Alkulause.
I. Vanhemmat.
II. Kotoa pois.
III. Suomalaisen teatterin vaellusvuosilta.
IV. Saksalainen teatteri ja Marie Seebachin koulu.
V. »Noora» ja Unkarin Triumfi.
VI. Myrskyä ja kiihkoa.
VII. Sarah Bernhardt. Väljemmille vesille.
VIII. Neuvonantajia ja ystäviä.
IX. Ensimmäinen »eurooppalaistumis»-yritys.
X. Ida Aalberg kuvaa omaa kehitystään.
XI. Lauri Kivekäs.
XII. Taide- ja avioelämää.
XIII. Ristiriitoja.
XIV. Itsenäisenä yrittäjänä. Uusi avioliitto.
XV. Skandinaavian kiertue 1894. Vierailunäytäntöjä.
XVI. Uusi koulu.
XVII. Uuden koulun vaikutuksesta Ida Aalbergin taiteeseen.
XVIII. Viimmeisien vuosien taiteellisesta toiminnasta.
XIX. Ida Aalberg yksityiselämässä.
XX. Loppusanat.
Viiteselitykset.
Alkulause.
Olen ryhtynyt laatimaan kuvausta Ida Aalbergin elämästä muutamien hänen
muistoaan kunnioittavien henkilöiden kehoituksista.
Kun nyt lähetän tämän kirjan julkisuuteen, en voi olla sanomatta, että
teen sen monin epäilyksin.
Pyrkimyksenä on ollut antaa tosiasioihin perustuva kuva Ida Aalbergin
elämänvaiheista ja taiteilijakehityksestä. Mutta on syytä epäillä,
tekeekö tämä kirja kaikkine tosiasioilleen oikeutta Suomen suurimman
näyttämötaitein ja muistolle.
Monesti on työtä tehdessäni tuntunut siltä, että Ida Aalbergin elämän
kuvaaminen kaipaisi romantikon ja runoilijan kynää. Eikö kirja, jossa
olisi mielikuvituksen lentoa, lyyrillisyyttä ja voimakas persoonallinen
väritys, sopisi paremmin kuvaamaan häntä, taiteilijaa, jonka sielun
sanotaan olleen intohimoa ja myrskyä, ja naista, joka kylvi ympärilleen
hurmiota, kuin tyyni ja kriitillisyyteen pyrkivä teos monine —
mahdollisesti hyvinkin arkipäiväisine — totuuksineen?
Mitä ovatkaan tosiasiat, joihin kuvauksessani koetan nojautua?
Taidearvosteluja, kirjeitä ja muistelmia, joiden pätevyydestä ja
todistusvoimasta voi olla eri mieltä. Tärkein ja varmin tosiasia, Ida
Aalbergin oma taide, on iäksi häipynyt silmistämme.
Emile Faguet sanoo Francisque Sarceysta, kuuluisasta ranskalaisesta
teatteriarvostelijasta, laatimassaan ylistävässä muistokirjoituksessa:
»Hän erehtyi sangen usein, hän puhui itseään vastaan toisinaan, ja
kuitenkin, sanon sen vielä kerran, hän oli luotettavin kaikista
ranskalaisista näyttämötaiteen arvostelijoista. Näin väittäessäni pidän
parhaana sitä, joka vähimmin erehtyy.»
Ida Aalbergin aikalaiset ovat paljon kirjoittaneet hänen taiteestaan.
Jos todella olisi keinoja määrätä, kutka heistä ovat vähimmin
erehtyneet, voisi turvallisin mielin laatia hänen elämäkertansa.
Kirjeet ovat tavallisimmin tilapäistuotteita. Kokoelma Ida Aalbergin
kirjeitä ei anna oikeaa kuvaa hänen henkensä voimasta eikä siitä, mihin
hän parhaina hetkinään pystyi.
Muistelmat, kirjallisetkin, ovat persoonallisten tunteitten värittämiä.
Esitykselle, joka pyrkii totuuteen, on suullinen muistitieto kaikkein
petollisin pohja.
Siis totuus, jonka näillä edellytyksillä sanon Ida Aalbergista, on
puolinaista ja epävarmaa ja kuva, jonka voin hänestä piirtää, jää
valjuksi ja verettömäksi.
Nykyhetkellä, jolloin vasta vuosikymmenen on kulunut Ida Aalbergin
kuolemasta, monen tosiasian julkaiseminen saattaa olla uhkarohkeata.
Sellainenkin, mikä ehkä viidenkymmenen vuoden päästä olisi kaunista
totuutta, voi nyt tuntua häikäilemättömältä tahdittomuudelta ja rumalta
julkeudelta.
Kuitenkin olen ottanut epävarmaankin totuuteen pyrkimisen, asiallisen
pohjan ja jyrkän puolueettomuuden kuvaukseni lähtökohdaksi ja
ohjeeksi. En yritä etsiä Ida Aalbergin ylistykseksi kauniita sanoja
enkä ratkaista hänen arvoaan tuottavan mielikuvituksen avulla. En
kirjoita tätä kirjaa yksinomaan Ida Aalbergin persoonallisia ystäviä
ja ihailijoita varten, sillä uskon, että hän on enemmänkin kuin rakas
muisto, selittämätön ihme tai kaunis kuva: nykyiselle ja tulevalle
Suomelle hän on lähinnä kulttuuriprobleemi, jonka arvot ennemmin
tai myöhemmin kaikissa tapauksissa ratkaistaan vain mahdollisimman
objektiivisella ja puolueettomalla tutkimuksella.
Kaikkia niitä henkilöitä, jotka tiedoillaan ja neuvoillaan ovat
tukeneet tätä yritystäni, ensimmäisen yhtenäisen Ida Aalbergin
elämänkuvauksen laatimista, pyydän sydämestäni kiittää. Jos kuvaukseni
havaitaan aihettaan vastaamattomaksi ja vajavaiseksi, ei se ole heidän
vikansa. Erikoisen arvokkaalta on minusta tuntunut avuliaisuus,
jota seuraavat henkilöt ovat osoittaneet: vapaaherratar Irja
Uexkull-Gyllenband, neiti Bertha Forsman, rouva Maila Mikkola, neiti
Ellen Nervander, rouva Katri Rautio, neiti Kaarola Avellan, neiti
Mandi Alcenius, neiti Bärtta Rainio, rouva Emmy Rejman, rouva Hilja
Jorma, rouva Allen Pippingsköld, insinööri Antti Antero, kouluneuvos
K. Kerkkonen, taloustirehtööri Emil Sipilä, arkkitehti Josef Stenbäck,
kirjailija Jalmari Finne, professorit Valfrid Vasenius, O.E. Tudeer,
Hj. Appelgren-Kivalo ja V.A. Koskenniemi, lehtori Niilo Lehmuskoski,
nimismies L.M. Ojala, Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Adolf
Lindfors, Axel Ahlberg ja Jussi Snellman, kihlakunnantuomari Arthur
Pippingsköld, asemapäällikkö H. Pippingsköld sekä filosofiantohtorit
K.K. Mejnander ja E.A. Tunkelo. Pyydän heille kaikille lausua
vilpittömän kiitokseni.
Helsingissä lokakuussa 1925.
_I. R_.