Pitkänä, viistona, valkoisena jonona purjehti Ruotsin laivasto eräänä
kauniina kesäaamuna vuonna 1644 Tanskan vesillä, risteillen
edestakaisin Femernin saaren edustalla. Meri oli rauhallinen, loiva
lounastuuli pullisti tasaisesti niiden monien kymmenien sota-alusten
valkoisia purjeita, jotka kuin joutsenpoikue emäänsä seurasivat korkeaa
amiraalilaivaa ja tekivät sen mukana kauniita kaarroksia aavalla
sinivihreällä selällä.
Hiljaista oli laivoissakin. Elleivät muutamat pullearintaiset joutsenet
olisi uineet hiukan kallellaan ja ellei tottunut silmä olisi niiden
taklauksissa keksinyt omituisia aukkoja, ei olisi mistään voinut
aavistaa, että nämä samat laivat tällä samalla selällä olivat
edellisenä päivänä ja yönä suorittaneet erään pohjoismaisen historian
kaikkein kiivaimmista meritaisteluista. Mutta kalalokit, jotka
leijailivat laivain ympärillä ja yläpuolella, saattoivat purjeiden
lomista nähdä, kuinka niiden kannelta vielä huuhdeltiin tahkiintunutta
verta ja heitettiin mereen silvottuja ruumiita.
Taas teki amiraalilaiva sulavan käännöksen ja pysähtyi sitten
vastaseen, jossa asemassa se ikäänkuin paikoillaan polki aallokkoa. Sen
suurmastosta annettiin samalla lippumerkkejä, joilla perästä luovivain
laivain päälliköt kutsuttiin amiraalilaivaan. Joutsenet käänsivät
kylkensä emään päin ja selällä kävivät kepeät pikkuvenheet
kuppelehtimaan aallokossa.
Tuo korkea emolaiva oli Scepter (Valtikka) nimeltään ja sen
komentokannella seisoi vanhahko, terässilmäinen, jäykkäpiirteinen mies,
jonka merimieshatun alta valkonen tukka hulmahteli tuulessa. Se oli
amiraali Klaus Fleming, Klaus Laurinpoika, jolla isännimellä hänet
historiassa erotetaan kuulusta nuijasodan aikaisesta kaimastaan; hän
oli ruotsalaisen laivaston tarmokas johtaja. Hän oli sillä paikallaan
nyt seisonut melkein yhtä mittaa vuorokauden, taistelun alusta asti,
rauhallisin, värähtämättömin kasvoin, -- hiukan vain liikahti hänen
harmajan parransängen peittämä leukansa, kun hän alapäälliköilleen
antoi lyhyitä ja ytimekkäitä määräyksiään. Mutta hänen otsallaan
näkivät laivamiehet kumminkin huonoa säätä ennustavan pilven.
-- Ukko on vihoissaan, kuiskahtivat he toisilleen ja niille
kapteeneille, jotka yksitellen soutuvenheillään laskivat amiraalilaivan
kylkeen ja kiipesivät sen kannelle.
-- Hän on tyytymätön, kun ei hänen käskyjään eilen tarkkaan noudatettu.
-- Hän murahtaa harvoin, mutta silloin hän murahtaakin kuin ukkonen...
Saapuneet kapteenit, jotka enimmäkseen olivat nuoria miehiä,
tervehtivät kunnioittaen ja hiukan arasti vanhaa amiraalia, joka heille
vain päätään nyökäytti. Vasta kun kaikki olivat koolla, laskeutui
vanhus komentosillalta, viittasi upseereja seuraamaan itseään ja käveli
norjin askelin alas kajuuttaan. Kapteenit astuivat sinne hiukan
vitkastellen, hiukan haluttomasti, kuin koulupojat nuhdesaarnaa
kuulemaan. Sillä he arvasivat nuhteita tulevan -- se eilinen
kuuma päivä, jolloin useimmat heistä olivat ensi kerran olleet
meritaistelussa mukana, oli kyllä heille itselleenkin jo tehnyt
selväksi, että he liian vähän olivat osanneet vastata kokeneen
ylipäällikkönsä toiveita.
Ja nuhteita tuli, ukkonen jyrähti. Mikseivät olleet laivat totelleet
amiraalialuksen käskyjä? Mikseivät olleet hyökänneet, kun heille
otollinen hetki valmistettiin, mikseivät olleet iskeneet väkikoukkujaan
vihollisalusten kylkeen ja pidättäneet niitä käsirysytaisteluun? Miksi
oli se ja se laiva jättäytynyt tuulen alle, miksei oltu riennetty
ristituleen joutuneille tovereille avuksi... Niin kyseli valkotukka
vihaisena, kuvaten samalla elävästi taistelun menoa ja osottaen, miten
se olisi ohjeiden mukaan ollut suoritettava.
-- Nyt pääsi juutti livistämään syleilystämme, johon hänet olisimme
voineet henkihieveriin puristaa.
-- Mutta voittohan jäi toki meille, vihollinen väistyi
taistelupaikalta, -- niin koetti joku kapteeneista lohduttautua.
-- Senpä _ei_ olisi pitänyt saada väistyä. Kuningas Kristian on nyt
meille vielä vaarallinen vastustaja, kaikki on otettava uudestaan.
Toisin tapeltiin ennen minun nuoruudessani merelläkin, nyt on totuttu
taistelemaan ainoastaan maissa!
* * * * *
Tuo nuhteleva amiraali, Klaus Fleming Louhisaaren herra, oli jo
kolmisenkymmentä vuotta sitten kunnialla johtanut Ruotsin laivastoa,
taistellen voitokkaasti tanskalaisia vastaan, silloin niinkuin nytkin.
Hän oli silloin nuori mies, joka ulkomailla tieteitä harrastettuaan oli
opiskellut sotataitoa Evert Hornin johdolla, vaikka hänen kykyään
sittemmin ruvettiin käyttämään etupäässä hallinnollisissa toimissa,
ensin syntymämaassaan Suomessa ja sitten Ruotsissa. Ruotsin laivaston
uudistaminen tuli hänen päätyökseen, mutta pian kutsui Kustaa II Aadolf
suurten sotiensa alkaessa Klaus Flemingin valtaneuvoksena
hallitukseensa jäseneksi. "Siinä on mies, jota ilman emme tule
toimeen", oli nuori kuningas hänestä lausunut. Ja siitä asti
olikin Klaus Fleming yhtämittaa uurastanut monissa valtakunnan
vastuunalaisissa toimissa, holhoojahallituksen jäsenenä Kustaa Aadolfin
kuoltua, Tukholman kaupungin päällikkönä ja ennen kaikkea meriasiain
ylijohtajana. Eipä hän liene ajatellut, että hän, rauhan viroissa
harmaantunut, kanslioissa kuivettunut valtiomies, enää joutuisi
soturina astumaan aisoihin ja johtamaan aikansa suurimpia
meritaisteluita.
Mutta näihin verisiin temmellyksiin olivat tapaukset hänet kumminkin
nyt vieneet.
Kolmikymmenvuotisen sodan kestäessä, jonka varrella Ruotsin asema
Euroopassa oli paisunut niin kunniakkaaksi ja mahtavaksi, mutta samalla
maan omiin voimiin nähden usein kyllä vaaranalaiseksi, oli sen lähin
veljesmaa, Tanska, pitkin matkaa ollut sangen epäluotettava naapuri.
Siellä hallitsi sielläkin tarmokas ja kunnianhimoinen kuningas,
Kristian IV, joka perin haluttomasti taipui siihen, että hänen
pohjoinen naapurinsa kovin paljon kasvoi. Senvuoksi piti hän salaista
neuvoa Ruotsin vihollisten kanssa ja tämä naapurimaa saattoi siis
milloin tahansa, jos sen aseita vierailla sotatanterilla joku
onnettomuus kohtaisi, odottaa juutin taholta äkillistä, tuhoisaa
sivuiskua. Naapurinsa sota- ja muonatarpeiden saantia vaikeuttaakseen
vahti Tanska myös Juutinraumaa kuin omaa sisäsalmeaan ja kantoi siellä
kaikilta Ruotsin laivoilta raskaat tullit...
Vuosikausien kuluessa oli näistä asioista pidetty molempain maiden
hallitusten välillä pitkiä neuvotteluja, mutta siedettävämpiä suhteita
ei oltu koskaan aikaansaatu. Lopulta Tukholman herrat hermostuivat ja
päättivät selvittää nuo yhä sotkuisemmiksi käyneet riidat aseilla,
joilla he äsken olivat niin monta muuta solmua aukaisseet. Tämän
tuloksen lienee lopulta ratkaissut juuri Klaus Fleming, joka eräässä
neuvoston kokouksessa, jossa taas oli pitkään jauhettu kysymystä vielä
uuden sovittelukirjelmän lähettämisestä Kööpenhaminaan, vihdoin puhkesi
lausumaan:
-- Me olemme kirjoittaneet jo liian paljo. Minä en tahdo enää
kirjoittaa, minä tahdon jo tapella!
Se oli vapauttava sana. Lähteneenä aina varovan ja tyystin harkitsevan
amiraalin huulilta, vaikutti se kuin nuotanperän aukenemiselta kaikkiin
muihin. He kivahtivat pystyyn ja huudahtivat:
-- Sinäpä, Fleming, sen sanoit! Ja sinustahan se riippuukin,
meriväestä.
-- Niin, onko laivastosi todella täysvalmiissa kunnossa, tiedusteli
varmuuden vuoksi vielä puhetta johtava kansleri.
-- On, laivamme ovat kunnossa, niistä vastaan...
-- Ja laivaväestäkö myös?
-- Siltä puuttuu kokemusta. Mutta jos todella merisota syttyy, lähden
sitä itse johtamaan, minulla on siinä ammatissa vähän kokemustakin...
Näin tapahtui, että Ruotsi v. 1644 entisten vihollistensa lisäksi
hankki itselleen vieläkin uuden, että sen maa-armeijat sekä etelästä
että pohjoisesta yhtäkkiä hyökkäsivät Tanskan mantereelle ja että sen
laivasto purjehti Tanskan saaristoon. Näin tapahtui, että vanha
valtaneuvos Klaus Fleming astui ulos hiljaisista virkahuoneistaan ja
läksi vielä valkopäisenä äijänä valkopää-laineita kyntämään,
johtaakseen itse luomansa laivaston taistelujen temmellykseen.
Kevätkesän etsiskeli hän ensin turhaan Tanskan laivastoa, joka
piileskeli satamissa, missä sitä vielä varusteltiin. Mutta kun se
vihdoin itsensä kuningas Kristianin johdolla läksi merille, oli se
kooltaan ja asultaan hyvinkin kunnioitettava vastustaja Flemingin
laivastolle. Sangen tasaväkisinä siis tapasivat toisensa Pohjoismaiden
suuret sotalaivastot heinäkuun alussa Femernin saaren seutuvilla, ja
iskivät vastakkain.
* * * * *
Se taistelu oli nyt tapahtunut. Fleming oli hyökännyt, pyyhkäissyt
juuttia kohti kerran toisensa perästä, taitavasti aina ohjaten
laivastonsa tuulen päälle ja sieltä rohkeasti suunnaten
amiraalilaivansa vihollisalusten sakeimpaan parveen. Toisten laivain
piti seurata perässä. Mutta ne eivät osanneetkaan yhtä ovelasti
"manöveerata", niiden rivit katkesivat, toisia jäi jälelle tai ajausi
vinoon, -- sekä laivaväki että päällystö oli ensikertalaisia. Aina
tulessa ollut "Scepter" kärsi siten enin vahinkoja ja sen täytyi pari
kertaa vetäytyä sivuun niitä korjaamaan. Mutta taas se oli
valmis ryntäämään, kokosi kenokaulaiset "joutsenet" mukaansa
ja iski katkaisemaan vihollisten linjat. Mutta aina samalla
tuloksella, -- voitto jäi puolinaiseksi. Niin kävi, että Flemingin
kaikki neljä hyökkäystä, jotka sotataito on arvostellut hyvin
nerokkaiksi, raukesivat ratkaisevitta tuloksitta, ja että yön tullen
vihollislaivasto pääsi pakenemaan, joskin aika lailla runneltuna. Se
pyrki satamaan korjaamaan vaurioitaan ja "taistelutanner" jäi siis
ruotsalaisille, mutta tätä ei Fleming voinut myöntää täydeksi voitoksi,
pitäessään taistelupäivän jälkeisenä aamuna jälkikäräjiä upseeriensa
kanssa.
Nämä koettivat yhä lohduttaa suuttunutta amiraaliaan, muistutellen:
-- Mutta Tanskan kuningaskinhan itse haavoittui taistelussa. Vedestä
poimimamme vangit ovat tunnustaneet, että hän sai yhden ainoan luodin
räjähdyksestä 25 haavaa ja että hänen toinen silmänsäkin on puhki...
-- Mutta toinen on vielä jälellä, vastasi siihen Klaus-herra. -- Ja
hänellä on laivastonsa jälellä. Me olisimme voineet sulkea sekä hänet
että koko laivaston umpikujaan, jos te olisitte ohjeitani seuranneet.
Vielä säihkyi suuttumusta hänen teräksenharmaista silmistään ja
nuhteleva isänääni värähteli. Mutta oppituntinsa näin annettuaan
talttui vanha amiraali vähitellen ja hän puheli taas miehilleen
rohkaisevana ja rauhallisena:
-- Olkoon nyt opiksenne tämä ensi yritys. Se on meidän oteltava
uudelleen ja paremmin, heti kun tilaisuus siihen aukenee; kauaksi ei
ole kuningas Kristian livistänyt kouristamme. Mutta sitä ennen
meidänkin on korjattava omat vauriomme ja täydennettävä varastomme.
-- Mihin siis purjehdimme?
-- Kielin mutkaan. Siellä on Torstensonin maa-armeija, sieltä saamme,
mitä tarvitsemme. Nyt kukin taas paikoilleen!
Upseerit menivät ja Fleming jäi yksin kajuuttaan poikansa Hermanin
kanssa, joka seurasi isäänsä tällä sotaretkellä saadakseen hänkin
tulikasteensa. Jännitys oli nyt lauennut, pieni väsymyksen piirre oli
laskeutunut ukon tarmokkaille kasvoille.
-- Etkö jouda nyt lepäämään, isä, juutin joukkohan on poissa, kehotti
Herman.
-- Poissa on toistaiseksi, levähtäkäämme vain hetkinen, poikani. Mutta
hetkinen vain, meidän on taas pian löydettävä vihollisemme. Ja silloin
isketään, poika -- niin, minä jo nautin siitä, kuinka silloin juuttien
kuningas puristetaan lujille...!
Näihin uhmaaviin unelmiinsa ukko nukahti.
* * * * *
Kielin lahdessa korjasi Klaus Fleming pian laivastonsa taistelussa
kärsimät vahingot. Mutta Tanskan väki oli ollut vielä nopsempi, ja
ennenkuin Fleming taas oli ehtinyt aavalle merelle, oli kuningas
Kristianin laivasto jo saapunut lahden suulle, sulkemaan Ruotsin
laivaston sinne kuin pussin perälle. Näin saartamaan päässyt juutti
esiintyi nyt vuorostaan voittajana, ja tähän saartoon kohdistuu juuri
se vanha, tunnettu ylistyslaulu Kristian IV:lle ja Tanskan meriväelle
("Kong Kristiern stod ved höijen Mast i Rök og Damm"), josta sittemmin
on tullut Tanskan kansallislaulu.
Mutta vanha, karkeapartainen pääamiraali Klaus Fleming seisoskeli aina
vain rauhallisena Scepterin komentosillalla myhäillen itsekseen koko
tuolle saartojutulle. Hän korjuutti laivansa valmiiksi, täydensi
varastonsa ja järjesti joutsenpoikueensa lahdelle pitkään rintamaan, --
hän oli koko ajan tehtävästään selvillä. Hyvä on kun vihollinen pysyy
ääressä, kyllä hän sen saarrosta selviää, ja silloin hän näyttää, mitä
merisodassa voidaan!
-- Kun nyt vain kääntyisi tuuli!
Tuuli näet teki hänelle kiusaa. Se puhalsi itsepäisesti itäpohjasta,
lahden perukkaa kohden, ja sillä tuulella oli hänen mahdoton yrittää
murtautua saarroksesta väljille vesille.
-- Kunpa se kääntyisi päiväksikään peräntakaiseksi, silloin...
Mutta se ei kääntynyt ja siitä aiheutui monessakin suhteessa
harmillista viivytystä. Ruokavarat pilaantuivat heinäkuun helteessä,
vesivarastot samoin, miehistö rupesi sairastelemaan keripukkia, -- se
oli kaikki umpiviheliäistä! Joka yö nousi vanha amiraali moneen kertaan
kannelle katsomaan, eikö ole edes tuulen kääntymisen oireitakaan. Ei
ollut. Väliin kyllä puhalsi iltayöstä pieni eteläinen, vaan se vaimeni
ja tyyntyi yöllä, ja aamulla kävi taas heikko tuulenhenki lahdenpohjaa
vastaan.
-- Tuhat tulimmaista, kun ei tuuli laske meitä tappelemaan, sadatteli
äijä äreissään. Mutta apua ei siitä lähtenyt.
Vihollisen laivasto luki saarron jatkumisen omaksi ansiokseen, ylpistyi
yhä ja kävi ärhentelevänä lähemmäs. Eräänä päivänä vietiin Tanskan
laivastosta muutamia tykkejä maihinkin, Juutinmaan puoleiselle
rannikolle, johon rakennettiin pattereita, ja näistä käytiin nyt
Ruotsin laivoja pommittamaan. Fleming siirsi laivansa niin, etteivät
luodit niihin asti yltäneet, vaan yhä kiusallisemmaksi kävi kuitenkin
asema.
Mutta eräänä yönä amiraali, noustuaan taas kajuutastaan kannelle, tunsi
sieramissaan miellyttävästi hivelevän kutkutuksen: Tuuli puhalsi
etelästä, -- se siunattu, kaivattu suvituuli! -- ja vanhana merimiehenä
saattoi Fleming sen tasaisesta voimasta jo heti haistella, että se on
nyt vihdoin varmasti asettunut sille kulmalle.
-- No nyt, juutti, nyt koetellaan saarroksesi kestävyyttä! Tämä saarto
oli käynyt hänen kunnialleen, se oli häntä liian kauan kiusannut. Hänen
soturiverensä lähtivät senvuoksi nyt valtoinaan virtaamaan, hän luotti
luomaansa laivastoon ja hänen sydämmensä janosi ratkaisevaa iskua.
Vihdoinkin! Melkein hartaana kääntyi hän päivänsarastuksen puoleen ja
huudahti:
-- Tämä nouseva päivä on siis oleva minun päiväni. Juhlataistelun
päivä!
Viipymättä ryhtyi Klaus Fleming jo aamun verkalleen vaietessa
tarpeellisiin valmistuksiin. Hän lähetti pikaviestit soutamaan kaikkiin
laivoihinsa, käski niiden jo aamuhämärässä hiljaa varppautua uuteen
asentoon, josta oli edullisin pyyhkästä myötäseen salmen suulle,
varotti niitä olemaan merkin saatuaan valmiit nostamaan kaikki
purjeensa. "Sillä tänään lähdetään Kielin lahdesta ja tervehditään
Tanskan Kristiania..."
Nuo monet kymmenet, kauan levänneet alukset rupesivat yhtäkkiä elämään.
Niissä liikuttiin hiljaa ja melutta, mutta nopeasti ja innolla. Sillä
amiraalin yöviesti oli niihin tuonut vapauttavan, rohkaisevan
tunnelman.
Kaikki valmistustyöt omassa laivassaan suoritettuaan ja lopulliset
käskyt annettuaan hengähti ukko komentosillallaan omituisen kepeästi.
Mieli oli hänellä kirkas, suoni löi vahvana. Aurinko teki juuri
nousuaan. Yhdessä vahvistuvan maatulen kanssa hälventeli se verkalleen
pois sumua, jota vielä liiteli merellä päin, tehden väylän epäselväksi,
-- puolen tunnin perästä voitiin jo nostaa purjeet, vivuta ankkurit ja
antaa joutsenparven uida vapauteen ja taisteluun. Mutta siihen
juhlataisteluun tahtoi vanha soturi mieskohtaisestikin sonnustautua,
peseytyä ja pukeutua parhaaseen asuunsa...
Hän astui sitä varten alas kajuuttaansa ja virkkoi iloinen väike
silmässään palvelijalleen:
-- Nyt juhlapuku esille! Ja pidä edessäni pesuastiaa, silmäni huuhdon
ensiksi.
Mikään ei näyttänyt enää voivan hidastaa hänen voittoaan, johon
hän jo varmasti luotti. Mutta hänen siinä peseytyessään suureen
juhlataisteluunsa helähti jotakin hänen kupeellaan, palvelija katosi
hänen edestään ja samassa tunsi vanha amiraali makaavansa herpautuneena
verissään kajuuttansa lattialla.
-- Mitä hittoja...! Joko se alkoi...? -- Ukko koetti nousta pystyyn,
vaan ei voinut.
Silloin hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Ikkunasta oli lentänyt sisään
tykinluoti, joka oli tappanut vesiastiaa pitelevän palvelijan ja
repäissyt häneltä itseltään toisen reiden. Se luoti oli tullut juuttien
maapatterista, jota lähemmäs amiraalilaiva yöllä oli varppautunut. Se
oli ainoa tykinluoti, joka juuttien rantapattereista kantoi Ruotsin
laivastoon asti, eikä ollut tämäkään luoti jaksanut perille suoraan
omalla voimallaan. Se oli ensiksi sivellyt veden pintaa ja siitä
kimmahtanut eteenpäin. Mutta tuo ainoa, seikkaileva tykinluoti oli
löytänyt tiensä juuri Ruotsin johtajalaivan kajuuttaan ja iskenyt
siellä itseensä amiraaliin, hänen juuri peseytyessään juhlataistelua
varten.
-- Jumalani, etkö siis sallinut minun vielä kerran taistella, etkö
suonut minulle sitä voittoa, jota niin janosin...?
Niin huokaili verissään makaava vanhus. Ja kun kajuuttaan rientäneet
matruusit nostivat hänet vuoteelle, napisi hän vielä ääneensä:
-- Miksi juuri nyt, miksei huomenna?
Mutta tuokion vuoteellaan kapinoivana ja kirvelevin haavoin maattuaan
hän rauhoittui ja alistui kohtaloonsa.
* * * * *
Laivan haavuri ei voinut tälle haavalle mitään, hän ei voinut tukkia
verta, joka reidestä virtanaan juoksi ja oli pian juokseva kuiviin.
Vanha amiraali oivalsi sen itse, tunsi kuoleman lähestyvän, voimansa
valuvan lopulleen ja kutsutti nopeasti laivojensa päälliköt vuoteensa
ääreen. Hänellä oli tehtävänsä nytkin täysin selvillä ja lyhyesti ja
varmasti jakeli hän määräyksiään:
-- Saarron murtamisesta elkää suinkaan minun kuolemani takia luopuko.
Ryhtykää siihen viipymättä, niinkauan kuin tuuli on suotuisa. Hyökätkää
pelottomasti ja varmassa järjestyksessä, silloin juutti taipuu...
Seuraajansa nimitettyään antoi hän vielä, voimien vähinerin riutuessa,
aivan yksityiskohtaisia ohjeita kullekin laivalle, suunnitellen koko
taistelun kulun, aivan kuin hän itse olisi siinä mukana. Ja mukana hän
aikoi ollakin:
-- Muistakaa, ruumiini on pidettävä Scepterissä, kunnes voitto on
vihollisista saavutettu, sitä ennen en tahdo täältä lähteä!
Veri juoksi taukoamatta, potilas yhä vaaleni, silmät painuivat umpeen.
Masentuneina, synkän surun valtaamina, seisoivat nuoret upseerit siinä
vuoteen ympärillä, tuntien nyt jäävänsä kuin orvoiksi ja johdottomiksi.
Vesi kihosi miehisten miesten silmiin eikä Klaus Flemingin nuori poika,
joka oli polvistunut isänsä viereen, voinut pidättää kyyneleitään
virtana vuotamasta. Hänelle silloin vanhus virkkoi:
-- Elä itke, poikani, olenhan täyttänyt velvollisuuteni. Yhden kerran
olisin vielä tahtonut taistella tanskalaisia vastaan, yhden vain...
Mutta jatka sinä nyt taistelua heitä vastaan...
Luomet olivat jo painuneet umpeen. Mutta kerran vielä ne hiljalleen
aukenivat, ja noissa teräksenharmaissa silmissä oli vieläkin välkettä,
kun hän viime neuvonaan virkkoi:
-- Ja muistakaa, pysytelkää aina tuulen päällä...!
Sitten silmät sammuivat ja kuolonkamppailua kesti vain hetkisen. Yhä
voimistuva suvituuli puhalsi rikotusta ikkunasta sisään kajuuttaan ja
hiveli kuin hyväillen ja lohdutellen vuoteella makaavan vainajan
valkosta tukkaa.
Amiraali Klaus Flemingin suunnitelmat murtaa saarto ja ruhjoa
voitostaan ennenaikaan ilkamoiva vihollinen toteutuivat hänen kuoltuaan
täydellisesti, kohta kohdaltaan, kun Ruotsin laivasto vihdoin oli
hyvällä peräntakaisella laskenut Kielin perukasta vapaalle merelle.
Tykkien paukkuessa ja tulisuihkujen sinkoillessa Scepterin
kylkiaukoista seisoi nyt toinen, nuorempi mies komentosillalla, mutta
kaikki tunsivat, että voittoa saavutettaessa oli vielä vanha amiraali
mukana. Hän makasi kyllä nyt kylmänä ja kankeana laivan ruumassa, mutta
niin päälliköistä kuin miehistäkin tuntui koko ajan, kuin hänen
voimakas, käskevä henkensä sittenkin olisi heitä johtanut.
_Santeri Ivalo_.