Oottako kuullu sitä juttua ku Puupäri kuuli ääniä ylhäältä?
Siit’on jo pitkä aika sitte, ku se tapahtuu ja Puupäriki on jo kuallu,
nii jotta taitaa mun passata kertua sen, kuinka se oikee oli ja kuinka
Puupäristä tuli raitis miäs ja jätti vähä äkkiää ryyppöön pois.
Se Puupäri kattokaas oli koloporttööri ja pakkas vähä liiaksi
ryyppäämhän sekaha. Mutta hyvä s’oli saarnaamhan, sen sanoo kaikki,
jokka sit’on kuullu.
S’oli reisuusti pitämäs sananseliitystä Peräkyläs yhres taloos, johna
emänt’oli tullu uskovaaseksi. Seurat kesti kovin myöhääsehe, nii jotta
emäntä tälläs Puupärille vähä haukkaamista ovikamarin pöyrälle ku akat
veisas. Isäntäki tuli siihe juttelemhan ja kysyy sitte jotta:
— Olis mulla tuata tarjota ruakaryyppyki? —
— Eipä tua pahaa tekisi — oli Puupäri tuumannu, jota heti rupes kovasti
hiukaasemhan.
Isäntä aukaasi piirongin klaffin ja otti halstoopin potun ja
jaloottoman ryyppyklasin, kun siit’oli menny jalka poikki. Kaatoo esti
ittellensä, ryyppäs ja antoo sitte sen pikarin Puupärille käthen.
Nuristi tarkasti partahia myäri, jotta klasi oli aiva kukkurallansa
eikä Puupärin käsi yhtää vavahtanu eikä se nokkuakaa maaha
fläsähyttäny. Tarkasti kaati poskehensa joka nokan.
— Viäläkö? — kysyy isäntä.
— Jos tuata kaataasit ny viälä tuaho krööpööksehe asti — sanoo Puupäri
ja viisas kruusoosta klasin lairas.
Isäntä kaatoo.
Ja sinne jäivät Puupäri ja isäntä ovikamarihi kallistelhon ja kaathon
kumpiki krööpööksehensä.
Ku Puupäriä ei ruvennu kuulumhan takaasi tuphan, niin lähtivät akakki
kotiansa.
Siin’oli naapuritaloos junkkari poika, jok’oli vähä koulujaki käyny,
muttei siit’ollu mitää tullu muuta ku aikamoone koiranleuka ja
kurin-tekiä. Ja monta jutkua se kylälääsille oliki tehny.
Kuinkhan se sama junkkari ny saiki haravihinsa, jotta Puupäri oli
ruvennu krannin isännän kans ryyppäämhän ovikamaris, ja sill’ oli heti
koirankurit miäles. Ja misthän rumaane keksiikää heti sellaasen klenkun
ku se sitte teki sille Puupärille!
Se meni ja haki kaks muuta kylän poikaa, ja lähti niiren kans sille
mettätiälle, jota se tiäsi Puupärin tulovan kotia ku kerkiää. Se
seliitti sitte niille toisille vesseliille, kuinka sitä peljätethän, ku
se tuloo. Sitte ne kattelivat kolme korkiaa ja tihijää kuusta justhin
tiän viärestä hyvän pyssyhollin pääs toisistansa ja kiipesivät niihi.
Tuas pualenyän aikhan oli Puupäri jo nii pehmooses lais, jotta isäntä
sanoo jotta:
— Taitaa olla, Puupäri, paras jotta sä lähret ny, ennenku aiva
klinkkuhu lyää — — —
Ei se meinannu viäläkää lähtiä, ku pottu ei ollu aiva tyhjä, mutta ku
isäntä antoo sille koko potun plakkarihi, niin sitte lähti.
Puupäri tuli hissuksensa tiätä pitkin, aina välihi huilas ja otti
ryypyn. Pakkas siinä päätä firrata ja sääret lyärä länkkiä, mutta meni
se, vaikka pimiä oliki.
Viimmee se tuli sen ensimmääsen kuusen kohralle, johna se ensimmääne
poik’oli. Ja justhin ku s’oli sivuu pääsny, nii se poika siältä puusta
huuti kauhian kimiällä äänellä jotta:
— Puupäri.
Ja Puupäri säikähti, kääntyy ympäri ja kysyyki jotta:
— Mitäh? Kuka mua huuti?
Mutta mitää ei kuulunu. Ei kravahrusta.
Puupäri seisoo, katteli ja kuunteli ja sen tuli oikee kamala olla, ku
pimiä oli eikä mitää kuulunu eikä näkyny.
Puupäri lähti hiljoollensa ethenpäi ja rupes hyräälemhän yhtä virttä.
Kun se tuli sitte hetken päästä sen toisen kuusen tyä, johna se töine
poik’oli, niin yhtäkkiää kuuluu ylhäältä karhia huuto jotta:
— Puupäri!
Puupäri säikähti n’otta aiva se vapaji ja leuvat löi loukkua.
— Kuka jutinan tähre mua huutaa? — änkytti Puupäri ja katteli
ympärillensä.
Mutta mitää ei kuulunu. Mettä vai kamalasti voihkii. Ja pimiä oli.
Puupäri rupes nii pelkäämhän jotta lähti pyhkääsöhön. Ja meni jotta
lakkiki putos eikä tohtinu sitäkää ylhä ottaa.
Ja ku s’oli justhin parhaas fauhris, nii se tuli sen kolmannen puun
kohrallen.
Ja siältä karjaasi itte se pääjunkkari oikee kirkommaan äänellä jotta:
— Puupäri!
Silloo löi Puupärin sääret klinkkuhu. Se putos kontillensa tiälle ja
huuti jotta:
— Puhu palvelijasi kuuloo!
Ja se junkkari siältä puusta huuti jotta:
— Voi sinuas Puupäri parka kuin synnin tiällä vaellat ja viinalla ittes
virvoitat.
— Mitä pitää minun tekemän? — huuti Puupäri kauhuusnansa.
— Heitä pois se luotas, joka sinua pahentaa — kuuluu ylhäältä vihaane
ääni.
Puupäri hairas heti potun plakkarista ja pani tiälle.
— Lähre nu kotias, äläkä silleen viinaa jua! — komenti ääni ylhäältä.
Ja Puupäri totteli ja lähti vähä lipoosta kotiansa.
Mutta ne poikajunkkarit tulivat alha puista ia korjasivat Puupärin
potun tiältä. Ja eikhän ne eres sitä ryypännehekki.
Mutta Puupäristä tuli raitis miäs. Ja sehän oli hyvä se.