Avara pihamaa, taustalla lakeat, kevätharmaat niityt, joita halkoo
leveä, tulviva joki. Paikoin niitytkin tulvan alla, ja ladot
kyyhöttävät veden varassa. Etualalla nuorisoseuratalon pihamaa;
oikealla kasvaa petäjiä, vasemmalla on talon pääty, jonka oven
yläpuolella näkyy nimi _Ahjola_. Päädyn yllä on viiritanko, missä lipun
asemesta liehuvat solmukkeeseen sidotut nauhat, sininen ja valkoinen.
Kansallispukuisia tyttöjä ja pyhäpukuisia nuorukaisia kulkee pihamaalla
kokoontuen taloon kevätjuhlien valmisteluun.
Puiden juurella makailevat venäläiset, Vasili rakuunanpukuun puettuna,
Iivana, tavallinen ryssän sotilas, huolimattomassa asussa, sekä Matti
ja Jussi korttia lyöden.
Väliverhon auetessa tekee pullo kierroksen pelaajien kesken kädestä
käteen.
_Jussi_ (lyö korttinsa ja laulaa):
Ja Rannanjärven komia poika
pääsi Vaasan linnasta hukkaan.
Sanoi: jollei mun isäni irti pääse,
niin poijankin perii hukka.
_Matti_ (läiskäyttää korttinsa, jatkaa samaan nuottiin):
Että hypi, hypi, hypi! sanoi paraan talon Oskari,
kun tanssitti orittansa,
taaskin on lähtenyt hulivilipoika
tuolta köyhästä kodistansa.
(Ryyppäävät vuoron perään pullosta.)
_Iivana_ (lyö vuoronsa): Ah! minä voittamas flikuski.
_Vasili_: Voi veliseni, minun se on Annushka.
_Matti_: Älkääs pojat sentään nuolaisko ennenkuin tipahtaa.
_Iivana_: Voi tavaritsh, ruski poiga paljon, paljon kulki maailmaa,
moni flikuski polvella kiikkumas. Paljo rakasti finski flikuski — a
Iivana lähtemäs, flikuski itkemä; älä jätä Iivana, ota mukaan miilaja,
ota mukaan.
_Jussi_: Uskallan minä sentään sen sulle vakuuttaa, etteivät ainakaan
tämän puolen tytöt polvellasi kiiku. (Viskaa kortit kädestään.)
_Matti_: Varsinkaan kirkkoväärtin Anna, jota äitinsä kasvatti niinkuin
kukkaa kämmenellä, herraskoulut käytti kaupungissa asti. Romeoita ne
ovat Harjut. Tytär tuskin näkee näitä oman pitäjän parhaitakaan. Ei se
sinusta perusta sellainen.
_Vasili_: — ryssästä tarkoitit?
_Matti_: Niin tarkoitinkin.
_Vasili_ (pitkiä viiksiään kierrellen): — taida ryssää ihmisenäkään
pitää ennenkuin —
_Jussi_ (tulistuu): Meinaatko että ennenkuin makuun pääsee. Piru teidät
vieköön koko joukon.
_Iivana_ (laskee kätensä hänen hartioilleen): Älä sinä suuttumas, pyhä
veli. Kah, Vasili soria poiga ja kuuma veri — nitshevoo Annushka,
paljo flikuski olemas — a nitshevoo flikuski — a töömees ja sotamees
tavaritsh olemas, veli ja veli, kah, ota ryyppy. (Vasili antaa pullon,
Iivana ryyppää, tarjoten toisillekin.) Kah ryyppää, ryyppää — tavaritsh
olemas soomemies ja venäjämees, veli ja veli, flikuski rakastamas
ja votkaa. (Ottaa balalaikan ja soittaa, laulaen väliin haikeasti,
säkeistön loppuja pitkään venyttäen):
Ai ai ai ja voi voi voi ja ohohhoh sitä ikävää,
kun tytöt ei nää, kun tytöt ei nää,
että soltut on pistetty lukkojen taa
(Anna Harju tulee vasemmalla, puettuna ilmajokelaiseen kansallispukuun,
kantaen katajaköynnöstä. Häntä seuraa Eemi Harju olallaan tikkaat;
pysähtyvät katselemaan miesten menoa.)
_Anna_: Ahaa, täällä sitä taas veljeillään ryssien kanssa.
_Eemi_: Ja meidän kyläläisiä näkyvät olevankin, Matti ja Jussi. Niissä
ryssien vallitöissä menevät miehet pilalle.
_Matti_ ja _Jussi_ (ovat jo pikku hutikassa): Päivää, Anna ja Eemi!
Kuuluukos Harjusta päin mitään mahdottomia?
_Anna_: Saisitte hävetä, miehet, että noiden kanssa täällä — (Kääntyy
selin ja alkaa Kemin avulla asettaa köynnöstä paikoilleen.)
_Vasili_ (jonka huomio heti kääntyy Annaan): Jussi, Matti, kuka se
on tuo kaunis tyttö? (Seuraa katseillaan Annaa, joka on noussut
tikkaille ja veljen niitä pidellessä asettelee köynnöstä Ahjolan oven
yläpuolelle. Samassa se kirpoaa hänen kädestään ja putoaa maahan.)
_Vasili_ (ponnahtaa ylös, ojentaa kannuksiaan kilahduttaen köynnöksen
Annalle): Saahan sotamies auttaa.
_Anna_ (jäykästi): Kiitos! (Katse viivähtää Vasilissa hetken; jatkaa
sitten työtään. Vasili viipyy yhä paikallaan.)
_Anna_: En tarvitse apuanne enää.
_Vasili_ (katsoo herkeämättä Annaan): Poistuako pitäisi?
_Anna_: Niin.
_Vasili_: Eikö saisi katsellakaan?
_Anna_: Ei.
_Vasili_: Saako illalla tanssiin pyytää?
_Anna_: Pyytää kyllä lienee lupa, mutta minulla on vapaus kieltää.
_Vasili_: Mistä olet, korea tyttö, ja mikä on nimesi?
_Anna_ (katsoo tiukasti tungettelijaa).
_Vasili_: Ei pidä olla noin ylpeä nuoren tytön, on kauniimpaa olla
kiltti.
_Anna_ (itsetietoisen arvokkaasti): Olen Harjun Anna.
_Vasili_ (sotilaallisesti kunniaa tehden); Vasili Vasiljevitsh. Me
tapaamme vielä toiste.
_Anna_ (tylysti): Ehkä nyt jo jätätte meidät rauhaan.
_Vasili_ (kumartaen): Neiti tarkoittaa: mene jo pois, ryssä perkele!
(Menee toisten luo ja katselee mietteissään peliä, kierrellen
viiksiään.)
_Anna_ (veljelleen): Ihanhan nuo jo tunkeutuvat suuhun!
_Eemi_: Anna noiden nyt olla, aika ei ole vielä tullut.
_Anna_: Tuleekohan milloinkaan se aika, jolloin noista maanvaivoista
päästään?
_Eemi_: Tuleepa kyllä, eikä kaukana olekaan.
_Anna_ (laskeutuu tikkailta): Niin, sinulla on aina se suuri uskosi.
(Sisältä kuuluu tanssin sävel ja tahdikas poljenta.) No nyt ne siellä
jo tanssiksi pistävät.
_Eemi_: Varmaankin näytelmän harjoittajat siellä joukkoa koolle
odotellessaan pistävät polkaksi. Ehkä siellä jo muut ovatkin ja meitä
varrotaan. No, jokos sinä joudut?
(Vasili on istuutunut kivelle, polvellaan Iivanan balalaikka,
jota näppäilee alussa hiljaa. Samassa kajahtaa tulinen ja hurja
sävel, ja kaikki näyttämöllä-olijat pysähtyvät kuuntelemaan.)
_Anna_ (on menossa ovesta, mutta peräytyy kuullessaan soiton, vetäen
takaisin veljensäkin): Kuuletko tuota soittoa —? (Ihastuen.) Kaunista
se on — en ole ennen kuullut.
(Vaikenee, kuuntelevat.)
_Eemi_ (Vasilin lopetettua): Somaahan se oli, sitä ei voi kieltää —
sillä on sulavat sormet; ei niitä ole kuokan varressa koukistettu,
sen kyllä näkee.
_Anna_: Minua peloittaa tuo mies, niin kaunis kuin onkin. Mitä hänessä
mahtaa ollakaan niin kamalaa — nuo silmät... aivankuin pahassa unessa
olisin joskus tuommoisen nähnyt, tahi lapsena ennen, kun pimeässä
pelkäsin paholaista ja kaikenmoisia kummituksia tuli silmiin, mustia,
kiilusilmäisiä. Mistä lienee tullutkaan tuommoinen, en ole sitä ennen
täällä nähnyt.
_Eemi_ (katsoo hymähtäen): Mitähän tuosta, olipa hän nyt mikä hyvänsä.
(Menevät sisälle taloon.)
(Pelaajat yhä ryypiskelevät. Iivana vetäytyy muista erilleen,
kellistyy nurmikolle ja nukkuu.)
_Poika_ (tulee vasemmalta juosten): Rannalle täältä joka mies, niin
käskettiin sanomaan. Vesi joessa kohoaa silmin nähden, talot rannalla
ovat jo tulvan alla, ja vesi tunkeutuu tupiin. Heti on nyt tultava,
niin käskettiin sanomaan. (Aukaisee oven ja huutaa sisälle:) Rannalle
täältä joka mies!
_Iivana_ (unisena pöristen): Me tulemas kohta, tulemas...
_Vasili_ (korjaa taskuunsa pullon): No miehet, mennäänkös mekin?
_Jussi_ (humaltuneena nouseskelee): Mutta minnekäs se pullo, aha,
tavarits pani votkapullon plakkariinsa. Äläs rupea poika kenkkuilemaan,
sillä lupasithan sen meille, kun kerromme... Tänne se pullo, taikka
sun perii...
_Matti_ (Jussille humaltuneen naurua nauraen): Tarkoitat tiedämmä sikaa
päähän.
_Jussi_: Juuri niin! (Menee Vasilin eteen.) No tavai tavarits, kauppa kun
kauppa, ryssä sanansa syö.
_Vasili_ (työntää Jussille pullon): Siin'on, tsuhna.
(Matti ja Jussi menevät oikealle, hoippuen, kädet kaulalla.)
_Vasili_ (yksin jäätyään ravistaa Iivanaa olkapäistä): Nukutko?
_Iivana_ (venytellen): Ooh, nukunpa nukun, veliseni.
_Vasili_: Sinä tiedät tehtäväsi.
_Iivana_: Henki minu valvoo, veliseni.
_Vasili_. Ortelassa kuuluu valvotun koko yö. Heikillä on osa tänä
iltana esitettävässä näytelmässä, mutta ei ole vielä tullut.
_Iivana_ (unisena): Mene, mene, veliseni, Iivana näkee ja kuulee
unessakin.
_Vasili_: Harashoo! (Aikoo poistua, kun Lempi Orvokki ryntää häntä
vastaan oikealta.)
_Lempi_: Voi miilaja, oma kulta Vasili, viimeinkin sinut löysin.
(Heittäytyy syliin.)
_Vasili_ (ottaa häntä käsistä, kylmästi): Kerro pian mitä tiedät!
_Lempi_: Ikävä minun on ollut sinua, rakas Vasili, niin kauhean ikävä.
Missä sinä oletkaan ollut? Oletko minut jo aivan unohtanut? Voi, etpä
usko, minkälaista on, kun yöt ja päivät kuuntelee ja odottaa, ja aina
vain turhaan. Tiedätkö, muutamanakin päivänä, kun liikkeessä oli
niin hiljaista, että sain istua siellä melkein yksinäni, ja kun oli
aivan hirveän ikävä sinua, silloin kirjoitin sinulle kirjeen ja aivan
runomittaisen, tiedätkö! Se on minulla täällä povessa, saat nähdä,
maltas kun haen...
_Vasili_ (kyllästyneenä): Vähät minä sinun kirjeistäsi ja runoistasi!
Sano, mitä tiedät asioista, joita olin käskenyt sinun tiedustaa?
_Lempi_ (itkuun hyrähtäen): Sinä et rakasta minua enää!
_Vasili_ (voittaen kärsimättömyytensä vie hänet tikkaille istumaan,
puhuu lohdutellen): No, rauhoitu nyt, ystäväni, kyllähän minä...
Olenhan minä sama kuin ennenkin, mutta kuka sitä aina jaksaa ja ehtii,
kun on asiat hoidettavana, tärkeät asiat, joiden järjestämisessä sinä
olet luvannut minua auttaa. Mutta sen sijaan että sen tekisit, puhut
joutavia, kirjoittelet runoja ja muuta moskaa.
_Lempi_: Niin, kun minä vielä rakastan sinua! (Nousee uhmaavana.)
Rakkaudesta minä sinulle möin itseni enkä rahoista, ja jos sinun
sydämesi on jo minulle kylmennyt, niin kyllä tiedän mitä silloin teen.
_Vasili_ (naurahtaen): Ehkä silloin ilmiannat minut urkkijana
paikkakunnan kapinaa hautoville henkilöille ja saat toimeksi sen, että
jonakin yönä minut kaikessa hiljaisuudessa nitistetään hengiltä. Sitäkö
tarkoitat, neitiseni?
_Lempi_: Itseni minä silloin ilmiannan. Kyllä
tiedän, mikä olen, tahi miksi sinä olet minut tehnyt. Olet saattanut
minut mitä suurimpaan häpeään. Olin ennen sentään kunniallinen
tyttö. Rehellisellä työllä ansaitsin elatuksen itselleni ja köyhille
vanhemmilleni. Kun iltamyöhällä väsyneenä palasin liikkeestä, olivat
käsivarteni turtuneet ja jalkani tuskin kantoivat minut kotiin.
(Nyyhkyttäen.) Mitä antaisinkaan, jos saisin nuo ajat vielä takaisin!
_Vasili_ (hyväillen): Pieni typerä tyttöseni, mitä lapsellisuuksia taas
puhutkaan. Mitä sinulta nyt puuttuu? Asut omassa sievässä huoneessasi
ja pidät omaa liikettä, missä ei tarvitse pieniä käsiäsi liialla
työllä rasittaa. Entä nämä korvarenkaat, sormukset, joita kannat ja
joiden arvo on enemmän kuin koko vuotisen työsi palkka! Entä sitten
puvut, kengät ja sukat, kaikki hienoa pietarilaista kuosia, niin, ja
vanhempasi, he elävät paremmin kuin koskaan ennen. Valittamista ei
sinulla todellakaan pitäisi olla.
_Lempi_ (on uudelleen istuutunut, itkunsa seasta): Aina sinä tuota samaa.
_Vasili_ (kuivaa häneltä kyyneleet): Ole järkevä, tyttöseni, ja tajua
onnesi. Pyyhitään pois nuo kyyneleet..Olet niin lapsellinen, aivan kuin
minulla ei muuta tekemistä olisikaan kuin istua siellä sinun vieressäsi
ja vakuutella rakkauttani.
_Lempi_: Mutta ennen sinä sen teit, Vasili. Tuskinpa enää muistatkaan
niitä entisiä aikoja siellä Helsingissä, ennenkuin sinut siirrettiin
tänne kauas Pohjanmaalle. Silloin viivyit luonani päiväkaudet —
_Vasili_ (keskeyttää, kuumasti): — ja yöt, enkö muistaisi niitä öitä!
Mutta ajat ovat muuttuneet, on paljon työtä nykyisin. Suomen kansa on
saanut päähänsä vaarallisia tuumia, jotka on ajoissa tukahdutettava.
Mutta kerran, kun kaikki nämä taas ovat ohitse, silloin, tyttöseni, me
taas olemme onnelliset.
_Lempi_ (ilostuen hieman): Onko se ihan totta?
_Vasili_: Sen vannon.
_Lempi_ (kaulaan kavahtuen): Oma miilaja! Mutta tule nyt kumminkin
hetkeksi minun huoneeseeni ja näytä että olet niinkuin ennen, tuletko?
_Vasili_: Teetkö sinäkin sitten mitä sinulta odotan, tuotko tietoja,
joita tarvitsen?
_Lempi_: Koetanhan minä parhaani mukaan tehdä mieliksesi, mutta mennään
nyt! Siellä luen sinulle sen runonkin, mutta et saa vain sille nauraa.
_Vasili_: No mennään, koska niin välttämättä tahdot. (Kiertää kätensä
Lempin ympärille, menevät oikealle.)
_Leski-Maijan Miina_ (juoksee vasemmalta, etsii koko näyttämön): Onko
täällä ketään?
_Iivana_ (kuorsaa).
_Miina_: Eikö täällä ole yhtään ihmistä? Ovatpa taitaneet jo mennä
matkoihinsa. Voi herranen aika, missä on se Ortelan Heikkikin? Kun
ei kukaan ota tämänvuotista patoa särkeäkseen — niin on paha ja
vaarallinen paikka, sanovat — ja vesi vain nousee. — (Katsoo talon
ovesta sisään.) Tyhjää täysi! Toisen kautta ovat varmaankin menneet.
Ai tämmöistä tulvaa monena herran vuonna! Hoi, hoi, eikö täällä ole
yhtäkään ihmistä!
_Iivana_: Minä täällä olemas, maamushka, minä olemas.
_Miina_ (mennen lähemmäksi Iivanaa): Mikäs sinä olet olevinasi, likanaama?
_Iivana_ (kohottautuu kontilleen, käsiensä varassa): Kah soldaat mie
olemas, kuka sie oot, hjuva maamushka?
_Miina_: Mitä sinä minusta?
_Iivana_ (yhä kontillaan): Ah sie hjuva maatushka! (Pyöräyttää
sormellaan naamansa ympäri.) Sie kaunis olemas, kakaja harooshinka!
_Miina_ (lähenee, kumartuu Iivanan puoleen nauraen): Mitä, olenko sun
mielestäs kaunis, sinä porsas!
_Iivana_ (nousee ylös): Porsas, porsas — kuta porsas olemas, ei
ymmärtä. Ah, sie maamushka, tule tänne! (Tekee eleitä, viittoo
loittonevaa Miinaa.) — moi galubtshik (osoittaa kasvojaan) hjuva,
ootshen hjuva, (osoittaa lantion pyöreyttä) minä sinu rakastamas, ah!
(Näyttää kuinka syleilisi.)
_Miina_ (nauraa): Kyllä minä tiedän sun rakkautesi. Vai sinäkin tässä
vielä rakastamas. Ei siitä tule mitään. Lähde pois rantaan siitä,
tupani on jo keskellä vettä, ja sinne hukkuvat tenavatkin, jollei saada
vettä alenemaan.
_Iivana_: Tenava, tenava — lapsi olemas, ah venäjämees lapsi rakastamas
(näyttää eri pituisia, maasta ylös). Paljo rakastamas sinu mone pieni
kiltti, syli ottamas ja anta ljebushka. Kah ektolla soldatti tulemas
ja limppu — paljo! (Näyttää, miten limppu pullottaa sinellin alla.)
_Miina_ (ystävällisemmin naureskellen): Vai sinä tulemas. Mistä sinä
minun luokseni löydät?
_Iivana_: Kah minä kysymäs ihmiset semmone hjuva maatuskha, lihava.
Kuule, mikä sinu nimi?
_Miina_: No joudat tuon senpuolesta tietääkin, Miinahan minä olen.
Leski-Maijan Miinaksi sanovat.
_Iivana_: Ah hjuva, hjuva, minä kysymäs leski — Miina — Maija.
_Miina_: Ei kun leski-Maijan Miina.
_Iivana_: Nitshevoo, nitshevoo — (lähenee, vetää taskustaan pullon.)
kah, maista tämä hjuva votka, osaatko sie ryyppää viinuski.
_Miina_: Osaan vaikka keittääkin, ei senpuolesta.
_Iivana_: Kah ota.
_Miina_ (epäilee): — viitsi sun viinojasi.
_Iivana_ (työntää pullon hänelle): Kah ota, ota, hjuva olemas votka.
_Miina_: Tokkos tuo niin hyvää lienee, varros kun koetetaan (kaataa
viinaa kämmeneensä, ojentaa pullon Iivanalle, hieroo kovasti kämmeniään
yhteen ja haistaa niitä asiantuntemuksella, haistattaa Iivanallakin).
Johan sitä epäilin, huonoa tavaraa. Mutta Miinan keittämässä ei
tunnukaan sonnan hajua, sen saat tietää — (alentaa ääntään, lähenee).
On mulla nytkin vielä pari kannua, vaikka nimismies vasta kävi
tarkastuksilla ja kaasi maahan puolivalmiin keitoksen, siinä meni
hukkaan hyvä tavara, ainakin kymmenen kannua parasta pontikkaa, veivät
leipäpalan lasten suusta veivät, jumalattomat.
_Iivana_ (osaaottavaisena pyörittää päätään): Oi-oi-oi, paha mees, paha
mees, perkkele. Ektolla minä tulemas — ljebushka, ljebushka — soldatti
djenki njet, njet djenki — a kasarmi paljo limppu olemas, hjuva
ljebushka, lapsi paljo syömäs.
_Miina_ (huoaten matkii): Niin, niin, lapsi paljo syömäs.
_Iivana_ (lähenee, ottaa Miinaa vyötäröstä): Minä tulemas, minä
rakastamaa tämä maatushka hjuva, maatushka, moi miilaja dievushka
(taputtaa pakaroille).
_Miina_ (riistäytyy irti): Ootko huilailematta, joku vielä näkee. No,
lähde nyt joelle.
_Iivana_ (menee entiselle makuupaikalleen): Niet niet niet, finski
poika tulemas, paljo finski poika olemas talos — minu täyty nukku,
ektolla tulemas.
_Miina_: Mitä sun siinä nukkua täytyy, märässä maassa, olisi siellä
sänkykin.
_Iivana_. Ektolla, ektolla, sinä ei ymmärtä tämä asia, kah, mene sinne,
mene sinne, minä nyt makamas.
_Miina_ (katsoo talon sisälle, kun ketään ei näy, tekee lähtöä): Ei taida
olla miehen meiningit aivan reirassa, ihmekös se, kun tuommosta nauttii,
ihmisen voimalla käytettyä tietää sen! (Menee vasempaan.)
(Heikki Ortela ja Matti Porkka tulevat oikealta, kävelevät
lähekkäin, keskustelevat hiljaisesti, tarkastettuaan ensin, että
ketään ei ole kuulemassa.)
_Heikki_: Ei ole kuulunut mitään noista neljästä, jotka alusta viikon
lähtivät moottorilla lahden yli — tiistaina muistaakseni ne Vaasasta
pääsivät vesille, ja nyt on, niin mikäs päivä nyt onkaan —.
_Matti Porkka_: Sunnuntai, tiedämmä.
_Heikki_: Helkkarissa, ihan tässä menee viikkovilliin — niin
sunnuntaihan se, kun tässä noita kevätjuhliakin yritetään hommata.
_Matti Porkka_: Lienevät ne pojat sentään kunnialla päässeet Ruotsin
puolelle, muuten heistä kyllä jo olisi jotain kuulunut.
_Heikki_ (maltitonna): Olisinpa siinä joukossa jo ollut minäkin!
_Porkka_: Maltas, poika, hätäisen ihmisen on huono loppu, sanotaan
— vielä tulee sinunkin vuorosi, kunhan nyt jonkun aikaa viivyt
painelemassa palkeisiin, että hiillos pysyy hehkuvana. Pian ne mielet
talttuvat, ellei ole virittäjää — niin, kyllähän minäkin, mutta
sinua ne paremminkin kuuntelevat, paikkakunnan nuorukaiset, toveria,
kasvinkumppalia, joka itsekin lähdet mukaan. Eivät ne minua usko
niinkään, ikämiestä, tuumaavat kehoituksilleni vain, että toisen
pöksyillä sitä on hyvä tulen lähellä istuskella — vaikka ei se ole niin
sanottu, jos tästä lähtisinkin, mutta en tohdi sitä vielä niille luvata.
_Heikki_: Tekin, setä, lähtisitte —
_Porkka_: Mikäs minun olisikaan lähtiessäni, akattoman miehen, kunhan
vain tietäisin pärjääväni tämän vanhan jo tankkiin käyneen ruumiini
kanssa teidän nuorten rinnalla kaikissa äkseerauksissa.
_Heikki_ (innostuen): Miksikäs ei, tuommoinen jämerä mies ja terve
niinkuin karhu, kun lähtisittekin, olisipa se.
_Porkka_: Kuinka tässä nyt näkyy. Mutta ainakin puolisensataa täältä
meidän pitäjästä pitäisi saada liikkeelle, puolta enemmän heitä on
lupautunut, mutta pahoin pelkään, että monet toden tullen jänistävät
(ottaa savukelaatikon taskustaan, panevat tupakan ja tuumiskelevat).
_Heikki_: Niin, kaikki on niin tietymätöntä ja epävarmaa. Emme voi
luvata heille mitään, kun ei tässä itsekään mitään tiedä. Uskon varassa
se on, koko asia. Ei muuta kun matkarahat kouraan, tuossa on, ota ja
lähde teille tietymättömille, missä henkikin kyllä on löyhässä, sen
tietää jokainen. Ei se silloin ole ihme sekään, jos pelko panee monen
pöksyt tutajamaan.
_Porkka_: Tosi on, minkä sanoit. Uskon varassa tämä on, koko homma.
_Heikki_ (astelee edestakaisin): Kunpa vain saisi kaikille selviämään,
että sen nyt täytyy tapahtua, mutta koko tämä asia on useimmille vielä
aivan hämärää.
(Äänettömyys, Iivana on unipäissään pyörähtänyt keskemmälle.)
_Porkka_: Sepä se, eikä tahdo tietää kenelle tohtii puhua ja milloin
saa siihen tilaisuuden, tässä maassa on kivilläkin korvat.
_Heikki_ (kävelee mietteissään): Niin, menit minne tahansa, maalla
taikka kaupungissa, niin aina on ryssä vastassasi. Rautatievaunutkin
ovat niitä niin täynnä, että muita matkustajia ei niihin enää juuri
mahdukaan. Niitä venyy penkeillä ja tavarahyllyillä, ja jos joskus
onnistuit valloittamaan itsellesi vaaksan verran istuinta, niin olit
vaarassa saada potkun päähäsi ylhäällä keikkuvista ryssän saappaista —
ja entä se haju sitten.
_Porkka_: Tuntuu vain hiukan sille kuin alkaisi muutamain nenät jo
siihenkin tottua.
_Heikki_ (kävelee kiivaasti): Sepä se.
(Jalkansa kompastuu Iivanaan, joka on pyörähtänyt vielä keskemmälle.
Molemmat miehet hämmästyvät. Heikki katselee löytöään.)
_Heikki_ (potkaisee lievästi ryssää): Nitshevoo, setä. Tämä ryssä ei
tiedä maailman menosta mitään. (Ravistaa vielä hereille saamatta.)
Mutta tarvitseekos sun sentään venyä siinä ihmisten tiellä, ettei mahdu
kulkemaan. Se on tuo ryssä niinkuin russakka, että se tuppautuu joka
paikkaan. Ennen sentään sai niiltä seuratalolla rauhan, mutta nyt jo
yrittävät tännekin leviämään — (ravistelee). Se raukka on imaissut
itsensä niin täyteen, ettei enää henkiinkään saa. (Raahaa Iivanaa
kauluksesta petäjäin alle.) Viedään nyt tänne hiukan piilon puolelle
— kas noin, siellä sinun on hyvä maataksesi, kunnes humala haihtuu
kallosta. (Katselee vielä kotvan.) Jaa — ah, poika parka. Parempi
sinunkin olisi venytelläksesi siellä kotoisilla tanhuvilla maatuskasi
turvissa. — Kunpa ne ymmärtäisivätkin korjata luunsa täältä aikoinaan
— olisi parempi heille ja meillekin, että ei tarvitsisi noita käydä
täällä tappamaan, kun niitä on niin paljonkin.
_Porkka_: Sitä pahaa siivoako pelkäät vai ajatteluttaako sinua, että
mihinkä ne kaikki haudataan.
_Heikki_: Ihmisiä ne ovat sentään nuokin. En koskaan unohda, mitä ne
ovat minulle tehneet, mutta sittenkin kun ajattelee niitä joukkoja,
jotka eivät ole omasta tahdostaan täällä — sääli on sentään niitäkin;
parempi kun itse lähtisivät.
_Porkka_. Niin kyllä, parempi se olisi kumminkin puolin, vaikka
omasta puolestani olen jo niin sinniytynyt, etten paljoa perusta.
Kyllä se sikiää, ryssän suku. Liiankin paljon niitä sieltä purkautuu
vastuksiksemme. Kiusaa ja harmia meille niistä on ollut maailman alusta
asti, ja tokkopa noilta oikein kunnollista rauhaa saanee milloinkaan.
_Heikki_: Totta puhutte. Tuli vain mieleeni, että mitenkä sitä
tuommoistakin, jolla ei ole miehenvastusta — ei kykyä itseänsä
puolustamaan.
_Porkka_: No, elleivät kykene puolustautumaan, niin juoskoot, hyvät
niillä on potkurit, ja juoksemalla se ryssä on sotaa käynyt ammoisista
ajoista anti, ja sittenkin ne aina voittavat, niin kuin lehdistä luemme
joka päivä. Ja ovathan ne joskus voittaneet itseänsä paljon väkevämpiäkin
— pakenemalla. Eikä sitä vaan tiedä, mikä kettu tuonkin nahassa piilee.
_Heikki_: Niinpä niin, ei sitä tiedä. Minusta vain on aina niin
vaikeata käydä käsiksi mihinkään heikkoon. Lahtiakin tehdessä otan
mieluummin teurastaakseni jonkin suuren vihaisen sian tahi väkevän
härjän kuin lampaan taikka pienen vasikan. Ne kun katsovat ihmistä kuin
armoa rukoillen. Eivät raukat kykene millään itseään puolustamaan,
huutavat vain niitä tavoittaessa. Ei minusta ole sellaisen tappajaksi
koskaan ollut. Niin, mutta tämähän on sittenkin toinen asia.
_Porkka_: Toinen se on asia. Siinä ei taas ajatella yhtä ryssää, vaan
sitä ryssien paljoutta, joka täyttää tämän maan. Minä olen jo aikoja
tuohon sukukuntaan niin kovin kyllääntynyt. Ja yhä mustemmaksi kävi
mieleni, silloin kun ne sinun isäsi vangitsivat. Me olimme yhdessä
toimineet näissä asioissa aivan ensimmäisestä alusta asti. Isäsi vain
etunenässä, minä uskollisena jälkijoukkona. Sinä et muista tämän
asian alkuvaiheita. Ne perustuvat niihin aikoihin, jolloin Nikolai II
rikkoi valansa — isäsi oli Suuren Lähetystön mukana Pietarissa ja sai
tuoda tänne meidän kulmille »Hänen Majesteettinsa» terveiset: »_Menkää
kotianne, tehkää työtä, en minä ole teille vihainen_» — silloin nousivat
Jaakko Ilkan ajatukset uudestaan syntyneinä näillä lakeuksilla, siitä
pitäin on oltu hiljaisessa työssä — on hammasta purtu ja nyrkkiä
taskussa puitu, sillä ei sitä pelkkä nuija aseena nykymaailman aikoina
enää sotaa käydä. Sinä et muista suurlakon jälkeistä aikaa, jolloin
niin paljon toivottiin ja — petyttiin. Me isäsi kanssa emme koskaan ole
ryssän sanoihin luottaneet, siksi olimmekin ensimmäisiä silloin,
kun aktivistien toimet uudelleen alkoivat. Mustiin kirjoihin meidät
oli merkitty jo alusta asti, mutta lienee isäsi joskus lausunut
varomattoman sanan pahankorvan kuullen — muutamana päivänä ilmestyi
meidän kylään tuo samainen musta mies, Vasili. Heinien ostajana se
silloin kulki, mutta pahoin minä epäilen, että sen toimesta isäsi
kerran kaupunkimatkallaan vangittiin. Pahoin kohtelivat miestä, nälässä
kiusasivat pakottaakseen ilmaisemaan toiset asiaan osalliset. Hermot
siltä menivät pilalle. Lopuksi veivät pois lääninvankilasta, mihin, sen
yksin Herra Taivaan tietää. Olen etsinyt Helsingit ja Pietarit, turhaan
— lienee jo päässyt vaivoistaan, mutta käy kovin luonnolleni, kun sitä
tapausta muistelen.
(Äänettömyys. Heikki seisoo yhteenpuristetuin huulin.)
_Porkka_: Asia on arka sinulle, kosketin siihen vain muistuttaakseni
sinulle, että ei ole surkua ollut sielläkään päin. Kun viimeksi näin
hänet, ei tuntunut enää olevan täydellä tolkullakaan.
_Heikki_ (astelee, kiivaasti edestakaisin, pitkän vaitiolon jälkeen
kiihtyneenä): Setä, älkää puhuko siitä koskaan!
_Porkka_: Minä ymmärrän, asia ei tule sillä korjatuksi.
_Heikki_: Eipä kukaan tiedä mikä työ minulla on ollut luontoani
hillitessä, kun olen nähnyt tuon mustan miehen taas täällä. Mutta minun
täytyy, yhteisen asian tähden — häiriötä siitä vain tulisi, muuten
se mies ei enää hengittäisi. Täytyy sanoa, että helpommalle tuntuisi
silloin elää. Nyt on niinkuin olisi suorittamatta joku tehtävä, mikä
on juuri minun suoritettava. (Astelee edelleen tyynnytellen luontoaan,
pysähtyy talon porraspäähän.) Mutta miksikäs täällä on niin hiljaista,
vaikka piti olla näytelmäharjoitukset ja huvitoimikunnan kokous.
(Aukaisee oven ja katsoo sisään.) Ei näy yhtään sielua. Entä jos ovat
jo olleet ja menneet. Olemme tainneet viipyä kauankin. Silloin on
minulla taas torut edessä, se Harjun Anna kun on muka tässä seuran
esimies ja pitää tiukan komennon.
_Porkka_ (hymähtää).
_Heikki_: Helkkari, ovat ne täällä käyneet, koska on koristeltukin
— vaikka onhan tämä juhliminen minusta hiukan halutonta nykyisissä
oloissa. Siinä on jotakin luonnotonta, aivan kuin jos sairaan ihmisen
toisi tanssitupaan. Ei meillä ole eikä voi olla mitään tervettä
elämisen iloa, ennenkuin painajaisesta on päästy.
_Porkka_: Niin on, mutta me emme ole toimettomia tänä iltana.
_Heikki_: Se on varma. Ja ilman näitä iltamia ei voitaisi kokoontuakaan
urkkijain huomiota herättämättä.
(Alkaa kuulua huutoja rannalta.)
_Ääniä joelta_: Sulku on suurempi kuin koskaan ennen — — silmin nähden
kohoaa vesi — — ellei jäitä saada lähtemään, hullusti käy kylän.
_Heikki_: Kuuletteko, setä?
_Porkka_ (katselee vasemmalle, mistä ääni kuuluu): On siellä miestä
minkä mahtuu. Eikö ole siinä joukossa jääpadon särkijää?
_Heikki_ (sytyttää tupakan, nojaa seinukseen): Kukapa tuotakaan matalaa
jokipahaista uskoisi noin väkeväksi, tuota, jonka ylitse pikkupojat
kesällä kahlasivat. Toista oli, kun se pitkinä pimeinä talvikuukausina
tunsi kahleillensa painon —
_Porkka_. Niin havahtui hereille, kokosi voimansa ja mursi kahleet.
_Heikki_ (katselee hetken ääneti lipputankoon): Meidän lippummekin on
ryssä tuominnut pannaan. Nuo surkeat kaistaleet ovat enää jäljellä,
mutta vielä tuossa noiden riepujen tilalla kerran liehuu uljas
sinivalkoinen.
_Porkka_: Se on uskomme. (Katselee joelle.) No, sieltä jo tullaan
luullakseni sinua hakemaan. Minä lähdenkin jo edeltäpäin. (Menee.)
_Ääniä joelta_: — — putosi jäihin — — apuun — — jumalan kiitos,
sai kiinni lautan reunasta — — Ortela, missä Ortela — — etsikää!
_Anna Harju_ (tulee juosten vasemmalta, huomaamatta Heikkiä, joka
väistyy syrjään).
_Heikki_ (pidättää Annan ovessa, tarttuen hänen vyötäisiinsä takaapäin).
_Anna_ (päästää säikähtäneen huudon): Kuka sillä tavalla?
_Heikki_: No, älä nyt noin säiky, minä se vain — tulit juuri kuin
kutsuttu.
_Anna_ (irroittautuu): — kauheasti pelästyin — toruja tarvitset jo
muutenkin, aina joka paikasta myöhästyt — täältä tulin sinua hakemaan,
kun arvasin, että harjoituksiin olet taas tapasi mukaan tullut puoli
tuntia myöhemmin kuin määrä oli.
_Heikki_: Mutta, Anna kulta, heitä nyt torut sikseen tämän kerran.
_Anna_: Parasta lienee. Ethän ole noista entisistäkään muistutuksista
ottanut parantueksesi. — Mutta tiedätkö missä sinua tällä hetkellä
tarvittaisiin!
_Heikki_ (naurahdellen): Missäs sen paremmin kuin täällä sinun
kanssasi. (Ottaa Annan kädet huolimatta vastuksesta.) Annahan nyt
kun minäkin kerran puhun suuni puhtaaksi. — Se on näetkös niin, että
kovuudella on minun jäykkää luontoani hiukan vaikea taivuttaa, mutta
koetappas kerrankin hyvällä.
_Anna_: Vai vielä tässä sinua hyvittelemään — päästätkö! (Kuuluu
huudahduksia joelta.) Ne tulevat kohta hakemaan. Lähde jo, äläkä
hulluttele.
_Heikki_: En lähdekään. On siellä väkeä jo muutenkin, mustanaan rannat
miestä. Ja sitäpaitsi minua huvittaakin tällä kertaa enemmän tällainen
pieni kiusanteko kuin jääpadon särkeminen.
_Anna_: Jää sitten. Ei se sotakaan yhtä miestä kaipaa, (ylpeästi) eikä
liene tämäkään asia yhden miehen varassa. (Kääntyy mennäkseen.)
_Heikki_ (ottaa hänet kiinni ja tuo takaisin): Tästä et nyt lähde
sinäkään, ennenkuin luvan saat.
_Anna_ (tulistuu): Mitä sinä oikeastaan meinaat, tahdotko korvillesi!
_Heikki_: Ja totisesti, jos sulla vain on sisua antaa.
_Anna_ (sivaltaa Heikkiä korvalle).
_Heikki_: Mutta rikosta seuraa rangaistus! (Sulkee samassa tuokiossa
Annan syliinsä ja suutelee tulisesti.)
_Anna_ (irti päästyään suuttuneena): Kenenkä luvalla sinä uskallat?
_Iivana_ (on herännyt ja seurannut tapahtumaa, itselleen): Ah, ootshen
harashoo.
_Heikki_ (vähääkään hämmentymättä): Omalla luvallani minä vain ja —
sinun, kun silmistäsi olen nähnyt että saan.
_Anna_ (naurahtaa kylmästi): Taisi olla _erehdys_.
_Heikki_ (nojautuu seinään, asettaa käsivartensa rinnalle ristiin,
katselee tutkien Annaa. Hetken vaitiolon jälkeen): Saattaa sitä ihminen
toisinaan erehtyäkin, mutta joskus myös suu puhuu toista kuin silmät
sanovat — niinkuin nytkin —. Mutta antaapa ajan kulua, kenties sinunkin
suusi vielä kerran sopeutuu sanomaan samaa kuin sydän. Siihen mennessä
en sinun rauhaasi tahdo häiritä. (Katsoo kiinteästi Annaan, joka on
hieman hämmentynyt, lähtee kiivaasti vasemmalle.)
(Iivana nousee, häviää huomaamatta puiden sekaan.)
_Anna_ (astuu muutaman askeleen Heikin jälkeen): Heikki! (Lempeästi.)
Heikki, kuule! (Odottaa hetken, ei kuulu mitään.)
_Vasili_ (on sillävälin ilmestynyt puitten kätköstä, astuu paikalle,
missä Heikki ja Anna äsken olivat, löytää maahan pudonneet hopeavitjat,
tuumaa hetken ja näyttää keksineen jotakin. Hän ottaa taskustaan
kotelon, nostaa siitä korun, pujottaa ketjuun, kätkee sen pivoonsa,
lähenee tyttöä): Neiti Anna! Annushka!
_Anna_ (on yhä katsellut Heikin jälkeen, sävähtää äänen kuultuaan):
Joko te täällä taas.
_Vasili_ (sotilaallisen kohteliaasti): Neiti Anna on varmaan pudottanut
jotain.
_Anna_ (hämillään): Ei tietääkseni minulta ole mitään poissa.
_Vasili_: On varmasti.
_Anna_ (katselee pukuaan): En minä tiedä, mitä se olisi? (Käsi sattuu
povelle.) Kelloni — ei kello on tallella, mutta ketju on poissa. (Astuu
askeleen Vasilia kohti.) Oletteko te löytänyt sen?
_Vasili_ (naurahtelee ja pitää kättään selän takana): Entä jos olisinkin.
Minkälainen mahtaa olla näin kalliin kappaleen löytöpalkkio?
_Anna_ (vakavana): Ei sen arvo ole suuri muille kuin minulle. Sain sen
isoäidiltäni hänen kuolinpäivänään.
_Vasili_: Ja minulle se on ylen arvokas siitä syystä, että neiti Anna
on sitä kantanut ylpeänä kaulallaan.
_Anna_: Tehkää hyvin ja antakaa minulle omani.
_Vasili_: Ei noin mahtavasti. Hiukan, hiukkaisen ystävällisemmin.
_Anna_ (tuskaisen neuvotonna): Mitenkä — en minä ole tottunut.
_Vasili_ (viittaa sinne, jonne Heikki meni): Onko tuo Heikki Ortela
sulhasenne?
_Anna_: Mitä sitten?
_Vasili_: Minä vain kysyn — onko?
_Anna_: Ei.
_Vasili_: Parempi on, ettei ole. Onko hän teihin rakastunut?
_Anna_ (kyllästyneenä): Mitä te minusta oikein tahdotte? (Heikki Ortela
tulee vasemmalta lauhtuneena, kutsuu Annaa, mutta huomaa samassa hänen
seisovan lähekkäin Vasilin kanssa. Epäluulo herää. Hän jää synkkänä
tuijottamaan näkemäänsä.)
_Vasili_: Minä suostun antamaan teille omanne takaisin vain yhdellä
ehdolla.
_Anna_ (ystävällisemmin): Onko se kuinka kova tuo ehto?
_Vasili_ (läheten): Perin vaatimaton pyyntö.
_Anna_: No?
(Matti Porkka tulee vauhdikkaasti vasemmalta. Heikki hänet
pysäyttää; jäävät yhdessä katselemaan tapausta.)
_Vasili_: Että itse saan sen kiinnittää kaulallenne.
_Anna_ (epäröiden): Eikö mitenkään muuten?
_Vasili_: Näin vähäisestä ei enää tingitä rahtuakaan.
_Anna_: Pitääkö siihen sitten suostua?
_Vasili_ (ottaa ketjun, asettaa sen kiirettä pitämättä Annan kaulaan,
lukkoa kiinnittäessään laskeutuu käsi hänen harteilleen): Noin, kas
noin! (Sovittelee vielä paremmin.)
(Heikki Ortelan kädessä välähtää samassa puukko, mutta Porkka
saa hänet estetyksi syöksymästä esiin.)
_Matti Porkka_ (hillityllä äänellä): So, so, poika!
_Heikki_ (hammasta purren): Perkeleen ryssä!
_Porkka_ (rauhoitellen): Vaiti, pysy alallasi.
_Heikki_ (hilliten raivoaan): Olette oikeassa — pitäköön. — Voi, nyt se
jo tulvii yli äyräittensä — häpeä — sääli pois —. Odottakoot! No nyt,
setä, mennään sitä patoa särkemään.
(Poistuu kiireellä, Porkka hänen jäljessään.)
_Anna_ (väistyen Vasilia): No, eikö se jo ole — (koettelee, saa
käteensä korun.) Mitä, hyväinen aika, eihän tämä ole minun. (Irroittaa
sen kaulaltaan.) Mitä narripeliä tämä on!
_Vasili_: Mikä on vikana, puuttuuko siitä mitään?
_Anna_ (katselee korua): Helmi vai mikä tämä on — (ottaa sen irti). Ei
tämä ole minun (tarjoo Vasilille).
_Vasili_ (hartaana): Voi, neiti Anna, tehkää minut onnelliseksi
ottamalla vastaan tämä pieni koriste. Ei teidän, ei sinun tarvitse
koskaan muistella sen antajaa, kaukaista, kadonnutta Venäjän miestä.
_Äänet joelta_: — katsokaas Heikkiä, siinä sitä on poika, joka ei pelkää.
_Anna_ (vavahtaa kuullessaan, katselee levottomana joelle): Ottakaa
takaisin tämä.
_Vasili_: Sinun sydämesi, kaunis tyttöseni, on kylmempi jäätä, kovempi
kiveä. Olen pelastanut ketjusi hukkaan joutumasta, ja sinä et suo sen
vertaista iloa minulle. Katso, kuinka hienosti tuo kivi kimmeltää!
Se on safiiri, sininen kuin yön taivas, joka kaartuu yli rannattoman
aromaan. Ja nuo tuossa ympärillä ovat pieniä briljantteja, kirkkaat
kuin taivaan tähdet. Kun sinä, Anna, joskus katselet tätä, on Vasili
poissa, kenties jo kylmänä hangen alla — (kiihkeästi läheten). Oi
Annushka, älä ole noin kova minulle, on synti olla noin säälimätön.
_Anna_ (silmäilee mieltymyksellä korua, mutta ojentaa sen jälleen
pois): Ei, en minä voi sitä ottaa.
_Vasili_ (kuumasti läheten): Anna!
(Samassa kuuluu jäiden valtainen ryske ja murtuminen.)
_Anna_ (kuuntelee, hätäisenä): Kuinka Heikin käy? (Tekee lähtöä.) Ei,
kyllä teidän täytyy ottaa tämä takaisin (tarjoo Vasilille, joka ei ota).
Minä panen sen sitten tähän. (Laskee korun maahan, astuu muutaman
askeleen vasemmalle, jää seisomaan ja katselee joelle.)
_Äänet joelta_: Varo nyt, poika — kiiruhda — poistu, ennenkuin on
myöhäistä — Näittekös — hyppäsi kuin ilves toisen jäälautan reunalle —
no, viimeinen hyppäys, — hyvä hyvä. Eläköön Heikki Ortela, eläköön!
_Anna_ (jännityksestä laueten): Pelastunut, jumalan kiitos! (Rientää
rantaan.)
(Vasili ottaa jalokiven maasta, pistää sen varovasti koteloon.
Kaksi tyttöä tulee rannalta.)
_I tyttö_: Kuinkahan olisi käynytkään ilman tuota Heikkiä.
_II tyttö_: Se sulku ei olisi itsestään särkynyt, eikä tuonne jäiden
sekaan näyttänyt kenelläkään olevan halua.
_I tyttö_: Mutta huomasitko, minkä näköisenä se poika tuli, niinkuin
olisi ollut vihoissaan jollekin, hyökkäsi suoraa päätä ryskyvien,
murtuvien jäiden päälle, lohkareelta lohkareelle vaan, ikäänkuin ei
olisi ollut mitään vaaraa.
_II tyttö_: Niin, vaikka aivan katsojaakin kauhistutti. Oli se suorastaan
ihme, että se sieltä vielä selvisi, kun virtakin oli niin kova, että
aivan jo koskena kohisi.
(Tytöt menevät sisälle Ahjolaan. Vasili on sivusta katsellut ja
kuunnellut tyttöjen puhetta hammasta purren, muoto synkeänä.
Nuorta väkeä tulee rannalta palaten Ahjolaan juhlan valmisteluun.)
_Iivana_ (tulee oikealta, laulaa humalaisena jotain venäläistä laulua.
Pysähtyy Vasilin eteen, jonka katse hänet ankarana kohtaa): Kah,
sinäkö, kyyhkyseni!
_Vasili_: Minä.
_Iivana_ (juopuneen tavalla elehtien): Mutta mikä mikä sinun on — mikä
vaivaa, tarkoitan onko sinulle käynyt pahoin, veliseni?
_Vasili_ (tarttuu häntä kauluksesta ja ravistaa): Koira!
_Iivana_: Sano kunnon koira, veliseni!
_Vasili_: Sait määräyksen, mutta kuinka olet sen täyttänyt?
_Iivana_: Ai, ai, malta, pyhä veli. Kaikki hyvin, ootshen harashoo!
_Vasili_ (lauhtuen): Mitä? Kerro oitis!
_Iivana_ (myhäilee salaperäisenä, kaivaa taskustaan savukelaatikon,
aukaisee ja läimäyttää kiinni): Kaikki loppu!
_Vasili_ (ojentaa hänelle omansa): No, tiedätkö sinä mitään?
_Iivana_ (sytyttää): Paljon, paljon.
_Vasili_ (menettää malttinsa): Etkö saa suustasi ulos!
_Iivana_: Ah djengi niet, kyyhkyseni.
_Vasili_ (työntää hänelle setelin):- No, tiedätkö Ortelasta mitään?
_Iivana_ (nauraa virnistelee, vilkuttaa silmää): Yksi ryyppy pään
selvikkeeksi.
_Vasili_ (sieppaa nagaikan saappaanvarrestaan ja peittoo häntä): Joko
riittää, kyyhkyseni?
_Iivana_ (parkuu ja nikottelee, päästyään käsistä tekee kunniaa. Varma
Ortela, yksinkertaisessa tummassa puvussa, musta huivi päässä, palaa
viimeisenä rannalta, pysähtyy Ahjolan porraspäähän seuraten ryssien
ajatustenvaihtoa.)
_Vasili_ (huomaamatta Varmaa): Nyt kerro tarkasti mitä tiedät.
_Iivana_ (lähestyy ympärilleen katsellen, kertoo korvaan kuiskaten).
_Vasili_ (kuuntelee jännittyneenä, huudahtaa): Heikki Ortela!
(Kuuntelee edelleen.) — vanhempi mies — sukulainen — sinä saat ottaa
selvän — ah Ortela — hyvä — hyvä!
(Varma säpsähtää kuullessaan Heikkiä mainittavan ja kääntyy
mennäkseen takaisin sinne mistä tuli, mutta Eemi Harju tulee
samassa portaita alas, rientää hänen luokseen.)
_Eemi_: Kah, Varma, täällähän sinä olet, tuolla sisällä sinua juuri
kysyttiin. Harjoituksista ei näet tahdo tulla mitään. Lyön vaikka
vetoa, että se näytelmäkappale menee penkin alle tänä iltana. Minne se
Heikkikin hävisi?
_Varma_: Lähti kotiin muuttaakseen kuivaa päälleen. Kyllä minunkin
nyt täytyy jäädä pois harjoituksista — mutta minun osani onkin niin
vähäinen.
_Eemi_: No mutta minkä tähden?
_Varma_ (hiljemmin): Kuulin ihan varmaan tuon mustan miehen äsken
mainitsevan Heikin nimeä. Tunnen selvästi, että minun on nyt mentävä
kotiin.
_Eemi_ (hämmästyen): Niinkö? Parasta sitten. Kuule, minä tulen mukaan.
_Varma_: Kaipaavat sinua täällä.
_Eemi_ (mietteissään): Tulisin Heikin puheille. Taitaakin tästä tulla
isompi näytelmä kuin tämä meidän tämäniltainen. Käyn vain tuolla
sisällä sanomassa, etteivät varro.
_Varma_: Tee niinkuin tahdot, menen jo edeltä (lähtee).
_Eemi_ (kääntyy mennäkseen sisään, ovelta Varmalle): Vielä minä sinut
saavutan.
_Varma_ (viittoo hänelle mennessään, poistuvat).
(Venäläiset ovat kaiken aikaa olleet kiinteässä keskustelussa.)
_Vasili_ (taputtaa Iivanaa olalle): Hyvä on, poikaseni! Hyvät ovat
tietosi. Djengiä saat, saat tupakkaa ja viinaa. (Astuu muutaman
askeleen, puolittain itselleen.) Oikein olin arvellut. Asia oli kuten
jo jonkun aikaa olin epäillyt, vaikka ei ollut mitään varmuutta eikä
todisteita. (Katselee joelle päin Ortelaan, naurahtelee ilkamoiden.)
Nyt tuli pojalle lähtö. Jääsulun kyllä sait särkymään, mutta liian
pieni olet kaksipäisen kotkan kanssa taistelemaan.
Kaunis voitto! Tästä paljastuu vielä koko kapinallisten kopla — ruplia
tulee taskut täyteen — kunniamerkit rintaan — kohtapa nähdään, kumpi
meistä kahdesta enemmän painaa tuon ylpeän tytön vaa'assa — Heikki
Ortela vaiko Vasili Vasiljevitsh. Kun tuo tshuhna on viety, niin
silloin — (ravistaa Iivanaa). Kuule, tavaritsh, onko Smirga
Mihailovitsh kotona?
_Iivana_: Mikä sinua vaivaa — niin, santarmiko?
_Vasili_: Onko hän kotona?
_Iivana_: Äsken oli.
(Eemi tulee ovelle, kuuntelee.)
_Vasili_: Nyt emme saa hukata aikaa. Juokse heti Mihailovitshin luo ja
sano, että laittautuu kiireen kaupalla matkaan.
_Iivana_: Ortelaanko?
_Vasili_: Nauta, aasi!
_Iivana_: Minä ymmärrän.
_Eemi_ (itselleen): Niin minäkin. Oikopolkua ehdin minä perille ennen
teitä.
_Vasili_ (tutkii pistoliaan, huutaa Iivanan jälkeen): Sano santarmille,
että ottaa auton.
_Eemi_ (itsekseen): Ollappa minulla nyt Hanneksen potkurit!
(Painaa hatun syvälle päähänsä ja pyyhältää pitkin
harppauksin vasempaan.')
Väliverho.