Tämäkin kirje on kirjoitettu kiihkotilassa, se on jo siksi
epämääräinenkin, että Bertha Forsman, vastaanottaja, luuli Ida
Aalbergin tarkoituksena olevan luopua kokonaan näyttämöltä. Tämä ei
kiihkossaan ollut lukenut edes tarkkaan välikirjaa, josta puhuu —
sillä sen mukaan hän olisi voinut irti sanomisensa säästää kuukautta
myöhemmäksi. Bertha Forsman piti luopumisajatuksia hyvin valitettavina,
Suomalainen näyttämö ei hänen mielestään saanut kadottaa Ida Aalbergia.
Silloin tämä selvittelee tekoansa seuraavalla tavalla:
»Olkaa huoleti. Antakaa anteeksi epäselvä kirjoitustapani. En jätä
vielä näyttämöä. Erosin nyt päästäkseni lentämään. En kuulu mihinkään
ahtaaseen uskontolahkoon. Löydän _oman jumalani_ kaikkialta ja palvelen
häntä kaikkialla, missä on kauneutta, korkeutta, suuruutta ja totuutta!»
Ida Aalbergin elämässä oli monta myrsky- ja kiihkokautta, mutta
erikoisesti tämä nuoruudenajan raju kiihkoilu esiintyy päämäärättömänä
ja haihattelevana sisäisenä palona. Siitä kiihkosta havaitaan
merkkejä melkein kaikissa taidearvosteluissa, jotka koskevat hänen
näyttämöluomiaan tältä ajalta. Keväällä 1883 hän sai Adrienne
Lecouvreurinä suuren menestyksen, mutta arvostelu totesi, että tämän
voitto johtui lähinnä siitä hillittömästä hehkusta, jolla hän voi
täyttää pääosan Scriben näytelmässä. On muistettu, että hän näihin
aikoihin esiintyi näytäntöiltoina toisinaan semmoisessa mielentilassa,
että toverit pelkäsivät hänen näyttämöllä hajottavan kulissit tai
pukuhuoneessaan seinät. Joskus hänen sanotaan tehneen itsensä syypääksi
rikkomuksiin sekä itsekuria että näyttämökuria vastaan »tulisilla
ajattelemattomuuksillaan». Kiihkohetkien välillä on aina syvän
alakuloisuuden ja mielenmasennuksen aikoja, jolloin hän vetäytyy
yksinäisyyteen hautomaan ajatuksiaan. Tyhjyyden ja ikävyyden tunne
vaivaa häntä. Hänen kunnianhimonsa etsii vaikutusalaa, joka antaisi
enemmän kuin Suomalainen teatteri kykenee tarjoamaan.
Hän saa näinä vuosina suuren joukon ystäviä ja ihailijoita. Ne ovat
enimmäkseen miespuolisia, vain harvojen naisten kanssa hän asettuu
läheisen tuttavuuden suhteeseen. Hän tahtoo päästä eteenpäin elämässä
ja hän sovittaa tuttaviinsa mittapuuta: onko hän _erikoinen_? Ilman
näkyvää aihetta hän saattaa kirjoittaa jollekin ystävättärelleen
huudahduksia: »olkaamme suoria! olkaamme tosia! olkaamme avomielisiä!»
Itse hän on taipuvainen ystävätärten kesken tunnustuksiin, joita
kieltää muille ilmoittamasta, hän tekee heistä uskottujaan ja ihailee
heissä ilmenevää »erikoisuutta».