Suuressa taiteilijajuhlassaan tammikuussa 1914 Ida Aalberg piti puheen,
jossa hän lyhyesti kuvasi kulkemaansa taivalta. Hän lausui kiitollisen
tunnustuksensa taiteilijauransa kahdelle johtotähdelle: suomalaisuuden
hengelle ja Kaarlo Bergbomille.
Vastatessaan juhlapuheisiin hän silloin ihanan liikutuksen vallassa ja
äänen nyyhkytyksistä katkeillessa kertoi:
»Täällä on mainittu, että se oli suomalaisen kansan tyttö, joka 40
vuotta sitten astui sille yksinkertaiselle näyttämölle siellä Hämeen
sydämessä. Kyllähän se on totta. Mutta minä uskon, että kyllä kai se
oli suomalaisuuden henki, joka silloin oli herännyt ja joka, vaikka
minä en sitä myöskään tiennyt, oli ottanut minut, vienyt minut,
herättänyt minut ja pannut minun sisääni sen innon, että minä ikäänkuin
näin sen päämaalin edessäni, vaikka minä en ollenkaan tiennyt, mitä
näytelmätaide on. Ja sillä sisäisellä innostuksella, jonka suomalaisen
kansallisuuden henki luultavasti oli minuun pannut, se minut saattoi
kaiken lävitse, antoi minulle sen voiman, että jaksoin tehdä, vaikka
olin lapsi, kaiken sen, minkä vanhempani pitivät pahana, mutta joka
minusta oli kaikkein korkeinta. Se tosikansallisuuden henki, se minut
saattoi tohtori Bergbomin luokse, ja silloin hän tietysti heti sen
huomasi, sen Hän otti minut Kyllä hän on ollut se, joka minut on
kehittänyt. Siitä syystä, kun tätä päivää näin suurenmoisesti juhlitaan
ja minä olen aivan sanaton, minulla on tarve mainita hänen nimensä,
sisällinen kiitollisuus sitä vaatii, ja siksi pyytäisin, että me
ajattelisimme tohtoria, että me kaikki — en tiedä mitä me teemme —
ajattelisimme häntä. —»
Vaikkakin tämä puhe pidettiin juhlahumussa ja vaikkakin sen suurimpana
tehona lienee ollut tapa, jolla se tulkittiin, tahtoisi sille kernaasti
antaa suuren ja rehellisen tunnustuksen arvon. 1914 Ida Aalbergilta
vaadittiin rohkeutta tunnustaa taiteensa suurimmaksi opettajaksi Kaarlo
Bergbom, ja siihen aikaan hänellä ei liioin pitänyt olla läheistä
kiitollisuusvelkaa suomalaiselle kansallishengelle. Hänellä oli siihen
aikaan toinen opettaja, joka oli tilaisuudessa läsnä ja joka ei
käsittänyt Bergbomin arvoa Ida Aalbergin kehitykselle läheskään niin
suureksi. Suomalainen kansallisuus taas oli vähäistä aikaisemmin, parin
yksinäisyydessä ja suuressa alakuloisuudessa vietetyn vuoden kuluessa,
näyttänyt hänestä hengeltään raa'alta ja käsittämättömältä.
Sekä suomalainen kansallinen herätys että Kaarlo Bergbom ovat tärkeitä
tekijöitä Ida Aalbergin elämässä ja kehityksessä, vaikka Ida Aalberg
ei milloinkaan perusolemukseltaan ollut varsinainen aatteen ihminen
ja vaikka Kaarlo Bergbom ei mitenkään riitä ainoaksi avaimeksi hänen
taiteilijamenestyksensä selvittämisessä.
Käytettävinä olevista tiedoista päättäen Ida Aalbergin
taiteilijataipaleen alkupuolella on näillä kummallakin tekijällä ollut
verraten vähän sanomista.
* * * * *
Kun ratamestari Ahlbergin tytär karkasi kotoaan, vietti Suomalainen
teatteri vaellusvuosiaan. Varsinkin teatterin puheosaston kohtaloksi
oli tullut kiertäminen paikasta paikkaan, kaupungista kaupunkiin,
sillä Helsinki oli liian pieni ja liiaksi ruotsinkielinen kyetäkseen
kannattamaan nuorta yritystä.
Suomalainen teatteri oli syntynyt kotoisen kielitaistelun merkeissä.
Kaarlo Bergbom oli tosin nuoruudestaan asti elänyt näyttämötaiteen
lumoissa, mutta hänen omaksumansa poliittinen kanta oli sangen
määräävänä tekijänä suomalaisen teatterin syntysanoja lausuttaessa ja
Suomalaisen teatterin alkutaipaleella yleensä. Taide ja politiikka
kulkivat käsikädessä.
Kaarlo Bergbomin olemuksessa mainitaan olleen jotakin melkeinpä
naisellisen pehmeätä. Kuitenkin hän oli intohimoinen ja kiihkeä luonne,
jolla oli suuri vaikutusvoima ihmisiin. Hän sai ruotsinmaalaisen
naisen, Hedvig Charlotta Raan, luopumaan ruotsalaisesta teatterista ja
yhtymään suomalaisen teatterin perustamispuuhiin, mutta sensijaan hänen
omat ruotsinkieliset oopperatähtensä kieltäytyivät jyrkästi edes yhtä
kertaa esiintymästä ruotsalaisella näyttämöllä. On suurisuuntaista,
että hän perusti suomalaisen teatterin tyhjästä, mutta vaikuttaa varsin
vähän korkealta taidepyrkimykseltä, että hän perusti samaan aikaan
kaksi teatteria: Suomalaisen oopperan ja puheosaston. Suomalaisen
teatterin historiasta, niin Kaarlo Bergbomia ihannoiva kuin se onkin,
näkee jo siitä selvästi, että ooppera oli lähempänä hänen sydäntään
kuin puheosasto, jolle hän alkuaikoina, vaellusvuosina, tuskin oli
voinut olla enempää kuin kaukainen komentaja, jonka päätehtävä oli
toisaalla.
Kun Kaarlo Bergbom ohjasi Suomalaista oopperaa, sai Suomalaisen
teatterin puheosastoa maaseudulla ohjailla Oskari Vilho. Se oli
vaivalloinen, raskas ja murheellinen tehtävä. Vilho oli työteliäs
ja kansallisen aatteen elähyttämä, mutta kovin usein hän puhkesi
valituksiin, kun köyhyys, sairaus, juonittelut ja kansallisen hengen
puute näyttelijöissä tahtoivat kiertävältä teatteriseurueelta nostaa
tien pystyyn. Rahanpuute oli toisinaan niin kova, ettei päästy
lähtemään ja teatterin naiset itkivät. Vilhoa itseään vaivasi huono
terveys, ja 1880-luvun alulla keuhkotauti veikin hänet lopulta hautaan.
Arvostelujen yhteydessä saa lukea yhtä mittaa sairaustapauksista, jotka
vaikeuttivat matkailijoiden työtä. Ja useat näyttelijät eivät tahtoneet
omaksua Bergbomin suomenmielisyyttä ainakaan omaan kieleensä nähden.
Lisäksi he juonittelivat niin, että Vilho kaikesta innostuksestaan
huolimatta toisinaan oli aikeissa erota.
On selvää, että teatterin esitykset alkuaikoina saattoivat tyydyttää
vain varsin vähäisiä taidevaatimuksia. Melkein kaikki teatterin jäsenet
olivat aloittelijoita, ja yksin suomalaiset maaseutulehdetkään, jotka
kansallisen innostuksen vallassa tervehtivät seuruetta, eivät voineet
olla toteamatta »virheitä». Vielä 1879, jolloin Suomalainen teatteri
oli ollut toiminnassa seitsemän vuotta, saattoi ruotsinkielinen
aikakauslehti merkitä aikaansaannokset oppilasnäytteiden tasolla
oleviksi ja useimmat näyttelijät kolmannen tai neljännen luokan
keskinkertaisuuksiksi sekä moittia johtoa siitä, että se kohtelee
puheosastoa äitipuolen tavoin antamalla sen ilman kuria ja ohjausta
viettää kiertelevää mustalaiselämää. Että tämä lausunto ei aiheutunut
yksinomaan puoluemielestä ja ilkeydestä, selviää Oskari Vilhon ja
eräiden muiden näyttelijäin Bergbomille lähettämistä kirjeistä, jotka
puhuvat selvää kieltä kurittomuudesta, keskinäisistä riidoista ja
kateudesta. Hyvällä tuulella ollessaan Vilho kirjoitti uskovansa,
että Suomalainen teatteri parissa vuodessa kehittyisi pohjoismaiden
ensimmäiseksi — siihen tarvittiin muka vain, että se tai se lahjakas
nuorukainen tai se tai se »hyvin siisti, sivistynyt, suomenmielinen
ja vankka nainen — varsin hyvällä lauluäänellä ja kauniilla
teatterikasvoilla» liittyisi mukaan kiertomatkalle. Mutta kun
pessimismi sai hänet valtaansa, ei hän voinut salata, että suomenkieltä
kauheasti rääkätään ja että teatterin näyttelijät olivat turhamaisia
ja tyhjänpäiväisiä mahtailijoita. Pyytäessään eroaan 1877 Vilho m.m.
kirjoitti:
»Ennen oltiin Suomalaisen teatterin jäseniä. Nyt ollaan artisteja joka
'sorkka' kiireestä kantapäähän saakka. Eihän se merkitse mitään, jos
ei yleisö ymmärtäisikään kaikkia sitä sekamelskaa mitä sille tarjotaan
kunhan vaan 'ageerataan' kuin tuulimyllyt ja tehdään taidepausseja kun
muisti pettää.»
Heikoilla näyttelijävoimilla oli vaikeata uskaltautua suuren draaman
esittämiseen, ja Suomalaisen teatterin ohjelmisto luonnollisesti ei
ollut perin korkealla tasolla. Hyvin usein täytyi turvautua »peliin ja
musiikkiin», ja draaman sijasta saatettiin joskus yleisölle tarjota
»Sailorboy» ja »Poika comique», jopa kerran, Porissa, yhdyttiin
yhteistoimintaan erään akrobaattitaiteilijan kanssa. Ettei Vilho
pelkän tilapäisen katkeroitumisen vuoksi moittinut näyttelijäkuntaa
innon ja harrastuksen puutteesta, näkee senaikuisista suopeamielisistä
sanomalehtiarvosteluista, joissa voidaan m.m. todeta: »Huomaittiin,
etteivät näyttelevät henkilöt oikein tainneet osiansa.»
Yleisö luonnollisesti oli useimmissa paikoissa kovin kehittymätöntä
kyetäkseen ottamaan vastaan korkeampaa hengen ravintoa. Sanomalehdissä
ei suotta moitittane maaseudun teatteriyleisöä meluamisesta ja
sopimattomasta käytöksestä.
Kaikista vajavaisuuksistaan ja puutteistaan huolimatta Suomalainen
teatteri sai retkillään osakseen paljon lämpöä ja ymmärtämystä. Sen
kunniaksi järjestettiin juhlia, joissa puhuttiin paljon, maisteltiin
maljoja ja tanssittiin. Yksityiset näyttelijät saivat lahjoja ja
sydämellisiä ystävyydenosoituksia osakseen, usein heille annettiin
asunto ilmaiseksi ja heidät kutsuttiin paikkakunnan perhejuhliin.
Heitä hemmoteltiin niin, ettei ole ihmeellistä, jos Vilho valitti
tovereittensa käsittävän taiteilijakutsumuksen näin: »On hyvin hauskaa
kulkea kaupungista kaupunkiin ja tutustua uusiin ihmisiin».
»Terve tänne tultuanne,
teille täysi onnenmalja!»
sanoilla tervehdittiin heitä yksin ruotsinkielisessä Vaasassakin ja
lohduteltiin matkan vaivoista runoilemalla:
»Taideniekkain teillä kasvaa
vahvat orjantappuraiset.
Pistin tuikkii, yllyttääpi,
ruusu mieltä ilahuttaa.
Suru silloin, ilo tällöin,
tuskat, innot, työt ja vaivat
aamuin, illoin, ihan aina:
näissä taitureitten retket.»[6]
Yleinen ja lämmin innostus, jolla Suomalaisen teatterin ensi askeleita
seurattiin, on levittänyt ruusuista hohdetta sen työlle ja toiminnalle.
Oskari Vilholla ei ollut valtuuksia hyväksyä Ida Aalbergia Suomalaisen
teatterin jäseneksi, kun tämä ilmestyi Hämeenlinnaan. Niinpä tyttö sai
kotinsa ohitse matkustaa Helsinkiin, missä pääsi Bergbomin puheille.
Tämä otti karkurin ystävällisesti vastaan, opetti häntä viikon ajan ja
hyväksyi Suomalaisen teatterin jäseneksi. Hämeenlinnasta puhenäyttämö
matkusti Turkuun, missä esiintyi samanaikaisesti oopperaosaston kanssa.
Täältä vuoden 1875 alussa vanhemmalle veljelleen kirjoittamassaan
kirjeessä Ida Aalberg kertoo elämästään ja oloistaan. Se on sangen
puhuva kirje:
Min snälla Broder!
ȁbo den 17 Febr.
Tack så mycket för ditt kärkomna bref, som jag fick i början af denna
månad och förlåt att jag icke har förut skrifvit ej heller genast
svarat ditt sista bref, du tror väl och har skäl också, att tro jag
är rysligt vårdslös ock likgiltig i min skrifning, orsaken har varit,
(jag måst öppet tillstå) att jag har haft mycket treflig här och till
det andra så har jag haft rysligt mycket att göra, man har tre gånger
mera att göra då man är tillsammans med Operan, alla dagar måst man gå
på Opera repititioner som man måst sjunga med i körerna och dessutom
Dramatiska. —
Många nya roller har jag fått som jag måst instudera förty Fru
Aspegren skall i vår resa till Paris för att utveckla sig i sin konst,
och jag får då börja och spela de flesta af hennes roller om jag
bara kan — I söndags gafs Luci för Sjunde och sista gången och Emmy
Strömmer hyllades rysligt af Publiken efter Vansinnighets sen ropades
hon tre gånger fram och fick emottaga en stor Lager krans och Blom
bukett. —
Sista Söndags en vecka var här en stor Maskerad bal, och der var
de flesta af Finska Teaters medlemmar maskerade. Vi föreställde di
Olympiska Gudar och Gudinnor dit hörde icke allenast våra egna utan
äfven fremmande, vi klädde oss på Teatern och derifrån gick vi sedan
alla till Socitetshuset när vi trädde in i Salongen så gick först
Jupiter med sin gemål Juno sedan Mars och Minerva, sedan Venus och
Apollo ock Neptun och Ceres, Jag var Flora Blomstergudinnan, öfver
höljd af blommor och en blomsterkcrg i handen mitt par var Mercurius
Herr Anderson m m, der var rysligt trångt för den var besökt af
1,200 personer mycket trefligt var der Doctor Bergbom var äfven der.
måndags var jag hos Bangens, Stafva lystes första gången i Söndags med
Maschinisten Lindholm hon sickar hjertliga helsningar till dig
Från Åbo res Finska Teatern till Björneborg, vi biträder änny Operan
Fra Diavolo som i dag ges första gången den kommer att gå fyra fem
gångor, jag tror att vi res i nästa vecka härifrån. — Rysligt ledsamt
får jag efter Abo för jag haft mycket, mycket roligt, förty vi bor
uti en utmärkt hygglig familj, di har trenne fullvuxna barn mycket
trefliga och snälla. — Nej nu måst jag sluta mitt bref, efter pappret
blir slut. Hälsa så rysligt mycket till Strömberg's och Axel Anni et
Janne Kerkkonen, Flickorna Kilpinen och hälsa moster Johanna och säg
att hon kan skrifva några rader till R. in i ditt bref, nog skall jag
sedan ge det åt honom för intte bryr han sig om jag säger eller ej.
Adjö må väl dett önskar syster Ida.
Var snäll och skrif åt mig efter 2'3 veckor och addressera det sedan
till Björneborg förty du kan intte skrifva föryt när jag ej vet säkert
när vi res —»[7]
Turusta Puheosasto siirtyikin Poriin. Täällä nuori aloittelija sai
ensimmäisen itsenäisen tehtävänsä. Vilho matkusti ulkomaille, ja
teatterin johto uskottiin entiselle pedagogille Ismael Kalliolle,
johon Ida Aalberg oli tutustunut jo aikaisemmin Janakkalassa, missä
Kallio oli ollut kesää viettämässä. Kallio kuitenkin sairastui ja
näki katkeroituen, että johtajalle kuuluvia toimia annettiin hoitaa
nuoren Edvard Törmäsen, »lapsen», kuten närkästynyt vanhempi näyttelijä
hänestä Bergbomille kirjoittaa.
Mikä oli Ida Aalbergin ensimmäinen osa? Eräs 1890-luvulla Ida
Aalbergille omistettu ylistysruno alkaa seuraavin säkeistöin:
»Hur stark är icke ändå människoviljan,
När hon med snillet vandrar hand i hand!
Så kan den säga, som såg Dig på tiljan
För första gången i »På Lemos strand».
Det var om sjelf Du minnes, den teater,
Som inredd var i »Otava-salong»;
Där såg jag Dig så rädd, med tvungna later:
Ty konstens verld var än för Dig så trång.
Du tycktes mig orolig, liksom flarnet,
Som böljan drifver fram å skummig elf;
»Hvad månde också bli af detta barnet?»
Jag tänkte då i tysthet för mig själf.
Ett år förgick, och då jag såg Dig åter
På samma tilja, så förändrad här,
Jag blygdes smått — och hoppas Du förlåter
Om själf Du mins Din tjusande 'Jane Eyre'.»[8]
Runo on tiedonantajana kyllä varsin epäluotettava. Niinpä Ida Aalberg
näytteli »Jane Eyreä» vasta 1879 eikä tuossa osassa milloinkaan
esiintynyt Porissa. Hän on kuitenkin saattanut, kuten itsekin
myöhemmin on muistellut — ellei nyt muisteleminen ole johtunut juuri
tästä runosta — esiintyä ensi kerran »Lemun rannalla» kappaleessa,
vaikka paikkakunnan sanomalehdet eivät tietäneet siitä mainita
mitään. Ainoa nimeltä mainittu henkilö K.G. Rosendahlin vähäisessä
isänmaallisessa laulunäytelmässä oli Aug. Aspegren, jonka sanotaan
olleen hyvä korpraali Knall. Sensijaan voidaan pitää varmana, että
Ida Aalberg Porissa joutui esiintymään kappaleessa »Erehdykset
eli promotioonimuistoja», sillä »Satakunta» kirjoitti: »Herra
Tavaststjernan musiikki antoi puheosille miellyttävää vuoroa, ja nuori
neiti Ahlberg otti tällä näyttämöllä ensimäisiä vähän arastelevia
askeleitaan.»
Seuraavina kuukausina eivät sanomalehdet sisältäneet mitään tietoja
Ida Ahlbergin näyttelemisestä, mutta luultavasti hän oli esiintynyt,
koska Ismael Kallio Bergbomille lähettämässään kirjeessä sai syytä
seuraavaan purkaukseen: »Minä en ymmärrä mistä hän on saanut semmoisen
teeskennellyn lausumatavan scenillä, jota näkyy hänen olevan hyvin
vaikea jättämään ja jota hän ei kumminkaan käytä jokapäiväisessä
puheessaan. Arvelin hänen antaa yksityisesti lukea osansa Perjantaina,
mutta kuten muistanet, nimitin viime kirjeessäni, etten ollut oikein
terve viime päivinä.»[9] Ja hän sanoo samassa kirjeessään vielä: »Mitä
Preciosan antamiseen tulee, niin täytyy minun huomispäivänä koettaa
Ahlbergin lausumista Preciosana. Hän on lukenut osan rouva Aspegrenin
edessä, siitä saan nähdä, jos hän siihen sopii, jollei, saapi Tötterman
koettaa.»
Preciosana Ida Aalberg esiintyi ensi kertaa Oulussa. Sanomalehdet
eivät puhuneet hänestä mitään, mutta Oskari Viilto, joka oli palannut
teatteriin, kirjoitti suorituksesta Bergbomille: »Hän oli mielestäni
sangen viehättävä, etenkin ensimäisessä näytöksessä, jossa oli ehtinyt
paremmin kypsyä; epätasaiset liikuntonsa tulevat varmaan aikaa
voittaen sulavammiksi.» »Preciosassa» on nimiosan esittäjällä myöskin
laulunumeroita, ja on omituista, että Vilho saattoi antaa niin suopean
arvostelun, sillä erään toisen asian yhteydessä hän tiedoitti teatterin
johtajalle: »Ahlbergilla sanotaan olevan niin huono gehöri ettei juuri
kelpaisi laulamaan Taalaan kesäöillä.»
Sanomalehtien taidearvostelut olivat tähän aikaan luonnollisesti
niukkoja ja vähän sanovia. Lehdet ilmestyivät maaseutukaupungeissa
harvoin, ja on ymmärrettävää, kun tällaisen pienen lehden arvostelija
kirjoitti, että »viikkolehden ei sovi kaikkia esiintyjiä arvostella».
Eräs toinen arvostelija taas avoimesti ja vaatimattomasti tunnusti,
ettei hän »korkeampaa taidetta lainkaan ymmärrä». Syksyllä 1875 Ida
Aalberg sai Porissa, missä teatteri uudelleen vieraili, pari lyhyttä
mainintaa. Tyttöosassaan »Gringoiressa» hänen näyttelemisessään
sanottiin ilmenneen »viehättävän naivitetin» ja tunnustettiin, että
»Ahkeruus ja innokkaisuus on johtanut neiti Töttermanin edemmäksi
taiteen pitkällä tiellä, neidit Hellsten ja Ahlberg ovat voittaneet
ensimäisen ujoutensa ja pelkonsa.» Mutta myöskin pääkaupungin lehdillä
oli varsin vähän sanomista, kun puheosasto vuoden lopulla pistäytyi
sinne. Suomalaisuutta suosiva »Morgonbladet» kirjoitti laajemmin
ja paremmin kuin »Uusi Suometar», mutta »Helsingfors Dagblad» ja
»Hufvudstadsbladet» eivät sanoneet mitään. »Morgonbladet» tiesi kertoa
Ida Ahlbergistakin, että kappaleessa »Onhan pappa sen sallinut»
»neidit Ahlberg ja Stenberg voittivat yleisön suosion esiintymisensä
naturalismilla», ja »Uusi Suometar» arvosteli, että v. Moserin
»Yhdistysjuhlassa» »neidet Savolainen, Hellsten ja Ahlberg sekä herrat
Lundahl ja Leino suorittivat tehtävänsä tyydyttävästi.» »Preciosasta»
»Uusi Suometar» kirjoitti: »Päähenkilönä näytteli neiti Ahlberg sangen
suloisesti, ja ylimalkain sujui esitys hyvin.»
Jo vuoden 1875 arvosteluista voi nähdä, että Ida Aalberg oli yksi
niistä tuhansista näyttelijöistä, jotka ensi menestyksestään, tai
oikeammin: osakseen tulleesta suosiosta, saavat kiittää nuoruuttaan.
Nuoruuttaan ja nuorekasta suloaan hän näytti yleisölle, kyky ja taide
olivat vielä tulevaisuuden huomassa. Hän oli vielä melkein lapsi, ellei
iältään, niin ainakin ulkonaiselta olemukseltaan. Kaarola Avellanin,
joka kesällä 1876 Kuopiossa liittyi Suomalaiseen teatteriin, oli
vaikeata uskoa, että Ida Aalberg olisi silloin ollut jo kahdeksantoista
vuoden ikäinen. Hän oli pitkä ja laiha tyttö, hänellä oli suuret
siniset silmät, seurassa hän ei puhunut paljoa, ja yleensä häntä
pidettiin sangen yksinkertaisena, melkeinpä tyhmänä. Kerrotaan Kaarlo
Bergbomin kuulleen moitteita siitä, että hän salli moisen pikku hanhen
olla teatterissa. Vuosi 1876 ei tuonut mitään sanottavaa muutosta.
Suomalainen teatteri vaelteli sangen paljon ja Ida Aalbergista
kerrottiin perin vähän. »Pietarin Lehti» sai »Puolan juutalaisen»
johdosta todeta, että »neiti Ahlberg on sievä tyttö», ja viipurilainen
»Ilmarinen» näki hänet »hyviä toiveita» antavaksi kertoen lisäksi:
»Neiti Ahlbergin kieli on erittäin ihanan sointuista ja viehättävää.»
Vuoden lopulla hämeenlinnalainen lehti sanoi hänen jo liikkuvan ja
toimivan näyttämöllä »ihan moitteettomasti».
Vuonna 1876 Ida Ahlberg näyttää muuttaneen nimensä kirjoitustapaa.
Tämän jälkeen hän oli Ida Aalberg. Samana vuonna joukko ylioppilaita
Helsingissä muutti ruotsinkieliset nimensä suomalaisiksi, m.m. Lauri
Kivekäs. Oliko nuoren näyttelijättärenkin nimenmuutos suomalaisen
kansallishengen ilmaus?[10] Jos niin oli, oli se ainoa näkyvä ja
varsin puolinainen ilmaus suomalaisuuden vaikutuksesta Ida Ahlbergiin.
Jäljellä olevat ruotsinkieliset kirjeet vuodelta 1876 osoittavat
melkein yhtä naivia tyttöä kuin kirjeet vuodelta 1875, joissa kaikki
aatteellisuus on kaukana, mutta joissa tyttömäisesti lörpötellään
elämän pikku tapauksista. Ainoa merkki, josta voi päätellä, että Ida
Aalberg jo 1876 pyrki eteenpäin taiteessa, on ruotsalaisen kirjailijan
Alfhild Agrellin uudenvuoden päivänä 1877 kirjoittama kirje. Se
osoittaa, että Ida Aalberg oli tutustunut häneen ja tutkinut osaa, jota
hän vasta monta vuotta myöhemmin joutui näyttelemään, nim. Violan osaa
Agrellin näytelmässä »Pelastettu». Alfhild Agrell kirjoitti: »Hyvä
neiti Alberg!
Tämmöisenä päivänä, jolloin kernaasti tekee tilinpäätöksen, tunnen
tarpeen kaiken leikinkin ohella sanoa Teille vakavan sanan ja
kiitoksen yhteistyöstämme syksyllä. Kiitos siitä, että niin täysin ja
lämpimästi antauduitte Violan osaan. Se osoitti syvempää rakkautta
kuin paljas mieltyminen hyvään osaan. Luulen että Teidän voimanne
karaktäärinäyttelijänä piilee juuri tuossa kyvyssä antaa itsensä.»
Vuosi 1877 kului sekin melkein lopulleen tuottamatta mitään
suurempaa voittoa. »Pietarin Lehti» jatkoi edellisten vuosien virttä
arvostelemalla »Orposisaruksia»; »Orposisarukset olivat neiti Aalberg
ja herra Törmänen, jotka kumpikin suorittivat osansa tyydyttävästi.
Semminkin oli neiti Aalberg hyvin sievä ja miellyttävä.» Vuoden
lopulla teatteri tuli taas kerran Helsinkiin, ja silloin esiintyi Ida
Aalbergin nimi useamminkin sanomalehdissä. Niinpä »Morgonbladet» tiesi
kertoa, että huvinäytelmässä »Enon rahat» neiti Aalberg oli »avioliiton
solmijatar, joka ansaitsi suuren menestyksensä» ja että »vanhastaan
tuttu »Kukka kultain kuusistossa» on niin järjettömän naivi, että se
meidän aikanamme tuntuu vieraalta ja jää vaille mielenkiintoa, mutta
nyt se saavutti huomiota neiti Aalbergin rakastettavan ja hienon
näyttelemisen vuoksi», ja lisää jälkimmäisen kappaleen johdosta
Ida Aalbergia tarkoittaen: »Tänä iltana hän voitti kaiken, mitä
aikaisemmin olemme häneltä nähneet; häntä palkittiin esiinhuudolla.»
»Uusi Suometar» kirjoitti, että kappaleessa »Ohdakkeet ja laakeri» Ida
Aalberg oli ollut »reipas nuori poika, onnettoman kuvanveistäjän veli»
ja Kiven »Karkureissa» »suloinen ja sievä» ja kiitti »Enon rahojen»
johdosta »siitä reippaasta tavasta, jolla hän toimittaa Paulinen osan»
ja yhtyi »Morgonbladetin» mielipiteeseen arvostellessaan »Kukkaa
kultain kuusistossa».
Oltuaan kolme vuotta Suomalaisen teatterin palveluksessa ja juuri
täytettyään kaksikymmentä vuotta Ida Aalberg yhtäkkiä saavutti
menestyksen, joka kohotti hänet näyttelijänä korkeammalle tasolle tai
ainakin painoi hänen nimensä paremmin teatteriyleisön tietoisuuteen.
Unkarilaisen »Kylän heittiön» ensi-illassa 5/XII 1877 Ida Aalberg sai
Borishan osaa esittäessään tilaisuuden voimakkaisiin tunnepurkauksiin
ja saavutti ehdottoman menestyksen. Yksin »Hufvudstadsbladetkin» esitti
hänet nyt lukijoilleen nuorena, suloisena näyttelijänä ja »Helsingfors
Dagblad» kirjoitti: »Ida Aalbergilla on samalla kertaa sekä harvinaisen
kaunis vartalo että syvä tunteellisuus, jonka ohella ääni ja lausuminen
hämmästyttävät puhtaudellaan ja sulollaan.» »Uusi Suometar» sanoi:
»Neiti Aalberg veti kuitenkin kaikista kappaleessa esiintyvistä
henkilöistä suurimman mieltymyksen puoleensa, ja täydestä syystä,
sillä hänen esityksensä oli puhdas, hieno ja tunteellinen ja hän oli
todellakin viehättävä Boriska.» Huomattavin sentään on »Morgonbladetin»
arvostelu, jossa sanottiin: »Neiti Aalbergin sisäinen ja puoleensa
vetävä naisellisuus yhtyi miellyttävästi varmempaan pyrkimykseen
ja suurempaan draamalliseen energiaan kuin mitä aikaisemmin olemme
voineet hänessä havaita.» Puhe »puoleensa vetävästä naisellisuudesta»
ja »draamallisesta energiasta» osoittavat arvostelijan olleen joko
onnellisen sanojen valitsijan tai suorastaan erinomaisen tarkkanäköisen
henkilön. Yleinen arviointi Ida Aalbergin kyvystä, jonka lehti vähän
myöhemmin julkaisi, oli paljon merkityksettömämpi, siinä puhuttiin
»yksilöllisestä käsityksestä», joka tuskin on, Ida Aalbergiin
sovitettuna, ollut totta, ja »sangen suuresta välittömyydestä», joka on
ollut tärkeätä ja totta, ja onnistumisen »rajoitetusta alasta», joka
puhe tuskin on ollut täysin perusteltua V. Soinin »Kevään oikkujen»
yhteydessä, jolloin arviointi annettiin.
Kevätkaudella 1878 sanomalehtiarvostelu ei sano Ida Aalbergin
taiteellisesta esiintymisestä mitään erikoista tai uutta. Merkitään
vain edelleen, että hänellä on kaunis ääni ja että hän puhuu hyvää
suomea.
Vuosina 1875—1878 sekä suomalaisuuden henki että Kaarlo Bergbom,
ainakin käytettävissä olevista tiedoista päättäen, ovat olleet verraten
merkityksettömät Ida Aalbergille. Suomalaisuuden henki tuskin on häntä
kannustanut hänen pyrkimyksissään, ja Kaarlo Bergbom olisi tuskin
voinut vaatia itselleen, vaikka olisi ollut työssä mukanakin, osuutta
niihin vaatimattomiin menestyksiin, joita Ida Aalbergilla näinä vuosina
oli.
Eräästä Oskar Ahlbergin kirjeestä kesältä 1877 näkyy, että sisar tuohon
aikaan oli ollut epävarma, kannattiko hänen jatkaa valitsemaansa uraa.
Ida Aalberg oli keväällä luvannut luopua teatterista ja aikonut ruveta
elämään tätinsä Anna Lovisa Strömbergin perheessä, koska ei tahtonut
olla vanhempainsa kodissa. Kun hän kuitenkin uudisti välikirjansa, sai
kiihkeä veli aiheen syyttää sisartaan kevytmielisyydestä ja »Faustin»
Valentinin tavoin puuttua tämän yksityisiin suhteisiin. »On tapana
ollut sanoa», Oskar Ahlberg kirjoitti, »että rakkaus tekee sokiaksi,
mutta mitä sinun rakkautes on, sitä osoittaa sinun kaikki rakkauden
historias. Mitä minä kumminkin tiedän sinun kaikista ihailioistasi on
niitä ollut koko kosolta, siis yks mennyt toinen tullut. Niitä on minun
tietääkseni hyvin useassa kaupungissa. Päähenkilöt ovat kai olleet
Törmänen, Borg ja nyt viimeksi Böök.» Viimeksimainittuun varsinkin
Oskar Ahlberg kohdisti suuttumuksensa ja lausui sisarelleen ankaran
kirjeensä lopulla: »Näistä asioista en nyt tällä kertaa enään mainitse
mitään, mutta sen sanon, että se kultainen päivä vielä koittaa, jolloin
huomaat itsesi olevan väärällä tiellä ja luot silmäyksen menneeseen
elämääsi. Nyt lopetan tämän kirjeeni lauseella: Katso eteesi, ettet
lankea!»
Edvard Törmänen oli melkein yhtä nuori sekä iältään että näyttelijänä
kuin Ida Aalberg. Hän oli saanut melkeinpä ylioppilassivistyksen ja
Suomalaiselle teatterille hän oli tärkeä ennen kaikkea näytelmien
suomentajana. Hän tuntuu olleen toivottomasti rakastunut Ida
Aalbergiin, koskapa tämä ystävälleen Ida Qvarnströmille kirjoitti
ruotsinkielisessä kirjeessään kesällä 1876 m.m.:
»Kysyt, kuinka on minun ja Törmäsen laita? useampia samanlaisia
kohtauksia kuin Viipurissa on tapahtunut, mutta minä annoin saman
vastauksen kuin silloinkin. Kun hän kuuli, että matkustaisin kotiin,
päätti hänkin tehdä niin ollakseen lähempänä minua, vaikka hänet oli
loma-ajaksi kutsuttu Savonlinnaan.»
Ja eräässä toisessa kirjeessä hän kertoo rouva Qvarnströmille:
»Tänään esiinnyn ensimmäistä kertaa »Orposisaruksissa» ja
vastanäyttelijänäni on Tor! saa nähdä kuinka siinä käy. — — —»
Viimeisinä aikoinaan Suomalaisessa teatterissa Törmänen häpäisi itseään
juopottelullaan. Hän kuoli hyvin nuorena.
Asser Borg, tuomiorovastin poika Kuopiosta, oli tutustunut Ida
Aalbergiin jo Janakkalan iltahuveissa, joissa itsekin oli ollut
näyttelemässä. Hän oli teologi ja tuli papiksi. Ida Aalbergille
tämä »suhde» lienee ollut varsin merkityksetön. Berg tuli myöhemmin
mielipuoleksi ja heittäytyi laivasta Itämereen, mihin hukkui.
Kolmas Oskar Ahlbergin nimeltä mainitsema »suhde» lienee sentään ollut
tärkeämpi Ida Aalbergille.
Bruno Böök oli Suomalaisen teatterin rakastajien ja nuorekasten
sankarien esittäjä. Hän oli sivistyneestä perheestä ja näinä
alkuaikoina hänen sanotaan olleen ainoan todellisen »herran»
teatterissa. Näyttelijänä hän ei erikoisempia saavuttanut ja mikään
syvällinen luonne hän tuskin on ollut. Kaarlo Bergbom ei hänestä
pitänyt. Kun Bergbom kerran vei Böökin ulkomaiselle opintomatkalle, hän
valitti, että tällä oli »ehdoton taipumus sirkukseen ja varieteehen».
Bruno Böök oli kyynikko ja juonittelija, joka matkoilla antoi
vakavamieliselle Vilholle paljon huolta. Hän harrasti kaikkialla
ruotsinmielisten seuraa, saattaen tällä Vilhon valituksiin, vaikka
tämä toisaalta voikin erottaa Böökin muista teatterin juonittelijoista
toteamalla, että hän oli »liian veltto ajaakseen kirjallista intrigiä».
Ulkonäöltään Böök oli komea ja kaunisvartaloinen mies. Hän esiintyi
hienosti ja pukeutui hyvin. Helsingin hienojen naisten sanotaan olleen
hyvin hullaantuneita Bruno Böökiin ja juosseen hänen jäljessään.
Suomalaisen oopperan »Ragnarökissä», kuten Bergbom hauskasti nimitti
lauluosaston loppujuhlaa, annettiin kummankin teatterin jäsenille
leikillisessä ohjelmalehtisessä jonkin tanssin suoritus. Bruno Böökille
Bergbom siinä keväällä 1879 määräsi tehtäväksi tanssia yhdessä
Suomalaisen oopperan Don Juanin esittäjän kanssa »Pas de séduction»
tanssin, viettelemistanssin.
Syksyllä 1877 Oskari Vilho kirjoitti Bergbomille m.m., että Edvard
Törmänen oli ilmoittanut heti eroavansa teatterista ja että mitkään
pyynnöt eivät näytä auttavan. Samassa kirjeessä hän kertoi: »Tuo
tunnettu Böökin ja Ahlbergin kurtiisi on täällä Jyväskylässä yltynyt
oikein inhoittavan imeläksi. Kyllä heidän jo olisi pitänyt päästä
johonkin päätökseen.» Böökin sanotaan olleen kihloissa Ida Aalbergin
kanssa ja myöskin on tiedetty kertoa, että Ida Aalberg olisi
samanaikaisesti ollut kihloissa menen muun kanssa. Hän ei kunnolla
ehtinyt antaa toisen kihloja takaisin kun jo toiselta ne otti,
sanotaan. Böök oli kerran Kuopiossa ruvennut valvomaan morsiamensa
askeleita ja silloin huomannut, että tällä samana päivänä oli
järjestetty kohtaus eräiden toisten nuorten herrojen kanssa. Siitä
aiheutui kihlautuneiden välillä kiihkeä riitakohtaus, joka sitten
uudistui tavan takaa. Böök rupesi häijyksi ja päästi kyynillisyytensä
valloilleen. Helsingissä hän kerran parin toverin kuullen sanoi jotakin
hyvin loukkaavaa Ida Aalbergille. Se tapahtui näyttämöharjoituksen
aikana, ja Ida Aalberg hyökkäsi kiihtyneenä näyttämölle valittamaan
Bergbomille, joka ohjasi harjoitusta. Bergbom puuttuikin asiaan ja
vaati, että Böökin oli tehtävä julkinen anteeksipyyntö. »Harjoituksia
ei saa häiritä», Bergbom selitti lopuksi.
Seuraavana päivänä odotettiin Böökin julkista anteeksipyyntöä. Se oli
lyhyt: »Pyydän anteeksi, että olen häirinnyt harjoitusta.»
Mutta riitakohtausten välillä kihlautuneilla oli sovinnon hetkiä,
jolloin loukattu Ida Aalberg suhtautui niin lämpimästi Böökiin,
että kohtauksien todistajat olivat aivan kummissaan. He vaihtoivat
lemmekkäitä silmäyksiä ja olivat kuin nuoret rakastavaiset ainakin. On
väitetty, että kyynillinen Böök tahtoi Bergbomille osoittaa voivansa
loukata Ida Aalbergia tämän ottamatta asiaa sen vakavammin.
Kun Ida Aalberg palasi ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, tuntuivat
kihlautuneiden välit väkisin särkyvän. Böök ei kuulu sitä tahtoneen,
mutta mikään ei ollut auttanut. He joutuivat seuraavina vuosina vielä
sangen usein näyttelemään vastakkain, ja harjoituksissa kerrotaan
heidän kiihkeiden draamavuorosanojen lomassa vaihtaneen yhtä kiihkeitä
omia vuorosanojaan.
Vielä elämänsä viimeisenä kesänä Ida Aalberg muisteli lämpimästi
»nuorena kuollutta, hienoa Bruno Böökiä».