Kun Eurooppalaiset uuden ajan alussa oppivat tuntemaan Aasian ja
Amerikan välillä olevaa suunnatonta Tyyntä mertä ja joitakuita sen
lukemattomista saarista, syntyi heissä ensikerran aavistus uudesta
eteläisestä mantereesta. Sen ajan ihmiset ajattelivat, näet, ett'ei
Luoja kaikkiviisaudessaan ole jättänyt suurinta osaa maapallostamme
veden valtaan, ja kun sittemmin opittiin vaillinaisesti tuntemaan Uuden
Guinean, Uuden Hollannin ja Uuden Seelannin rantoja, arveltiin että ne
olivat vaan osia tuosta suuresta mantereesta, joka muka ulottuisi aina
etelänavan seuduilta kauas pohjoseen ja jota sen vuoksi nimitettiinkin
"tuntemattomaksi _eteläiseksi_ mantereeksi" (lat. terra _australis_
incognita). Jokseenkin semmoisena pysyi Eurooppalaisten käsitys
maapallomme eteläosista aina viime vuosisadan toiselle puoliskolle
asti, jolloin Englantilaiset ryhtyivät pontevasti Tyynen meren ja sen
saarien tutkimiseen, poistaen siten kaikki harhaluulot uudesta
"eteläisestä mantereelta". Kysymyksen lopullisesta ratkaisemisesta
tulee kunnia melkein yksinomaan englantilaiselle kapteenille Jaakko
Cook'ille, jonka pitkille ja vaivaloisille retkille Tyynen meren
saaristoissa aiomme tällä kertaa hetkiseksi poiketa. Mutta sitä ennen
on meidän kuitenkin luotava lyhykäinen silmäys niihin löytöihin, joita
Eurooppalaiset ennen häntä olivat tehneet samoilla aloilla.
Espanjan palveluksessa oleva Portukalilainen _Magellan_ oli ensimmäinen
Eurooppalainen, joka ohjasi laivansa Tyynen meren selälle. Kun hän oli
purjehtinut v:n 1520 lopulla vielä nytkin Magellanin nimeä kantavan
Etelä-Amerikan ja Tulimaan välillä olevan salmen läpi, aukeni hänen
eteensä lavea valtameri, jonka hän nimitti "Tyyneksi mereksi" siitä
syystä ett'ei siellä neljään kuukauteen kuulunut mitään myrskyä.
Maaliskuun alkupuolella v. 1521 saapui Magellan saaristoon, jonka
alhaisessa luonnontilassa olevat asukkaat olivat peräti taipuvia
näpistelemiseen. Hän nimitti sen vuoksi saaret _Varkaiden saariksi_
(Ladrones) ja purjehti yhä etemmä länteen päin. Filippineillä sai hän
kuitenkin surmansa alkuasukasten nuolista, mutta hänen miehensä
jatkoivat matkaansa ja saapuivat viimein takasin Espanjaan tehden siten
ensimmäisen purjehduksen maan ympäri.
Vähän aikaa sen jälkeen kuin Espanjalaiset olivat avanneet
Eurooppalaisille tien Tyyneesen mereen, tekivät Portukalilaiset
Malakka-niemen valloituksen jälkeen retkiä "Suuren Jaavan" (Uuden
Hollannin) ja _Uuden Guinean_ rannoille. Mutta siihenpä pysähtyivätkin
tutkimukset Tyynessä meressä siksi kertaa; sillä suurten löytöretkien
merikansat, Espanjalaiset ja Portukalilaiset, pitivät paljon
edullisempana tutkia Amerikan kultamaita tai käydä tuotteliasta kauppaa
Intian tavaroilla kuin purjehtia uusille tuntemattomille aloille,
joista ei luultu tulevan niin suurta aineellista voittoa.
Vasta v. 1567 tehtiin tärkeämpi retki "tuntemattoman eteläisen
mantereen" tutkimiseksi. Silloin lähti Espanjalainen _Mendana_ Kalloon
satamasta Tyyneesen mereen uusia maita hakemaan ja saapui sillä
matkallaan _Salomon saarille_, joilla hän tapasi ihmissyöjiä,
vihamielisiä asukkaita. Tautien ja ruoan puutteen takia täytyi hänen
palata kotimaahansa, jossa hänen löytömatkansa eivät saavuttaneet
sanottavasti suosiota. Myöhemmin sai Mendana kuitenkin uuden retken
varustetuksi, otti silloin puolisonsa donna (rouva) Isabellan mukaansa
ja löysi v. 1595 _Markesas saaret_. Sieltä jatkettiin purjehdusta
länttä kohden ja saavuttiin viimein Santa Cruz'in saarelle, jonne
Espanjalaiset aikoivat perustaa siirtolan. Kesken niitä puuhia kuoli
kuitenkin Mendana, jolloin hänen puolisonsa purjehti _Oviros_ nimisen
luotsin avulla Ladronien eli Marianien kautta Intian saaristoon ja
sieltä kotimaallensa. V. 1605 sai Oviros toimeen uuden retken Tyynelle
merelle, jossa hän löysi joukon matalia korallisaaria ja nimitti ne
_Vaarallisiksi saariksi_, syystä kun purjehtijaa niiden rannoilla
uhkaili haaksirikkoon joutuminen. Sittemmin löysi hän myöskin _Uudet
Hebridit_, mutta sielläpä ottivat hänet omat miehensä vangiksi ja
palasivat Amerikkaan; yksi hänen seuralaisistaan, _de Torres_, jatkoi
kuitenkin matkaansa hakeakseen uutta eteläistä mannerta, vaan
uppiniskaiset merimiehet pakoittivat hänetkin palaamaan espanjalaisiin
siirtokuntiin; sillä matkalla löysi hän Uuden Guinean ja Uuden
Hollannin välisen salmen, joka vielä nytkin kantaa Torres'in nimeä. --
Siihen loppuivat Espanjalaisten löytöretket Tyynessä meressä. Heidän
voimansa alkoi muutenkin niihin aikoihin heikontua ja kauppa sekä
meriliike kaukaisilla vesillä joutui vähitellen heidän kilpailijainsa
Hollantilaisten ja Englantilaisten haltuun.
Kun matkustusta Magellanin salmen kautta pidettiin hyvin vaikeana ja
vaarallisena työnä, rupesivat Hollantilaiset miettimään uutta väylää
Amerikan eteläpuolitse Tyyneesen mereen. Rikas Amsterdamin kauppias
_Lemaire_ yhdessä erään _Schoutenin_ kanssa keksikin semmoisen väylän
Tulimaan eteläpuolitse (v. 1616). Samoin kuin Magellan purjehti hänkin
sitten pitkin Tyynen meren selkää luoteista ilmansuuntaa kohden ja
saapui Ystävyyden saarien ohitse _Laivuri- eli Samoan saarille_.
Täälläkin olivat asukkaat näppäriä näpistelijöitä, sillä he kiskoivat
tarkoin naulatkin laivojen kupeesta. Matkallaan Intian saaristoon
kävivät Hollantilaiset Uuden Guinean ynnä muiden saarien rannikoilla.
Lemairen jälkeen seuraavat Hollantilaisen _Tasman'in_ tärkeät matkat.
Syyskuussa v. 1642 läksi hän Afrikan itärannikolta kaakkoista
ilmansuuntaa kohden hakemaan uutta eteläistä mannerta. Hän saapuikin
noin 42 eteläisen leveysasteen kohdalla erään maan luokse, jonka hän
nimitti _Van Diemenin maaksi_. Viipymättä siellä sen enempää jatkoi hän
matkaansa ja saapui maahan, jossa hän tapasi ruskea-ihoisia,
karkeaäänisiä asukkaita. Niitä ilmestyi kohta laivaankin, jossa sitten
ryhdyttiin molemmin puoliseen vaihtokanppaan, vaan kun Tasman lähetti
muutamia miehiään rannalle, tapettiin heistä siellä kolme ilman mitään
syytä. Tasman nimitti tämän löytämänsä maan Statenlandiksi, joka
nimitys sittemmin vaihdettiin _Uudeksi Seelanniksi_. Samalla matkalla
kävi Tasman myöskin Tonga- eli Ystävyyssaarilla. V. 1664 teki hän vielä
tutkimusmatkan Uuden Guinean rannoille, mutta siitä matkasta ei paljon
tiedetä, syystä kuin hänen päiväkirjansa hukkuivat. -- Hollantilaisista
matkustajista puhuessa on vielä mainittava _Roggeven_, joka v. 1722
löysi Pääsiäissaaren, Palliserin saaren y.m.
Seitsemännellätoista vuosisadalla alkavat myöskin Englantilaiset
tehollisen vaikutuksensa meriliikkeen alalla. Heidän satamistaan
purjehti vuosittain rohkeita merimiehiä kaukaisille vesille ja
syrjäyttivät siellä vähitellen kaikki muut laivaliikkeen harjoittajat.
Ensi alussa oli Englantilaisten meriretkillä kuitenkin sotainen, jopa
merirosvouksenkin tapainen luonne, johon oli suurena syynä sekin, että
heidän merimiestensä usein täytyi henkensä uhalla puolustaa itseään
muiden kateellisten valtain purjehtijoita vastaan. Mutta vähitellen
muuttuivat asiat. Euroopan muut kansat huomasivat ett'eivät he voineet
vetää vertoja Englannin merivoimalle; se varttui sen vuoksi
varttuumistaan, jopa antautui viimein rauhallisen tutkimuksenkin
palvelukseen.
Englantilaisten tieteelliset matkustukset Tyynessä meressä alkavat
kuitenkin vasta 18 vuosisadan toisella puoliskolla. V. 1764 purjehti
_Byron_ hallituksen toimesta Tyynelle merelle tehdäkseen siellä
tutkimuksiansa, joista ei kuitenkaan tärkeämpiä seurauksia ollut. Kohta
sen jälkeen varustettiin uusi retki _Wallis'in_ johdolla v. 1766.
Purjehdittuaan Magellan'in salmen läpi saapui hän Vaarallisille eli
Pomotusaarille ja sitten _Tahitiin_, jonka asukkaat ottivat tulijoita
ensin kivienheitolla vastaan, vaan huomattuaan miten mahtavia
muukalaiset olivat, muuttuivat nöyriksi, ystävällisiksi ihmisiksi. --
Hiukan myöhemmin kävi myöskin Ranskalainen _Bougainville_ Tahitin
saarella ja antoi siitä kotiin palattuaan viehättävän kertomuksen.
Mutta kaikkien näiden retkien kautta ei saatu kuitenkaan ratkaistuksi
tuota suurta kysymystä uuden eteläisen mantereen olemisesta. Tosin oli
moni jo Tasmanin retkien jälkeen ruvennut epäilemään koko juttua, mutta
ennenkuin epäilys muuttui varmaksi tiedoksi, tarvittiin Jaakko Cook'in
huolellisia tutkimuksia Tyynessä meressä.
* * * * *
_Jaakko Cook_ syntyi v. 1728 pohjoisessa Englannissa köyhistä
vanhemmista ja sai jo aikaseen tottua työhön sekä ahkeruuteen.
Pienoisena poikana auttoi hän isäänsä, herraskartanon renkiä,
maantöissä, rupesi kolmentoista vuotiaana palvelukseen erään
maakauppiaan myymälään, vaan luopui kuitenkin kohta siitä toimestaan ja
lähti isänsä suostumuksella merille. Ensi alussa sai nuori Jaakko olla
laivapoikana eräässä Englannin ja Irlannin väliä kulkevassa
hiililaivassa, mutta ollen ahkera ja tarkka toimissaan yleni hän ensin
matruusiksi ja sitten laivuriksi. Kun Englanti v. 1755 joutui sotaan
Ranskan kanssa, meni Cook sotalaivastoon, kohosi siellä yliperämieheksi
ja lähetettiin v. 1759 Amerikkaan, jossa hän toimitti tärkeitä
tehtäviä, kartoittaen muun muassa useita tuntemattomia rannikkoja.
Näiden ansioidensa tähden määrättiin hän sodan loputtua v. 1764
New-Foundlandin meri-insinööriksi.
Vaikkei Cook olutkaan nuoruudessaan saanut mitään koulu-opetusta,
oli hän kuitenkin omin neuvoinsa hankkinut itselleen tarkat
tiedot ammattiinsa kuuluvissa asioissa. Mutta varsinaisten
ammattitutkimuksiensa ohessa työskenteli hän myöskin tähtitieteen alalla
ja lähetti v. 1766 Lontoon tiedeseuralle kertomuksen eräästä auringon
pimenemisen tarkastuksestaan, herättäen siten puoleensa tieteellisenkin
maailman huomiota. Sepä seikka vaikuttikin että kun pari vuotta
myöhemmin Englannissa puuhailtiin erästä tähtitieteellistä retkeä Tyynen
meren vesille, pyydettiin Cook'ia semmoisen retken johtajaksi.
Tähtien tutkijat olivat, näet, laskeneet että Venus niminen kiertotähti
joutuu kesäk. v. 1769 kiertomatkallaan maan ja auringon väliin.
Semmoista tapausta pidettiin hyvin tärkeänä tieteelle, sillä sen avulla
oli mahdollinen laskea auringon etäisyyttä maapallostamme. Kun
yleisesti arveltiin että joku Tyynen meren saarista olisi erittäin
sopiva paikka sellaisen tähtitieteellisen tarkotuksen tekemiseksi,
päätettiin sinne lähettää retkikunta, jonka tarkoituksena olisi paitsi
tähtitieteellisiä myöskin maatieteelliset tutkimukset. Tehtävä ei ollut
siis helpoimpia, mutta Englannin amiraliteetti luotti kuitenkin
tarpeeksi Cook'in taitoon ja kokemukseen antaessaan hänelle pääjohdon
"Endeavour" nimisessä laivassa, joka oli varustettu aiottua retkeä
varten.