Mitkä työt eikö ole yön pimeydessä tehdyt! Mitkä rikokset! Varas kuin
hän varastaa, murhamies kuin hän murhaa -- jokainen valitsee yön. Oi
suuri päivä, jona kaikki kaikkivaltiaan suusta kuullaan, jona kaikki
tutuksi tulee.
Emma! sinun työsi ei jää unohdukseen.
Aato oli vasta mennyt; Emma on taasen yksin; hän lukee -- mitä? Hän
lukee -- Uutta Testamenttia.
-- Niin tässä seisoo!... Ei, se on valhe. -- Ei, hänen pitää kuoleman
-- se on päätetty.
Nyt tuli Elias.
Parikunta lepäsivät jo syvässä unessa, Elias nukkui. Emma oli
nukkuvinaan, mutta hän ei nukkunut, miten olisi hän saattanut sitä!
Hänen sydämmensä tykytti kovasti.
Yö kului -- keski yö oli jo sivu. Näe, mikä haahmo hiipii tuolla!
hänellä on terävä puukko kädessä, hän seisoo alus-hameessa laattialla
-- hän miettii.
-- Ei, se pitää tapahtuman.
Emma avaa oven, hiljaan kuin hiiri lähtee hän huoneesta, vaan saranat
rutisee, hän ei voi estää sitä.
Yö oli kolkko ja pimeä. Yks ja toinen tähti loistaa suruisesti pilvien
välistä; tuuli pauhaa hirmuisesti.
-- Miksi vapisee minun käteni, miksi värisee minun jäseneni, kysyy
haamu, joka kartanon yli hiipii.
Toisella puolen kartanoa pienessä kamarissa lepää Aato, hän uneksii,
hän vääntää tuskallisesti kätensä. Painajainen on kauniin tytön
muodossa hänen rinnalla, hän tekee hi'issään työtä päästääkseen unesta.
-- turhaan.
Ovi, jossa ei lukkoa ollut, aukenee -- haamu jonka kartanolla
havaitsimme lähenee vuodetta, jossa Aato nukkuu, kätensä on nostettu ja
pimeydessä välkkyy terävä ase.
-- Jumala! -- sanoo haamu hiljaisella äänellä -- kerran olet minua
auttanut, jos sinä elät, jos näet minua tässä -- auta, salli puukkoni
Aaton sydämmeen, -- minä rukoilen sinua toisen kerran.
Emma -- sinä olet jo lukiani arvannut kuka haamu on -- kallistaa
itsensä vuoteen yli, hän nostaa peitteen, hän kuulee makaavan sydämmen
tykytyksen. Kätensä laskee hän Aaton sydämmelle.
-- Tässä on sydän -- nyt auta minua Jum... piru.
Kätensä, jolla puukkoa piti, putosi voimallisesti -- puukon terä oli
ummessa -- Aaton sydämmessä.
Aato huokasi -- se oli kaikki -- se oli loppunsa, hän ei liikahtanut.
Kuu kävi pilvistä ja paisti kuolleen kasvoille, ne olivat vaaleat.
Emma on työnsä tehnyt, hän ei säädä kuun valoa -- hän avaa jo oven
lähteäksensä pois.
Vaan miksi ei hän mene, miksi seisoo hän samalla paikalla, miksi
tirkistelee hänen silmänsä, lyökö häntä oman tunnon nuhde? -- katuuko
hän työtänsä?
Ei, oma tunto nukkuu, katumus ei ole koskaan siaa löytänyt Emman
sydämmessä.
No, miksi ei hän mene, miksi seisoo hän, mitä miettii hän.
Elias seisoo hänen sivulla. Kuun valo näyttää työn, puukonpää haavan,
verinen käsi murhaajan.
Mutta kuka toi Eliaksen nyt keski yönä tänne?
Tuskin oli Emma avannut Aaton oven kuin Hanna hirmu-äänellä huusi
Eliaksen vuoteen vieressä: Herää Elias, herää Emma, isäni on tullut
halvatuksi. Elias oli heti jalkeella, hän riensi ukon vuoteelle ja näki
-- ruumiin.
-- Mutta missä Emma on -- oli hän kysynyt, hänestä ei kukaan tienyt
mitään.
Elias riensi Aatoa herättämään, hän tuli kartanolle, tuuli vinkui
lehdettömissä oksissa.
-- Ha ... ha ... ha -- kuului kadulta -- nyt on pimeyden hetki, nyt
vuotaa viaton veri, sen tunnen ... ha ... ha ... ha ... veli verensä
veljen verisellä miekalla vuodattaa, ha ... ha.
-- Hullu Maija! jupisi Elias ja juoksi terävämmästi; hän huusi
mennessään palkollisille, joista jo muutama oli kuullut rähinän ja
hypyn, hän avasi Aaton oven ja hän näki -- Aaton ja Emman.
Mitä nyt seuraa siihen ei kynäni pysty, minä kysyn vaan: Oletkos
koskaan tuntenut tuskan, hirveän tuskan ei ruumiissasi, kuin
sielussasi. Onko ylkäsi onko rakastettu morsiammesi pettänyt sinun. --
Vaan mitä minä kysyn, se tuska ei ole mikään Eliaksen tuskan suhteen.
Hän näkee rakastetun ystävänsä, veljensä murhattuna ja murhaaja on --
oma vaimonsa -- rakastettu puolisonsa.
Hän seisoo kuin kiini-isketty, hänen huulensa ovat siniset, hänen
silmänsä ovat päästänsä pudota.
Vaan hän ei seiso kauvan. Tietämättömänä, sanaa sanomatta menee hän
vakaisilla askeleilla Aaton luo, ottaa puukon haavastansa -- se on
verinen -- punanen.
-- Lyö -- sanoo hän, avaa paitansa ja paljastaa rintansa -- lyö!
Mutta Emma ei enään huoneessa ollut, kuin Elias käänsi silmänsä
hänestä, kuin hän kallistui kuolleen yli oli Emma rientänyt ulos.
Elias ei nähnyt ketään; ulkoa kuuli hän äänen: Yksi Jumala löytyy joka
kaikki tietää.
-- Hän on pakennut... No, yks asia -- hänen kätensä olivat veriset...
Haa! ... kuu!... Ja Elias laski puukon kaiken voimin omaan sydämmeensä.
-- Ha ... ha ... ha kuului kadulta... Veli verensä veljen verisellä
miekalla vuodattaa. Ha ... ha.
Niin ennusti hullu-Maija, niin sanoi hän kuin Eliaksen veri ja Aaton
lattialla juoksivat yhteen.
* * * * *
Vuosi jälkeen on Kruununkylän selänneellä hirveän suuri väki-joukko.
-- Joko ne kohta tulevat -- kysyi kauppamies Ilströmi toveriltaan,
vanha harmaa-päinen, lihava ukko.
-- Kohta ... tyttö on tehnyt tunnustuksensa ... hän on murhanut kaksi
ihmistä ennen, luutnantti Lindin ja pastor Arnerin tyttären Ruotsissa.
-- Onko hän tunnustanut miksikä niitä murhasi?
-- Lind oli ollut hänen rakastajansa, hän oli pettänyt tyttöä ja tyttö
kosti -- ja pastori Arnerin...
-- Se tulee, se tulee, -- kuului nyt tuhansien suusta.
Ja Emma tuli.
Hän oli kaunis vielä nytkin; pukunsa oli valkea kuin lumi, jonka päällä
käveli. Sivullansa kulki Kruununkylän kappalainen Johan Pihlkaw ja
Pietarsaaren Elias Teliin. Emma oli itkenyt; kyyneleet vieryivät vielä
poskea myöden.
-- Yksi Jumala löytyy, sanoo hän hiljaisella äänellä, ja tätä Jumalaa
minä olen vihoittanut ... armoa, armoa...
Hän näkee mestaus-lavan, jonka vieressä teloittaja seisoo -- hän
vapisee.
-- Kohta tapaan minä molemmat ... Eliaksen ja Aaton... Voi Jumala miksi
loit sinä minun? -- Vaan kohta selkenee silmänsä ja korkealla äänellä
huutaa hän -- Jumala löytyy ja minä olen armon saanut, minä tunnen
rauhan sydämmessäni, Aaton ja Eliaksen haahmot eivät enää irvistele
minulle.
Hän nousee lavalle, silmänsä sidotaan huivilla, päänsä vyöryy...
Se oli loppunsa.
Telottaja nosti pään tukasta, näytti sen katsojille...
-- Noin kaunis ei hän ikänä elossaan ollut, -- sanoi Ilströmi.
* * * * *
Samana iltana seisoo Pietarsaaren kirkkomaalla kuun valossa kaksi
vaimonpuolta.
He hakkaavat kivellä kiveen ja sana "Veljekset" näkee kuu taivaaltaan.
-- Ha ... ha ... ha! -- nauraa toinen -- työ on tehty ... ha ... ha ...
ha!
-- Elias! Elias! -- huutaa toinen, -- Elias! Elias!
-- Anna hänen maata kammiossaan, älä kuollutta huudollasi herätä --
sanoo toinen.
-- Elias, Elias! Tässäkö loppusi on...
-- Niin on ... veli verensä veljen verisellä miekalla vuodattaa ... ha
... ha ... ha!
-- Elias! Elias! Elias!
Kutka ovat nämät vaimot?
Hanna ja Maija -- molemmat hulluna.
* * * * *
Peitä jo kivi mullalla, anna kuolleen maata, missä makaavat; -- nyt
olen salaisuuden, jonka sana "Veljekset" kätkee, ilmoittanut; peitä jo
kivi mullalla ja kätke salaisuuden sydämmeesi. Paina syvään muistoosi:
Yksi Jumala löytyy, joka pikemmin eli myöhemmin -- yks kaikki -- kostaa
rikoksen, varo itsesi ett'et tätä Jumalaa häväise -- sillä ehkä hän
ajan kärsii, sattuu vihdoin kätensä ja kostonsa on vanhurskauden --
kova ja ijankaikkinen.
Loppu.