa.
* * * * *
Kaarlo Bergbom, jolle Suomalaisen oopperan kuoltua puhenäyttämön johto
oli tullut melkein vasten tahtoa, ei alkuaikoina voinut olla mikään
ammattitaitoinen ohjaaja. Hän oli kyllä suuri kirjanoppinut, mutta
näyttämötaidetta hän oli opiskellut pääasiallisesti vain katsomosta
käsin. Jokavuotisilla ulkomaamatkoillaan hän kuitenkin koetti kehittää
silmäänsä, ja ammattitaitoa hän oppi käytännön koulussa. Kerrotaan
hänen sittenkin loppuun asti pysyneen sangen vähäpuheisena ohjaajana.
Ne näyttelijät, jotka häntä ihaillen muistelevat, selittävät hänen
harvasanaisuutensa ja vähäisen neuvomisensa aiheutuneen siitä, että
tohtori kunnioitti näyttelijän yksilöllisyyttä ja antoi senvuoksi
mahdollisimman vapaat kädet. Toiset taas vakuuttavat, että tohtori
Bergbomilla ei myöhemminkään ollut täyttä ammattitaitoa varsinaisessa
näyttämöohjauksessa. Hänen sanotaan suosineen suurta klassillista
ohjelmistoa siksi, että tunsi itsensä kykenemättömäksi detaljityöhön,
jota moderni ohjelmisto edellytti. Bergbomin ohjaus liikkui suurissa
piirteissä, ja hän vetosi näyttelijäin omaan älyyn ja puhetaitoon,
jolla klassillisen ohjelmiston pitkiä, runomuotoisia vuorosanoja
lausuttiin.
Ohjaajan ja näyttelijän suhde on näyttämötaiteen ehkä suurin probleemi.
Ei ole syytä yrittää tutkiskella Bergbomin todellisia mielipiteitä
ja vaikuttimia ohjaajakysymyksessä koko laajuudessaan. Riittää, kun
sanotaan, että hänellä tuntuu olleen viisaana periaatteena suhtautua
eri näyttelijöihin eri tavalla: toisille hänen sanotaan antaneen paljon
neuvoja, toisille vähemmän, toisille tuskin mitään.
Ida Aalbergin ohjaaminen tuntuu Kaarlo Bergbomille olleen riemullinen
tehtävä. Häntä hän neuvoi enemmän kuin ketään toista, sillä hänestä
»sai irti» enemmän kuin kenestäkään toisesta. Heillä oli paljon
kahdenkeskisiä neuvotteluja, ja varsinaisissa näyttämöharjoituksissa
heidän sanotaan mahtavasti inspiroineen toinen toistaan uusiin
keksintöihin ja vaikuttavan tulkinnan löytämiseen. Ida Aalberg, joka
oli toistaiseksi verraten vaillinaisesti perehtynyt kirjallisuuteen,
kaipasi älyllistä tukea, ja Kaarlo Bergbomin kerrotaan sitä hänelle
suoneen.
Ida Aalbergille epäilemättä kertyi vuosien kuluessa sangen suuri
kiitollisuusvelka Kaarlo Bergbomia kohtaan. Hän olisi saanut kiittää
tätä ohjeista ja neuvoista ja suurista osista, joita sai Suomalaisessa
teatterissa esittää ja joiden kehittävää merkitystä ei voi kyllin
suureksi arvioida. Hänellä oli paljon omaa, paljon hän oli saattanut
tuoda ulkomailta, mutta Suomalaisessa teatterissa, itse näyttämötyössä,
hän vasta oli voinut päästä täyteen selvyyteen siitä, miten katsomoa
hallitaan ilmeellä, liikkeellä ja puhutulla sanalla.
Jos Ida Aalberg taiteilijana olisi ollut yksinomaan Kaarlo Bergbomin
työn tulos, voisi Kaarlo Bergbomin sanoa ihastuneen omaan työhönsä.
Bergbom-sisarusten kirjeenvaihto puhuu sangen selvää kieltä siitä,
kuinka tavattoman suureksi he Ida Aalbergin kyvyn arvioivat.
Heille hän oli ensiluokan taiteilija, joka kohotti kappaleen ja
näyttelijäympäristönsä toiselle tasolle, heille hän oli Suomalaisen
teatterin tulevaisuuden toivo. Kaarlo Bergbom hemmoitteli Ida Aalbergia
enemmän kuin ketään muuta.
Eivät Kaarlo Bergbomin kukat eivätkä uudet suuret tehtävät, ei
vanhempien ystävien opettama velvollisuudentunto, ei yleisön ja
arvostelun suuri suopeus, mikään ei saanut Ida Aalbergia suostutetuksi
uskollisesti jäämään Bergbomin teatterin jäseneksi. Keväällä 1885
hän uudestaan jättää suomalaisen teatterin. Ettei päätös tullut
yhtäkkiä, näkee siitä, että hän jo edellisenä kesänä, jolloin oli
kierrellyt maaseutukaupungeissa lausunta-iltoja antamassa, oli pyrkinyt
vierailemaan Kööpenhaminan kuninkaalliseen teatteriin, mutta saanut,
periaatteellisista syistä, kieltävän vastauksen Tämän taidelaitoksen
johtajalta, vanhalta Fallesenilta.
Herman Bang, joka kevätkaudella 1885 piti esitelmiä Helsingissä,
vaikutti ehkä ratkaisevasti Ida Aalbergin päätöksen syntymiseen. Tämä
kirjailija on itse eräässä tanskalaisessa lehdessä kertonut m.m.
seuraavaa:
»Ilta illan jälkeen näin Ida Aalbergin esitelmiäni kuuntelemassa. En
milloinkaan unohda hänen katsettaan ja muotoaan noina tunteina. Hänessä
ilmeni _vangin_ kaipuu. Luentosalin ulkopuolella näin hänet harvoin.
Mutta Helsingistä lähdettyäni sain häneltä kirjeen. Kirje oli hätähuuto
— huuto, jolla hän mursi ovet suureen elämään: »Huomenna matkustan»,
hän kirjoitti. »_Täällä on vain vankila_.»
Ida Aalbergin päätös oli sisäisen taistelun tulos. Hän tiesi
loukkaavansa vanhoja ystäviään, mutta hän sai täyden kannatuksen
eräältä uudelta ajan hengeltä, jonka oppia hän oli joutunut
kotimaassaankin kuulemaan. Hänellä oli kahdenlaisia neuvonantajia,
vanhoja ja nuoria. Siitä aiheutui ristiriita.