"Hän viidentoista vanhana
läks' sotarivihin."
"Musketti olal-le! -- Käännös oikea-han! -- Eteenpäin mars!"
Komentosanoja sateli kuin rakeita ja sotilaat, jotka olivat kymmenen ja
viidentoista vuoden välillä olevia koulupoikia ja joilla oli
musketteina vahvat koivusauvat, tekivät rivakasti temppunsa ja
marssivat suorina kuin kepit. Rivin oikeassa päässä, hieman edellä
muista, astui heidän komentajansa, viisitoistavuotias, punaposkinen ja
kirkassilmäinen poika, jonka kupeella heilahteli puumiekka. Kun
komppania oli ehtinyt torin keskelle raatihuoneen eteen, komensi hän
seis! ja sitten: käännös ympäri! ja mars eteenpäin! kunnes oli tultu
takaisin lähtökohtaan, jolloin hän jakoi heidät kahteen joukkoon ja
pani taistelemaan keskenään.
Hänen raikkaalla pojan äänellä huudetut komentosanansa kuuluivat
selvästi krouviin, joka oli torin laidassa vastapäätä raatihuonetta.
Siellä istui olutta ryypiskellen vanha ontuva rakuuna Jontte, joka oli
ollut mukana Breitenfeldillä ja Lützenissä ja vietti nyt vanhuuden
päiviään vangin vartiana linnassa.
"Sepäs koko kenraali on toisia komentamaan", sanoi hän mälliään
vääntäen ja kurkistaen puoliavoimesta ovesta torille. "Upseeri siitä
tulee ja hyvä tuleekin, kenen vekaroita sitten lieneekin."
"Se on muutaman Simo Korho-vainajan poika", vastasi krouvari pöytänsä
takaa. "Sen isä meni sinne Saksan sotaan ja sinnehän tuo jäikin. Eikö
liene ollut tuttukin sinulle?"
Ja miten ollakaan, kun siinä oikein muisteltiin ja selvitettiin, niin
tunsihan Jontte Korhon Simon -- kerrankin olivat Magdeburgissa yhdessä
tyhjentäneet suuren viininassakan, jonka olivat kähveltäneet muutaman
porvarin kellarista. Vai sen se oli poika tämä vekara. No isäänsäpä
hänestä sitte oli tullutkin.
"Se käypi koulua ja hänen äitinsä ja vanhempi veljensä, joka on
satulaseppä, tahtoisivat hänestä saada papin", selitti krouvari, "mutta
kuinka käynee. Aika vekara se on ja rasavilli ja monta ruutua sen
käpälät ovat heläyttäneet rikki. Ei pohjaltaan mikään pahankurinen eikä
heittiö, vaan luonnoltaan aivan liian virkku. Eikä siihen näytä
pystyvän velimiehen paremmin kuin rehtorinkaan patukka. Mihinkäpä sitä
luonnostaan pääsee, muistaahan tuon omilta penikkavuosiltaan.
Sotaväkeenhän sen kuuluu kovin tekevän mieli, niitä kun ylimmän luokan
poikia pääsi mukaan sinne Taipaleen retkelle. Mutta kaupunginmuureilla
se on tämä Pertti-poikakin väliaikoinaan ollut vartiana ja toissa
päivänä se oli siellä lyönyt kuoliaaksi Nokareen muijalta sian, kun se
oli tullut muurin rakosista kuminanjuuria tonkimaan. He, he, onhan
maistraatti kyllä antanut vartioille luvan lyödä kuoliaaksi siat, joita
omistajansa päästävät muureja tonkimaan, mutta karsserissa oli poika
siltikin saanut kolttosensa takia istua kokonaisen päivän."
"He, he, mitäs sellaisesta pekunasta papiksi", arveli Jontte, "solttu,
solttuhan kovinkin siitä pitäisi tehdä. Mutta ei niistä Taipaleen
retkeläisistä ole täällä kaupungilla mitään kuultu?"
"Ei ole kuultu. Muorini vain näki viime yönä unta, että niiden olisi
siellä huonosti käynyt ja että moskovalainen muka ennen Jaakon päivää
seisoisi kaupungin edustalla. Vaikka mitäpä niillä akkain unilla on
taikaa."
"Niinpä minustakin. Kunhan vain eivät jo ensi yön aikana meidän pojat
palaisi voittajina kotiin. Eipä niitä moskovalaisia kuulostanut siellä
Laatokan puolella kovinkaan suuria joukkoja olevan. Ja olipa noita nyt
sitten minkä oli, kyllä meidän pojat aina päänsä pärjäävät, onhan
niillä joukossaan vanhoja ruutikuonoja, jotka Saksan tanterilla ovat
lyöneet käpälämäkeen parempiakin porhoja kuin Moskovan pitkäkauhtanat."
"Mutta parhaan ajan se moskovalainenkin hyökkäykselleen valitsi, kun
melkein koko meikäläinen sotavoima on kuninkaan kanssa kaukana
vieraalla maalla. Hitto hänen ties, minä päivänä tässä vielä saa
vanhoilla päivillään tarttua miekkaan ja leinisäärillään kiivetä
muurille vihollista torjumaan."
"Eikö mitä", lohdutti Jontte krouvaria. "Kun eversti on saanut
nostoväkijoukkonsa täyteen kuntoon, niin aikoo hän lähteä pienelle
siivousretkelle Laatokan puolelle. Kovin ne riivatun naapurit
kuuluvatkin siellä mellastaneen, polttaneen kirkkoja ja tehneen muita
tuhojaan. Mutta kyllähän ne lähdön ottavat, kun meidän eversti ehtii
sinne poikineen, siitä saat olla varma" -- ja ikäänkuin asian
vakuudeksi tyhjensi Jontte haarikkansa pohjaan sekä työnsi poskeensa
uuden mällin.
Tällä välin Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis, kuten hänet
koulun kirjoihin oli merkitty, jatkoi torilla joukkonsa harjoittamista,
komentaen, huutaen, moittien ja kiittäen. Nyt alkoi hän heitä
kuulustella sotataidon aikeissa.
"Mitä teidän on tehtävä, kun vihollisen ratsuväki hyökkää päällenne?"
kysyi hän eräältä kymmenvuotiaalta rivin alapäässä.
"Meidän on kyyristyttävä alas ja laukaistava muskettimme", vastasi
pikku sotilas.
"Meidän on seisottava kylmäverisesti paikallamme, kunnes vihollinen on
ehtinyt kolmenkymmenen askeleen päähän, kyyristyttävä sitten nopeasti
alas ja laukaistava muskettimme, herra majuri", oikaisi Pertti ja
nykäsi viiksien puutteessa pikku sotilasta korvasta.
Samalla tunsi hän raskaan käden olkapäällään. Hän kääntyi kantapäillään
tuimasti ympäri, mutta joutui samassa kovin hämilleen ja temmaten
päästään lakin, jossa liehui pari kukonsulkaa, kumarsi hän syvään,
samalla kuin vahva puna levisi yli hänen verevien kasvojensa aina
hiusrajaan saakka. Hänen edessään seisoi suuri ja luiseva mies, jolla
oli tuuheat harmaat viikset, punertava nenä ja jalassa pitkävartiset
kannussaappaat sekä kupeella suuri miekka, joka riippui olan yli
kulkevassa leveässä sinikeltaisessa kannikkeessa.
"Eversti Burmeister", kulki kuiskeena pitkin poikakomppaniaa, joka
silmät renkaina odotti, mitä hän aikoi tehdä heidän päällikölleen.
"Potstausend, oletpa sinä aika majuri!" alkoi hän kovalla,
jyrähtelevällä äänellään ja vahvasti saksaksi murtaen. "Kuinka vanha
sinä olet ja mikä on nimesi?"
Pertti hengähti syvään ja nähdessään, ettei noiden harmaiden silmien
puolelta, jotka tuuheiden kulmakarvain suojasta tuikkivat
ystävällisesti ja hyvänsuovasti, uhannut häntä minkäänlainen vaara,
antoi hän selvän ja reippaan vastauksen, seisoen suorana kuin tikku ja
kantapäät visusti yhdessä. Eversti tarkasteli häntä mielihyvin ja
jyrähti:
"Nuori sinun kokoiseksesi. Varmaankin lukiolainen?"
"Kyllä, herra eversti."
"Miksi et ole pyrkinyt sotilaaksi kuten niin monet tovereistasi, kun
kerran näytät noin mielistyneeltä sotilashommiin?"
Pertti joutui hämilleen ja antoi katseensa painua everstin suuriin
saappaisiin.
"Me tarvitsisimme lipunkantajan joukkoomme ja sinähän olisit kuin luotu
siihen toimeen", jatkoi eversti. "Tahtoisitko tulla?"
Pertti hengähti jälleen syvään, nosti sitten katseensa ja sanoi:
"Olisin niin mielelläni jo keväällä tullut sotaväkeen, sillä minun
isänikin oli sotilas ja kaatui Saksan sodassa, mutta äitini ja veljeni
eivät tahdo sellaisesta kuullakaan. Minusta pitäisi muka tulla pappi,
vaikkei minusta ole ikinä sellaiseen toimeen. Tulisin kovin mielelläni
lipunkantajaksi, jos... jos herra eversti tulisi ja taivuttaisi äitini
ja veljeni."
"Hm, no, mitäs muuta sitten kuin: eteenpäin mars!"
Kun he olivat ottaneet muutaman askeleen, pysähtyi Pertti ja
komppaniaansa kääntyen sanoi vakavasti:
"Nyt kiltisti kirjan ääreen, mars!"
Eversti hymyili partaansa ja he jatkoivat yhdessä matkaansa. Kotona
hämmästyivät äiti ja veli ihan sanattomiksi, nähdessään kenen
saattamana heidän rasavillinsä saapui. Mutta osottihan everstin
hyvänsuopa hymy ja Pertin ilosta loistavat silmät, ettei häntä sentään
oltu mistään pahanteosta tavattu. Vaan mitä ihmettä merkitsi sitten
tämä odottamaton vierailu? No, siihen saivat he piankin selvityksen,
kun eversti oli ehtinyt viiksistään jyräyttää asiansa. Niin, sellaista
se oli nyt, että isänmaa vaati mukaan jokaista, joka kykeni vain asetta
liikuttamaan, muutoin oli perikato ovella. Eikähän tässä kaatuminen
ollut kysymyksessä, vaan voittaa oli tarkoitus, voittaa ja karkottaa
vihollinen sinne, josta se oli tullutkin. Ja eikö sotilaan toimi ollut
kunniallinen, niin, kaikista kunniakkain, ja eikö sillä tiellä mies
päässyt pitemmälle, huikean paljon pitemmälle kuin koskaan pappi tai
muu virkamies? Ja jos tuollainen reipas poika kuin Pertti, oikea
sankarin alku, kohoaisi ajan oloon vaikka kenraaliksi, niin se ei olisi
mikään mahdottomuus. Tarvittiin vain hyvää luottamusta ja kuraassia.
Niin, ja ennen kaikkea sitten isänmaa, jota parhaillaan uhkasi niin
suuri vaara...
Kuinka kauniisti tuo suuriviiksinen ja punanenäinen sotakarhu osasikaan
puhua! Muorille kihosivat ihan vedet silmiin ja hän näki ilmielävänä
edessään Simo-vainajan, sellaisena kuin hän oli sotaan lähtiessään. Oli
hän sentään näyttänyt uljaalta ja kersantiksi hän oli kohonnut,
ennenkuin vihollisen luoti hänet surmasi. Ja kuinka siinä nyt muori
miettikään ja muisteli ja väliin omille mielikuvilleen itkeä
turauttikin, niin lopuksi antoi hän suostumuksensa. Vanhempi veli tosin
kyräsi itsekseen, mutta ääneensä ei hänkään kehdannut asettua everstiä
vastustamaan ja niin tuli kuin tulikin päätökseksi, että Pertti menee
eversti Burmeisterin joukkoon lippujunkkariksi.
Hei, mikä ilo ja autuus siitä Pertille repesikään! Nyt oli hän sotilas,
isänmaanpuolustaja ja lippujunkkari eikä mikään latinaa tonkiva, vanhan
peruukkipää-rehtorin kuranssattava koulupoika. Täytyi lähteä
levittämään tätä ilosanomaa toverienkin keskuuteen.
Mutta mitä merkitsikään se riemun pauhina, rumpujen pärrytys, torvien
toitotus ja loppumattomat hurraa-huudot, jotka Perttiä kohtasivat hänen
ulos tullessaan? Karjakadulla sai hän sen jo tietää. Siinähän marssi
kaupunkilaisten saattamana se joukkokunta, joka toista viikkoa sitten
oli lähtenyt Laatokan tienoille. Se oli hajottanut Taipaleen kauppalaan
asettuneen venäläisjoukon, saaden saaliiksi kaiken mitä heidän
leirissään löytyi ympäristöltä ryöstettyä tavaraa, ja palasi nyt
kunnian loisteessa takaisin kotiin. Kuinka uljaasti ja itsetietoisesti
siinä marssivatkaan pitkävartisissa saappaissaan ne parisenkymmentä
Pertin vanhempaa koulutoveria, joilla oli ollut onni vaihettaa kirjansa
miekkaan. Oikein kävi kateeksi heitä nähdessä! Mutta malttakaahan,
kohta tässä Pertti Simonpoikakin marssii yhtä uljaasti isänmaan
puolustajain rivissä.
Sen iltaa ja yönseutua oli elämä Viipurin kaupungissa ja linnassa yhtä
voitonriemua ja juhlahumua. Aamulla sitten mynsträttiin Pertti sekä
joukko muita nuorukaisia eversti Burmeisterin komennossa olevaan
pieneen joukkoon. Kolmetoista Taipaleen retkellä mukana ollutta
lukiolaista pääsi siihen upseereiksi. Ei se ollut mikään suuren suuri
armeija, siihen kuului vain alun toistatuhatta miestä, niistä
puoliväliin neljättäsataa kouliintunutta ratsumiestä, muut maalta
tulleita talonpoikia. Tämän joukon kokoonpanija ja päällikkö oli
eversti Kristoffer Burmeister, yli viiskymmen-vuotias soturi, joka oli
ollut mukana kolmikymmenvuotisessa sodassa. Kaarle Kustaan sotaretkille
ei hän ollut lähtenyt mukaan, vaan oli elellyt maatiloillaan täällä
Suomessa, kunnes hän myrskyn uhatessa itäisen rajan takaa oli Viipurin
maistraatin pyynnöstä ottanut huolehtiakseen maan kaakkoiskulman
puolustamisesta. Kun Viipurin maaherrakin oli äsken kuollut, oli
Burmeister tuon uhatun kulmakunnan ylin käskijä ja puolustustoimien
esimies. Rivakasti oli hän käynyt asiaan käsiksi, kutsunut talonpoikia
lippujen alle ja pannut Viipurin suojana olevat varustukset oivalliseen
kuntoon. Nyt johti hän parasta aikaa tulisella kiireellä talonpoikaisen
nostoväen harjoittamista ja aikoi sitten pienen joukkonsa kanssa
marssia ulos vihollista vastaan. Kuraassi se on, joka asian ratkasee
eikä miesten paljous, tapasi hän sanoa niille, jotka valittivat
puolustajajoukon pienuutta, ja kuraassia, totta tosiaan, ei puuttunut
eversti Kristoffer Burmeisteriltä ja hänen miehiltään -- sen saivat
viipurilaiset ja koko maakunta pian nähdä.
Pertti Simonpoika se oli vihdoinkin päässyt oikeaan elementtiinsä. Hei
vaan sitä elämää, kun sai joka päivä rummun tahtiin äkseerata ja
opetella kaikkia sotakomentoon kuuluvia temppuja. Ja olipa hän saanut
jo hankituksi itselleen oikean hakkapeliitta-hatunkin ja pitkävartiset
sotilassaappaat. Entäs miekka sitten, sotilaan päätunnusmerkki! Kuinka
se lisäsikään miehen ryhtiä siinä kupeella heiluessaan ja kuinka
somasti sen huotra lipsuikaan saapasvartta vasten. Kylläpä olivatkin
lukiotovereilla silmät pyöreinä, kun he iltapäivisin kerääntyivät
vallinharjalle äkseerausta katsomaan ja näkivät hänet uusissa
tamineissaan siellä valittujen joukossa.
Oli se poikaa, tuo Simon Pertti, pienen maanpuolustusjoukon
lippujunkkari. Eipä uskaltasi häntä rehtori enää lyödä Donatuksella
päähän tai könistää häntä karsseriin!
Nostoväen harjoitukset eivät tulleet pitkällisiksi. Heinäkuun
ensimäisinä päivinä saapui Käkisalmesta pikaviesti, joka kertoi suuren
venäläisarmeijan erään ruhtinaan johdolla asettuneen kaupungin
edustalle. Linnanpäällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika, jolla oli
ainoastaan satayhdeksänkymmentä miestä varusväkeä, oli vihollisten
antautumisvaatimuksiin vastannut ruudilla ja lyijyllä sekä lyönyt
onnellisesti takaisin heidän ensimäisen rynnäkkönsä. Nyt he olivat
ryhtyneet vakinaiseen piiritykseen. Olavi Pentinpoika teki kyllä
urhoollista vastarintaa, mutta eihän ollut puolustajain
vähälukuisuuteen nähden taattua, miten tulisi käymään. Kiireellinen apu
olisi sentähden tarpeeseen.
"No, rientäkäämme sitten Herran nimeen heille avuksi", päätti eversti
Burmeister.
Se oli vakavan juhlallinen hetki Viipurissa, kun tuo pieni joukko,
toistaiseksi maan ainoa turva, lähti kaupungista liehuvin lipuin ja
rumpujen ja torvien soidessa. Joukossa oli paljon nuorta väkeä
kaupunkilaisten omasta piiristä ja sen vuoksi katsoivat viipurilaiset
sitä aivankuin omaksi armeijakseen. Neitoset olivat kietoneet
lipputangon kukkaisköynnöksen peittoon ja useimmat nuorista sotilaista
ja upseereista kantoivat rinnassaan kukkakimppuja. Heidän silmänsä
välkehtivät nuorekasta elämänintoa. Se tarttui heitä saattaviin
kaupunkilaisiinkin ja herätti heissä valoisia voitontoiveita. Mihin
muuhun kuin voittoon astutaan noin kirkkain katsein ja pystyin päin,
olkoonpa sitten että tässä on menossa vain pieni David ja että siellä
perillä on vastassa Goliat-jättiläinen. Ja tiedettiinpä sitä ennenkin
käydyn taisteluun samanlaisten David-Goliat-suhteiden vallitessa.
Elihän vielä jokaisen viipurilaisen muistissa kertomus herra Jöns
Maununpojasta, joka sata vuotta sitten oli vielä paljon pienemmän
joukon kanssa lähtenyt Viipurista ja Kivennavalla nujertanut
kymmentuhantisen vihollislauman. Entäs Tuomas Teppoisen urotyöt ja
monen monet muut täällä Viipurin kannaksella. Ja olihan takana pitkä
Saksan sota, jossa suomalaiset olivat oikein maineeseen kohonneet. Niin
etteihän tässä ollut mitään syytä olla nyrpällä nenin ja synkästi
eteensä tuijotella.
Mutta kenen silmät ne kaikista kirkkaimmin loistivat, ellei tämän
David-joukon nuoren lipunkantajan, Pertti Simonpojan. Häneen olivat
useimpain kaupunkilaisten katseet suunnattuna ja olipa suorastaan ilo
nähdä häntä, kun hän suorana ja pää pystyssä asteli joukon edellä.
Kukapa kunnon porvareista tai heidän pyylevistä eukoistaan ei olisi
tällä hetkellä karkottanut sydämestään sitä närää, jota hänen
kepposensa olivat sinne synnyttäneet, sekä vilpittömällä mielellä
toivottanut onnea niin hänelle kuin koko hänen lippuaan seuraavalle
joukolle. Ja kun sen viimeiset rivit olivat sukeltaneet Karjaportin
holviin, kiipesivät iäkkäämmät saattajat ylös muurille ja huutelivat
sieltä, päähineitään heiluttaen, onnentoivotuksiaan poistuvalle
sotajoukolle, jota nuorempi väki laulaen ja hurraata huutaen saatteli
vielä kauas kaupungin ulkopuolelle.
Niin riensi tuo tuhatmiehinen joukko heinäkuisen päivän paahteessa
pikamarssissa eteenpäin itää kohti. Kuta kauemmas Viipurista tultiin,
sitä useammin kohdattiin kotisijoiltaan häädettyjä poloisia
pakolaisjoukkoja. Niiltä saatiin kuulla, että vihollinen oli uudelleen
ottanut haltuunsa Taipaleen kauppalan. Sen vuoksi päätettiin muuttaa
matkan suunta sinnekäsin ja vasta kun vihollinen olisi jälleen
karkotettu Taipaleesta rientää Käkisalmen avuksi.
Toisena iltana Viipurista lähdettyä saapuivat he Raudun kirkolle. Kun
tiedustelemaan lähetetty ratsujoukko toi myöhemmin illalla sanan, että
vihollinen oli lähtenyt Taipaleesta sisämaahan päin sekä yöpynyt
Suvannon rannalle penikulman päähän Raudusta, päätti Burmeister
järjestää joukkonsa taisteluasentoon Leini- ja Rautjärvien väliselle
kannakselle. Jalkaväki asetettiin kahtena vahvana rivistönä keskustaan
ja ratsumiehet jaettiin kummallekin sivustalle järvien rannoille. Sitä
paitsi lähetettiin kummankin järven taakse pienet komennuskunnat
pitämään silmällä, ettei vihollinen pääsisi huomaamatta kiertämään
pääjoukon selän taakse. Miehet saivat yöpyä asemilleen taivasalle -- ja
mikäpä heillä olikaan hätänä lämpimänä keskikesän yönä.
Vilkkaasti juteltiin niiden pienien nuotioiden ääressä, joita miehet
olivat virittäneet hyttysiä karkottaakseen. Tulossa olevasta
taistelusta siinä haasteltiin ja monenlaisia arveluita lausuttiin.
Pitkälle sivu puoliyön valvoi Pertti vaaleassa kesäyössä ja tunsi
olonsa niin oudon kummalliseksi. Ei se pelkoa ollut, vaan jännittynyttä
odotusta ja aavistelua. Hän oli kuvaillut jo moneen kertaan taistelun
menon niin elävästi mielessään, että hän oli ihan selvästi tuntenut
nenässään ruudinhajun ja kuullut korvissaan kuulien vinkunan. Ja kun
hän viimeinkin nukahti levottomaan uneen, näki hän ympärillään pelkkää
taistelun vilinää, kuuli muskettien pauketta ja hurraa-huutoja.
Aurinko oli jo korkealla ja tuore aamuilma oli täynnä linnunlaulua, kun
torvenääni havahutti hänet uinailustaan. Hän luuli heränneensä
suoraapäätä keskelle taistelua, kavahti nopeasti jalkeilleen ja tarttui
miekkaansa. Mutta ympärillään näki hän vain pelkkiä tovereita ja
hymyileviä kasvoja sekä kuuli iloista leikinlaskua. Kun hänen silmänsä
samassa osuivat peilityynelle järvelle, huusi hän hämminkiään
peittääkseen: "Pojat, minä menen uimaan, tulkaa mukaan!" Silloin
kokonainen lauma nuoria miehiä seurasi häntä järvenrantaan. Ja
sielläkös kävi ilo ja pärske, kunnes torven ääni kutsui heidät jälleen
riviin. Mutta kuinka paljon heidän mukanaan leyhähtikään riveihin
raikasta elämää ja nuorekasta intomieltä! Se sai everstinkin silmät
kirkastumaan, kun hän hiljalleen ratsasti pitkin rintamaa, nähdäkseen
oliko kaikki järjestyksessä ja kunnossa.
"Lapset", sanoi hän rintaman keskelle pysähtyen, "meillä tulee tänään
kuuma päivä, mutta teitä katsellessani minä en ollenkaan epäile,
ettemmekö selviä kunnialla, vaikka vihollisemme onkin pääluvultaan
meitä paljon vahvempi. Noin eivät loista niiden kasvot, joilla on
edessään tappio ja häpeällinen pako. Säilyttäkää tuo iloinen
rohkeutenne ja seisokaa miehinä paikallanne, niin kuumaksi kuin tässä
vielä saattaa käydäkin. Voitto kuuluu rohkeille."
Raikas hurraahuuto oli vastauksena näihin everstin koruttomiin
sanoihin, jotka tuo rehti miekanmies oli vaivalla saanut itsestään
esiin puserretuksi. Pertin ohi ratsastaessaan nyökäytti hän tälle
ystävällisesti päätään ja virkkoi:
"Varjele lippua viholliselta, poikaseni. Niinkauan kuin se liehuu
rivien yllä, eivät miehet menetä rohkeuttaan."
Voimakkaasti sykähti Pertin rinnassa ja hänelle selveni siinä
tuokiossa, mitä lippu merkitsee sotajoukolle. Ja samalla käsitti hän
oman vastuunalaisuutensa ja itsekseen päätti hän lujasti osottautua
tuon kunnon everstin luottamuksen arvoiseksi. --
Päivänkehrä kiipesi yhä korkeammalle ja tiedustelijat ilmoittivat, että
viholliset, joita on ainakin puolikymmentuhantinen joukko, lähenivät
Rautua. Mutta vielä kesti heitä odottaa ja päivä alkoi jo olla
puolillaan, ennenkuin heidän piikkinsä ja pertuskansa alkoivat
välähdellä puiden välissä niityn takana. Joukko joukon jälkeen
purkautui heitä metsän kätköstä aukealle, jossa he alkoivat
järjestäytyä hyökkäykseen.
"Ahaa, he aikovat tehdä alotteeksi ratsuväkihyökkäyksen", kuuli Pertti
muutaman nuorista upseereista lausuvan. "Ja tekevät sen nähtävästikin
keskustaamme vastaan. No, sehän käy juuri odotustemme mukaan ja
ketunrautamme pääsevät iskemään heidän nilkkoihinsa."
"Ketunraudoiksi" olivat he ristineet sen taistelusuunnitelman, jonka
eversti Burmeister oli keksinyt. Siihen kuului ensinnäkin joukko
tukevia seipäitä, jotka oli kolmeen riviin lyöty viistosti maahan,
teräväksi veistetty kärki eteenpäin sojossa. Sellaisia kaksihaaraisine
rautapiikkeineen oli käytetty jo kolmikymmenvuotisessa sodassa, jossa
niitä oli ruvettu kutsumaan Ruotsin sulhasiksi. Tämän seiväsmetsän
edessä seisoivat miehet tiheässä rivissä, niin että tuo vaarallinen
hakuli oli kokonaan piilossa viholliselta. Jos nyt ratsuväki tekisi
hyökkäyksen keskustaa vastaan, piti miesten vasta hyökkääjäin ihan
lähelle tultua pujahtaa nopeasti seiväsrivistön taakse. Että kaikki
kävisi nopeasti ja ilman häiriöitä, niin siltä varalta oli illalla
pantu toimeen harjoituksia, joten jokaisella oli nyt selvillä paikkansa
ja tehtävänsä. Sittenkuin vihollisen ratsuväki olisi suistunut tähän
esteeseen ja joutunut häiriöön, piti kummallekin sivustalle asetetun
oman ratsuväen hyökätä vihollisjoukon kyljille, iskeä sitä kahdelta
puolelta kuin kiinni losahtavat ketunraudat. Toisen rivistön jalkaväki
oli tilapäisesti siirretty kummallekin sivustalle ratsuväen taa
piiloon, niin että keskusta näyttäisi mahdollisimman ohuelta ja
houkuttelisi vihollista suuntaamaan ensi rynnäkkönsä juuri sitä
vastaan.
Kaikki näytti käyvän laskujen mukaan. Kun vihollinen oli saanut
ratsuväkensä jonkunlaiseen järjestykseen, välähtivät siellä miekat,
hevosten harjat hulmahtivat ja maa tömisi tuhanten kavioin sitä
tallatessa. Kuin kaikki edestään lakaiseva pyörremyrsky läheni
pölypilveen kietoutunut ratsujoukko. Tuijottaessaan siihen tunsi
Pertti kylmien väristysten karsivan ruumistaan ja hänen polvensa
vavahtelivat. Mutta liikahtamatta seisoi hän paikallaan ja puristi
suonenvedontapaisesti lipputankoa. Sitten... se kaikki kävi kuin
unessa. Komennon kuullessaan livahtivat he kuin ankeriaat seiväsmetsän
taa, viholliset huomasivat liian myöhään uhkaavan vaaran, kuului kauhun
ja tuskan karjahduksia, kun etummaiset hevoset ratsastajineen
naulautuivat seipäisiin, takimmaiset rivit sulloutuivat päälle ja tähän
sekasortoiseen sikermään iskivät kummaltakin sivustalta suomalaiset
ratsumiehet. Ohjakset löysinä ja villisti kirkuen pakenivat ne, jotka
pakenemaan pääsivät. Niinkuin suuri aalto huljahtaa laivankannen yli,
peittää hetkeksi kaikki näkyvistä ja huumaa aistit umpisukkeloon
joutuneilta merimiehiltä, vetäytyen sitten yhtä äkkiä takaisin ulapalle
-- sellaiselta vaikutti tämä kaikki Perttiin ja hänen tovereihinsa.
Mutta tällä aallon huuhtaisulla oli heihin vapauttava vaikutus. Yks
kaks olivat he päässeet jäykistävästä jännityksestään, tunsivat veren
lämpimästi ja vilkkaasti virtaavan suonissaan ja kohottivat huikean
hurraa-huudon tälle ensi menestykselle.
"Kas niin, lapset, kaikki kävi toivomustemme mukaan", puheli eversti
ratsastaen jälleen pitkin rintamaa. "Kaikki ei kuitenkaan ole vielä
lopussa, vaan kuumin on edessämme, sillä nyt käy varmaankin heidän
jalkaväkensä kimppuumme. Heitä eivät nuo siunatut seipäät voi pidättää
ja silloin kysytään teiltä miehuutta pysyä alallanne. Mutta onhan alku
hyvä, meidän kuraassimme on noussut ja vihollisen laskenut, se tasottaa
mieslukumme erilaisuutta. Antakaa heille vain rivakasti kuonoon, pojat,
ja kaikki päättyy hyvin."
Nähtiin, että vihollinen järjestäysi metsän rinteessä uuteen
hyökkäykseen. Tällä kertaa alkoi taaja jalkaväkijoukko liikehtiä
suomalaisten keskustaa kohti, samalla kuin ratsuväen jäännökset olivat
asettuneet kummallekin kyljelle, suojellakseen niitä suomalaisen
ratsuväen hyökkäyksiltä. Yhä lähemmäs tuli vihollinen ja... sitten
alkoivat musketit paukkua ja taistelevain päiden päälle syntyi kitkerä,
yhä sakeneva savupilvi. Kuinka se tuo pauke ja kuulain surina panikaan
veren kuumenemaan. Pertti näki toveriensa joukosta suistuvan kenttään
miehen sieltä, toisen täältä, mutta rohkeana seisoi hän alallaan ja
niin tekivät toisetkin. Kuinka mielellään hänkin olisikaan ampunut,
mutta siihen hänellä ei ollut tilaisuutta, hänen kun täytyi hoitaa
lippuaan, joka ylpeänä liehui heidän riviensä yläpuolella, aina väliin
peittyen tiheään ruudinsavupilveen.
Yhä lähemmäs työntäytyi vihollinen. Nyt ne saivat raivatuksi pois
tieltä seipäät ja niihin tarttuneet miehet ja hevoset. Sitten... sitten
seurasi hurja yhteentörmäys miekoin, keihäin ja musketinperin. Kaikki
oli tuokion yhtä pyörryttävää sekamelskaa, huutoa ja aseiden kalsketta.
Ja kun näköala Pertin ympärillä taas hieman selveni, näki hän
vihollisten peräytyvän ja toveriensa hurraata huutaen ajavan heitä
takaa. Mutta sitten näki hän everstin ilmestyvän ruudinsavun keskeltä
ja pysäyttävän takaa-ajajat.
"Ottakaa entiset paikkanne, lapset, ja pitäkää ne, seisokaa lujana
alallanne, sillä nyt tulee taistelun ratkaisevin hetki", kuuli Pertti
hänen puhuvan. "Hetken päästä uudistaa vihollinen varmasti rynnäkkönsä
ja minun täytyy koko toinen rivistö viedä hetkeksi pois, sillä eräs
vihollisjoukko on kiertämässä Rautjärven ympäri meidän niskaamme.
Kestäkää herran nimessä paikallanne niinkauan kuin minä ehdin takaisin.
Kun rintamaan syntyy aukkoja, niin vetäytykää yhteen älkääkä päästäkö
niitä läpi. Kapteeni Kaarlo Lennartinpoika on ylin päällikkö minun
poissa ollessani."
Sen sanottuaan kiiti eversti toisen rivistön jalkamiesten kanssa pois.
Turvattomuuden tunne valtasi ensimäisen rivistön, kun se jäi täten
vaille selkänojaa, joka aina nopeasti täytti syntyneet aukot. Mutta
olivathan he lyöneet jo kahdesti vihollisen pakosalle, heidän
rohkeutensa oli kasvanut eivätkä he tulisi hevillä paikkaansa
jättämään.
Jälleen läheni vihollinen ja jälleen kietoutui kaikki villiin
sekamelskaan. Tällä kertaa kävi taistelu paljon kestävämmäksi ja
vimmatummaksi. Vihollisten paino oli liian raskas tuolle ohuelle ja
harvalukuiselle suomalaisten rintamalle. Yhä lähempänä loiskahtelivat
taistelun laineet sitä paikkaa, jossa Pertti lippua pidellen seisoi.
Hän tunsi verensä kuumenemistaan kuumenevan. Vasemmalla kädellään hoiti
hän lipputankoa ja oikeassa oli miekka valmiina iskemään. Hän ei
tahtonut peräytyä, etteivät viholliset eivätkä omat miehet näkisi lipun
siirtyvän taaksepäin.
Nyt... nyt oli hän keskellä kuohua, hän iski ja pisti ja sai itse
iskuja ja näki miehiä ympärillään suistuvan maahan. Joku tarttui
lipputankoon ja koetti vääntää sitä hänen kädestään, mutta joku hänen
tovereistaan suisti sen maahan... Sitten sukelsi vihollismerestä suuri,
rokonarpinen mies, oikea jättiläinen; ylenkatseellisesti löi se miekan
hänen kädestään, niin että se kilahtaen lensi maahan, tarttui sitten
lipputankoon ja tempasi sen yhdellä nykäisyllä haltuunsa. Turhaan
kurotti Pertti käsiään saadakseen sen takaisin temmatuksi, rokonarpinen
jättiläinen sukelsi takaisin sinne, josta oli tullutkin ja Pertti näki
rakkaan lippunsa liehuvan vihollisjoukon yllä, joka tervehti sitä
riemuhuudoin...
Tuska sydämessään seisoi Pertti hetken kuin huumaantuneena alallaan.
Hänestä tuntui, että häneltä oli riistetty kunnia, että hän oli
pettänyt everstin luottamuksen ja että voiton mahdollisuus oli
luisumassa heidän käsistään. Ei, se ei saanut tapahtua! Lippu oli
otettava takaisin hinnalla millä hyvänsä. Hänet valtasi omituinen
huumaus, joka ikäänkuin tempasi hänet kohoksi maasta. Tuntematta tai
huomaamatta verta vuotavia haavojaan tarttui hän suureen lyömämiekkaan,
joka joltakin kaatuneelta oli vierähtänyt hänen jalkoihinsa, ja huutaen
ympärillään kamppaileville tovereilleen: "Pojat, seuratkaa minua,
meidän on saatava lippumme takaisin!" alkoi hän kaksin käsin
silmittömästi hakata ympärilleen. Lippua kohti veti häntä kuin joku
salaperäinen yliluonnollinen voima, joka sai hänet unhottamaan haavansa
ja uupumuksensa. Viholliset kaatuivat tai väistyivät tuon huimasti
välkkyvän aseen edestä, aseen, jota niin rajulla vimmalla heilutti
kalpea, verinen nuorukainen, silmissään yliluonnollinen loiste. Leveä
verinen kuja aukeni vihollismereen Pertin ja hänen toveriensa
vastustamattomasti edetessä ja yhä lähemmäs lippuaan he ehtivät. Vielä
muutama huima sivallus ja siinä oli rokonarpinen lipunryöstäjä ihan
hänen edessään. Se koetti jälleen sukeltaa häiriöön joutuneiden omiensa
joukkoon, mutta Pertin hirmuinen ase oli nopeampi. Pää halaistuna
suistui jättiläinen maahan. Pertti tempasi ahnaasti lipun hänen
kädestään, kouristi suonenvetoisesti sen tankoa ja painoi sen syvään
hengähtäen rintaansa vasten. Mutta samalla musteni maailma hänen
silmissään, hän horjui ja kaatui lippuineen maahan...
Hän ei kuullut enää hurraa-huutoja takanaan eikä hakkaa päälle-huutoja
edestäpäin eikä nähnyt, kuinka viholliset sekasorron vallassa alkoivat
paeta joka suunnalle. Eversti oli palannut järven takaa, viholliset
luulivat suomalaisten saaneen vereksen apujoukon ja kun samalla se
joukkokunta, jonka eversti oli erottanut omista miehistään ja
lähettänyt järven ympäri vihollisen selkään, oli käynyt hyökkäämään
suurella pauhinalla, joutuivat viholliset sellaisen hämmingin valtaan
kuin taivas olisi pudonnut heidän päälleen. He jättivät kaiken,
lähtivät silmittömään pakoon ja hajausivat kuin paimenettomat lampaat
Laatokan puolesiin metsiin. Siten päättyi tuo nelituntinen kiivas
taistelu suomalaisten täydellisellä voitolla.
Eräs nuoremmista upseereista, Pertin tovereita Viipurin lukiosta, oli
juuri kuvannut everstille tarkkaan, kuinka Pertti lippunsa menetettyään
oli johtanut heidät hurjaan hyökkäykseen ja vallottanut lipun takaisin
ja kuinka hän sillä teollaan oli ratkaisevimpana hetkenä seisauttanut
vihollisen etenemisen, kunnes eversti ehti avuksi, ja kuinka hän siten
oli pelastanut koko taistelun. Vaieten ja paljastetuin päin seisoivat
eversti ja kaikki upseerit Pertin ympärillä, siinä missä hän makasi
selällään kalpeana ja elottomana, mutta kasvoillaan vielä onnellinen
hymy ja kädet lujasti puristaen lipputankoa. Kuin henkivartioina makasi
hänen ympärillään joukko kaatuneita tovereita.
"Minä sanoin hänen äidilleen", lausui eversti, "että hänestä voi vielä
tulla kenraali. Mutta minä en arvannut kyllin korkealle, sillä hänestä
tulikin sankari."
Everstin silmissä kimalsi kyynel, kun hän kumartui alas ja sulki
vainajan silmät sekä peitti hänen ruumiinsa lipulla.
Sellainen oli 14 p. heinäk. 1656 Raudun taistelu, jossa nuori
lipunkantaja Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis näytteli niin
sankarillista osaa ja josta kuningas Kaarlo Kustaa lähetti eversti
Burmeisterille kiitoksensa.
_Kyösti Wilkuna_.