SISÄLLYS:

Halla.

Kaksi markkaa.

Kesäinen kertomus.

Lompakko.

Kaksi hääiltaa.

Tyhjää varjoa vain.

Surman sijoilla.

Taistelu ja voitto.

Maailmankiertäjä.

Heikkas-ukon romaani.

Halla.

Se oli Esteri nuorimman tytön eellimäinen, ja se oli semmoinen

virmakka, hoikka ja lapsellinen. Moitittiin aina että hän nauroi liian

paljo ja ajatteli liian vähä. Sellainen ominaisuus on monella tytöllä,

niinkauan kuin nuoruuden kevät kestää, mutta sitte seuraa useinkin

säälimätön halla, joka kylmettää juuria myöten kaikki lapsellisuudet,

kaiken hentouden.

Niin kävi Esterinkin. Toimeentulo kotona oli niin tukalaa, se vaati

yhtämittaista raatamista, väsymättömyyttä. Edistyminen oli sula

mahdottomuus, pellot olivat siksi pienet, kiinnitysvelka siksi suuri.

Kiitti Luojaa, että sai ulosteot ja velankorot vuosittain suoritetuksi

ja että sai selvän leivän ravinnoksi. Tavaran kokoomisesta,

vaurastumisesta ei puhettakaan.

Kun Esteri oli viidentoista vanha ja kun vanhimman jälkimäinenkin tytär

jo oli joutunut miehelään, alkoivat isä ja äiti tuon tuostakin

viittailla siihen suuntaan, että he mieluimmin jo luovuttaisivat talon

hallinnon pojalle ja antautuisivat eläkkeelle. He olivat aikansa

seisoneet etumaisina taistelijoina, ponnistelleet, hikoilleet, heillä

oli oikeus jo hellittää, sillä uupumus alkoi tuntua luissa ja

jäsenissä. Nuoremmat ja väkevämmät voimat olivat velvolliset astumaan

heidän sijalleen olemassaolon taistelurintamaan. -- Mutta tuon Esterin

tähden tarvitsisi kestää vielä; jokunen vuosi, sanoi äiti... se on niin

erilainen, niin ajattelematon ja arkatunteinen. Kun tulee miniä taloon,

niin...

Syvä huokaus keskeytti ajatuksen. Äiti tiesi omasta kokemuksestaan,

mistä merkityksestä hallinnon luovuttaminen tuli olemaan Esterille.

Kahdentoista vuotias Miina, nuorin lapsista, oli toisen luontoinen, ja

se voisi jäädä isän ja äidin hoitoon, jos olot kiertyisi kylmiksi,

mutta Esteri, arkatunteinen ja lapsellinen Esteri, sen kanssa oli

vaikeinta.

Huononpuoleinen vuodentulo joudutti päätöksen toteuttamista. Rukiista

saatiin tuskin viittä jyvää, heinänteko-aikana satoi katkeamatta,

perunoihin tuli rutto. Karjan kustannuksella saatiin velan korot ja

ulosteot suoritetuiksi. Silloin päätös ratkaistiin.

Talon hallinnon saatuaan alkoi poika etsiä sopivaa vaimoa, sellaista,

jolla oli kykyä talon komentoon ja joku summa rahaa. Muuan varakas

torpantyttö osoitti taipuvaisuutta. Kosija, kahdenkymmenen vuotias

nuorukainen, ajoi asiaansa tulisesti, sillä saalis oli verrattain

oivallinen. Tytön myötäjäisrahoilla voisi lyhentää kiinnitysvelkaa

ainakin puolet, rahojen lisäksi tuli vielä muutakin irtainta samassa

suhteessa. Onnekkaampaa naimista ei poika ollut uneksinutkaan.

Kun talon luovuttamisesta oli kulunut vuosi umpeen, pidettiin häät. Ne

eivät olleet loistavat, mutta hupaiset ne siltä olivat. Seitsemäntoista

vanhalla Esterillä, joka oli morsiustyttönä, oli uusi, tiiliruskea

pukine yllään. Väri ei tosin soveltunut tilaisuuteen, mutta hänellä ei

vielä ollut kunnollista mustaa pukinetta eikä hän siitä ensinkään

pahoitellut. Häissä ei ollut ketään isoisia eikä siis mitään

silmäänpistävää eroa näkynyt hänen ja muiden vieraiden vaatteusten

välillä.

Sitte alettiin elämään uusissa oloissa. Esteri, joka vilkkaalla

mielikuvituksellaan oli toivonut naimisen johdosta mahdollisia ja

mahdottomia, pettyi heti ensimmäisinä päivinä. Veljen vaimo tosin

puheli hänelle ystävällisesti ja nauroikin joskus mukana, mutta hänen

käytöstavassaan oli jotakin, joka pidätti Esteriä pääsemästä häntä

aivan lähelle. Heidän välilleen ilmaantui ensi hetkistä saakka

jonkinlainen juopa, ja juopa kasvoi ajan mukana yhä jyrkemmäksi.

Veljenvaimon läheisyydessä tunsi Esteri itsensä araksi, yksin ollessa

painui hänen mielensä alakuloiseksi. Toisinaan tuntui kaikki niin

oudolta, vieraalta, tuntui koko olo ja elämä ihka toisellaiselta kuin

ennen, jolloin isä ja äiti vielä ohjasivat talon komentoa, jolloin veli

vielä oli naimatonna. Epäillen että hänessä itsessään ehkä löytyi

suurin syy, koetti Esteri entistä hartaammin saavuttaa veljensä vaimon

ystävyyttä ja rakkautta. Mutta jota enemmän lämpöä hän osoitti

puoleltaan, sitä enemmän kylmyyttä ja jäykkyyttä niitti hän

vastalahjaksi, sitä kauemmas hän työntyi päämäärästään.

-- Eikö sitä naineenakin saa olla iloinen? virkkoi hän kerran veljensä

vaimolle, yritettyään turhaan sulattaa tämän kylmyyttä ja jäykkyyttä.

-- Saa kyllä olla iloinen, mutta ei saa olla harakkamainen, kuului

vastaus.

-- Harakkamainen!... Esteri loukkaantui syvästi. Hän ei enää koko

päivänä nauranut eikä puhunut turhia.

Vähitellen muuttui hän epäileväksi ja epäröiväksi, ja yhtämittainen

ristiriita rupesi vallitsemaan hänessä. Hän olisi mielellään ollut

iloinen ja entisen tapainen, mutta hän ei ollut enää milloinkaan varma,

oliko ilo paikallaan tai ei. Veljenvaimon kasvojen ilme peräytti hänen

naurunsa, vieras ja outo ilma, joka tuntui täyttävän entisen rakkaan

kodin, ikäänkuin kahlehti hänen vasituiset ja luontaiset taipumuksensa.

Töiden ja askareiden johdosta alkoi myöskin sadella muistutuksia hänen

osalleen. Kun hän teki jotakin oman älynsä mukaan, sanoi veljenvaimo

heti, ettei se työ lainkaan olisi kiirehtänyt, joku toinen muka

oli tärkeämpi, kiireellisempi. Mutta jos Esteri epävarmuuden

silmänräpäyksenä tiedusteli töiden suhteen jotakin, kuului heti

vastaus, että suuren tytön toki pitäisi tietää sellainen asia

kysymättäkin.

Miinaa veljenvaimo usein kiitteli maasta pilviin. Esteri ei ensin ollut

ymmärtää noita kiittelemisiä, mutta pian oppi hän käsittämään, että ne

olivat moitetta hänelle. Tarkka ja taidokas Miina, josta tulee kelpo

nainen, merkitsi että hän oli typerä, taitamaton, ettei hänestä muka

milloinkaan tule kunnon ihmistä.

Ilmi riita ei voinut jäädä tulematta, jo ensimmäisenä talvena se

puhkesi. Veljenvaimo meni erään kerran vettä ammentamaan, tuli sitte

porstuan rappusille ja tiuskasi Esterille, että tämä muka kiusalla

viivytteli tuloaan ja antoi hänen seistä pyryssä ja pakkasessa. Esteri

sieppasi korennon ja kiirehti kaivolle.

-- Vielähän tuo vesi läikkyy saavissa... sinulla on vaan erinomainen

halu purra minua.

Ensimmäinen sananvaihto johti pian toiseen ja kolmanteen. Esterillä oli

tunteellinen sydän, joka pian loukkaantui, mutta yhtä pian unhotti ja

antoi anteeksi. Veli huomasi epäsovut piankin ja teki kaikki minkä

kykeni, rakentaakseen sovintoa.

-- Se on Esteri aina ollut sellainen ajattelematon ja erillainen muita,

sanoi hän vaimolleen.

-- Ja häijynsekainen, lisäsi tämä... sitä ei ole opetettu eikä

kasvatettu.

-- Ei se varsinaisesti häijy ole, ei lähimaihinkaan, on vaan muuten

sellainen.

Veli koetti puolustaa parhaan mukaan sisartaan. Esteriä hän sitte

kahdenkesken kehoitti rupeemaan aikavaksi, järkeväksi, heittämään pois

turhat lapsellisuudet ja loukkaantumiset kaikista pikku-asioista j.n.e.

Kesällä sattui viiltävämpi loukkaus. Esterillä oli kolme kanaa, joista

hän sai tulot itselleen. Veljenvaimo ruokki kerran omia kanojaan, ja

Esteri, jolla ei ollut tahallista vakoilemisen aietta, sattui sivulta

näkemään, miten ruokkija potkaisi hänen "Heleenaansa", kun sekin juoksi

noukkimaan leivän muruja. Seuraavana päivänä asetti Esteri kanansa

pärekoppaan, vei ne kylään. Oli kuullut että eräästä talosta,

jonka tyttären kanssa hän oli läheinen ystävä, oltiin hankkeissa

lähteä kaupunkiin. Kotiin palatessa sitte raskas mieli puhkesi

kyyneleihin. Hän istui kivelle ja itki ensimmäiset viljavat kyyneleet

neito-ijässään, itki jotta hoikka vartalo vapisi ja nytkähteli.

Syksyllä ryhtyi veljen vaimo kankaankudontaan. Hänen, Esterin ja Miinan

piti saada uudet talvipukineet. Veli oli tuonut loimet kaupungista,

paljon puhetta ja touhua oli pidetty asiasta. Kun kutojan ja Miinan osa

oli kudottu, tuli Esterin vuoro. Silloin kangas muuttui asulleen,

raidat olivat rumia, samoin värikin. Kangasta poikki leikatessa

kieltäysi Esteri jyrkästi huolimasta osaansa.

-- Miksi et huoli? kysyi veli, joka ei tiennyt kesällisestä tapauksesta

mitään ja joka luuli siskonsa ja vaimonsa elävän sulimmassa sovussa.

-- Muuten vaan... minä kudotan Einolan Katrin kanssa...

Kun veli pääsi syyn perille, torui hän vaimoaan siitä, ettei tämä ollut

kutonut samanväristä ja -raitaista kangasta Esterille kuin

itselleenkin.

-- Turhaa sisuttelemista, vastasi vaimo... kangas on yhtä hyvää ja

lujaa, mutta Esteri on sellainen toranrakentaja ja...

-- Mutta väri ja raidat, eihän ne kuitenkaan ole...

-- Väri ja raidat, Jumalan nimessä... ottakoon sitte Esteri minun

osani, hänelle se kai kuuluu ansiosta, minä saan elää ja olla

armopaloilla. Sellainen rikas neito...

-- Ei se kuulu asiaan.

-- Mutta se kai kuuluu asiaan, että sinä ja Esteri saatte kiusotella

minua mielin määrin. Eihän minusta ole ollut mitään hyötyä talolle,

Esterin nojallahan tässä on päästy kai jaloille...

Veli sai sellaisen läksytyksen, että hän suuttui koko kangasrettelölle.

Kun ei Esterille kerran kelvannut oma osa eikä kutojankaan, niin sai

olla kelpaamatta.

Einolan Katrin kanssa toimitti Esteri kangasta itselleen. Hänellä oli

monivuotiset säästöt kanahoidosta tallessa mustaa pukinetta varten. Sen

teettäminen sai siirtyä tuonnemmaksi.

Yhä apeammaksi muuttui hänen mielensä, yhä varjokkaammaksi kävi kodin

entinen kirkas ilma. Ei tullut enää Esterin huulilta tyhjiä nauruja, ei

rinta enää riemastunut turhista, elämän todellisuudella oli siksi kovat

kourat.

Kotoa lähteminen pois pälkähti sitte ajatuksiin, tyynnyttäen mielen

muutamiksi hetkiksi petolliseen onnentilaan. Hän lähtee pois

synnyinkodistaan eikä palaa takaisin milloinkaan, lähtee kylmänä,

ylpeänä, huokaustakaan huokaamatta.

Mutta sitte tuli kysymys, minne hän lähtisi, mitä tarkoitusperää kohden

hän suuntaisi. Hänellä ei ollut mitään kokemusta, ei taidon alkeita, ei

ystäviä, ei ohjaajia. Kansakoulun käyneillä oli niin monta uraa

avoinna, mutta hänpä ei ollut käynyt tuntiakaan kansakoulua.

Kirjoitusta hän osasi lakea, siinä kaikki hänen taitonsa ja tietonsa.

Unelma murskautui pian.

Suosioon pääsemistä ja ystävyyden saavuttamista ei hän enää

yrittänytkään, veljenvaimo oli siksi kylmästi ja tylysti kohdellut

häntä... oli armottomasti viskannut luotaan, mitä pyhintä ja kalleinta

hänellä oli tarjottavaa: lämpimän, puhtaan ystävyyden.

Jos hän olisi rikkonut jollakin tavoin, olisi asia ollut

selitettävissä, mutta hän ei tiennyt tahallisesti mitään loukkaavaa

tehneensä, ei pienintäkään. Mistä sitte tuo kalpeus häntä kohtaan? Ja

tuo sietämättömyys, joka oikein huokui veljenvaimon koko olennosta. Se

oli kerrassaan käsittämätöntä. Oliko se sitä lajia ihmistä, joiden

täytyy välttämättä saada vihata. Sehän olisi hirmuista. Vai olisiko

hänen köyhyytensä yksinomaan syynä kaikkeen?

Ehkä, ehkä...!

-- ... Ja mieti asiaa tarkoin, virkkoi lipeäkielinen Sanna, joka oli

ijässään monta taipumatonta tyttöä taivuttanut... se on Vanhalan Kalle

varakas isäntä... ei eläkevanhuksia, ei velkoja, talo hyvässä kunnossa,

kiiltokarvaiset hevoset, aitat täynnä eloa ja tavaraa, mieti asiaa

tarkoin ennenkuin kiellät.

Esteri tunsi kylmiä väreitä sydämmessään... häntä oikein pelotti pelkkä

ajatuskin tulla Vanhalan isännän vaimoksi.

-- Se on niin vanha, ja sillä on ollut sen Anninkin kanssa...

-- Tuommoisia viitsit mainitakaan. Mikä vanha se on Kalle? Vasta

neljänkymmenen vaiheilla, mies paraassa miehuudessaan. Ja tuo Annin

asia, se ei talon isännälle merkitse kahta kolikkoakaan.

-- Mutta se on niin ilkeätä.

-- Jäisivät maarkin tytöt naimatta, jos tuollaisista piittaisivat.

Miehillä semmoisilla kuin Vanhalan isäntä, on aina oma arvonsa, ei sitä

kukaan pidä muistissa, mitä silloin tällöin on tapahtunut. Eikö olisi

lystiä heilua varakkaan talon emäntänä? Eikö?

Esteri tunsi ohimojensa kuumenevan. Päästä pois veljenvaimon silmien

alta, päästä emännäksi varakkaasen taloon, jossa saa käskeä ja komentaa

ja jossa ei tarvitse alituiseen pelätä väijyviä silmiä, olisi siinä

kostoa. Mutta toisaalta sellainen pisamakasvoinen, ryppyinen mies kuin

Kalle. Ja se Annin asia ja ne entiset, joista maailma on kohissut...

-- En minä tiedä, ei taida sopia... kylmät väreet soutivat taasen

Esterin sydämmessä.

-- Hupsu tyttö, millaisia puhelet, se sopii niin mainiosti.

-- Miten se Kalle on tullut minua ajatelleeksi, tuskinhan me olemme

sanaa vaihtaneet.

-- Se on nähnyt sinut aina milloin olet käynyt Einolassa... ja se on

ruvennut mieltymään.

-- Ei se taida sopia, kaikki ihmiset nauraisivat... enkähän minä tunne

Kallea kohtaan...

-- Hupsu tyttö, mitä puhelet. Kotonasi olet viidentenä pyöränä

vaunuissa, mutta Vanhalan emäntänä...

Veljenvaimon tiukoilemiset, hänen äänensä kiusallinen sointu, hänen

kylmyytensä, häijyytensä, kaikki kuvautuivat äkkiä Esterin silmien

eteen. Ja samassa iski kova kostonhalu hänen sydämmessään. Ohimot

kuumenivat, mieleen kertynyt katkeruus vapisutti kättä. Jos hän

kiusallakin...

-- No, tulkoon sitte, eihän ne voi muuttua huonommiksi minun päiväni.

Hän nousi ylös ja lähti kiireesti astumaan kotia kohden. Hän oli

paluumatkalla Einolan Katrin luota.

Kotiin saavuttuaan sulkihe hän kamariinsa... koetti tyynnyttää mieltään,

mutta koetus ei ensinkään luonnistunut. Kylmä ahdistus, jommoista ei

hän ennen eläissään ollut tuntenut, kouraili häntä... hän ei saanut

kyyneleitäkään tulemaan. Pelastettu ja -- kuitenkin perikadossa, soi

alati hänen korvissaan.

Iltakin oli jo kulunut niin myöhälle, ettei hän voinut lähteä Einolan

Katrin luo, kuulemaan sen mielipidettä. Einola oli Vanhalan naapuri,

Katri oli ainoa lapsi. Sillä oli jo salasulhanenkin, pulska,

samanikäinen poika. Katri varmaankin hämmästyisi, kun kuulisi että

hänestä ja Vanhalan Kallesta tulee pari.

Mutta se ei saa tapahtua, ei elämän päivinä. Jo seuraavana päivänä

lähtee hän Einolaan ja lähettää peräyttämisilmoituksen Sannalle. Hän

tekee sen ihan varmaan, vetelästä suohon, kovan onnen päiviltä

perikatoon ei hän syökse itseään, ei, ei...

Vasta aamupuolella nukahti Esteri, mutta uni oli levotonta, rauhatonta.

Kun hän aamulla heräsi, vallitsi sellainen sekavuus ja hämminki hänen

sydämmessään, ettei hän osannut päättää sinne eikä tänne. Toisin

silmänräpäyksin päätti hän jyrkästi peräytyä, toisin silmänräpäyksin

asianhaarat tuntuivat väkisin työntävän hänet miehelään.

Einolaan meno siirtyi tuonnemmaksi.

Veljenvaimon kanssa syntyi sanailu aamuaskareita tehdessä. Tähän saakka

oli Esteri tavallisesti vaiennut tai korkeintaan lausunut jonkun

miedon, mielipahaa ja loukkausta ilmaisevan sanan, mutta nyt ei hän

enää voinut niellä harmiansa.

-- Sinä olet torpasta kotoisin ja omaa lajiasi... mutta minä olen

perintötalon tytär.

Samassa viskasi hän kädestään jotakin lattialle, otti lypsysangon ja

riensi karjatarhaan. Siellä hän kyllä katui sanojaan, mutta anteeksi

pyytämään ei hän mennyt. Ennen veljen naimista oli hän rakastanut

kaikkia ihmisiä, ihana sopusointu oli vallinnut hänen ja koko maailman

välillä, mutta tuo vieras olento oli kahden vuoden aikana joka päivä

kylvänyt myrkyllisiä vihan siemeniä hänen sydämmeensä, ja nyt alkoi

kylvö tuottaa satoa, kasvullisuutta. Viha ja katkeruus oli herättänyt

vastavihaa ja katkeruutta, samalla kuin viha heräsi hänen sydämmessään,

oli häneltä ryöstetty kaikki elämän rikkaus ja onnellisuus, niin ettei

ollut jälellä muuta kuin katkerat tunteet.

Lauantai-illalla tuli Vanhalan isäntä puhemiehen kera tuomaan kihloja.

Naimiskauppa oli sillä päätetty. Heti kosinnan jälestä alkoi

veljenvaimo lähennellä Esteriä. Jäykkyys suli, entinen kylmyys vaihtui

lämmöksi, hymyilevä nauru ja ystävälliset sanat tulivat kuin itsestään;

Mutta Esteri työnsi hänet ylenkatseellisesti luotaan pois. Tarjottu

ystävyys tuli liian myöhään.

Pari viikkoa ennen häitä teki veljenvaimo viimeisen kokeen. Esteri

istui käsi poskella ja mieli kylmänä, kun kokeilija ilmaantui kamariin.

-- Unhotetaan pois entiset ja ruvetaan ystäviksi.

Esteri tunsi poskensa kuumenevan. Hän alkoi viheltää, kuten ennen onnen

aikoinakin oli tavannut tehdä. Tuo ihminen oli lopultakin vihannut

häntä köyhyyden tähden. Ja nyt kun hänestä tulee Vanhalan emäntä, nyt

se kehtaa tulla tarjoomaan ystävyyttään. Säälittävä olento.

-- En minä unhota milloinkaan sinua, herttainen kälyni, vastasi Esteri

purevan ivallisesti... Kiitos vain kaikesta hyvyydestäsi näinä kahtena

vuotena... niitä lie soma muistellaksesi. Ystävyyttä ei minulla, ikävä

kyllä, ole varaa tarjota, olen siksi köyhä...

-- Sinä olet tullut ylpeäksi, kovin ylpeäksi, kun pääset

talonemännäksi.

-- Hyvänen aika! huudahti Esteri naurusuin ja viattoman näköisenä.

Talostahan minä itsekin olen, enhän minä torpasta ole.

Esteri käytti terävintä asetta mitä hänellä oli. Ei mikään koskenut

veljenvaimoon niin kiusallisesti ja ärsyttävästi, kuin muistutus että

hän oli torpasta syntyisin.

Häät pidettiin syyskesällä Vanhalassa. Päivä oli lämmin ja sees. Esteri

lähti jo aamupäivällä kotoa, sanottuaan jäähyväiset vanhemmilleen,

siskolle ja veljelle, jotka tulivat vasta myöhemmällä häätaloon. Ei

yhtään kyyneltä tullut hänen silmäänsä hyvästi jätellessä, mutta kun

hän sitte tienkäänteessä loi silmäyksen synnyinkotiinsa, syöksähtivät

kuohuvan runsaat vedet silmiin. Siinä oli lähde lähellä, Einolan Katri

pysäytti hevosen, Esteri juoksi tuttua polkua myöten lähteelle ja pesi

sen kirkkaalla vedellä kyyneleensä pois. Ne olivat viimeiset hänen

neitoijällään.

Vihkijäistilaisuudessa osoitti hän erinomaista tyyneyttä. Selvällä ja

kuuluvalla äänellä luki hän vihkivalan sanat, kasvoilla ilmeni

sellainen tylsyys, että äiti ja omahiset imettelivät. Ensin mainittu

varsinkin oli pelännyt, että Esteri kadottaisi tyyneytensä ja tekisi

jonkin ajattelemattomuuden.

Turha pelko. Yhdeksäntoista vuotias Esteri käytti koko illan itsensä

niin järkevästi ja arvokkaasti, kuin konsanaankin täysin kehittynyt

nainen. Ei näkynyt merkkiäkään entisestä tytönhoikaleesta, joka kolme

vuotta taaksepäin oli ajellut perhosia takaa ja joka väliin aamusilla

pistäytyi pihlajaan kukkumaan käkenä varsin sitä varten, että sai aimo

torut vanhemmiltaan.

Ihmiselämän ankarat hallat toisinaan kylmettävät ihmeen pian

lapsellisuudet pois. Esterikin kypsentyi parissa vuodessa järkeväksi

naiseksi -- -- --

Kaksi markkaa.

Oli ihan sääntönä, että Selmi oli kaikessa etevämpi Sakua, olipa sitte

kysymyksessä läksyjen oppiminen tai kujeileminen tai pieni kähmäkkä

ylemmän kansakoulun poikien kanssa, sillä semmoistakin sattui väliin

viikon päivinä. Selmiltä kävi kaikki niin liukkaasti, luontevasti ja

niin ruton somasti... Ja sillä oli sellainen nopea käsitys- ja

toimintakyky, sellainen liukkaus ja taipuvaisuus kaikkeen, että oikein

veti ihmeeksi toisinaan. Saku oli hitaampi ja kankeampi eikä häneen

pystynyt ensi nyhjäyksellä mikään asia, mutta sitte kuin pystyi, sitte

pysyi lujassa.

Kehityksessä ei kuitenkaan sattunut suurtakaan eroavaisuutta. Selmin

oppiessa tuntemaan aakkoset, oppi Sakukin, ja vaikka ensin mainittu

usein keikkui jo kukkulalla, viimemainitun vielä hikoillessa mäen

keskivaiheilla, pysyttiin kuitenkin rinnakkain. Sillä Selmin työhön

tuli kernaasti aukkoja ja vuotopaikkoja, mutta Saku teki kypsiä jälkiä

eikä hänen tarvinnut milloinkaan tehdä samaa nousumatkaa kahdesti.

Hyviä ystäviä he olivat, huolimatta luonteiden vastakkaisuuksista ja

huolimatta siitä, että Saku oli pyöreä ja varteva, Selmi solakka kuin

orava. Alempaa kansakoulua he yhdessä kävivät, asuivat samassa talossa,

poimivat kesäisin yhdessä marjoja, onkivat ahvenia, tekivätpä yksissä

tuumin pieniä kepposiaankin, semmoisia vähäpätöisiä, joihin alemman

kansakoulun oppilaat kykenevät. Molempain vanhemmat kuuluivat

työväestön luokkaan. Selmin isän suonissa juoksi vilkas pohjalaisveri,

Sakun vanhemmat olivat hiljaista Hämeen kansaa. Miten oltiinkaan

maailmassa risteilty, niin kaupunkiin oli vetänyt kummankin perheen

tie, ja samaan taloon jouduttiin asumaan, samoja portaita polkemaan.

Saku piti toveriaan kovin suuressa arvossa, mutta pyrki sentään

kaikessa sen rinnalle. Ja syntyi siten monta olantakaista ponnistelua,

sekä koulupiirissä että sen ulkopuolella. Noin ylimalkaan onnistui Saku

ponnisteluissaan mainiosti; ei sattunut useinkaan, ettei hän olisi

tänään osannut sitä, minkä Selmi osasi eilen, olipa se sitte kujeilujen

alalla tai läksyjen oppimista.

Kerran -- koulut eivät silloin vielä olleet alkaneet -- kihmelteli

Selmi kaduilla, mutta toveri ei ollut mukana. Raatihuoneen lähellä

koikkasi hän kappaleen matkaa yhdellä jalalla, silmitteli ylös

korkeuteen sekä alas leipurin rappuja kohden. Oli satanut pari päivää,

katukäytävien laiteilla oli liejua. Tultuaan raatihuoneen taakse näki

Selmi liejussa jotakin valkoista ja välkehtivää. Mitähän se mahtoi

olla? Jospa tarkastaisi toisella silmällä. Tönkäys isolla varpaalla,

niin välkehtivää esinettä tuli enemmän näkyviin. Ja kaikki mitä tuli

näkyviin, oli pyöreätä ja kirkasta.

Mitä tämä merkitsi?

Ja Selmi kumartuu, silmät kirkastuvat, iloinen hämmästys täyttää hänet

korvalehtiä myöten. Välkehtivä esine on markka, hopeamarkka. Selmi

heittää pari kuperikeikkaa ja lähtee vilistämään kotia kohden kuin

pikajuna.

Kotona syntyy aika ilot. Äiti ottaa rahan käteensä, vakuuttaen että se

on selvä hopeamarkka, nuoremmat siskot ja veikot joutuvat kokonaan

ymmälle. He käsittävät, että jotakin erinomaista ja tavatonta on

tapahtunut, ja he ryntäävät äidin ympärille, huutaen: markka, markka,

anna minulle...

-- Mutta missä on Alasen Saku? Tuolla tikapuilla keljottelee; ei tiedä,

poika parka, vielä koko seikasta. Mitähän sanoo, kun...

-- Saku, tule tänne, huutaa Selmi innoissaan rappusilla.

Saku nousee seisomaan ja silmittelee alas. Tekisi mieli laskeutua

suorana kuin seiväs tikapuita myöten pihamaalle, mutta askeleet ovat

hirmun leveitä; ei ole jaloissa mittaa astua sellaisia.

-- No, Saku, tule pian, huutaa Selmi kärsimättömästi ja puolittain

äkäisesti.

Jo käsittää Saku, että on jotakin kysymyksessä, jo alkaa hän kiepottaa

itseään alas aika nokkelasti. Saapuu huutajan luo, astuu sisään

punakkana ja pyöreänä.

-- Näetkös, mikä tämä tässä on, virkahtaa Selmi verrattomalla

äänenpainolla ja ottaa rahan esille.

-- Markkahan tuo on, vastaa Saku kylmästi... olen maar minä nähnyt

isällä ja äidillä...

-- Niin, keskeyttää hänet Selmi... mutta onko sulla itselläsi,

poikanen, milloinkaan ollut tällaista?

Saku alkaa aavistaa jotakin; hänen silmänsä suurenevat eikä hän saa

sanaa suustaan.

-- Onko ollut milloinkaan sinulla tämmöistä pyöreätä?...

-- Ei, eipä minulla vielä, vastaa Saku vihdoin nolosti ja kankeasti.

-- Ei suinkaan, ei... mutta tämä, jonka tässä nyt näet, on mi-nun

mark-ka-ni.

-- Jokohan tuo nyt on?

-- No, kysytään äidiltä. Kenen on tämä markka, äiti?

-- Sinun, lapsikulta.

-- No, nytpähän kuulit. Joko alat uskoa, vai vieläkö intät vastaan?

-- Enhän minä enää... miten sinä?...

-- No, näeppäs, minä olin onnenpoika, minä löysin sen.

-- Mistä?

-- Raastuvan takaalta. Äiti pani minut viemään sukkia Veikkoselle.

Kalle ei ollutkaan kotona, oli lastuja noutamassa Peliinin uudelta

rakennukselta. Minä tuumasin myöskin mennä sinne. Tulin raastuvan

kohdalle, tulin ohitse. Hih-hei, kadulla kiiltää ja välkkyy jotakin.

Minä varpaalla koskettamaan. Hih-hei, se oli markka, poikaseni, joka

kiilti ja välkkyi kuin aurinko, tuo sama markkanen, jota sormesi nyt

koskettaa.

Saku hengittämättä kuunteli Selmin juttua.

-- Minäpä en ensin tahtonut uskoa silmiäni, luulin että se oli tinaa

tai jotakin muuta, mutta...

-- Olikin hopeata. Eiköhän mennä katsomaan sitä paikkaa, minä tahtoisin

nähdä...

-- Mennään vaan... ja pojat juoksemaan raastupaa kohden.

-- Tuossa on kämmenen kuva, sanoi Saku, kun olivat tulleet paikalle ja

Selmi oli osottanut kohdan, missä markka oli maannut.

-- Minä heitin siinä lystikseni pylläkän... tuossa noin näet ison

varpaan sijan, siinä kohden se kiilsi ja siihen minä tonkasin.

Saku oli varsin huumautunut ihmetapauksesta. Kotiin tultuaan näytti hän

nololta sekä entistä totisemmalta. He olivat olleet Selmin kanssa tähän

saakka jokseenkin tasa-arvoisia, mutta nyt oli tasa-arvoisuus saanut

pahan kolauksen. Selmi oli kohonnut arvaamattomaan kunniaan, josta

kunniasta hänellä, Sakulla, ei ollut kynnen vertaakaan osaa.

Tasa-arvoisuuden laita markka-asian jälkeen oli noin ja näin. Muut ne

vielä lietsoivat tuota alemmuuden tunnetta parempaan eloon. Puhuivat

ihmetyksellä Selmin löydöstä ja lausuivat ihmetyksen ohessa koreita

kehusanoja. Isäkin teki siten. Työstä kotiin tultuaan ja illallista

syödessään, hiipi Saku hänen polviensa lähelle ja virkkoi:

-- Kuulkaahan, isä.

-- No, mitäpä nyt?

-- Yläsen Selmi löysi tänään markan.

-- Oh-hoh, sepä vasta peijakasta. Mistä löysi?

-- Raastuvan takaalta.

-- Oh-hoh, sitäpä oli vikkelä veitikka.

Yöllä näki Saku unia markasta tuhansissa eri muodoissa. Hän oli milloin

löytävinään sadottain markkoja, milloin taas kadottavinaan ne. Aivan

aamulla, kun hän jo oli hereillä ja silmät auki, alkoi hän tulisella

innolla penkoa sänkyvaatteita.

-- Saku, mikä sinun nyt on? kysyi äiti.

-- Se markka putosi tänne, se hopeamarkka.

Äiti rupesi nauramaan ja silloin Saku selvisi unenpyörryksistä. Mutta

alemmuuden tunne ei laannut kiusaamasta, ahdistamasta. Hän ei ollut

enää Selmin vertainen, ei omissa silmissä eikä muidenkaan silmissä, hän

oli jäänyt takapajulle aimo matkan.

Päivemmällä tarkastettiin löytömarkka perinjuurin, luettiin

kirjoitukset, numerot, koetettiin sen helähdystä eikä mieli tahtonut

ensinkään väsyä ihmettelyihin.

Iltapuolella meni Saku lastuja noutamaan Peliinin uudelta, tekeillä

olevalta rakennukselta. Joku hämärä tunne sanoi hänelle, ettei muu kuin

luja ponnistus voinut nostaa häntä alemmuuden tilasta Selmin tasalle.

Siten oli ennenkin ollut, siten oli nytkin. Ponnistus, luja ponnistus

tarvittiin taasen tehdä. Markan löytäminen oli elin-ehto hänelle, jos

ei mielinyt tykkänään takapajulle jäädä. Hämärän tunteen ohjaamana

alkoi Saku tarkkaan tirkistellä jalkoihinsa, sekä meno- että

paluumatkalla. Jos sattuisi että hänkin löytäisi... Mutta eipä sattunut

sinä päivänä eikä vielä seuraavanakaan. Luonteensa mukaisesti rupesi

Saku ponnistelemaan yhä kovemmin. Minne menikin ja mistä tulikin, aina

asteli hän etunojassa, aivan kuin olisi ottamaisillaan kadulta jotakin.

Lehtorin perhe asui aivan vastapäätä, ja rouva, joka tunsi Yläsen ja

Alasen väet, tuli kummiinsa, kun ensi kerran näki Sakun etunojaisena

kävelevän katua.

-- Mitä tuo Alasen Saku noin kurottaa kaulaansa? kysyi hän

palvelustytöltään, kun torilta palatessaan kohtasivat Sakun kadulla.

-- Tiesi häntä, vastasi palvelustyttö. Yksikö kuje ja vehe niillä on?

Mutta lehtorin rouva, tavattuaan Sakun vielä toisen ja kolmannen kerran

etunojaisena astelevan kaupungilla, rupesi utelemaan asiaa tarkemmin,

ja kun sai kuulla Yläsen Selmin rahalöydöstä ja löydön vaikutuksesta

Alasen Sakuun, niin vedet silmiinsä nauroi rouva. Mutta Saku

jatkoi yhä ponnistelujaan, huolimatta pienistä vastoinkäymisistä

ja hullunkurisuuksista, joihin ponnistelut johtivat. Eräänä

sunnuntai-ehtoona, jolloin kuu valaisi taivaalla, tuli hän kadun

kulmaukseen eikä huomannutkaan etunojaisen asentonsa vuoksi, että

kulmauksessa seisoi pitkäsäärinen leipurin sälli mielitiettynsä kanssa.

Saku puksautti suin päin rakastaviin, ja sälli suuttui ja tiuskasi:

-- Sen herhiläinen, kun pusket ihmisiin kadulla.

Surkeita pettymyksiäkin sattui. Ponnistellessaan joutui Saku kerran

pormestarin puutarhan kohdalle. Pisteaidan juuressa kiilti jotakin

valkoista. Sakun silmät osuivat huomaamaan sen, sydän alkoi lyödä

tiheästi, ja hän juoksi kuin nuoli valkoista, kiiltävää kohden. Tuli

lähelle, kumartui ottamaan. Mitätön paperipalanen se vain oli -- ja

itku tahtoi tunkeutua Sakulle kurkkuun. Niin vähälle jo veti ja

kuitenkin...

Tuota kesti viikon päivät, ehkä hiukan enemmänkin. Eräänä

sunnutai-iltapäivänä asteli Saku laiturilta kotia kohden, kumaraisena

ja etunojaisena. Samaan aikaan läksi lehtori rouvineen huvimatkalle.

Rouva näki Sakun Pitkälläkadulla ja tunsi hänet jo kaukaa.

Kadunristeyksessä seisahti Saku ja näytti ikäänkuin miettivän, mikä

kulkureitti olisi onnellisempi. Mutta pian hän teki ratkaisun; lähtien

astelemaan suoraan huvimatkailijoita vastaan. Asteli etunojaisena,

kumaraisena ja vilkuili sivuilleen.

-- Kuulehan, Alfred... ja rouva pysäytti miehensä ja rupesi vilkkaasti

puhelemaan. Rouvan puhellessa levisi makea hymy lehtorin kasvoille,

ja hän otti rahakukkaronsa esiin, etsi markan ja pudotti sen

katukäytävälle. Lähti sitte astelemaan rouvineen kadun poikki, ja kun

pääsi vastakkaiselle puolelle, niin jäi paikalleen seisomaan. Mutta

Saku kulki kulkuaan, näkemättä ympärillään mitään, huomaamatta ketään

muita kulkijoita. Ja hän saapui markan lähelle... ja hän pysähtyi ja

näytti ikäänkuin kivettyneen. Hämmästyksen mentyä ohitse syöksähti hän

yhdellä heitolla ottamaan markan. Ja sitte lehtori ja rouva näkivät

pyöreän esineen ponnahtavan pari kyynärää ylös ilmaan, ja ponnahduksen

jälestä näkyi pieni vilaus jostakin pallomaisesta kappaleesta, joka

livisti, kiiti ja suhahti näköpiiristä pois kuin vihellys -- -- --

Selmi oli pihalla, Sakun joutuessa kotiin.

-- Missä olet ollut koko iltapäivän?

-- Enpähän juuri missään. Saku asettui nojaan tikapuille.

-- Tule heittämään nappia.

-- Tokkopa tuota viitsii... On tässä muutenkin lystiä.

-- Mitä lystiä?

-- No, kun on toinen käsi tällä lailla lakkarissa niinkuin minulla

ja...

-- Tyhjä käsi lakkarissa... mitä suotta visertelet? Käy pois

heittämään.

-- Eipä tiedä, jos on tyhjä... pensaassa on väliin jäniskin ja

poikaset.

Selmi hääräili yksikseen napinheittoa. Saku loikoi selkä nojallaan

tikapuilla, ja hänestä tuntui niin sanomattoman hupaiselta. Selmi ei

tietänyt vielä mitään. Luulotteli, että on mahdotonta kenenkään muun

löytää markkaa. Mutta hänellä oli oikea käsi housun lakkarissa, ja

kädessä oli... no, olipa mitä tahansa, ei siitä tietänyt vielä Selmi.

-- Huonosti sulta käy heitto... en minä noin viitsisi syrjään...

-- Voi sirkan silmät, sinäkö tuota heittäisit paremmin?

-- Heittäisinpä niinkin... tällä lailla minä heittäisin.

Saku kiepsahti tikapuilta alas, kumartui etunojaan, ojensi kätensä,

tähtäsi ja heitti kiiltävän markan nappikuopan pohjalle.

-- Käyppä katsomaan putosiko paikalle.

Selmi oli vilaukselta nähnyt heittoesineen ja hän harppasi parilla

askeleella nappikuopan ääreen. Katsoi ja tirkisti...

-- Hyvänen aika, tämähän on...

-- Markka, keskeytti Saku välinpitämättömästi... Se sen pitäisi olla.

-- Ketun korvat, markka tämä on selvästi... Selmillä oli jo raha

kädessä... Onko se omasi?

-- Eiköhän tuo liene omia.

Pojat katsoivat "kissan silmää" tuokion. Sitte vierähti Selmin huulilta

kysymys:

-- Miten sinä sen olet saanut?

-- Aivan samoin kuin sinäkin. Tämä minun markkani on sinun markkasi

veli, ja se lähti veljeään etsimään. Pitkälläkadulla minä sen yhätin

äsken, kun se oli matkalla. Oli niin veitikan lystiä... ja Saku

kertomaan löydöstään seikkaperäisemmin. Kun hän oli lopettanut, virkkoi

Selmi:

-- Tietävätkö ne tuolla jo?

-- Eihän ne vielä...

Ja pojat menivät uutista kertomaan ensin Alaselle ja sitte Yläselle. Ja

markat pantiin rinnakkain, syrjät, paksuus, vuosiluvut, kaikki

verrattiin toisiinsa. Ja siihen päätökseen tultiin, että markat olivat

yhtä arvokkaat.

Ja Ylänen virkkoi ihmeissään Sakulle:

-- Voi veitikka, vai löysit sinäkin. Nyt olette taas yhtä kyvykkäitä

kumpainenkin. Ei ole yhtään eroa.

Ja sepä se juuri olikin pääasia. Koulutkin taasen piakkoin alkoivat

vaikutuksensa, ja jollei Sakukin olisi löytänyt markkaa, olisi

tasa-arvoisuus pahasti häiriintynyt.

Se markan löytö reipastutti ja innostutti vastaisiin ponnistuksiin.

Kesäinen kertomus.

Enoni tunsi todellakin itsensä onnettomaksi, siinä sohvalla

nyyhkyttäessään ja ajatellessaan kaikkea mikä oli synkkää, surullista,

ikävää. Surullinen mieli-ala tuli äkkiä. Postitoimistoon mennessä

olivat ajatukset vielä hilpeät, silmäys rusotti onnea, mutta takaisin

palatessa suru jo ahdisti rintaa, ja silmäykset olivat niin haikeita,

kuin olisi kaikki onni ja ilo mennyttä.

Ja syy tuohon kaikkeen oli eräs pikkuinen seikka: Yrjöltä ei tullutkaan

päivän postissa kirjettä, vaikka sen oli määrä tulla. Kolmesti kuussa

kirjoittivat he toisilleen, väliin neljästikin, kun sattui olemaan

jotakin tärkeämpää ja huvittavampaa sanomista. Kolme kertaa kuitenkin

oli vakituinen määrä, niin olivat he suostuneet erotessa ja molemmin

puolin vakuuttaneet täyttävänsä suostumuksensa... ja kuitenkaan

ei Yrjöltä tullut kirjettä. Postinhoitajatar oli hymyillyt

veitikkamaisesti ja lausunut, ettei ole tällä kertaa. Käsittihän se

hyvinkin, mitä merkitsi kolme neljä värikuorista kirjettä kuussa,

joissa osoitekirjoitus oli pelkkää taidetta.

Tähän saakka ne olivat kirjeet saapuneet säännöllisesti, siten nuo

kolme päivää saivat ihan erityisen merkityksen. Niillä oli ihana

värityksensä, joka näkyi ainoastaan hänen silmäänsä, niitä päiviä

kohtaan oli sydämmesssäkin erityinen tunne, sellainen suositteleva,

hyväilevä ja ilostava tunne, joka pani ajatukset vilkkaiksi ja kultasi

ne kauneimmalla ruusunvärillä.

Miten Yrjö saattoi noin unhottaa kirjeen lähettämisen, kun hyvin tiesi,

että hän sitä niin palavasti odotti. Miten saattoikaan tuottaa

sellaista surua, ikävää, mielihaikeutta, miten?

Ja Emmi painoi poskeaan lujemmin sohvaan ja nyyhkytti kovemmin.

Sydämmetön Yrjö, kiusantekijä, pahan tuulen tuottaja ja...

Alma, Emmin kesätoveri ja rakkain naisystävä samalla tuli huoneesen.

-- No, taivas, mikä lapsen on, mikä?

-- Minä olen onneton, kerrassaan onneton... Emmi peitti kädellään

silmänsä.

-- Pakottaako rakkauden hammasta niin kovin? Hi-hi, -hi-hi, hii...

-- Elä kiusaa minua, Alma, et kuitenkaan tiedä, miten minä kärsin tällä

hetkellä.

-- Pium, paum, nauti elämää, sä silloin kuin se sulle hymyää...

Jalkaa polkien lauloi Alma Emmin mielilaulua pari värsyä.

-- Unhottiko Yrjö panna kirjeesen suukkosia?

-- Unhotti koko kirjeen.

-- Ja siitä on kyynel silmässä... oi sitä rakkautta! Mutta luetaanpas

mitä "Pohjantähden" kertoelmissa sanotaan rakkauden pikkusuruista... ja

Alma otti pöydältä muutaman novellikokoelman ja alkoi lukea: Kun

rakkaus vielä on heilimäajallaan, silloin on se niin hentoa ja arkaa,

että pienikin viima koskee siihen kipeästi. Elämän todellisuus sen

kuitenkin aikaa myöten päivetyttää, ja kun se ehtii terää tekemään,

varisee liiallinen hentous pois ja jälelle jääpi se, mikä on pysyvätä,

ja se kestää kylmiäkin viimoja. Elämän todellisuus on rakkaudelle

samasta merkityksestä kuin ahjo raudalle: todellisuuden rakkaus ei ole

tunnetta, se on paljo suurempaa, syvempää, ja sitä ei kihlausajalla

yleensä aavistetakaan, vaan vasta tuonnempana...

-- Lopeta jo, Alma, minä en tiedä rakkaudesta muuta kuin sen, että

rakastan, rakastan hirveästi, ja muuta enempää en tahdokaan tietää.

Rakkauteni, olkoon se sitte äsken herännyttä tai päivettynyttä, tekee

minut onnelliseksi; mutta nyt tänään, kun ei tullut Yrjöltä kirjettä...

-- Tuollainen pikkusuru ei kannata kyyneliä, se menee pian ohi... ja

niitä jaksetaan kantaa suurempiakin suruja rakkauden tähden, paljo

suurempia. Mutta lähdetäänpä järvelle ja soudetaan Immenkivelle, siitä

salmensuuhun...

-- Ei, en minä nyt lähde, mene sinä yksin... Emmi käänsi päätään pois

ja liikahutti kärsimättömästi ruumistaan.

Alman lähdettyä makasi hän vielä hetkisen sohvalla, mutta nousi sitten

ylös, haki Yrjön kirjeitä käsille, selaili niitä, lukien rivin sieltä,

toisen täältä ja koskettaen väliin huulillaan jotakin suloista sanaa.

Ja niitähän siellä oli ihan kirjavanaan. "Rakas Emmi", "rakas lapsi",

"rakas kullan nuppu" ja paljon muuta sellaista hyväilevää oli joka

sivulla, ja niitä oli silmän hauska nähdä, niitä oli huulten hauska

toistella. Vuosi taaksepäin ei Emmi vielä tiennyt rakkaudesta. Hänestä

oli tuntunut vallan hullunkuriselta, kun seminaarikumppanit vehkeilivät

mies-oppilasten kanssa, ihastuivat, rakastuivat, kylmenivät, olivatpa

väliin hirveästi mustasukkaisiakin toisilleen. Rakastui Emmikin

seminaarissa, mutta hän rakastui Almaan, omaan luokkatoveriinsa, ja

rakastuminen tapahtui niin kiihkeästi, kuten olisi siinä ollut

kysymyksessä taivas ja kadotus. Alma, tuo suurivartaloinen tyttö, jolta

muka puuttui kaikki viehätys ja naiselliset avut, tuo "pitkä Alma",

joksi miesoppilaat häntä nimittivät, se voitti ensi silmäyksellä Emmin

sydämmen. He rakensivat liiton keskenään, ja liitto pysyi ehjänä

rikkoutumatta kertaakaan, sillä Emmi suorastaan jumaloi Almaa. Hän ei

astunut askeltakaan seminaarin aituuksesta ulos, ilman ettei Alma ollut

rinnalla, eikä tehnyt pienintäkään työtä Alman mielipidettä kuulematta.

Vertaillessaan omaa sisällistä olentoaan Almaan, joutui ensimainittu

aina tappiolle. Hänellä itsellään oli oikkuja, pahoja tuulia, ja hän

käytti mielellään teeskentelyä ja viekkautta tovereitaan kohtaan, mutta

Alma oli aina sama tyyni, koristelematon ja lämmin olento, hänessä ei

näkynyt naisen tavallisia heikkouksia. Ja niin iloinen ja viehättävä

hän osasi olla, vaikk'ei sitä miesten seurassa näyttänyt. Muutenkin oli

Almalla yleensä se ominaisuus, että hän vieraiden seurassa osasi

peittää hyvät puolensa, josta seurasi, että usea toverikin piti häntä

tyhjänä, vaikka asia yksinkertaisesti oli siten, ettei Alma ollut

huvitettu mielittelemisestä enempää naisia kuin miehiäkään kohtaan.

Seminaarista päästyään joutuivat he kauas toisistaan, mutta heti

ensimmäisen virkavuoden jälestä viettivät he kesälupansa Emmin kotona,

pienessä lukkarilassa, jossa heillä oli sievä vinttikamari asuttavana.

Sitte, kun he taaskin vuoden kuluttua toisen kerran ehtivät kiertää

yhteen, oli tapahtunut suuri asia: Emmi oli joutunut salakihloihin.

Kaikki oli käynyt nopeasti ja niinkuin kohtalon määräyksestä. Kun hän

erosi Almasta elokuun lopulla ja lähti opettajapaikkaansa, tunsi hän

itsensä erinomaisen virkeäksi, elonhaluiseksi. Iltapäivällä saapui hän

perille. Ollen matkasta hiukan väsynyt, istui hän keinutuoliin, aikoen

ensi työkseen tarkastaa miten huolellisesti suntion vaimo, joka siivosi

hänelle, oli kesänaikana kastellut ja hoidellut kukkia, mutta samassa

joku noputti oveen, ja ennenkuin hän kerkisi kunnolleen vastatakaan

astui nuori apulainen huoneesen, esittäen itsensä ja mainiten jotakin

muuttolinnuista, joiden paluuaika jo näytti olevan käsissä.

Emmi tunsi poskensa kuumenevan... ajatuksiin tuli outo rauhattomuus,

joka toisin vuoroin tuntui suloiselta, mutta toisin vuoroin ahdisti

rintaa. Hän katsoi apulaiseen. Lyhytkasvuinen, leveähartiainen mies,

avomieliset kasvojenpiirteet, mutta katse ja esiintyminen hiukan

epäröivä ja ujo. Vaatetuksessa, ihon hipiässä ja hiusten hoidossa näkyi

syvien rivien rotumerkit, ja kun esittely oli tapahtunut ja jokunen

sana vaihdettu, lausui nuori apulainen suoraan, että hän toivoi Emmistä

itselleen henkiheimolaista, jonka kanssa saisi imartelematta vaihtaa

mielipiteitä.

Siitä hetkestä se sitte alkoi. Kun Emmi illalla paneutui levolle, näki

hän viimeiseksi kuvitelmissaan nuo avomieliset kasvot, kuuli tuon

matalan, mutta hyväsointuisen äänen, ja kun hän aamulla heräsi,

muisteli hän jokaista sanaa, minkä apulainen illalla oli lausunut.

Oliko sitte mielikuvituksen ansio ehkä, mutta apulaisen puheet ja

mietteet tuntuivat, kun niitä tarkemmin ajatteli, erittäin

ytimekkäiltä; niistä leyhkyi jotakin uutta ja tuoretta, jota Emmi oli

hämärästi itsekin tuntenut monia aikoja, mutta jota hän ei ollut

kyennyt selvin lausein lausumaan.

Ensimmäistä käyntiä seurasi toinen, kolmas. Ensi aikoina luuli Emmi

vaan pelkältään ihailevansa apulaisen rikasta ja väkevää henki-ihmistä,

mutta pian teki hän huomion, että ihailussa löytyi jotain muutakin

hellempää ja ihanampaa, joka pani sydämmen sykkimään lämpöisemmin ja

antoi uuden merkityksen nykyisyydelle. Avomieliset kasvojenpiirteet,

teeskentelemättömyys, kaikkea hienomaisuutta karttava käytös veti Emmiä

vahvasti puoleensa ja toi samalla onnen tunnetta ja tuollaista hienoa

havaintoelämää, joka heräävälle rakkaudelle on omituista. Apulaisen

seurassa unhottui Emmiltä oikullisuus ja kaikki muutkin luontaiset

naisheikkoudet... elämä sai kokonaan uuden värityksen. Kaiken tuon

lisäksi vielä vanha lapsuudenaikuinen unelma sievästä pappilasta

puutarhoineen ja järvineen, joka unelma tuli rikki revityksi, kun veli

vähää ennen ylioppilaaksi pääsemistä joutui tautivuoteelle ja sai

valkoisen lyyrylakin sijaan mustan ruumiskirstun. Apulaisen olento

loihti tuon lapsuusunelman esiin kaikessa vihannuudessaan... Emmi

rupesi sitä yhä tiheämmin muistelemaan. Hän piirsi sen paperillekin, ja

siihen pantiin lähelle kirkkomiesten venevalkama, lampaat, lehmät,

pantiinpa suuri villakoirakin pihalle, jommoinen kotona oli ollut

Otto-vainajan eläessä.

Ennen uuden kesän joutumista sitte tapahtui kosinta. Emmi oli aikeessa

lähteä kävelylle eräänä iltana ja toimittaa samalla vihko-ostoksia, kun

Yrjö monipäiväisen poissaolon jälestä astui sisään. Oli iloinen, kuten

tavallisesti, mutta kun oli teetä juotu ja väitelty tarpeeksi erään

äsken ilmaantuneen novellin johdosta, vaikeni Yrjö ja kävi miettivän

näköiseksi. Emmi silloin kysyi, josko hän oli loukkaantunut väittelyn

johdosta. Kysymykseen tuli kieltävä vastaus... ja ennenkuin Emmi ehti

mitään huomatakaan, istui Yrjö hänen vieressään sohvalla, piti hänen

kättään omassa kädessään ja nojasi päätään häneen. Unhottumaton ilta!

-- -- Muistelmat keventivät Emmin raskasta mieltä, paha tuuli tyyntyi,

vähitellen tuli ihka kirkas, pilvetön sää. Tieto että Yrjö, tuo

lujamielinen, itsenäinen ja väkevähenkinen mies rakasti häntä sielunsa

kaikella voimalla, pääsi äkkiä valtavaksi tunteeksi, ja siihen

tunteesen häipyi koko paha mieli, koko tuo pikku suru, joksi Alma sitä

oli nimittänyt. Mutta kostaa hänen kuitenkin piti kärsimänsä ikävä,

kostaa kovasti...

Ja Emmi pani kirjeet jälleen säilöön, otti kynän ja paperia esille ja

alkoi kirjoittaa: -- -- -- että Sinä tällaista surua raskitsit tuottaa

omalle tytöllesi, jolle olet luvannut ikuista hellyyttä ja jonka

pieninkin suru ja ikävä pitäisi koskea Sinuun hirveästi. Mutta ehkä

teidän miesten laita on siten, että kun vaan vähänkin pääsette

varmuuteen naisen kaikkikärsivästä ja kaikkikestävästä rakkaudesta,

tuosta sukupuolemme onnettomimmasta heikkoudesta, niin silloin luulette

jo olevan oikean ajan ruveta vähitellen pingoittamaan jousta... Mikä

esti sinua lähettämästä edes muutamaa riviä määräpostissa? Ei mikään

muu kuin se, että ajattelit ettei se niin vaarallista ole... että

morsianta pitää vähitellen totuttaa ja vähitellen ottaa takaisin kaikki

mitä heikkouden hetkinä on tullut luvatuksi. Te miehet luulottelette

itsekkäisyydessänne...

-- Mutta jopahan minä nyt olen mieletön... Emmi melkein punastui

suuttumuksesta omaa itseään kohtaan... ja ihan naurettavan turhamainen.

Että rakkaalle Yrjölleni noin tuhmia puhuisin.

Hän repi kirjeen palasiksi, pureskeli palaset pieneksi palloksi, jonka

viskasi avoimesta ikkunasta ulos. Alkoi sitte astella ympäri

huonetta...

Kuinka tämä kesä sentään oli ollut ihanampi kaikkia muita kesiä hänen

elämässään. Kuinka se oli muistoja täynnä siitä unhottumattomasta

illasta saakka, jolloin Yrjö tuli istumaan hänen viereensä sohvalle.

Vielä yksi tällainen ihana kesä, niin Yrjö ottaa vakinaisen tutkinnon,

ja sitte? No, sitte heidät vihitään täällä isän ja äidin luona, ja

vihkimisen jälestä lähtevät he matkalle, kohden sievää pappilaa, jonka

puutarhan alla on järvi, kirkkomiesten venhevalkama...

Kävellessään ympäri huonetta, sattui Emmi silmäämään ulos järvelle.

Näki Alman juuri saapuvan Immenkivelle. Vene suljui hiljaa

kivenkylkeen, soutaja työnsi airon pystyyn mutapohjaiseen järveen ja

kiipesi ylös kivelle. Emmi istui ikkunalle, veti nenäliinansa esille ja

liehutti sitä. Jotakin valkoista vilmehti Immenkiveltä... Alma oli

huomannut merkinannon ja vastasi siihen...

Nyt hän varmaan viritti lauluksi, hänellä olikin niin kaunis, taipuisa

ääni. Emmin korva melkein erotti Alman lempilaulun säveltä: Honkain

keskellä mökkini seisoo, ja samassa tuokiossa Emmille itsellekin tuli

laulun into. Onnensa yltäkylläisyydestä hän äkkiä heläytti:

Kaukana korvessa käkönen kukkuu,

sulhonsa suloutta ylistää;

Paimenten soitanto laitumen tieltä,

ääntänsä korviini vilistää.

Hoi laari laari laa -- -- --

Herettyään laulamasta, näki hän veneen suljuvan salmensuuta kohden.

Katuen ettei ollut lähtenyt mukaan, juoksi Emmi alikertaan -- -- --

-- -- Seuraavassa postissa tuli Yrjöltä kirje. Hyppyjalkaa kiirehti

Emmi mutkikkaita portaita ylös vinttikamariin, heittäysi keinutuoliin

ja alkoi lukea kirjettä. Luki rivin, kaksi, niin jopas silmä kirkastui,

jopas kasvoilla leikki onnen ilme.

-- No, onko kaikki hyvin? kysyi Alma, istuen sohvalla, virkkaustyö

kädessä.

-- On, on, sairaan luona käynnit estivät kirjeen kirjoittamista viime

postiin.

-- Ei olisi siis kannattanut "kyyneleitä poskille vuodattaa".

-- Omia kyyneleitäni ne oli, ei niistä kellekään vahinkoa.

-- Niin, niin... oikein oiva lohdutus.

-- Yrjö kysyy milloin joudun lähtemään täältä.

-- Ei lähdetä, Emmi kulta, ennenkuin vasta viimeisessä tiukassa.

-- Sitte on vielä liki kaksi viikkoa aikaa.

-- Minne tämä kesä on oikein joutunut? Päivät ja viikot ovat ihan

hukkuneet hyppysistäni, ja tuntuu siltä kuin olisin eilen saapunut

tänne. Tämä virkkaustyönikin, tämä on samalla alullaan kuin ennen tänne

lähtöäni.

-- Alma, kuulehan... Emmi taittoi kirjettä kokoon ja sitä tehdessä

häntä alkoi naurattaa kovin... Alma...

-- No, sano pois vaan...

-- Kuulehan, joudutkohan sinä milloinkaan naimisiin?

-- Tiedät sinä sen kysymättäkin.

-- Mutta jos sentään... ei siitä niin varma voi olla kuin kuolemasta.

-- Luuletko että pelkään vanhaksi-piiaksi joutumista?

-- Enhän minä sitä ensinkään.

-- No, ole sitte hupsuttelematta. Yhteiskunta kyllä minusta imee hyödyn

itselleen, vaikken joudukaan perheenemännäksi.

-- Jos minä olisin poika, niin...

-- Ole hupsuttelematta... olisit yhtäläinen kuin kaikki muutkin.

-- Enpähän olisi... saataisiin nähdä että minä...

-- Elä tyhjiä... parempi että mennään vattujen etsintään.

-- Mennään, ja tehdään puolta pitempi kierros kuin entiskerralla. On

niin hauskaa oikein väsyttää itsensä.

He lähtivät järven rantaan, työnsivät veneen vesille. Alma souti, Emmi

piti peräsintä. Veneen kokka ohjautui etäistä kuusikkomäkeä kohti,

jonka laidassa siinti ahokas kukkula, entinen kaskihalme.

Ja pian kuului airojen synnyttämän loiskeen ohessa elämän ihastusta

uhkuva laulanto:

Omanpa henkeni kieltä ne puhuu,

honkain humina ja luonto muu.

Itse en sydäntä hillitä taida,

riemusta soikohon raikas suu.

Hoi laari laari laa -- -- --

Lompakko.

Kiusallisinta mitä ajatella voi, on talonpojalle, kun veronmaksopäivä

kuulutetaan kirkossa ja puuttuu rahaa ja puuttuu rahan keinoja, kun ei

miettivä järki keksi missään sellaista liikanaista tavaraa, jonka

luovuttamisella voisi suoriutua kruunun herroista.

Pehkojan isäntä, Juha Matinpoika, oli sellaisessa kiusallisessa,

vaikeassa asemassa. Veropäivä läheni, rahaa ei ollut eikä ollut rahan

keinoja. Talon irtaimistossa ei löytynyt mitään liikanaista, jonka

niskaan olisi voinut hyökätä. Jyvähinkalot olivat ohuet, karja laihaa,

harvalukuista... Silmäsi minne päin tahansa, aina kuului turma

hätähuuto: älä, Luojan tähden, koske meihin, älä...

Tuo kaikki oli vaikeata, hyvin vaikeata ja kiusallista asianomaiselle.

-- Olisi tuo härkä edes puolta suurempi, voisi siitä saada ehkä

neljä-, viisikymmentä, mutta...

-- Ja jos sitte sattuisi olemaan liha hinnoissa, huomautti vaimo. Mutta

näin veronmakson lähellä... ja emännän mieleen muistui, kuinka monta

elukkaa heiltä oli myyty polkuhintoihin kruununveron suorituksen

vuoksi. Aina kun Pehkojalta mentiin kaupunkiin, aina tavara

pilkkahelppoa, mutta kun mentiin rikkaista paikoista, Poutalasta esim.,

aina hinnat erinomaiset, aina ostajia kilpakaupalla. Rikasta

rikastutetaan yksimielisesti, köyhää kolitetaan miehissä.

-- Mikä tässä nyt auttaisi rahoihin? Rypyt Juhan otsassa syvenivät

entistä syvemmiksi. Ei minun järkeni pysty enää mihinkään, joka

puolella on yhtä syvää ja yhtä matalaa.

-- Jollet olisi joutunut viime syksynä tekemään sitä hevoskauppaa

Poutalan isännän kanssa...

-- Mutta, herra siunatkoon, pakkohan siihen oli, salvuumiehet kun

uhkasivat antaa manuun. Kyllähän minä sitte jälestäpäin huomasin

että... Harmissaan kynsäsi Juha korvallistaan. Hevoskauppa oli

tosiaankin ollut tuhma hänen puoleltaan, mutta pakottavat asianhaarat

nehän ne olivat hänet siihen työntäneet. Vanha isän-aikuinen navetta

vaati kaiken mokomin uudistamista, ja siitä johtui rahamenoja. Ja

urakkamiehet uhkasivat lopulta viedä hänet käräjiin, jollei viikon

kuluttua heiltä selviä hopeita. Hän meni silloin Poutalaan ja

vaihtoi nuoren tammahevosensa vanhaan, pattijalkaiseeu koniin,

markkinahaaskaan. Sai sata markkaa väliä, jolla summalla selvisi

salvuumiehistä lopulliseen eroon. Tuhmuus oli vain siinä, ettei

pinnistänyt isompia välirahoja. Kaksisataa, jopa kolmesataakin

vakuuttivat muutamat, olisi Poutala ollut velvollinen maksamaan väliä

sellaisesta rivakkaasta tammasta kuin Pehkojalla oli. Mutta se tarjosi

vain satasen, yhden satasen, ja Juha Matinpojalla oli täpärä rahan

tarve, hänen täytyi paiskata kaupat. Olisihan ne suuremmat välirahat

nyt olleet tuimasti tarpeen, mutta paiskattu kuin paiskattu, ei se

ruikuttelemisesta enää parannut. Ja toisekseen, miten sitte köyhä

köyhänä pysyisi, jollei sitä aina kolitettaisi!

-- Jos saisi lainaksi jostakin... mutta mistäpä sitä saisi?

-- Ne antaisi, joilla ei ole; ne joilla on, ne ei anna. Pari päivää

tuon keskustelun jälestä lähti Pehkojan Juha astelemaan kauppiaan luo.

Hänellä oli mielessä sellainen oiva tuuma, että pantata kauppiaalle

nuori, liinaharja varsa syksyyn saakka. Asia pantaisi paperin päälle,

varsa jäisi Pehkojalle edelleenkin ja vero tulisi maksetuksi.

Panttauskirja olisi vaan vakuutteena, että kauppias syksyllä saisi

rahansa takaisin.

Kerrassaan mielevä tuuma kaikinpuolin. Ja Juha Matinpoika astui

kauppiaan kamariin ja esitteli asiansa kankeasti ja kömpelösti, mutta

vakuuttavasti ja luotettavalla äänenpainolla. Asia kokonaisuudessaan

oli hänen mielestään tavallinen laina kelpomiesten kesken, mutta

varovaisuuden ja paremman luoton vuoksi kuitenkin sopisi pistää

paperille liinaharja varsa syksyyn saakka.

Kauppias kuunteli Juhan esityksiä levollisesti, nyökäytti väliin

päätään, väliin hymyili, väliin puri huulensa tiukkaan. Ja virkkoi

sitte lopulta:

-- Ei minun nyt sentään sovi sellaisiin asioihin ryhtyä.

-- Eikö sovi? Juha oikein tuhmistui, sillä asiaa esitellessään oli hän

perin pohjin varmistunut onnistumisestaan. Mitä hulluja sanoitte?

Etteikö sovi?

-- Ei tosiaankaan... ei nyt tällä kertaa.

-- Tuommoinen rahasumma ei teitä järveen vie... ja kuten sanottu,

maksanhan minä syksyllä takaisin.

-- Kaupan käytössä tarvitaan käteisiä... mutta jos te möisitte

varsanne, niin ehkä...

-- Ei, ei siitä ei puhutakaan. Nähkääs, kun syksyllä jo vaihdoin emän

Poutalan isännälle... Minä jäisin tuota pikaa hevosettomaksi... Varsa

on koko talon ainoa hevostoivo... Ei minun sovi, ei millään ehdolla.

-- Oma asianne... ei minunkaan sovi.

-- Kun ette tahdo. Te olette köyhää kohtaan, te rikkaat, sellaisia

nylkyreitä, sellaisia kurkusta kiristäjiä. Jos tulisi Poutala

pyytämään, kyllä sitte sopisi, sopisi hyvinkin, mutta kun tulee köyhä,

kun tulee Pehkojan Juha, sitte ei sovi, ei vaikka kuolema olisi... Te

olette sellaisia nylkyreitä, sellaisia kurkusta... Juha oli kovasti

suutuksissaan. Hän nousi ylös ja painoi lakin päähänsä.

-- Ei auta muu, täytyy olla, ei auta... oma suu lähinnä. Isännällä on

entistäkin rätinkiä. Olisi parempi selvittää ne käteisillä, kuin

turskailla ja röystäillä.

-- Milloin Pehkojan Juha on jättänyt velkansa maksamatta? Eikö ole aina

syksyllä tehnyt selvät? Kuinka te kehtaatte...? Onko jäänyt maksamatta?

-- Ei, ei, eihän siitä väitöstä olekaan, mutta tehdäänpä kerran selvät

kevätpuolellakin. Kyllä minä ostan varsan, hi-hi-hii.

Juhalle pisti niin vihaksi, että hän astui ulos hyvästejä sanomatta.

Häntä suututti, ja hän raapi ihan korvallistaan, kun nuo rikkaat olivat

sellaisia nylkyreitä ja kurkusta kiristäjiä. Veisivät köyhältä vaikka

sydämmen rinnasta, jos se vain olisi raskasta ja helisevää metallia,

veisivät mielistikin.

Kievarin vieraskamarista loisti kirkas tuli, rapun edessä tepasteli

räyhääviä miehiä. Kuului Poutalan karkea ääni, ja kuului jonkin tutun

isännän räyhääminen. Sen verran mitä Juha eroitti sanojen sisältöä, oli

kysymys rahasta. Poutalan isäntä vakuutti antavansa, ja kuului sanovan:

tuoss' on, ota vaan, kyllä niistä sovitaan... Sitte räyhääjät menivät

jälleen rappuja ylös vieraskamariin. Mutta Juhan päähän tuli astellessa

pieni tuumailun kipenä. Tuolla kievarin vieraskamarissa oli joukko

onnen suosikkeja, joiden kannatti veronmaksonkin lähellä kallistella

laseja huolettomina, suruttomina ja jotka ihan tuputtelivat rahaa

toisilleen. Mitäpä, jos hän menisikin kievarin vieraskamariin ja

sanoisi niille: hyvät ystävät, hyvät naapurit, tulevalla viikolla on

veronmakso, teillä on rahoja, minulla ei ole. Lainatkaa, hyvät ystävät,

minulle kuusi-, seitsemänkymmentä markkaa syksyyn saakka. Saatte

vaikka paperin liinaharjan varsani päälle. Ainoastaan kuusi-,

seitsemänkymmentä markkaa syksyyn saakka, hyvät naapurit... Ne ehkä

antaisivat. Ja miksei ne antaisi, olihan hän sanansa pitävä,

rehellinen, kunniallinen mies. Miksei ne antaisi, kun kuulevat asian.

Ja Juha Matinpoika astelemaan kievarin vieraskamaria kohden, jonka

ikkunoista loisti hohtavan kirkas tuli. Rappusien lähellä sattui hänen

saappaansa kärki johonkin pehmeään, mustuneesen esineesen. Esine

liikahti, muutti asentoa. Ja se oli pehmeä ja pullea. Koukistus,

tarkempi tirkistys... ja Juha Matinpojan kourassa oli paksu lompakko,

paksu ja pehmeä.

-- Taivas varjelkoon noita humalaisia, miten ne huolimattomasti.

Se oli Poutalan isännän lompakko, Juha tunsi sen. Oli saanut juuri

saman lompakon välikkeistä hevosen välirahat edellisenä syksynä.

Erinomaisia aatoksia sylmähti Juhan mieleen, aatoksia, jotka olivat

kamalia ja suloisia, mustia ja valkoisia. Ennenkuin hän ehti ottaa

askeltakaan taakse- tai eteenpäin, tuntui siltä kuin olisi joku

kuiskannut hänen korvaansa: pistä lompakko povitaskuusi... älä hiisku

mitään... lähde joutuin kotiisi... ei kukaan nähnyt sinua.

Mutta samassa toinen ääni kuiskasi: Häpeä ajatellaksesikaan

tuollaisia... Olet kunniallisesti asunut maailmaa jo lähes

viisikymmentä vuotta, ja nytkö sitte vanhuuden puolella löydetyn

tavaran salaajaksi, varkaaksi. Häpeä ajatellaksesikaan tuollaisia.

Tiedäthän että löytyy yksi silmä, joka näkee, vaikkei kukaan muu

näkisi.

Juha Matinpoika seisoi paikallaan, pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, ei

voinut astua kievarin rappuja ylös, ei voinut pyörtää takaisinkaan.

Molemmat kiusanhenget kävivät rutosti hänen kimppuunsa, toisella

pelottimena veronmakso, toisella tahraantunut omatunto, varasmainen

työ.

Vihdoin ensimmäinen kiusanhenki virkkoi: ota lompakko, ota. Poutalan

isäntä petti sinut hevoskaupassa, nyt voit ottaa vahingon takaisin.

Raikasta vain luontosi, kukaan ei nähnyt löytöäsi... se tulee sinulle

perin salliman suomasta. Veronmakso on nousevalla viikolla, kukaan ei

auta sinua, kukaan ei sääli sinua. Nuo räyhääjät tuolla nauravat sinun

köyhyydellesi, ja kun vaan suinkin voivat, niin pettävät ja puijaavat

sinulta viimeisenkin kolikon. Muista hevoskauppaa, ota vahinko takaisin

tällä lailla, ei tämä ole sen pahempaa petosta kuin...

Silloin suljahti paksu ja pehmeä lompakko Juha Matinpojan syvään

povitaskuun, ja silloin hän pyörti ympäri. Asteli kiukkuisesti kotia

kohden, asteli ja pyhkieli tuontuostakin kylmää hikeä otsaltaan.

Veronkantopäivänä nähtiin hän muiden maksajien joukossa.

* * * * *

Joku vuosi on vierähtänyt eteenpäin...

Juha makaa sairaana, kuolema näyttää pääsevän voitolle varmoin askelin.

Pieni, raatamisessa ja elon huolissa vaivaantunut vartalo, on kalmean

laiha, suonet ja luut hohtavat esiin joka paikasta. Mutta kasvot ja

otsa ovat omituisen kirkkaat, tuonen kylmä henkäys on puhaltanut niihin

ijäisyyden leiman.

-- Äiti, virkahtaa Juha vaimolleen, joka äänettömänä istuu huoneen

perällä ja pitää silmällä sairaan tilaa... äiti.

-- Mitä nyt? Janottaako sinua?

-- Ei... mutta lähetä hakemaan Poutalan isäntä tänne, minulla on

jotakin...

-- Nytkö heti?

-- Nyt heti... minulla on omallatunnollani jotakin.

-- Kyllä lähetän... vaimo poistuu silmänräpäykseksi ja palajaa jälleen

entiselle sijalleen. Juha huokailee anteeksi pyynnön sanoja, otsa ja

kasvot näyttävät kirkastuvan yhä kirkkaammiksi.

Hetkisen kuluttua astuu rikas Poutalan isäntä sairashuoneesen, istuu

tuolille, lausuu jonkun tavanmukaisen lohdutus-sanan, ja on sitte

vaiti.

-- Naapuri, tule lähemmäksi, virkahtaa sairas.

Poutalan isäntä siirtää tuolinsa likemmäksi.

-- Hyvä naapuri, lausuu taasen Juha hiljaa, mutta hitaasti ja

selvästi... se lompakko, jonka hukkasit kolme vuotta takaperin, sen

löysin minä.

Kummastus leviää Poutalan isännän kasvoille.

-- Silloin oli veronmakso lähellä.

-- Niin oli.

-- Ja kiusaaja sai minut pauloihinsa. Lompakossa oli kolmatta sataa.

-- Niin oli.

-- Anna anteeksi, hyvä naapuri, ihminen on heikko. Meillä oli silloin

kova köyhyys ja puute... ja kiusaaja kävi kovasti päälle. Tuolla

tallissa on nuori liinaharja hevonen, ota se siitä summasta, mutta älä

häväise nimeni muistoa, lasteni ja miniäni tähden. Ymmärräthän, naapuri.

-- Kyllä minä ymmärrän... olkoon niinkuin sanot.

-- Jumal' armahtakoon minua... sairas veti pari rajua, vihlovaa

henkäystä... äiti, älä sinäkään puhu pojille, että heidän isänsä oli

varas... Jumal' armahtakoon minua... Älä hukkaa, naapuri, sitä

liinaharjaa markkinoille, se on kovin arka piiskalle ja suusta

repimiselle... hoida sitä hyvin...

Pari vieläkin rajumpaa ja vihlovampaa henkäystä ja Juha makasi

liikkumattomana.

Rikas Poutalan isäntä mutisi jotakin siunauksentapaista.

Pois mennessään talutti hän marhaminnasta Pehkojan muhkeata

liinaharjaa, joka oli kyllä enemmänkin arvoinen, kuin mitä lompakossa

oli silloin rahaa ollut...

Kaksi hää-iltaa.

-- Nyt ne tulee, nyt ne tulee... Kihamoivan riemun valtaamana syöksyi

Tuomo mökkiin, viemään äidille tietoa, että hääjoukko juuri saapui

Onnelaan. Ja niitä on niin paljo, niin paljo, ja hevoset hirnuvat,

klaneetti soi, ja pöly nousee niin korkealle...

Tuomo nosti käsiään ylös, pienet ja kirkkaat silmät säihkyivät kuin

pakkaisyön tähdet, vartalo ikäänkuin kirpuloi riemuissaan.

-- Työnnä ovi auki, käski äiti, joka makasi lapsivuoteessa... että

kuuluu klaneetin soitto tännekin.

Tuomo juoksi ulos, jättäen oven auki jälkeensä. Mökin lähellä oli

tasainen kallio, josta oli näkö-ala koko Onnelan talon ylitse, ja sinne

kalliolle asettui Tuomo pitämään silmällä häiden menoa. Hän oli vielä

pieni poikanallikka eikä hän ymmärtänyt häistä juuri sen enempää, kuin

että ne olivat jotakin verrattoman riemukasta, että niihin kuului

etupäässä syöntiä, juontia, tanssia ja soittoa. Nämä Onnelan häät

varsinkin olivat ärsytelleet hänen mielikuvitustaan ja uteliaisuuttaan,

sillä puolisen vuotta niistä oli myötänään puhuttu, niiden viettämiseen

valmistauduttu, sekä puolella että toisella. Oli korjattu Onnelan

huoneitakin, olipa portit ja pihan aitakin maalattu uudestaan häitä

varten. Kaikki tapahtumat, tuomen kukkimiseen ja rukiin heilimöimiseen

saakka, yhdistettiin Onnelan häihin ja mainittiin aina niiden

yhteydessä.

Onnetar pyöräytti asiat kuitenkin sille kannalle, ettei Tuomo päässyt

näkemään häitä lähemmältä. Äiti joutui makuulle, isän täytyi mennä

häätämään metsäpaloa, joka kuivan kevään vallitessa oli päässyt irti

jossakin Onnelan alueella; yksin meneminen hääväen jalkoihin ei voinut

tulla kysymykseenkään.

Mutta huttua onnettarelle, olipahan siinä Tuomon häätupana tuttu,

omahinen kallio, johon näkyi koko Onnelan talo, kuului soitto, ja

kuuluipa toisinaan häävieraiden puheet ja naurutkin. Ja lisäksi vielä

kesäinen aurinko paistaa hulmutteli niin makean lämpöisesti, niin

leikillisesti ja viehkeästi, että olisipa ollut aika tuhmasti tehty,

ruveta enempiä toivomaan ja vaatimaan.

Ja siinä tutulla, omahisella kalliolla tähysteli Tuomo häätaloon. Hän

nautti kaikesta, mikä nautittavaa oli, hänen pieni sydämmensä kuohahti

tuon tuostakin reunojaan myöten iloa täyteen. Aina välimmiten juoksi

hän äidilleen kertomaan näkemiään ja kuulemiaan.

Iltamyöhällä alkoi häätalosta kuulua viulun ja klaneetin

yhteis-soittoa. Korvat hörpässä kuunteli Tuomo sulavia säveleitä,

lyöden tahtia milloin kädellään, milloin jalkaa polkemalla. Äkkiä

valtasi hänet tanssimisen halu. Hän kavahtihe seisomaan, asetti kädet

lanteilleen ja alkoi notkutella ja keikutella itseään. Hän oli kerran

sattunut näkemään, miten vanha Keihäs-Mikko, joka oli palvellut

ruotuväessä, humalapäissään tanssi "venäläistä", ja Keihäs-Mikon

liikkeitä ja elkeitä tavoitellen tanssi Tuomo omahisella kalliollaan

Onnelan häitä. Hyppi toisinaan kyykyssä, toisinaan eteen- ja taaksepäin.

Teki käsillään kaikenmoisia kummallisia liikkeitä, vihelsi ja

huhautteli mitä erilaisempia ääniä rinnastaan ilmoille, joutuen sitä

tehdessään aivan haltioihinsa innosta. Hengästyttyään piti hän pienen

loma-ajan, ja alkoi sitte taasen leikin uudelleen. Mutta silloin

raikuva nauru kuului hänen korviinsa. Joku joukkue nuoria poikia ja

tyttöjä, jotka olivat menossa häitä kuokkimaan, olivat keksineet Tuomon

ja jääneet ihmetellen seisomaan paikalleen.

-- Enemmän sitä lajia, huusi yksi joukosta... so, ala notkua vain.

-- Ja anna käydä oikein täydestä, lisäsi toinen... muljota kahta

paremmin.

-- Se on ehkä Turkin katrillia, arveli kolmas.

Tuomoa vähäsen pisti sisulle, kun olivat keksineet hänet tanssimassa,

mutta kun joukkue ehti ohitse ja revolverin laukauksiakin alkoi kuulua

häätalon pihalta, unhotti hän heti harminsa ja elpyi iloitsemaan

uudelleen. Läpi väsyneenä hän vihdoinkin astui mökkiin, paneutuen

levolle, mutta mieli ja ajatukset olivat yhäti kiintyneet häihin.

-- Oletko sinäkin viettänyt häitä? kysyi hän äidiltään innokkaasti...

Oletko milloinkaan?

-- Olen, Tuomoseni, vastasi äiti... olen minäkin viettänyt häitä.

-- Oliko paljo väkeä?

-- Oli kyllä, mutta ei toki niin paljo kuin Onnelassa.

-- Soitettiinko klaneetillakin, oliko paljo hevosia, ja nousiko

suurikin pöly?

-- No, ei sitä niin tarkalleen osaa sanoa... Äiti koetti vastata

kierrellen, kaarrellen, mutta Tuomo ei siihen tyytynyt. Totuus, ettei

ollut semmoista ilonpitoa, täytyi pakostakin tulla ilmoille.

-- Miks'ei ollut? Miks'ei ammuttu pyssyillä ja miks'ei...?

-- Muuten vain, keskeytti äiti... nukutaan jo pois, että jaksetaan

nousta aamulla ylös.

-- Kun minä vietän häitä, soitetaan klaneetilla, ammutaan pyssyillä, ja

hevosia ja pölyä on niin mahdottomasti. Eikö niin äiti?

-- Ei tiedä... parasta on että nukutaan, aurinko jo kohta nousee.

-- Kylläpä minä vain tiedän...

Tuomo ahdisteli vielä äitiään muutamilla kysymyksillä ja vaipui sitte

uneen.

* * * * *

Vuodet kuluivat, Tuomo kasvoi pitkäksi, solakaksi nuorukaiseksi, jolle

elämä oli pelkkää hymyilyä. Hän oli isän ilo, äidin ylpeys, ja vaikka

hän olikin vain mökin poika ja renki, nautti hän kaikkein suosiota. Ei

sitä hauskuutta nuorien kesken, jossa ei Tuomo ollut osallisena, ei

sitä ilonpitoa, jossa ei Kivelän solakka poika ensimmäisenä heilunut.

Ja Onnelassa kasvoi tytär, kaunis kuin kedon kukka, ihana kuin kesäisen

aamun henkäys. Rakkaus, tuo ijäti muuttumaton, syttyi Tuomon ja Eevan,

rengin ja talon tyttären välille, mutta sitä ei sanoiksi sanottu,

lauseiksi laadittu. Joku silmäys portailla vastaan tullessa, joku

erityisempi hymyily arkipuheiden sekaan, siinä kaikki ulkonaiset

ilmaukset nuorten keskinäisistä väleistä.

Tuomo sitäpaitse ei ollut oikein varma tytön tunteista. Toisinaan

olivat todisteet kumoamattomia, mutta, toisinaan tulivat epäilykset ja

tekivät mielen tummaksi, arkailevaksi, ja siitä taasen johtui tuiki

varova käytös Tuomon puolelta. Hän oli kaikissa tapauksissa päättänyt

välttää hyljätyn kosijan asemalle joutumista s.o. naurunalaiseksi

tulemista, kiertyivätpä sitte asiat minne päin tahansa. Hän oli kuin

purjehtija, joka, purjeet levällään, odottaa tuulen heräämistä.

Ja tuuli heräsikin. Pelkkien arvelujen ja ehkäpä osaksi salaisen

kateudenkin perusteella ruvettiin kuiskailemaan Onnelan tyttären ja

Tuomon väleistä yhtä ja toista, jotka kuiskailemiset saattoivat olla

tyhjiä otaksumisia, mutta saattoipa niissä olla tottakin joukossa.

Kukaan ei sitä varmuudella tiennyt, ja epävarmuus juuri kiihdytti,

kuten tavallista, asiain pohtimista siihen määrään että kaiut

ulottuivat Onnelan emännänkin korviin. Joku hyvä ystävä sivumennen

huomautti hänelle, että Tuomo oli siksi solakka ja verevä veitikka,

ettei ollut mitään takeita, vaikka se vielä vävyksikin ponnahtaisi

Onnelaan. Silloin Onnelan emäntä löi kädellä otsaansa, vakuuttaen

pyhästi ettei sellaista ikinä tule tapahtumaan. Heidän ainoa lapsensa,

joka peri Onnelan maat ja mannut, sitäkö työnnettäisi rengille,

eipähän, ei. Jos Tuomolla oli jotakin sinne päin mielessä, sai hän pian

kokea että se oli hassutusta, ja jos Eevakin riivaantuisi, niin

löytyipä hänessä, Onnelan emännässä, eukkoa Eevankin varalle.

Noin päätteli emäntä, toimien siihen suuntaan, että Tuomo sai

päästökirjan kouraansa, kun palvelijain pestuuaika läheni.

Eeva ei näyttänyt olevansa milläänkään käännöksestä... ei ottanut koko

asiaa puheeksikaan. Tuomo oli ohjelmansa mukaan vaiti hänkin. Hän

käsitti ettei hänen toimintansa voinut mitenkään edistää asiain

onnellista kehitystä, kaikki sai jäädä tapahtumien varalle.

Ja niin läheni päivä, jolloin Tuomon tuli lähteä Onnelasta.

Lähtöpuuhissa tulivat he toisiaan vastaan aitan lähellä, seisahtuivat

ja katsoivat toisiaan hätäisesti.

-- Ne ovat laverrelleet äidille, sanoi Eeva huolettomasti, että sinä

tähtäilet minua, ja sen vuoksi pantiin sinut pois meiltä.

Tuomo ei virkkanut sanaakaan. Eevan ääni oli niin huoleton, hänen

katseensa niin välinpitämätön.

-- Se oli turhaa, aivan turhaa. Vai mitä arvelet? jatkoi Eeva

huolettomasti.

Tuomo tunsi miten rajusti hänen sydämmensä löi, miten hänen otsansa

kuumeni polttavaksi. Mutta hän ei kyennyt sanomaan sinne eikä tänne,

syystä että hän ei ymmärtänyt mitä Eeva oikeastaan tarkoitti. Sanat

olivat niin kaksimielisiä, että ne voi otaksua joko noin tai näin.

-- Taisi olla turhaa, virkkoi hän vihdoinkin hitaasti, varoen

ettei pieninkään väre ilmaisisi sydämmen kuohumusta.

Ja niin he erosivat.

**

Loppujouluna vietettiin Onnelan naapurissa nimipäivätansseja, siellä

tapasivat Eeva ja Tuomo toisensa ensi kerran eroamisen jälestä. Tuomo

oli käytöksessään arkamainen, sillä Eevan sanat: "se oli aivan turhaa"

kaikuivat yhäti hänen korvissaan selittämättömänä arvoituksena. Hän

epäili, ja epäillessään päätti hän olla koko iltana Eevaa pyytämättä

tanssiin, kuten oli välttänyt mennä tervehtimäänkään häntä. Rengin

asemassaan ei hänellä ollut oikeutta ruveta tungettelemaan talon

tyttären lähettyville ja osoittaa ihailuaan julkisesti, kuten

talollisten pojat tekivät, jotka olivat vertaisia keskenään. Jos hän

sen nojalla, että oli palvellut renkiä Onnelassa monta vuotta, olisi

julkisesti lähennellyt Eevaa, olisi syystä voitu sanoa, että hän yritti

lentää korkeammalle kuin siivet kannattivat, ja sitä hän kaikin mokomin

tahtoi välttää.

Tuomo oli kylän paraita tanssijoita sekä semmoisena kaikkien tyttöjen

suosiossa. Hänen solakka vartalonsa näytti edulliselta neitojen

rinnalla, ja muutenkin tuo puolinainen veitikkamaisuus, joka aina

ilmeni hänen olennossaan, teki hänet mielelliseksi seuroissa.

Tanssin pyörteessä joutuivat Eeva ja Tuomo toisiaan lähelle. Pikainen

silmäys ensimainitun puolelta, ja Tuomon arkamaisuus oli kokonaan

kadonnut. Hän meni tanssittamaan Onnelan kaunista tytärtä.

-- Tule Metsolaan kihlajaisiin, kuiskasi Eeva, kun pyörivät viimeisiä

kertoja.

-- Kyllä, vastasi Tuomo, joka jo käsitti mitä merkitsivät nuo sanat:

"se oli aivan turhaa."

Ja hän meni Metsolaan kihlajaisiin. Sillä retkellä teki Eeva semmoisen

kepposen, että erottihe itsensä tuttavistaan ja tuli entisen renkinsä

seurassa kotiin. Kepponen uudistui sittemmin useita kertoja, kunnes

ehti Onnelan emännän korviin. Silloin oli maailma jo melua täynnä

Tuomon ja Eevan väleistä. Yksi huusi yhtä, toinen toista, moitteet ja

hyväksymiset, suosio ja kateus, kaikki olivat jo sekamylläkässä. Mutta

asiain lopullinen kehitys kiihotti kaikkien mieliä. Tuliko rakkaus

vaiko rikkaus -- Eevalla oli hyvinkin rikkaita kosijoita -- lopulta

voittamaan, siinä kysymys, joka oli jokaisen huulilla.

Onnelan emäntä, joka aina oli toivonut rikkaita vävyjä, kadotti

kokonaan mielenmalttinsa. Hänen puoleltaan eivät enää tavalliset

toimenpiteet riittäneet, vaan meni hän äärimmäisyyksiin. Eräänä päivänä

ilmaantui hän Kivelän mökkiin, uhaten ajaa sen asukkaat mieron teille,

jollei Tuomo herkeisi härnäilemästä hänen tytärtään. Tuomon äiti pysyi

alussa tyynenä, mutta kiihtyi sitte hänkin ja antoi sanasta kaksi

takaisin. Ei hän voinut köyttä sitoa pojan jalkaan, emännän sopi

paimentaa tytärtään huolellisemmin j.n.e.

Vihavaisia tuulia puhalsi vielä vuoden ajan, sitte tyyntyä ja seestyä.

Onnelan emäntä alkoi miettiä asiaa toiseltakin kannalta. Oliko se niin

hirmuinen mullistus, jos köyhä, kunnon poika pääsee varakkaan talon

vävyksi? Oliko ihan välttämätöntä lisätä varakkuutta naimiskaupoilla

maailman tavan mukaan? Eikö kunto ja ahkeruus olleet tavallaan pääomia

nekin? Moni varakas tyttö on ottanut varakkaan miehen, ja köyhyys on

kuitenkin lopulta tullut tupaan. Esim. Pihkamäen Anna ja Verolan Sanna.

Kun on miehessä juomarin ja herrastelijan vikaa, niin kaadutaan lopulta

köyhyyteen, olipa sitte perittyjä rikkauksia miten paljo tahansa.

Tuomossa ei ollut kumpaistakaan virhettä, hänen käsissään pysyisi

Onnela kunnossa. Ja kun Eevakin on niin villiintynyt, lienee parasta

antaa perään ja kääntyä myötävirtaan.

Ja jopas eräänä päivänä emäntä virkkoi isännälle:

-- Se on tuo Eeva taipumaton... parasta lie myöntyä.... minä olen aivan

väsyksissä.

-- Miksi väsytät itseäsi? vastasi isäntä... Mieshän se on Tuomo,

vaikk'ei ole tuhansia lakkarissa. Tässä on pidetty semmoista melua,

että harakatkin ovat saaneet nauraa.

-- Eihän siinä ihmettä, ainoa lapsemme ja...

-- Mökin poika, kyllä sen virren jo osaan. Oli aivan turhaa että

tunkeusit niiden väliin.

-- Turhaa se oli, mutta en minä luullut Eevaa niin itsepäiseksi.

-- Se on isänsä tytär!

Isäntä oli itse mieltymyksen perusteella solminut avioliittonsa sekä

siten sivuuttanut monen rikkaan tytön ohitse.

-- On se isänsä tytär...

* * * * *

Kesän ihanimpana aikana, Juhanin tienoissa, vietettiin Onnelassa häitä.

Pöly nousi korkealle ilmaan, kun häävieraiden taajat joukot ajoivat

Onnelaa kohti.

Niin komeata morsiusparia lie harvoin nähty, kuin Tuomo ja Eeva.

Sulhanen, viidenkolmatta vuotias nuorukainen, solakka ja

kirkassilmäinen, morsian kahdenkymmenen vanha ja tuoreimmassa

kukoistuksessaan. Ihastuksella heihin katsoi sekä suosija että

kadehtija.

Häähuoneen perällä istui ijäkäs nainen, punaraitainen liina kaulassa,

haalistunut puku yllä. Se oli Tuomon äiti, vanha Kivelän eukko.

Hellittelevästä katseesta näkyi, mitä hänen sydämmessään liikkui, kun

Tuomo polvistui vihille Onnelan tyttären rinnalla.

Kun vihkijäiskohtaus oli ohitse ja hää-illallinen syöty, sanoi eukko

hyvästit nuorelle parille ja lähti ulos, ohjaten askeleensa mökkiä

kohden. Hiljaa hän asteli, sillä kivulloisuus oli viimeaikoina

rasittanut häntä, mutta nyt eivät toki kivut tuntuneet lainkaan. Nyt

oli Tuomon ja Eevan hää-ilta.

Mökkiin saavuttuaan jätti hän oven auki jälkeensä. Pian alkoi

häätalosta kuulua klaneetin ja viulun soitto. Säveleet ikäänkuin

syleilivät Kivelän eukkoa... ne olivat kuin onnenhaltijattaren

riemuhuutoa...

-- Ah, nyt on Tuomon häät, ken olisi sitä voinut aavistaa kaksikymmentä

vuotta taaksepäin?

Eukko rupesi hymyilemään. Tuo ilta, jolloin Tuomo viiden vanhana

poikanallikkana yksin vietti Onnelan isännän ja emännän häitä mökin

kalliolla, muistui elävästi hänen mieleensä. Miten poika oli innostunut

klaneetin soittoon, häävieraiden paljouteen, pölyyn, miten hän

ahdisteli äitiään utelevilla kysymyksillä, ja miten hän päätti,

suureksi tultuaan, viettää yhtä komeasti häitään!

Mikä onnekas tapaus, että nuo kaksi, Eeva ja Tuomo, saivat toinen

toisensa. Kovakourainen maailma niin usein erottaa toisistaan ne, jotka

pelkän mieltymyksen nojalla, unhottaen varakkuudet ja erilaiset asemat,

pyrkivät yhteen. Ani harvoin toteutuu nuoren neidon ja pojan ensimmäinen

rakkaus, useimmiten se murskautuu, jääden joko kirveleväksi muistoksi

tai taivahan takaiseksi tähden väikkeeksi, jonka heloitus vielä

vuosikymmenienkin takaa panee sydämmen sykkimään lämpöisemmin. Siten

oli käynyt hänen itsensäkin. Kivelän vanha eukko istahti mökin

kynnykselle, nojasi laihtuneita kasvojaan käteensä ja siirtyi

ajatuksissaan nuoruutensa kevätpäiviin. Hän palveli pappilassa Tuomon

kera. Tuomo oli leikkisä, vallaton poika ja niin solakka ja notkea

vartaloltaan. Ei ihme että hän mieltyi, ei ihme että hän rupesi

rakentelemaan. Mutta siitä ei tiennyt kukaan kuolevainen, ei Tuomo

itsekään. Hän kykeni salaamaan kaikki. Pastori toimitti Tuomon

maanviljelyskouluun, siten he erotettiin. Eikä hänestä tullutkaan

Tuomon vaimo, se oli verrempi ja varakkaampi neito, joka siksi pääsi.

Paljo oli hänellä silloin surua ja kaihoa, mutta elämän hyörinässä

täytyi surut ja kaihot viskata kauas. Täytyi näyttää iloiselta, vaikka

mieltä karvasteli kuinkakin, ja täytyi oppia unhottamaan.

Eeva säästyi toki moisesta kohtalosta, tarvitsematta tehdä valintaansa

vastoin hennoimpia tunteitaan. Se se teki hääpäivän niin satumaisen

hauskaksi. Onnelassa vietettiin nyt todellisia häitä, vietettiin kahden

nuoren liittojuhlaa, jotka olivat lapsesta saakka samoilta poluilta

maailmaa silmitelleet. Toinen mökin poika, toinen varakkaan talon

tytär, mutta molemmilla ensimmäiset lämpöiset tunteet ehjinä ja

raastamattomina, molemmilla nuoruuden muistot niin yhteisiä kuin

kahdella puulla, jotka saman kiven kyljessä ovat latvojaan kohottaneet,

henkineet, huojuneet, varttuneet.

Siunattu hääpäivä!

Mökin kynnyksellä istui eukko vielä kauan. Soitto, joka kuului

häätalosta, koko tuo meteli ja kohina teki hänen korvilleen niin hyvää,

hän ei väsynyt sitä kuulemasta ja siitä nauttimasta.

Tyhjää varjoa vain.

Tämän tarinan kertoi minulle vanha, kylmähymyinen mies, joka vihasi

maailmaa ja ihmisiä. Sanottiin että hän oli elämässään kärsinyt ankaran

haaksirikon, ja ettei hänessä sykkinyt ainoakaan lämmin tunne

ihmiskuntaa kohtaan. Kukaan ei voinut sivuuttaa hänen terävää haluaan

moittia, hänen iroonillista kykyään maalata ihmiset mustiksi. Elämä ja

olot näyttivät aina jonkun kulman, johon hän pääsi iskemään kiinni,

joko hellemmin tai rutommasti, lievemmin tai musertavammasti. Ihmisten

hyveet ovat varjoa vain, tapasi hän usein sanoa, päästyään kiinni

johonkin semmoiseen kulmaan, josta sai tukea mielipiteilleen,

tuomiolleen... Ei ole ihmisten seassa ketään huonompaa tai parempaa...

Kävin hänen luonaan usein, viivyin toisinaan lyhyemmän, toisinaan

pitemmän hetken, vastenmielisyys, joka väliin heräsi minussa, vaihtui

useimmiten kummalliseksi ristiriitaisuudeksi, joka pani minut häilymään

omieni ja hänen mielipiteittensä välillä. Oli aivan kuin olisin

puolella sydämmelläni uskonut häntä, puolella omaa itseäni.

Henkensä väkevyydellä hän toisinaan veti minut kokonaan omiin

katsantotapoihinsa, ja muistanpa sellaisien tapauksien jälestä

kärsineeni monta kovaa ristiriitaisuutta, ennenkuin pääsin jälleen

henkiseen tasapainoon, ennenkuin taasen kykenin luottamaan hyvien

voimien olemassa oloon ihmiselämässä.

Toisinaan epäilin häntä hänen omaksi edukseen, kuten ystävää epäillään.

Kylmässä hymyilyssä hengähti joskus jotakin lämmintä ja aivan

päinvastaista, kuin mitä iroonilliset lauseet ilmaisivat, joskus koko

hänen olentonsa ikäänkuin pani jyrkän vastalauseen hänen sanoihinsa.

Hänellä oli kasvoilla sellainen henkevä sielun ilme, joka veti

puoleensa, kiinnitti, ja joka väkisinkin herätti eleille jonkinlaisen

alistumisen tunteen. Tunne oli minulle masentava. Toisinaan minä vasten

tahtoanikin uskottelin itselleni, ettei hän sittekään ollut niin ehjä

luonne, jommoiselta hän tahtoi näyttää, vaan että hänelläkin oli

hengessään särkyviivoja, kuten muillakin, vaikka en minä eikä kukaan

kyennyt niitä näkemään. Kun sitte taas menin hänen luokseen ja tapasin

hänet entistä kyynillisempänä, purevampana, silloin tulin aina

voitetuksi, silloin aina kokonaan kadotin vähäväkiset mielipiteeni.

Erään työmiesperheen kanssa oli hän läheisessä suhteessa. Oli aivan

luonnollista, että tuota suhdetta selitettiin mitä erilaisimmilla

tavoilla. Rikokset, rakkaus, petos, kaikki, sullottiin suhteesen, mutta

täydellinen tietämättömyys vaikutti, että suhdetta sittekin pidettiin

höyhenen kevyisenä. Siihen koskettaessa menivät huulet hymyyn,

salaperäinen "hm" sai korvata lähemmän selvittämisen. Silloin tällöin

voi joku hienolla viittauksella, huomauttaa, että puheena olevan

käsityöläisperheen vaimo saattoi olla hyvinkin läheistä sukua hänelle,

tai jos ei vaimo ollut, saattoi mies sitä olla. Mutta kaikikseen oli

asia arvaamaton eikä toki kukaan julkisesti uskaltanut panna niskaansa

pantiksi sen pätevyydestä. Ainoa, mitä varmuudella tiedettiin, oli se,

että milloin tuo kylmähymyinen mies ja ihmisvihaaja ei ollut kotonaan,

istui hän käsityöläisperheen luona. Sanottiin että hän silloin oli

totisempi mieleltään, luonnoltaan. Lapsia kiikutteli polvillaan,

loruili, nauraa hölitti eikä näyttänyt kipenääkään ihmisvihaansa. Mutta

kadulle astuttuaan oli hän jälleen sama kivettynyt mies, joka oli

valmis purevalla ivallaan paljastamaan ihmisten heikot puolet. Hänen

suhteensa käsityöläisperheesen syyhytti minunkin uteliaisuuttani

useamman kuin yhden kerran. Terve järkeni sanoi, että jonkinlainen side

oli olemassa heidän, välillään, mutta millainen. Vaistomaisesti eväsin

kaikki romantilliset syyt, sillä ihantelin häntä vallan toisenlaiseksi.

Päättelin että jos hän olisi elämässään rakkautta löytänyt, olisi hän

itsekin enemmän rakastanut, enemmän luottanut hyvän ihanteihin.

Vaistoni ei pettänyt minua. Pääsin tuon suhteen perille, ja ansaitsee

se ehkä kertomisen vaivan, vaikkei sekään luo mitään selvempää valoa

kylmähymyisen miehen omiin elämänvaiheisin. Suhde käsityöläisperheesen

kuitenkin paljastuu pienen kertomukseni kautta, joka hänen huuliltaan

vieri hyvinkin kokonaisena ja ehjänä, vaikka se minun pitelyni kautta

on ehkä särkynyt ja menettänyt paraat mehunsa. Se on pieni kertomus

naisten ystävyydestä, joka sekin hänen mielipiteittensä mukaan, on

tyhjää varjoa vain.

Hän, tuo kylmähymyinen mies, asui kaupungin syrjäosassa, köyhemmän

kansan keskuudessa. Katu oli mutkikas, osaksi louhikkoinenkin, mutta

aurinko paistoi sinne vapaasti, kesällä tuuli toi sinne metsän hyvää

tuoksua, keväisin lorisivat purot virtoina louhikkojen uomissa. Hänen

asuntonsa ikkuna oli kadulle päin, ikkunan pielessä istuimme monet

hetket, silmäillen ohikulkijoita, jutellen keskenämme. Eräänä

kevätpäivänä olin taasenkin hänen luonaan. Aurinko paistoi lämpimästi,

katu oli paikottain silkosen kuiva. Ja hän oli mielipiteiltään

miedompana entistä. Liekö luonto häävalmistuksillaan vaikuttanut

häneen, vaiko muuten vain olivat tunteensa pehmoisemmat en osaa sanoa,

mutta varma vain on, ettei hän taipunut sillä kertaa erin purevia

sanoja laskettelemaan. Iatuessamme kumpikin omassa pielessämme, asteli

katua alas kaksi kuudentoista vanhaa tyttöä, lauluvihkot kädessä,

kasvot ilosta loistavina. Tytöt olivat työläisten lapsia, tuttuja

meille molemmille ja tuttuja koko kaupungille sen vuoksi> että aina

kulkivat yhdessä. Minne toinen meni, sinne ilmaantui toinenkin, mikä

miellytti toista, saavutti toisenkin suosion. He olivat samalla pihalla

kasvaneet ja leikkineet, yhdessä käyneet kansakoulun, eläneet samaa

elämää kumpanenkin. Kiinteä ysfävyys vallitsi heidän välillään,

lapsellisia liittoja ja lupauksia oli tehty monellaisia heidän

välillään, monta muiston solmua vedetty lujittamaan kautta elon

kestävää ystävyyttä.

-- Kas, Aina ja Laina menevät lauluharjoitukseen, virkoin minä,

tarkoittamatta mitään pitempää keskustelua. Oikein somaa, kun nuo tytöt

ovat niin hartaita ystävyydessään, lemmessään.

Silloin levisi kylmä hymy hänen kasvoilleen ja hän virkkoi purevan

ivallisesti:

-- Uskotko tosiaankin tuommoisen ystävyyden ja lemmen olemassa oloon?

-- Miks'en uskoisi? vastasin minä. Onhan miestenkin välillä.

Naisillahan on paljo enemmän tunteita ja siis...

-- Tyhjää varjoa vain ja teeskentelyä, keskeytti hän. Naisen ystävyys

naista kohtaan, hm, korutavaraa, poikaseni.

-- Haluaisin kuulla todisteita, noin jyrkkää väitöstä en muuten usko.

-- Milloin minä sitte olen jättänyt väitteeni todistamatta?... ja hän

melkein sävähti innoissaan.

-- No, en minä sitä sanokaan, muuten vain...

-- Naisen ystävyys, hm, kuule kuin kerron... Hänen kasvojensa ilme jo

todisti että hän taas pääsi oikealle alalleen, pääsi iskemään kiinni

ihmisten heikkoihin puoliin, ihmisolojen irvikuviin.

-- Syntymäkaupungissani oli juuri tuollainen pari, kuin nuo

äsköisetkin, virkkoi hän sitte, nostaen toisen säärensä polvelleen ja

alkaen hiljalleen nuokutella vartaloaan, kuten tapansa oli, milloin

oikein syventyi puremaan ihmiselämää. Oli aivan tuollainen ystäväpari.

Toisen nimi oli Saima, toisen Naima, molemmat olivat työkansan

lapsia. Saima oli vaaleahiuksinen, vienompi ja miettivämpi, Naima

tumma-ihoinen, tulisempi ja vallattomampi. Molempain viehätys pistihe

paraiten näkyviin toistensa rinnalla, luonneväritkin ilmautuivat

ehjempinä, miellyttävämpinä kahden ollessa. He pitivät toisistaan kuin

kaksois-sisaret, kävivät käsitysten koulussa, viettivät joutohetkensä

yhdessä, kuin nuo äsköisetkin. Isäni, joka oli työnjohtajana eräässä

tehtaassa, asui samassa pihassa, joten minä muistan tuon ystäväparin

lapsuusvuosista saakka. Olin viisi vuotta vanhempi heitä, asemani

myöskin oli toisellainen, mutta siitä huolimatta olimme kuin saman

perheen väkeä, varsinkin tyttöjen ehdittyä neito-ikään. Saima, vieno ja

kesä illan tapainen Saima oli sitä paitse äitini snosikki, enkä minä,

mieheksikään tultuani, muista ainoatakaan päivää, jolloin ei hän olisi

ottanut jollakin tavoin osaa kotini elämään. Naimalla oli omat

suosijansa hänelläkin, joten tyttöpari kokonaisuudessaan oli ikäänkuin

meidän kaikkien yhteistä omaisuutta. Heidän vanhempansa olivat

rehellisiä ja kunnollisia työläisiä, eivätkä tytötkään pyrkineet

säätynsä yläpuolelle, joka silloisina aikoina olisikin ollut hankalaa,

sillä useimmat nykyajan edistysalat silloin vielä kokonaan puuttuivat.

Paitse kansakoulua eivät tytöt saaneet juuri sanottavin muuta

lisä-opetusta kuin kurssin leninki-ompelussa, jonka antamisessa

äitinikin oli osallinen. Tehtaan väestön keskuudessa oli kuitenkin

perustettu pieni sekakööri, johon tytötkin kuuluivat. Saimalla oli

kaunis ja pehmeä altto-ääni, Naima lauloi heleästi sopraanoa. Kööri,

johon minäkin kuuluin, esiintyi luonnollisesti kaupungin kaikissa

huvitilaisuuksissa ja oli sillä, Saiman ja Naiman siihen kuuluessa,

varsinainen loisto-aikansa. Köörissä oli myöskin muuan kirvesmiehen

poika, konesepänammattilainen ja kunnon nuorukainen kaikin puolin...

Minä rupesin hymyilemään, tehtyäni hätäisen johtopäätöksen kertomuksen

tulevaisuuden varalle.

-- Erehdyt, poikaseni, lausui kertoja, huomattuaan hymyilyni, ei

sulhosta tyttöjen välille riitaa tullut, maltahan vain kuunnella

rauhoissasi. Koneseppä joutui Saiman, vienon kesä-illan tähden

pyörälle. Kun asiat olivat edistyneet niin pitkälle, että tuleen

syttynyt poika oli ilmaissut sydämmensä salaisuuden Saimalle, riensi

tämä ensi kädessä ystävättärensä mielipidettä ja neuvoa kuulemaan,

ennenkuin antoi vastausta tuonne tai tänne. Neuvottelun tulos oli se,

että Saima antoi kätensä ja sydämmensä konesepälle. Ei kukaan

iloinnut kihlattujen onnesta enemmän kuin Naima, ei kukaan

vihkijäisvalmistuksiin niin riemullisesti ottanut osaa kuin hän,

morsiamen lapsuusystävä. Häät olivat ihanammat kuin muistan elämässäni.

Ei nautintojen ja loiston puolesta, mutta muuten häähuoneen ilma tuntui

niin onnekkaalta, niin taivahisen riemukkaalta. Tehtaalaisten kööri

lauloi silloin loistavimmat laulunsa, isäni piti puheen nuorelle

parille siitä rakkaudesta, joka huojentaa huolet ain' asti kuolemaan.

Muita onnellisempi oli Naima. Hänen silmänsä loistivat, koko hänen

olentonsa riemuili iloa Saiman onnen vuoksi. Solmittu avioliitto tuli

onnelliseksi, kuten oli varmuudella päätettykin jo ennalta. Mies oli

hyvin Saiman tapainen. Hiljainen luonteeltaan ja sellainen

pehmeänauruinen hissukka, jota kaikki suosivat työteliäisyytensä ja

sopuisan mielenlaatunsa vuoksi. Nuorten avio-onnea lisäsi pienen pojan

syntyminen. Minusta ja Naimasta tehtiin pojalle kummit. Ristijäisissä

tarkastelin kummikumppaniani ja huomasin, että hän oli muuttunut

entisestään. Ilo ja vilkkaus oli väkinäistä, siinä ilmausi jotakin

sietämätöntä, vastenmielistä. Sanottiin että Naima osoitti erinomaista

katkeruutta sanoissaan, hymyssään. Sanottiinpa vielä lisäksi, ettei hän

onnistunut rakkaudessa. Osasi kyllä voittaa ja valloittaa, mutta ei

säilyttää voittoaan. Lapsuustuttavansa luona hän kuitenkin usein kävi,

ystävyyden side pysyi muuttumattoman lujana heidän välillään.

Kummipoikani ollessa neljän vuoden' vanha, kuoli hänen äitinsä ihan

terveeltä jalalta, kuten sanotaan. Ja samaan aikaan myllertivät

elämän ankarat myrskyt minunkin kotoisen onneni. Tehdas joutui

konkurssitilaan, isäni oli sekautunut takauksiin ja liike-yrityksiin,

äitini vietiin kirkkomaahan jokseenkin samoihin aikoihin kuin Saimakin.

Ja hän, joka oli vannonut jakavansa onnet ja onnettomuudet kanssani,

hän käänsi kylmästi selkänsä minulle ja meni sen omaksi, joka oli

varsinainen syy isäni häviöön. Jouduin ulapalle aukealle, soudin monet

väylät ja jouduin yhä kauemmaksi synnyinkaupungistani. Kului sitte

puolitoistakymmentä vuotta, jolla ajalla en saanut mitään viestiä

entisiltä olinsijoiltani. Olin sitte jonkinlaisena apulaisjohtajana

muutamassa uudenmoisessa teollisuuslaitoksessa. Eräänä talvipäivänä

tuli konttoriin noin kahdenkymmenen ikäinen, repaleinen ja

kurjannäköinen nuorukainen, pyytäen työtä mitä tahansa. Joku

alipäällystön miehiä sattui olemaan konttorissa ja hän tarjosi

repaleiselle nuorukaiselle, saatuaan kysymykseensä, oliko tällä

kirjoja, myöntävän vastauksen, jotakin raaempaa ulkotyötä, johon oli

vaikea saada muita ryhtymään. Nuorukainen suostui. Hänen mentyä

konttorista väikähti mieleeni hänen kasvojensa piirteet. Ne

muistuttivat minulle jotakin tuttua henkilöä, mutta en voinut saada

selville ketä. Tuon tapaiset kasvot olin ennen nähnyt, mutta milloin ja

missä? Tuumailin, mutta tuumailuni eivät johtaneet selvyyteen; parin

päivän jälestä ne unhottuivat kokonaan, kun en sattunut silmä silmää

vastaan nuorukaisen kanssa. Sitte jouduin liike-asiain vuoksi

pitemmälle matkalle. Kotiin palattuani tuli heti kysymys tuosta

rappiolla olevasta nuorukaisesta. Alempi päällysmies tuli konttoriin,

ilmoitti nuorukaisen työansiot sekä lisäsi, ettei hänestä ole olevaksi

mieheksi. Oli paheisin vaipunut, väkeviin taipuisa, räyhääjä, jopa

tappelumieskin. Mutta muuten pystyvä työhön, etenkin kirvesmiehen

ammattiin. Oikein sääli sitä poikaa, sanoi päällysmies, se on notkea

työhön, mutta vielä notkeampi pahuuteen... Minkäs sille, maksetaan pois

ja annetaan mennä, sanoin minä. Tunnin kuluttua seisoi nuorukainen

konttorissa. Laskettuani hänen työpalkkansa, katsoin häneen kiinteästi,

nojaten otsaani käteeni. Yhtäkkiä kysyin mistä hän oli kotoisin. P--n

kaupungista, vastasi hän, luoden katseensa lattiaan. Minä sävähdin.

Sitte kysyin hänen ikäänsä. Kahdenkymmenen tienoilla hän oli, kuten

kasvoiltaan näyttikin. Vielä pari lyhyttä kysymystä, ja minulle

selvisi, että kurjannäköinen nuorukainen olikin kummipoikani Johannes.

Käteni alkoivat vapista, työnsin hänelle rahat, ja käskin hänet

tulemaan illalla luokseni, jotta saisin puhua hänen kanssaan muutamasta

tärkeästä asiasta. Hän tuli kellon lyönnillä, seisahti ovensuuhun,

näytti katuvan ja pelokkaan näköiseltä. Nuori mies, miten olet joutunut

tuollaiselle tolalle? kysyin häneltä ehkä liian ankaralla äänellä.

Joutuuhan sitä, vastasi hän kylmäverisesti, mutta eihän se kehenkään

koske, millä tolalla kuljen... Koskeehan itseäsi, sanoin minä, kerro

minulle elämäsi, ehkä voidaan saada apua... Eihän tuossa mitään

kertomista, tuumaili hän. Luojan luomat päivät on eletty iltaan ja

eiköhän noita elettäne vastakin. Miten jaksaa isäsi? kysyin yhtäkkiä.

Eiköhän tuo jaksane samoin kuin poikakin, vastasi hän uhittelevasti...

Oltuamme kotvasen vaiti, käskin hänet istumaan ja tarjosin hänelle

sikaarin. Vaikka kurja elämä oli lyönyt häneen leimansa, näkyi kasvojen

piirteissä vielä jotakin miellyttävää, puhtaampaa. Hiukset olivat

keltaiset kuin äitivainajalla, äänessä oli jotakin pehmeää ja

hissukkamaista, kuten nuorella konesepälläkin oli ollut, Lempeillä

sanoilla sain hänet vähitellen heltymään, sainpa hänen silmänsäkin

vettymään. Kysyttyäni uudelleen, miten hän oli joutunut maailman

liukkaita polkuja kulkemaan tuollaisessa kunnossa, vastasi hän

värähtelevin äänin: no, kun isäni meni uusiin naimisiin... Kenen

kanssa?... Sen Hurmasen Naiman kanssa... Löin kädelläni otsaani, aloin

kävellä edes ja takaisin huoneessani, toistellen sanoja "Hurmasen

Naiman kanssa". Kummipoikani näytti hämmästyneeltä, huomatessaan

kiihtymykseni. En tahdo kuulla tällä kertaa enempää, virkoin hänelle

kiihtyneesti. Mene päällysmies Päiviön luo, sano että minä asetin sinut

asumaan hänen luokseen. Käy huomen-aamulla jälleen työhösi. Hän loi

minuun hämmästyneen silmäyksen ja lähti. Olin sen jälestä monta päivää

kiihtyneessä mielentilassa. Milloin vain ajatukseni pääsivät työstä

vapaiksi, kuvastui kummipoikani surullinen kohtalo kamalana irvikuvana

silmieni eteen. Sitte, kiihtymykseni tauottua noudatin hänet uudestaan

luokseni. Hän kertoi surullisen elämänsä vaiheet tarkimpaan saakka.

Isän mentyä uusiin naimisiin muuttuivat hänen kotiolonsa Vihavaisiksi.

Äitipuoli alkoi vihata häntä, ruveten lopulta kerrassaan syöjättäreksi.

Isän ollessa työssä sai hän ensin lyöntejä, sitte selkäsaunoja, lopulta

rupesi äitipuoli käyttämään nälkäkuritustakin. Kaiken kukkuraksi rupesi

isä ryypiskelemään, siitä koitui hänelle vain enemmän kurjuutta.

Selväpäisenä ollessaan oli isä kunnokas ja ehkäsi äitipuolen kovuutta,

mutta humalaisena muuttui siivo ja hellämielinen mies pahan äitipuolen

yllytyksestä pedontapaiseksi. Monet kylmät yöt oli poika saanut viettää

pakosalla halkovajoissa ja kellareissa. Sitte hänet vihdoinkin pantiin

räätälin oppiin. Sai pahan mestarin, sisu oli kasvanut itsellä myöskin.

Karkasi oppipaikastaan, saatiin kiinni, tuotiin takaisin ja annettiin

vahvasti vitsaa. Karkasi uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes pääsi

omille valloilleen. Kulkulaisena oli sitte elellyt, väärillä kirjoilla

kierrellyt maita mantereita, onnenkaupassa oli ohjautunut minun

luokseni.

Kertoja vaikeni hetkiseksi, loi sitte minuun ivallisen katseen ja

kysyi, eikö hän ollut todistanut väitettään, että naisen lempi ja

ystävyys naista kohtaan on tyhjää varjoa vain. En vastannut hänelle

mitään, vaikka teki mieleni sanoa, että hänen kertomansa tapahtuma voi

ennemmin olla poikkeus kuin sääntö.

-- Sillä lailla Hurmasen Naima toteutti käytännössä palavan

ystävyytensä lapsuustoverinsa muistoa kohtaan, jatkoi hän sitte

kyynillisesti. Hävitti kunnon konesepän elämän onnen ja oli saattaa

kummipoikani turmion kuiluun.

-- Nyt arvaan asian, sanoin minä, kummipoikanne Johannes ei ole kukaan

muu kuin kirvesmies tuolla Rantakadulla, jonka luona te usein käytte ja

jonka perhe on ainoa, johon olette kiintyneet hellemmillä siteillä.

-- Oikein arvattu. Minulla ei ole maailmassa veljiä, ei sisaria, ei

ketään omaisia, mutta minulla on kummipoikani Johannes, hänen vaimonsa,

lapsensa ja tupansa.

Kylmähymyisen miehen kasvojen ilmeessä näkyi jotakin kirkkaampaa,

lämpöisempää. Olin ennenkin joskus huomannut tuon ilmeen pikaisena

välähdyksenä, mutta se ei ollut milloinkaan ennen niin tehokkaasti

vaikuttanut minuun, kuin nyt.

-- Monta mielisurua olen kärsinyt Jokanneksen tähden, monta polttavaa

huokausta huoannut, mutta lopulta sain voiton. Asetettuani hänet

Päiviön luo asumaan eli hän ihmisiksi jonkun aikaa, sitte hän teki

tekoja, joista vain vaivoin suoriuduttiin. Kerran hän karkasi entiseen

kulkulais-elämäänsä, sillä olin ollut siksi varomaton, että olin

suorittanut hänen palkkansa toisaalta, kuten muillekin työmiehille,

viipyi karkumatkallaan puoli vuotta, palasi takaisin ryysyisenä,

kurjana. Alotettiin uudestaan, päästiin pieni taival eteenpäin, taasen

lankeemukset, kurjuus, taasen uusi lähtö taivaltamaan. Mutta kaari

päättyi kaunihisti, pääsi illalla iiohon. Alkanut muutos rupesi lopulta

syöpymään juuria myöten hänen rauhattomaan henkeensä, hän tyyntyi,

talttui. Sitte hän tutustui nykyiseen vaimoonsa. Omaten isän-isänsä

taitavuuden kirvestyössä, ei hän epäillyt perustaa omaa kotia, omaa

oloa. Siitä asti on hänen elämänsä sujunut mainiosti.

-- Oletteko kertoneet hänelle, että hän on teidän kummipoikanne, kysyin

minä.

-- En vielä, mutta aion sen piakkoin tehdä.

Hän vaikeni. Tarkastelin hänen jalopiirteisiä kasvojaan, joihin

vähitellen alkoi levitä kylmä hymy. Epäluuloni ettei hän ollutkaan niin

ehjä, kuin tahtoi näyttää, oli saanut pätevän vahvikkeen. Hänenkin

hengessään oli särkyviiva: hellä rakkaus kummipoikaansa kohtaan, vaikka

tämä oli niin paljo sydänsurua hänelle tuottanut.

-- Ihmisessä täytyy löytyä kipenä rakkauden elämää, joko yhdessä tai

toisessa muodossa, virkoin minä, kun olimme istuneet hetkisen

äänettöminä... henki ei muuten kestä murtumatta aineen musertavaa

painoa.

Hän ymmärsi, mitä tähtäsin. Kylmähymyisesti mutisi hän, että rakkaus on

vain tyhjää varjoa sekin.

Kesän tultua katosi hän pariksi viikoksi kaupungista, kirvesmies

Rantakadulta katosi hänen mukanaan. Juhannusaattona hänet sitte

odottamattani kohtasin kadulla yhtä kylmähymyisenä kuin ennenkin.

-- Käy luokseni tarinoimaan, virkkoi hän entiseen tapaansa

puoliystävällisellä äänellä.

Noudatin kutsua mielelläni, sillä olin kaivannut häntä jo monet illat.

Istuttuamme utelin heti, missä hän oli ollut kokonaisen kaksi viikkoa.

-- Matkoilla, poikaseni, vastasi hän. Teimme Johanneksen kanssa

huvimatkan syntymäkanpunkiini.

Tuota olin vähän arvellutkin. Kertoessaan matkastaan, suli hänen

mielensä, kylmä hymy lämpeni, ääni muuttui sydämmelliseksi. He olivat

molemmat käyneet äitien haudoilla, siellä oli hän kertonut

kummipojalleen nuoruutensa elämän vaiheista ne kohdat, jotka lähemmin

liittyivät kummipojan äidin elämänvaiheisin. Hänen silmilleen oli

tehnyt hyvää nähdä syntymäkaupungin kadunkulmia, portinloukkoja, pihoja

ja rakennuksia. Monta ihmistä ei hän enää tuntenut eikä kukaan tuntenut

häntä.

-- Entä Naima, kävittekö hänen luonaan? kysyiu minä äkkiä.

-- Johannes kävi, mutta en minä, vastasi hän varsin tyynesti.

-- Millaiselta siellä näytti? Olivatko vielä elossa?

-- Isä makasi jo kuolinvuoteella, Naima vanhentunut ryppykasvoiseksi.

Ihmiselämä on sekin tyhjää varjoa vain.

-- Mitäpähän se muuta olisi, virkoin minä, tähystäen sivulta päin hänen

henkeviä, jalopiirteisiä kasvojaan.

Niissä oli joku väkevämpi voima, joka oli ylempää kotoisin.