Ensimmäinen kysymys Ida Aalberg-arvoituksen ratkaisemisessa on
kysymys siitä, mikä osuus verellä ja sukuperinnöllä oli hänen
persoonallisuutensa ilmenemisessä ja hänen taiteellisessa työssään.
Useimmat niistä, jotka tutustuivat Ida Aalbergiin hänen elämänsä
parina viimeisenä vuosikymmenenä, voinevat loihtia mieleensä kuvan
aatelisnaisesta, joka osasi kantaa arvonsa niin moitteettomasti kuin
ikänä kukaan synnynnäinen rotunainen.
Eräs Ida Aalbergin naispuolisista ihailijoista, hänkin aatelinen, on
kirjoittamassaan muistelmassa kuvannut juhlaa, joka 1899 vietettiin
Seurahuoneella Helsingissä ja jossa ihailtu taiteilija oli mukana.
Läsnä oli myöskin Ellen Key ja koko kaupungin henkinen aristokratia.
Varsinaisen juhlan jälkeen asetuttiin sivuhuoneisiin. »Silloin astui
sisään Ida Aalberg, hienona, notkeana, varmana, maailmannaisena
eleissään ja olemuksessaan, tenhoavana myöskin näyttämön ulkopuolella.
Kaikkialla, missä hän kulki, häntä ympäröi juhlatunnelma ja ihailu. —
Sellaisena hänet muistan.»
Virtasiko Ida Aalbergin suonissa ylimysverta tai voidaanko hänen
olemustaan selitettäessä vedota edes perittyyn kulttuuriin? Vai voiko
syvien rivien lapsi ponnistuksillaan ja loistavilla luonnonlahjoillaan
yhden elämän aikana kohota sellaiseen hienostuneisuuteen ja
täydellisyyteen kuin Ida Aalberg ainakin monen aikalaisen silmissä
nousi?
Itse Ida Aalberg tuntuu uskoneen, että hänen esi-isäinsä joukossa oli
miehiä, joilla oli ritarikilpi ja aatelisarvo. Ei ole tietoa, mitä
perusteita hänellä oli tähän luuloonsa, mutta semmoisen viittauksen
hän ainakin teki, kun Maila Talvio erästä kirjoitelmaa varten kyseli
taiteilijan vanhemmista ja lapsuudesta.
Usein on myöskin väitetty, että koko Ida Aalbergin olemus oli
etelämainen ja ainakin hyvin epäsuomalainen. Hjalmar Neiglick väitti jo
1880-luvulla sitä, ja myöhemmin toistettiin samaa monessa yhteydessä.
Jo Ida Aalbergin ulkomuotokin on monen mielestä todistanut hänen
suomalaista sukuperäänsä vastaan: on katsottu sen edustavan enemmän
ruotsalaista kuin suomalaista tyyppiä.
Oliko Ida Aalbergin suonissa vieraan kansan verta? Kun Maila Talvio
näki hänet ruumiina, vailla kaikkia mahdollisia naamioita, vailla
kaikkea mahdollista teennäisyyttä, hän sanoi saaneensa mitä elävimmän
vaikutelman siitä, että kaiken loiston ja hienostuneisuuden takana Ida
Aalbergin eläessäkin oli ollut varsin tyypillinen hämäläinen nainen.
Ida Aalbergin sukupuu ei ole selvä, mutta se, mikä tiedetään, ei anna
paljoakaan tukea otaksumille, että hänessä olisi ollut vierasta verta.
Ida Aalbergin lahjakkuus ja eräät hänen luonteenominaisuutensa
viittaavat lähinnä isänperintöön. Mutta isänpuolelta ei hänen
sukujuuriaan voi täydellä varmuudella seurata kuin varsin vähän matkaa.
Hänen isänsä äiti oli Pälkäneeltä kotoisin ja _Liisa Eerikintytär_
nimeltään. Tämä oli köyhien vanhempien lapsi ja joutui jo nuorena
maailmalle. Kotipitäjästään hän lähtee Vanajaan ja Hämeenlinnaan ja
toimii sitten palvelijattarena tässä kaupungissa ja sen ympäristöllä
olevissa pitäjissä. Asiakirjatiedoista päättäen Liisa Eerikintyttären
elämä on ollut suorastaan suuripiirteisen surkea. Hän saa kokonaista
seitsemän aviotonta lasta. Ensimmältä hän ansaitsee elatuksensa
olemalla imettäjänä herrasperheissä, hänen omat lapsensa joutuvat
luonnollisesti kunnan niskoille. Myöhemmin käyttävät kirkonkirjat Liisa
Eerikintyttärestä nimitystä pesijätär. Suurena tautivuonna 1853 hän
kuoli koleraan.
Liisa Eerikintyttären kolmannen pojan, Antin, isästä on ainoana
virallisena osviittana se merkintä, jonka kasteen toimittanut pappi
on tehnyt kirkonkirjan marginaaliin lapsen nimen kohdalle. Nähtävästi
äidin puheitten perusteella on siihen kirjoitettu nimi Ahlberg ja sen
oheen kysymysmerkki.
Tämä maininta voi tarkoittaa vain yhtä henkilöä, varatuomari ja
oikeusneuvos _Anders Johan Ahlbergia_. Liisa Eerikintytär oli
seitsemäntoistavuotiaana tyttönä Hämeenlinnaan saavuttuaan saanut
ensimmäisen palveluspaikan nahkuri Matti Ahlbergin, varatuomarin isän,
perheessä, mutta ennen kolmannen poikansa syntymistä, joka tapahtui
5/X 1832, hän oli monet kerrat saanut vaihtaa palveluspaikkaa.
Varatuomari Ahlbergista on muistitietona säilynyt, että hän oli
hyvin musikaalinen henkilö. Hän oli hyvä viulunsoittaja ja joutui
raivoihinsa, jos kuuli huonoa musiikkia. Pihallaan hän ei kärsinyt
posetiivinvääntäjää. Hyväsydäminen ja antelias hän myöskin kuuluu
olleen. Hämeenlinnan nuoret tytöt menivät setä Ahlbergin luo, jos
tahtoivat päästä teatteriin tai konserttiin. Lisäksi kerrotaan,
että hän asianajajana ei milloinkaan ottanut ajaakseen likaisia
juttuja. Toimiessaan Hauhon tuomiokunnan v.t. tuomarina hän
jollakin virkamatkalla ankarasti vilustui ja kuoli yhdeksän viikkoa
sairastettuaan, 25/VI 1860.
Liisa Eerikintyttären kolmas poika sai saman etunimen kuin varatuomari
Ahlberg. Se on kuitenkin siksi yleinen nimi, ettei yhtäläisyys
sinänsä todista suuriakaan. Merkillisempää on, että hän myöhemmin
Hämeenlinnasta pois muutettuaan otti liikanimen, joka vain vähän eroaa
varatuomari Ahlbergin liikanimestä. Jos varatuomari Ahlberg oli Liisa
Eerikintyttären pojan isä, joutui Ida Aalberg myöhemmin Tanskassa ja
Norjassa kulkemaan ihmisten puheessa iso-isänsä nimellä. Näissä maissa
muistetaan kyllä vieläkin suuri näyttelijätär Ida »Åhlberg» [aa luetaan
tanskan kielessä o:ksi]. Isoisältään voisi Ida Aalbergin silloin
sanoa perineen taiteilijalahjat, herkän hermoston ja vilunarkuuden.
Miksipä ei tämän suhteen valossa voisi puhua myöskin veressä peritystä
kulttuurista!
Oltuaan kasvatettavana makasiinimittari Antti Girsin perheessä Liisa
Eerikintyttären poika _Antti_ jätti 1847 synnyinkaupunkinsa ja siirtyi
Janakkalan pitäjään. Siellä hän sai paikan eräässä seudun monista
aateliskartanoista, Iso-Hiidessä, jonka tuohon aikaan omisti entinen
maaherra Anders Gustaf Langenskiöld. Todennäköisesti Anttia ensin
käytettiin jonkinlaisena asiapoikana kartanossa, mutta hän sai siellä
myöskin opetusta, joka ei tule kaikkien osaksi. Kartanon neidit,
maaherran tyttäret, olivat hyvin mieltyneet hänen reippauteensa
ja hyvään päähänsä. Heidän sanotaan opettaneen häntä lukemaan ja
kirjoittamaan. He teettivät hänellä myös puutarhatöitä Iso-Hiiden
suuressa puutarhassa.
Mutta _Antti Ahlberg_, sillä tällä nimellä hänet nyt tunnettiin, ei
kaikessa hyväpäisyydessään ollut mikään mallinuorukainen. Jo lapsena
hän oli ollut niin villi ja raju, että ikäkumppanit pelkäsivät häntä.
Ja jo nuorukaisiällä hänessä ilmenivät ominaisuudet, jotka painoivat
leimansa hänen elämänjuoksuunsa aina myöhäiseen vanhuuteen asti. Nämä
ominaisuudet olivat hyvin vahva aistillisuus ja taipumus kevytmielisiin
kujeihin, hummailuun ja juopotteluun.
Iso-Hiidessä hän osasi säikyttää suosijoitaan, Langenskiöldin neitejä,
karkealla maalaiskomiikalla. Hänen neljä vuotta talossa oltuaan hänet
erotettiin palveluksesta siksi, että oli luvattomasti Langenskiöldin
mustalla parivaljakolla kyyditellyt Turengin kylän piikoja. Työttömäksi
jouduttuaan Antti Ahlberg ensin aikoi siirtyä Helsinkiin, koskapa ehti
jo ottaa muuttokirjankin. Nämä tuumat raukesivat kuitenkin, kun hän sai
paikan varatuomari Nils Johan Spåren omistamassa Leppäkosken kartanossa.
Varatuomari Spåre oli vasta vähän aikaisemmin muuttanut Janakkalaan
ja ostanut Leppäkosken. Hänen sanotaan rakastaneen iloista elämää ja
muhkeita pitoja. Lapsia hänellä ei ollut, mutta paitsi vaimoaan oli hän
Tuusulasta kartanoon muuttaessaan tuonut mukanaan pari palvelijatarta.
Vuoden 1852 alussa nuori Antti Ahlberg meni avioliittoon tuomari
Spåren palvelijattaren Amanda Sofia Strömforsin kanssa. Samoihin
aikoihin, kuten kirkollinen rikoskirja tietää kertoa, häntä sakotettiin
ensikertaisesta salavuoteudesta. Seuraavana vuonna Amanda Sofia Ahlberg
kuoli lapsivuoteeseen.
Leppäkosken kartanossa Antti Ahlberg oli monenlaisissa toimissa.
Kirkonkirjoissa hän ensin on »renki, nuorimies Anders Ahlberg», tai
»palvelija Anders Ahlberg», sitten, vähäistä myöhemmin, häntä jo
nimitetään rakennusmestariksi. Vaimon kuoleman yhteydessä 1853 hänet
mainitaan puutarhuriksi. Varmuudella tiedetään myöskin, että tuomari
Spåre on käyttänyt häntä kuskina. Todennäköisesti Antti Ahlberg oli
Leppäkosken kartanon »faktotum», kaiken tekijä.
Tuomari Spåren kuskina Antti Ahlberg nähtävästi tutustui naiseen,
josta tuli hänen toinen vaimonsa. _Agneta Charlotta Lindroos_ oli
taloudenhoitajattarena vuorineuvoksetar Idestamin omistamalla
Lahdentaan tilalla Tyrvännön pitäjässä. 1854 Antti Ahlberg meni vihille
Charlotta Lindroosin kanssa. Morsiamen naittajana ja kasvatusisänä
esiintyi tuomari Spåre.
Tästä avioliitosta syntyi seitsemän lasta. Yksi lapsista oli Ida
Aalberg.
Äidin puolelta Ida Aalbergin suku johtaa Tuulokseen. Äidin isoisä,
_Krister Laurinpoika_, oli vuokraaja. Hänellä oli poika, vouti
_Aleksander Lindroos_, joka 1836 siirtyi ajuriksi Hämeenlinnaan.
Jo Tuuloksessa Aleksander Lindroos oli ottanut aviokseen
Pernajassa syntyneen _Maja Stina Veckmanin_., Toivoniemen kartanon
taloudenhoitajattaren. Tästä avioliitosta syntyi kolme tytärtä, joista
nuorin oli Agneta Charlotta, Antti Ahlbergin vaimo.
Charlotta Lindroos oli syntynyt 21/V 1829 ja oli siis jonkin verran
miestään vanhempi.
Kaikki Lindroosin tyttäret puhuivat sujuvasti ruotsia. Heidän
äitinsä oli kotoisin ruotsalaisesta seudusta ja oli opettanut
kielensä lapsilleen. Ruotsin kielen taitoisina he saivat edullisia
palveluspaikkoja.
1850-luvun lopulla tuli Suomen ensimmäisen rautatien rakentaminen
Helsingistä Hämeenlinnaan päiväjärjestykseen. Leppäkosken kartanossa
vieraili usein ratainsinöörejä, joiden tuttavuuteen myöskin Antti
Ahlberg pääsi. Rautatie alkoi vetää häntä puoleensa, niinkuin myöhemmin
elämässä häntä vetivät kaikki uudet pyrkimykset, yritykset ja aatteet.
Ennen pitkää hän luopui kartanon palveluksesta ja liittyi rautatien
rakentajiin. Ymmärryksellään ja vilkkaalla huomiokyvyllään Ahlberg pian
pääsi ratainsinöörien suosioon. »Hän käsitti kaikki yhdestä sanasta,
hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin suomalaiset miehet yleensä ovat»,
kertoi hänestä myöhemmin eräs rataa rakentamassa ollut insinööri.
Ahlbergilla oli kokemusta rakennustöissä, olihan hän jo kartanon
palveluksessa ollessaan ollut »rakennusmestari», ja hän oli tottunut
seurustelemaan ruotsinkielisten herrojen kanssa. Jonkun ajan kuluttua
hänet nimitettiin neljännesmieheksi, s.o. työnjohtajaksi, ja hän sai
suoritettavakseen vaikeita luottamustehtäviä.
Rakennusalalla se työ, johon Antti Ahlbergin nimi kunniakkaimmin
liittyy, on Leppäkosken pitkän rautatiesillan teko. Hän sai
suunnitelmien käytännöllisestä toteuttamisesta tässä työssä paljon
kiitosta. Kerrotaan hänen monesti vaivanneen päätään ratkaistessaan
teknillisiä vaikeuksia, joista hänellä ei ollut kokemusta. Mutta hän
ei hellittänyt, vaan mietti itsepintaisesti, kunnes pääsi selvyyteen.
Hänestä ei oltu suotta tehty Saimaan kanavan rakennustöissä koulitun
miehistön johtajaa.
Kerrotaan myös, että Antti Ahlberg oli hyvin vaativa työnjohtaja.
Hän ei sietänyt laiskureita eikä nahjustelijoita. Ja jos työväen
keskuudessa syntyi riitoja ja tappeluita, mikä tapahtui usein, ei
Ahlberg kutsunut avukseen Turenkiin majoitettuja kasakoita, niinkuin
määrä oli, vaan antoi ojennuksen omalla voimallisella kädellään.
Vihapäissään hän saattoi heitellä miehiä maahan ja jokeen, mutta nämä
eivät uskaltaneet käydä häneen käsiksi, koettivat vain edempää pilkata
nimittelemällä häntä »kuski-Antiksi».
Varsinkin väkijuomia nautittuaan Antti Ahlberg oli helposti ärtyvä ja
tappeluun valmis. Ja väkijuomain käyttö oli siihen aikaan yleistä.
Helsinki—Hämeenlinnan rataa rakennettaessa kotipoltto oli vielä
sallittua. Selvänä Ahlberg sensijaan yleensä oli iloinen ja vilkas
mies. Hänen ylin ystävänsä oli Jussi Pukuri niminen talonpoika ja
huutokaupanpitäjä, joka oli »oikein semmoinen vanhan kansan viisas
mies, osasi rovastillekin lukea annakan ulkoa». Usein nämä ystävykset
elivät iloista elämää, joivat ja pelasivat korteilla »mariaassi»-peliä.
He olivat kumpainenkin pelissään niin itsepintaisia, että voivat istua
»vaikka viikon kortit käsissä, ei toinen eikä toinen antanut perään».
Mutta oli heillä yhteisiä vakaviakin hommia; yhdessä he m.m. perustivat
ensimmäisen tiilitehtaan paikkakunnalle, joka nykyisinkin on tunnettu
tiiliteollisuuspaikka.
1862 kulki ensimmäinen juna Helsingistä Hämeenlinnaan, ja rautatie
oli siis valmis. Antti Ahlberg otettiin Leppäkosken rataosan
ratamestariksi. Hän sai asunnon valtion puolesta. Perheen kotina
tuli tästä lähtien olemaan pieni punainen rakennus, jonka vieläkin
voi nähdä junan ikkunasta, kun kulkee Leppäkosken aseman ohitse.
Ennen aivan uneliaalle paikkakunnalle alkoi rautatien valmistuttua
viritä liike-elämää. Jo 1860-luvulla Antti Ahlberg sai rakentaa
huvilan kenraali Julius Mickwitzille, joka valitsi Leppäkosken
kesänviettopaikakseen. Tämä herra oli hyvin innostunut tukkikauppoihin
ja sai Ahlbergista itselleen hyvän apulaisen. Ahlberg kulki ostelemassa
metsiä, ja Mickwitz oli häneen hyvin mieltynyt: kerrotaan, että
heidän välinen sopimuksensa oli sellainen, että voitot oli pantava
tasan, mutta mahdollinen tappio tuli Mickwitzin maksettavaksi. Ja
Ahlberg tuntuukin näinä vuosina menestyneen hyvin. Hänellä oli luottoa
pankissa, kuten oikealla liikemiehellä ainakin, ja 1870-luvun alussa
hän osti itselleen Taappola nimisen tilan. »Minä teen rahaa vaikka
-tuohesta», hän kuuluu näihin aikoihin sanoneen, ja joskus hän ehkä
ansaitsi hyvinkin. Mutta Ahlberg ei nähtävästi osannut hallita rahoja,
köyhäksi hän ainakin jäi. Taappolaa hän piti hallussaan vain vuoden,
ja toisinaan kuuluu sattuneen, että ulosottomiehet tulivat vierailulle
ratamestarin asuntoon.
Kun Ida Aalbergin nimeen läheisesti liittyvät iltahuvit 1870-luvulla
tulivat muotiin paikkakunnalla, oli Antti Ahlberg mukana niitä
järjestämässä ja ohjelmaa suorittamassa. Hän esiintyi monta kertaa
näyttelijänä ja sai varsinkin Hoppulaisestaan »Murtovarkaudessa» paljon
kiitosta. Suuren tyttären inspiratsioni ja kyky haltioitua näyttämöllä
saattaa olla suorastaan isältä peritty lahja: Antti Ahlberg ihmetteli
itsekin äkillisiä mieleenjohtumia, jotka hän toteutti näytellessään
ja jotka vaikuttivat voimakkaasti yleisöön. Hänen sanotaan olleen
mestari keksimään koomillisia vuorosanoja omasta päästään, ja
vastanäyttelijät saattoivat olla pahassa pulassa koettaessaan pitää
puoliaan hänen vilkasta mielikuvitustaan ja nopeaa älyään vastaan.
Mutta iltahuveistakaan ei Ahlbergille koitunut yksinomaan kunniaa,
sillä usein sattui, että hän esiintyi niissä juopuneena, ja silloin hän
pyrki lähentelemään naisia, tai oli pelättävissä, että hän nostaisi
tappelun.
Siitä, että Antti Ahlberg selvänäkin oli sydämikkö ja saattoi hakea
oikeutta väkivaltaisin keinoin, on olemassa paljon kertomuksia. Niinpä
kerran, kun eräs ratatöissä ollut työmies Leppäkosken sillan luona oli
väittänyt, että Ahlberg oli pidättänyt pyhäpäivänä tehdystä työstä
palkan, tämä kimmastui ja kävi mieheen käsiksi. Tällä kertaa Ahlbergin
kuitenkin sanotaan kohdanneen väkevämpänsä, ankarassa yhteenotossa
häneltä repesi paita, ja kun hän lähti poistumaan, huusi työmies hänen
jälkeensä: »Miesten palkan pidättäjä ja ruununvaras, luuletko minua
hakkaavasi kuten muita miehiä!» Tämä oli sentään liikaa. Ahlberg oli
mennyt omalla rannallaan olleelle lautalle ja sillä seisoen melonut
takaisin miehen luo hokien: »Vai olen minä miesten rahojen ja ruunun
rosvo?» ja päästyään luo oli lauttaseipäällä pieksänyt herjaajansa
tainnoksiin ja lopuksi heittänyt seipään poikittain maassa maanneen
miehen päälle ja lausunut: »Anna sinä nyt minua selkään!» Vielä
vanhoillaankin hänen sanotaan pystyneen kurittamaan erästä tunnettua
tappelupukaria.
1880-luvun puolivälissä Antti Ahlberg, erään liian ankaran hummauksen
jälkeen, päätti tehdä kääntymyksen parempaan elämään. Hän sai
uskonnollisen herätyksen, ja hänen asunnossaan, jossa aikaisemmin oli
tanssittu ja pidetty kekkereitä, pantiin nyt toimeen seuroja. Talon
isäntä saattoi vieraidenkin läsnäollessa langeta lattialle polvilleen
ja rukoilla hartaasti. Antti Ahlberg oli nimittäin uskonasioissa
laestadiolainen, hihhuli, ja seurusteli nyt saarnamiesten ja
hengellisten puhujien kanssa. Uskonnollista herätystä ei kuitenkaan
kestänyt kolmeakaan vuotta.
Vaikka Antti Ahlbergin luonteessa olikin suuria varjopuolia, on
häntä kuitenkin Leppäkosken aseman tienoilla mainittu »ylen hyväksi
mieheksi». Hän oli auttavainen ja antelias, hänen sanotaan menettäneen
rahoja ruvetessaan takausmieheksi, hän pelasti rohkeudellaan ja
neuvokkaisuudellaan ainakin kolme kertaa ihmishengen. Jo Leppäkosken
kartanossa ollessaan hän kerran, kun oli kyyditsemässä tuomari Spårea,
oli osoittanut tavatonta miehuutta ja päättäväisyyttä. Vaunupari,
jota Ahlberg ajoi, oli pillastunut ja ohjat olivat katkenneet,
Lähellä oli koski ja näytti varmalta, että vaunut matkustajineen
suistuisivat sinne, koska tulvavesi oli vienyt ylijohtavan sillan.
Antti Ahlberg oli silloin nopeasti kavunnut pitkin vaunujen keskiaisaa
hevosten suupieliin ja suitsista riippumalla saanut taltutetuksi
vauhkoutuneet syöttiläät. Tämä tapahtui vasta jyrkänteen reunalla.
Reippaasta teostaan Antti Ahlberg sai palkinnoksi kunniamitalin.
Toisen kunniamitalin hänen kerrotaan saaneen siitä, että hän uimalla
ja sukeltamalla pelasti rautatietöiden tarkastajan, joka pimeässä
oli suistunut lautalta jokeen ja jo ennättänyt vaipua joen pohjaan.
Erään hukkumaisillaan olleen pienen tytön hän niinikään toi uimalla
maihin. Ehdoton pelottomuus on ehkä se Antti Ahlbergin ominaisuus,
josta häntä kotipaikkakunnallaan enimmän on ihailtu ja josta siellä
vieläkin kerrotaan tarinoita. Kun hän kerran kovakouraisesti rankaisi
erästä suurikokoista ja voimakasta pohjalaista, niin tämä alakynteen
joutuneena pyysi armoa ja kehoitti Ahlbergia lähtemään sovintojuhlille.
Toiset kielsivät Anttia lähtemästä sanoen, että pohjalainen äkäisine
veljineen kostaisi ja puukottaisi hänet sovintojuhlassa, mutta Antti
Ahlberg lähti empimättä miehen mukaan, eikä hänelle mitään pahaa
tapahtunutkaan.
Antti Ahlberg ei ollut mikään tavallinen tappelupukari. Hänessä oli
suuren miehen ainesta. Niin vähäisissä ja kehittymättömissä oloissa
kuin tuo villi ja intohimoinen henki elikin, hän ehti antaa näytteitä
monipuolisista harrastuksistaan. Kotipitäjäänsä hän perusti työväen
sairasapukassan. Hän ajoi köyhien asioita käräjillä ja otti innokkaasti
osaa keskusteluihin kuntakokouksessa. Eivätkä hänen harrastuksensa
koskeneet vain läheisen ympäristön ja kotipitäjän oloja. Hän oli
sanomalehtien välityksellä muodostanut oman käsityksensä myös aikansa
valtiollisista tapahtumista ja oloista. Kieliasiassa hän oli sangen
kiivas suomalaisuuden mies ja puhui halventavia sanoja ruotsinkielestä.
Hän oli mukana perustamassa Suomen työväen puoluetta ja lausui
toivovansa, että joskus tulisi aika, jolloin torpparit vapautuisivat.
Vävynsä Lauri Kivekkään kanssa Antti Ahlbergilla oli laajoja
keskusteluja ulkomaiden asioista ja ulkopoliittisista kysymyksistä,
jotka kovin kiinnittivät hänen mieltään.
Charlotta Ahlberg oli Antin puolisoksi tultuaan ja Janakkalaan
muutettuaan ollut »oikein jalo ihminen». Hänen suvussaan on näkyvänä
ominaisuutena taloudellinen henki ja säästäväisyys. Charlottan isä,
Aleksander Lindroos, kykeni Hämeenlinnassa hankkimaan itselleen pienen
talon, ja Charlottan sisar, Anna Lovisa, joka Hämeenlinnassa joutui
avioksi suutarimestari J. Strömbergille, oli nuorempana tunnettu
säästäväiseksi, vanhana itaraksi. Antti Ahlberg oli saanut vaimon,
joka väsymättä saattoi uurastaa suuren perheensä hyväksi. Ratamestarin
emäntä oli oivallinen kankaankutoja ja piti pariin otteeseen
ruokatavarakauppaa ympäristön työväen varalle. Vaikka olikin kookas ja
keski-ikäisenä lihava, Charlotta Ahlberg oli askareissaan ja toimissaan
niin vikkelä, että Janakkalassa, joka tosin kuuluu Hämeeseen, sitä
vieläkin ihmetyksellä muistellaan.
Äidin, ei isän, ansiota oli, että Ahlbergin perheestä lapset
lähetettiin kouluun. Mutta luultavaa on, että äiti tahtoi saada
lapsensa opin tielle vain siksi, että toivoi heidän tulevaisuudessa
siten pääsevän edullisempaan taloudelliseen asemaan. Antti Ahlberg
saattoi joskus ääneen lukea lapsilleen Dickensin tai Scottin romaania,
kuten Ida Aalberg on kertonut, mutta äidin ajan ja harrastukset vei
taloudenhoito kokonaan. Hän ei liene monesti tarttunut kirjaan ja
kirjeen laadinnassa hän mieluummin käytti toisen henkilön apua.[1]
Ida Aalbergin kertoman mukaan hänen äitinsä oli hyvin uskonnollinen
ja kuului heränneisiin. Kyllä Charlotta Ahlberg olikin uskonnollinen,
mutta tuskin kuitenkaan missään syvemmässä mielessä. Hän kävi kirkossa
ja käytti lapsiaankin siellä, vaikka matka oli verraten pitkä,
ja paheksui teatteria, jota piti turhuutena ja jumalattomuutena.
Mutta hänen sielunsa oli liiaksi kiinni tämän maailman puuhissa
ja velvoituksissa kyetäkseen kääntymään Jumalan puoleen siinä
mielessä kuin varsinaiseen herätykseen kuuluu. Charlotta Ahlberg oli
uskonnollinen vain sen verran kuin siihen aikaan oli yleistä.
On vaikeata sanoa, johtuiko perityistä taipumuksista, kuten joku
on arvellut ja luullut tietävänsä, vai sisällisestä vammasta ja
sairaudesta, kuten myöskin on arveltu, että Charlotta Ahlberg
myöhemmällä iällään alkoi kohtuuttomasti huumata itseään alkoholilla.
Itse hän tuttavilleen syytti miehensä käytöstä juomahimonsa
aiheuttajaksi. Jo aamuvarhaisella Charlotta Ahlberg saattoi kotonaan
olla tolkuttomasti humalassa, ja niinkin arvokkaassa tilaisuudessa
kuin kansakoulun vihkiäisissä hän voi esiintyä risaisessa esiliinassa
ja pahasti päihtyneenä. Antti Ahlbergia, kuten valtion rautateiden
nimikirja osoittaa, rangaistiin useita kertoja juopumuksesta sekä
virantoimituksessa että sen ulkopuolella, jopa hänen 1894 tämmöisen
yhä uudistuneen virheen takia täytyi ottaa ero toimestaan, mutta
vaimonsa juomista hän ei voinut ymmärtää. Antti Ahlberg valitteli:
»Jos hän tyytyisi yhteen punssiin, niin minä en sanoisi mitään, vaan
kaataisin sellaisen hänelle joka aamu, mutta hän tahtoo suuren pullon
viinaa päivässä ja se on liikaa». Emännän kiihko viinan hankkimisessa
saattoi mennä joskus niinkin pitkälle, että hän luvattomasti pyrki
aukomaan laatikkoa, jossa isäntä piti rahoja. Charlotta syytti miestään
uskottomuudesta ja ylen tylystä kohtelusta. »Saat nähdä, että hän vielä
kerran tappaa minut ja menee sitten naimisiin Kalistan kanssa», sanoi
hän kerran ennustuksenaan eräälle tuttavalleen. Ei ollut ihme, että
paikkakunnalla yleensä uskottiin Antti Ahlbergia syylliseksi vaimonsa
murhaan, kun kävi niinkuin myöhemmin kävi.
Vuoden viimeisenä päivänä 1900 Charlotta Ahlberg kuoli olosuhteissa,
jotka olivat niin epäilyttävät, että kuoleman syitä täytyi virallisesti
tutkia. Poliisitutkintopöytäkirja puhuu sangen raskauttavaa kieltä
Antti Ahlbergia vastaan, ja ruumiinavauksesta annettu lääkärin lausunto
pitää varsin vähän todennäköisenä, että vammat, joiden johdosta
kuolema aiheutui, olisivat johtuneet kaatumisesta sileälle lattialle.
Erään poliisitutkinnossa olleen todistajan lausunnosta päättäen Antti
Ahlbergia vaivasi häntäkin mustasukkaisuus, mieletön ja sairaalloinen
päähänpisto, sillä olihan hänen vaimonsa jo yli 70 vuotta vanha.
Niin villiintyneen kuin Antti Ahlbergin varmasti tiedetään vaimonsa
kuoleman edellä olleenkin, voi hyvin olla mahdollista, ettei hän
tuottanut kuolemaa. Ainakaan ei häntä voitu sitovasti todistaa siihen
vikapääksi, ja läheisilleen hän saattoi antaa täyden vakuutuksen
viattomuudestaan. Hän tuntuu olleen tapauksesta syvästi järkytetty.
Pari viikkoa myöhemmin hänen sanotaan iltahämärissä tulleen naapuriin
ja kertoneen, ettei yökausiin saa unta silmiinsä, ellei maatessaan pidä
pyhää kirjaa rintansa päällä.
1902 Antti Ahlberg meni kolmannen kerran naimisiin. Hänen kolmas
vaimonsa oli Kaliksta Stolt, o.s. Jyvänen.
Antti Ahlberg kuoli 2/XII 1904.
* * * * *
Antti ja Charlotta Ahlbergin lapset olivat:
Johan _Oskar_ s. 1855, k. 1923.
_Ida_ Emilia s. 1857, k. 1915.
_Aksel_ Mauritz s. 1860, todennäköisesti kuollut Amerikassa.
Anton August s. 1864, k. 1865.
_Alma_ Maria s. 1866, k. 1869.
_Anders_ August s. 1870.
Hugo _Hjalmar_ s. 1872, k. 1904.
Ida Aalbergia pidettiin hänen eläessään yleensä vuotta nuorempana kuin
hän todellisuudessa oli. Tai oikeammin: päivää vailla vuotta.
Ida Aalberg ei ole syntynyt 3/XII 1858 vaan 4/XII 1857, kuten
Janakkalan kirkonarkistossa oleva kastekirja todistaa. Siihen aikaan
Ahlbergit asuivat Leppäkosken kartanossa, joka siis oli Ida Aalbergin
syntymäpaikka. Kummien joukossa on myöskin ollut varatuomari Spåre
vaimonsa Napoleone _Emilia_ Catharina Lovisa Spåren kanssa, ja
luultavasti kartanonrouvan kunniaksi lapselle annettiin toiseksi
nimeksi Emilia. Ida Aalbergin sanotaan syntyneen eräässä kartanon
sivurakennuksessa, mutta kaste toimitettiin päärakennuksen salissa.
On arveltu, että lapsi oli kivulloinen ja heikko, koska kirkollinen
toimitus tapahtui jo kaksi päivää syntymisen jälkeen; sellainen
kiireellisyys näet ei ollut paikkakunnalla muuten tavallista.