"Eevert Horn on jaloimpia sankari luonteita,
joita minkään maan historia voi näyttää."
K.P. Ignatius.
"Kustaa Hornin johdolla kehkeysi Suomen armeija
valiojoukoksi, joka siihen aikaan ei löytänyt
vertojaan kuuliaisuudessa, rohkeudessa ja
kestäväisyydessä."
K.F. Ignatius.
"Kustaa Horn on minun oikea käteni."
Kustaa II Adolf.
Kankaisten Agneta-rouva asteli hiljalleen laajan puiston käytävää
yhdessä kälynsä, Lepaan Kaarina-rouvan kanssa. Nurmikolla vaahterain ja
ikivanhain tammien välissä juoksentelivat heidän tyttärensä kukkia
poimien ja kentältä puiston reunalla, jossa pojat kävivät
leikkisotaa, kuului melua ja hurraamista. Kun molemmat armot ehtivät
käytävän päähän, tapasivat he Agneta rouvan vanhimman pojan,
kahdeksantoistavuotiaan herra Henrikin, joka pikkupoikain leikkiä
seuraten oli istahtanut matalalle kivipenkille ja jutteli vilkkaasti
poikien opettajan, mestari Sigfrid Aaron Forsiuksen kanssa. Nuorin
Kankaisten vallasväen perillisistä, nelivuotias Kustaa, oli jäänyt ison
veljen luo, seuraten jakamattomalla mielenkiinnolla taistelua, jota
Eevert ja Klaus veljien johdolla kävivät alustalaisten poikasista
kokoonpannut, puumiekoilla, pienillä lipuilla, rummuilla ja
katajaselkäisillä jousilla varustetut armeijat. Kentän keskellä oli
kivistä ja turpeista kyhätty Viipurin linna, jota Klaus-veli
parhaillaan puolusti Eevert-veljen hurjia hyökkäyksiä vastaan.
Rouvat istuutuivat kivipenkille, jonka mestari Forsius jätti heidän
käytettäväkseen, ja kiintyivät seuraamaan linnan vallotusta.
Viisitoistavuotias, tanakkatekoinen ja päivän paahtama Eevert kapusi
juuri poikiensa etupäässä ylös linnan muurille, Klaus-veljen turhaan
kokiessa torjua hänen rynnäkköään.
"Voi, voi, mimmoinen hurjapää tuo Eevert on!" puhkesi Agneta-rouva
valittamaan. "Minulla on ainainen pelko, että hän taittaa vielä
niskansa noissa leikeissään tai hurjilla ratsastusretkillään."
"Elkää peljätkö, äiti, mestari Sigfrid ilmaisi äsken meidän
horoskooppimme ja sen mukaan tulee Eevertistä kuuluisa sotapäällikkö",
virkkoi Henrik-herra, kalpean ja hienon näköinen nuorukainen, jonka
ulkomuodosta ja koko olemuksesta näki, että hän oli harrastanut enemmän
opiskeluja kuin poikain sotaisia leikkejä. Hänellä olikin
perinpohjaiset tiedot ja hän oli ehtinyt käydä jo ulkomaillakin
tietojaan kartuttamassa.
"Todellakin, mestari Sigfrid?" kääntyi Agneta-rouva tuon vaatimattoman
oppineen puoleen, joka ahtaammissa piireissä oli jo tunnettu
astroloogisista tiedoistaan ja ennustajataidostaan. "Oletteko tosiaan
tähdistä lukenut tiedon Eevert-pojan tulevaisuudesta?"
"Moniahta päivä sitten muodostin horoskoopin kaikille teidän armonne
pojille", vastasi opettaja, "ja kuten herra Henrik sanoi, ilmoitti
Eevertin horoskooppi loistavan sotapäällikön uran. Vaikka hän ei
näytäkään elävän vanhaksi, ehtii hän kuitenkin arvossa ja kunniassa
kohota sangen korkealle ja hänen elontiensä yhtyy hyvin läheisesti
kuninkaalliseen elontiehen."
Agneta-rouvan kasvoilla näkyi äidillisen ilon ja ylpeyden ilme, kun hän
käänsi katseensa Eevertiin, joka nyt linnan vallattuaan seisoi
hajasäärin muurilla ja huusi alhaalla oleville pojille:
"Olkoon tämä nyt Narvan linna ja olkaa te ryssiä ja koettakaa vallottaa
tätä meiltä suomalaisilta. Mutta minä sanon jo etukäteen, että siitä ei
tule mitään."
Ja uudelleen yltyi taistelun meteli pienen leikkilinnan ympärillä.
"Mutta katsopas tuota", kuiskasi Kaarina-täti ja kälyään kylkeen
nyhjäisten osotti pientä Kustaata, joka jännittynyt ilme totisilla ja
kalvakoilla kasvoillaan sekä sieramet laajentuneina henkeä pidättäen
seurasi taistelun menoa. Näkyi selvästi, kuinka hänen hento vartalonsa
värähteli ja lihakset jännittyivät, kun hän hengessään koetti auttaa
jotakin taistelevista.
"Jos kenestäkään, niin hänestä kai myös tulee sotilas", jatkoi
Kaarina-rouva.
"Hänen horoskooppinsa osottaa rataa, joka vie vieläkin korkeammalle ja
kauemmas kuin Eevertin", kuiskasi mestari Sigfrid. "Mainio sotilas
hänestä tulee, vaikka minä niin mielelläni soisin hänestä oppinutta,
sillä hänellä on niin terävä pää. Mutta minkä kohtalojen herra on
tähtiin kirjoittanut kunkin osaksi, se pitää paikkansa."
"Minun pikku Kustaani!" puhkesi äiti sanomaan hellästi ja ojensi
kätensä saadakseen Kustaan syliinsä, mutta tämä oli niin koko
sielullaan kiintynyt taisteluun, ettei hän huomannut äitinsä kutsuvaa
liikettä.
"Hän on aina niin kalpea ja totinen", virkahti Kaarina-täti.
"Se on kenties perintöä siitä, että hän on syntynyt vankilan muurien
sisällä", sanoi äiti ja huoahti menneiden päivien surullisille
muistoille.
Sotapäällikkö ja valtaneuvos Kaarlo Henrikinpoika Horn oli syyttömästi
joutunut epäluuloisen Juhana-kuninkaan vihoihin ja saanut istua
vankeudessa sekä loppujen lopuksi häväistynä käydä mestauslavalle,
missä hänet kuitenkin armahdettiin. Hänen vankeusaikanaan oli Örbyhusin
linnassa, jonne Agneta-rouva oli seurannut miestään, syntynyt heidän
nuorin poikansa, Kustaa. Tästä johtuvaksi luuli äiti sen miettivän ja
totisen, miltei raskaan ilmeen, joka usein oli nähtävänä hänen
nuorimpansa muutoin niin älykkäillä kasvoilla.
Tällä välin oli Kustaa-pojan jännitys noussut korkeimmilleen. Hänen
kätensä puristuivat nyrkkiin ja yhtäkkiä lähti hän kuin nuoli
livistämään linnotusta kohti. Äiti huusi häntä nimeltä, mutta taakseen
katsomatta jatkoi hän matkaansa ja katosi yhdessä mylläkässä
temmeltävien poikien keskelle. Täti ja mestari Sigfrid purskahtivat
nauramaan, mutta äiti pyysi hätääntyneenä Henrikiä juoksemaan jälestä
ja tuomaan Kustaan pois, ettei hän siellä suurempain keskellä
loukkaantuisi.
"Entäs mitä te olette tähdistä lukeneet hänen osalleen, mestari
Sigfrid?" kysyi täti nyökäten päätään Henrikin jälkeen.
"Häntä odottaa loistava valtiomiehen ura", vastasi oppinut opettaja yhä
yhtä suurella vakuutuksella.
"Yhä vain loistavia uria, ihanpa minä alan sinua kadehtia poikiesi
vuoksi", virkkoi Kaarina-rouva kälylleen.
"Vähät muusta, mutta siitä minä olen iloinen, että mestari Sigfrid
ennustaa Kustaa-poikani elävän miehuuden ikään, sillä minä olen
tuntenut ainaista pelkoa siitä, että hän kuolisi varhain", vastasi
Agneta-rouva.
Meteli linnoituksen luona oli asettunut ja pojat näyttivät alkavan
hajaantua.
"Taistelu lakkasi, kun diplomaatti ilmestyi näyttämölle", myhähti
Kaarina-täti. "Mutta tuollahan tulee herra veljenikin."
Hän osotti vainiolle, josta ratsain läheni töyhtöhattuinen iäkkäämpi
herra. Se oli herra Kaarlo Henrikinpoika, joka oli kierrellyt
perintökartanonsa viljelyksiä tarkastamassa. Hän saapui naisväen luo
samaan aikaan kuin pojatkin linnotuksen luota.
"Sinä pikku karkulaiseni!" torui äiti ja sulki Kustaa-pojan syliinsä.
Herra Kaarlo Henrikinpoika ei ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt,
mutta näytti paljon vanhemmalta. Hänen tukkansa oli ohimoilta jo aivan
harmaa ja viime vuosien katkerat kokemukset olivat luoneet hänen
kasvoilleen raskaan, miltei synkän ilmeen. Juhanan kuoleman jälkeen oli
hän päässyt vankeudesta ja Kaarlo-herttuaan liittyen ottanut jälleen
osaa valtiolliseen elämään. Edellisenä talvena oli hän herttuan ja
Ruotsin säätyjen asiamiehenä tullut Turkuun Klaus Flemingiä
taivuttamaan, mutta riitaantunut kokonaan rautamarskin kanssa. Sen
jälkeen oli hän oleskellut hiljaisuudessa ja levossa täällä
syntymätilallaan. Muutaman päivän kuluttua aikoi hän kuitenkin
perheineen lähteä Viroon, jossa hänellä myöskin oli kartanoita ja josta
hänen puolisonsa oli kotoisin.
"No, mitäs linnoja te tänään olette vallottanut?" kysyi herra Kaarlo
nuorimmilta pojiltaan.
Isän laskeutuessa hevosen selästä alkoivat Eevert ja Klaus vilkkaasti
ja yhteen ääneen tehdä selkoa taisteluistaan. Kun he hieman vaikenivat,
pisti Kustaa kättään ojentaen vakavasti väliin:
"Eivätpä saaneet ryssät Narvaa, kun minä tulin Eevertille avuksi."
Kaikki purskahtivat nauramaan.
"Sinä pieni kenraali", sanoi isä hymyillen ja taputti Kustaata
päälaelle.
Sen jälkeen lähti seurue, rattoisasti jutellen, astelemaan puiston
halki kohti harmaakivistä, ylväästi kohoavaa päärakennusta.
* * * * *
"Kas, kas, kuinka kiiltäväksi sinä olet sen taas saanut", virkkoi
kenraali Eevert Horn sotamiespalvelijan ojentaessa hänelle
rintahaarniskan. "Sinä olet kaikin puolin kelpo poika, Eerik, ja minä
teen sinusta varmasti kartanovoudin, jahka me täältä vihollismaasta
kerran pääsemme kotiin. Itsepäinen visakallo sinä tosin olet, mutta
sehän kuuluu kai asiaan, sillä muutenhan meitä ei suomalaisiksi
tunnettaisikaan."
Juureva ja leveäotsainen sotamies, aito hämäläistä mallia, hymyili niin
että hänen päivettynyt naamansa jakaantui kahtia korvasta korvaan. Hän
ojensi herralleen tuuheatöyhtöistä kypäriä, jonka hän oli yhtä
huolellisesti kiillottanut, mutta tämä ei ottanutkaan sitä vastaan,
vaan alkoi sen sijaan päästellä irti juuri kiinnittämäänsä
rintahaarniskaa.
"Hittoako minä rupesin näiden alla ennen aikojani hikoilemaan", lausui
hän, "nythän on vielä monta tuntia rymäkän alkamiseen. Menen
tavallisessa puvussa Jaakko-herran luo ja sinä saat kulettaa nuo
varustukseni sotajoukkojen yhtymäpaikkaan Kaprion tiellä. Puen ne
siellä sitten liikkeelle lähdön hetkenä päälle. Mutta missä viipyvät
lipullispäällikköni?"
Hän astui teltan ovelle ja heitti silmäyksen ruotsalaissuomalaisen
sotajoukon leirialueelle.
"Ahaa, tuolla ne jo tulevatkin", virkkoi hän itsekseen ja jäi
katselemaan edessään leviävää eloisaa taulua. Vasemmalla lepäsi
matalain rantojensa välissä leveänä ja liikkumatonna Olhavanjoki.
Pitkin rantaa oli teltta teltan vieressä ja niiden välissä kuhisi
kirjavanaan sotilaita. Toisia pulikoitsi joessa ja sieltä kuului
mäikettä ja iloisia huutoja. Etempänä rannalla puuhasi taas osa
sotilaita suurten lauttojen kimpussa. Niillä oli illan tullen tehtävä
valehyökkäys itäistä kaupunginosaa vastaan, samalla kuin pääjoukko
länsipuolella varustautuisi rynnäkköön. Kääntäessään katseensa joesta
oikealle, aukeni hänen eteensä laaja vainio, jonka kaurapellot ja
kaalipenkit sotamiesten hevoset olivat syöneet putipuhtaiksi tai
tallanneet jalkoihinsa. Peltojen takana luikerteli monia mutkia tehden
Novgorodin kaupungin muuri lukuisine tornineen, joista välkehtivät
vartiain piilukeihäät. Sen takaa näkyivät tiheän autereen verhoamina
kirkkojen tornit ja kullatut kupoolit. Kaikki kaupunginportit olivat
visusti suljetut, mutta muurien takaa kuuluva taukoamaton kohina
ilmaisi, että tuon vanhan kauppakaupungin sisuksissa oli eloa ja
kuohuntaa.
"Helteinen päivä, hyvät herrat, mutta yö meille taitaa tulla vielä
helteisempi", lausui Horn alapäälliköilleen, jotka hikeä otsaltaan
pyyhkien pysähtyivät hänen eteensä.
"Ensi yönä siis käydään penkomaan tuota ampiaispesää?" kysyi Henrikki
Maununpoika Spåre, viitaten kaupunkia kohti.
"Niin on tarkotus", vastasi Horn.
"Mielelläänpä nämä laiskan päivät jo jättääkin", arveli Spåre. "Kaksi
viikkoa on tässä helteessä jo lojuttu, ainoana työnä kortinpeluu.
Tympäistä alkaa jo sekin, varsinkaan kun ei ole millä siinä lomassa
kaulaansa kastaisi. Senkin puolesta minä olen hyvin taipuisa
tunkeutumaan tuonne kamasaksain pesään, sillä arvatenkaan siellä ei ole
puutetta oluesta eikä viinistä."
"Votkaa siellä on aivan varmasti", naurahti Horn ja kehotti upseereja
astumaan teltan suomaan siimekseen.
Lukuunottamatta nuorta Klaus Kristerinpoikaa, joka oli Hornin
sukulainen Joensuun haarasta, olivat kaikki nämä upseerit esimiestään
iäkkäämpiä, suorasukaisia sotilaita alemman aateliston piiristä.
Huolimatta siitä, että he vanhasta tottumuksesta suhtautuivat hyvin
tuttavallisesti nuoreen esimieheensä -- Eevert Horn oli vasta
kolmikymmenvuotias -- tunsivat he häntä kohtaan kuitenkin suurta
kunnioitusta. Sillä paitsi että Horn kuului maansa ensimäiseen sukuun,
oli hän kokonaisella sarjalla loistavia voittoja ehtinyt jo taata
itselleen loistavan sankarimaineen. Samalla oli hän iloisen luonteensa,
oikeudentuntonsa ja lempeytensä takia koko sotajoukon suosiossa.
Kun upseerit olivat istuneet, antoi Horn heille ohjeensa. Heidän tuli
viedä osastonsa yksitellen ja huomaamatta ensimäisen metsäsaarekkeen
taa Kaprion tielle. Siellä tarkastaisi hän joukot sitten myöhemmin
illalla. Puoliyön lähestyessä ryhdyttäisiin yleiseen rynnäkköön.
"Ja nyt juomme maljan aseidemme menestykseksi", lopetti Horn ja kohotti
viinisarkan, jommoisen Eerik hänen viittauksestaan oli täyttänyt
kullekin upseereista. "Olkoon tämä esimakuna siitä juhlasta, mikä teitä
odottaa tuolla muurien takana."
Kun maljat oli tyhjennetty, nousi Horn, sitoi miekan vyölleen ja astui
ulos. Upseerien lähtiessä takaisin leiriä kohti nousi hän ratsunsa
selkään ja käyten ajaen suuntasi kulkunsa sitä komeata telttaa kohti,
joka seisoi etempänä joen rannalla ja jonka huipulla liehui Ruotsin
lippu. Siinä piti majaa hänen kahta vuotta nuorempi sankaritoverinsa ja
hyvä ystävänsä, koko sotajoukon ylin päällikkö Jaakko de la Gardie. Kun
Horn lähestyi telttaa, ilmestyivät sen oviaukkoon nuoren sotamarsalkan
päivän paahtamat, luisevat kasvot.
"Kas, siinähän sinä jo olet, Ivergorn", huudahti de la Gardie, käyttäen
ystävästään tuota armeijassa käytäntöön tullutta venäläistä
nimenväännöstä. "Mutta katsohan, mitä tuo on?"
Hän osotti muutamia sankkoja savupatsaita, jotka kohosivat joen
itärannalla olevan etukaupungin kohdalta.
"Venäläiset ovat nähtävästikin sytyttäneet Pyhän Antoniuksen luostarin
palamaan, vaikeuttaakseen meidän hyökkäystämme."
"Ahaa, he luulevat siis todellakin vaaran siltä taholta heitä uhkaavan.
Mainiota!"
"Näytätpä, veliseni, sangen tyytyväiseltä", huomautti Horn heidän
telttaan astuessaan.
"Enkö olisi tyytyväinen, kun viimeinkin pääsemme iskemään.
Neuvotteleminen näiden moskovalaisten kanssa on minusta paljon
tukalampaa kuin avoin taistelu."
"Mutta ei sekään ole minusta kaikista mukavinta", arveli Horn.
"Taisteleminen harjautumattomia joukkoja vastaan on minusta aina
tuntunut hieman siltä kuin pieksäisi suurta villasäkkiä. Ja se ei
oikein tyydytä kovakouraista sotilasta."
"Hm, voitpa olla oikeassa. Mutta nyt me joka tapauksessa hakkaamme niin
että villat pölisee."
"Itämerestä me ainakin aitaamme heidät erilleen. Maljasi sen asian
päälle!"
"Käyköön niin! Maljasi!"
He maistoivat viiniä ja jatkoivat sitten keskustelua siihen keveään ja
tuttavalliseen tapaan, johon he toistensa seurassa olivat tottuneet.
Vaikka he olivat kilpaveikkoja kunnian ja sankarimaineen tiellä, ei
heissä huomattu koskaan hiventäkään kateutta tai eripuraisuutta.
Päinvastoin olivat he valmiit kiivaasti puolustamaan toistensa kunniaa,
milloin kadehtijat ja panettelijat pyrkivät jompaakumpaa alentamaan. Ja
niinpä nämä sotajoukon kaksi ensimäistä miestä muodostivat siinäkin
suhteessa jalon sankariparin.
Kun ulkomaalaisten palkkasoturien päälliköt, Popler ja Cockburn, olivat
saapuneet ylipäällikön telttaan, valmistettiin lopullinen ja
yksityiskohtainen hyökkäyssuunnitelma.
"Jos kaikki käy, niinkuin nyt olemme suunnitelleet, niin suuri Novgorod
on päivän koittaessa meidän", lausui de la Gardie lopuksi.
"Se on oleva meidän", sanoi Horn, ruskeissa, eloisissa silmissään
vakuuttava ilme.
"Sitä en epäile, varsinkin kun kuulen sinun sitä vakuuttavan", lisäsi
de la Gardie.
He joivat yrityksen menestykseksi ja nousivat sitten rattaille
mennäkseen hyökkäysjoukon kokoontumispaikalle. Kului vielä joitakin
tunteja kaikenlaisiin loppuvalmistuksiin. Puoliyö oli jo käsissä ja
pimeys oli käärinyt joukot verhoonsa, kun annettiin merkki liikkeelle
lähtöön. Kuljettiin eteenpäin mitä suurinta hiljaisuutta noudattaen.
Olhavan itäpuolella loimottivat yhä tulipalot ja sieltä kuului
taistelun melua, mutta läntinen kaupunginosa oli pimeän peitossa.
Puolen virstan päässä muurista sai ryntäysjoukko pysähtyä ja ainoastaan
kaksi pienempää osastoa lähti pimeän päässä hiljalleen hiipimään
eteenpäin. Etummaisen joukon miehet kuljettivat mukanaan hirsiä ja
lankkuja, joista he perille päästyään kyhäsivät leveän sillan sen
vedellä täytetyn kaivannon yli, joka kierteli pitkin muurin juurta. He
onnistuivat suorittamaan työnsä muurilla liikkuvain vartiain
huomaamatta mitään. Vasta kun toinen osasto oli kulkenut yli ja ryhtyi
muurin juurelle asettelemaan petardia, räjähdyskonetta, älysivät
vartiat jotakin tavatonta olevan tekeillä ja nostivat hälytyksen.
Kuului torventoitotuksia, laukauksia pamahteli ja alhaalla
työskentelevien miesten päälle sateli kiviä ja keihäitä. Mutta he
suojelivat itseään vartavasten laitetuilla katoksilla ja saivat työnsä
onnellisesti päätökseen, minkä jälkeen he kiiruusti vetäytyivät kauas
kaivoksen taakse. Petardin ääressä sihisi ja räiskyi ja ylhäällä
muureilla synnytti pakokauhu suuren mellakan. Vielä monias hetki ja
maata tärisytti hirveä pamaus. Näytti aivankuin kaivannon reunalla
olisi tapahtunut tulivuoren purkaus, joka viskasi ilmaan kokonaisen
muurinosan, mikä sitten sorana ja yksinäisinä kivinä satoi kauas
ympäristöön.
"Tie on avattu, nyt eteenpäin kuin myrskyn siivillä!" huusi Horn
suomalaisilleen. "Pitäkää varanne, etteivät ulkomaalaiset ehdi ennen
meitä."
Syntyi huima kilpajuoksu muurinaukkoa kohti, jota valaisivat muutamat
sen läheisyydessä palamaan syttyneet puiset varastohuoneet. Etummaisina
kulkivat suomalaiset, ensin Hornin, sitten de la Gardien johtama
osasto. Ulkomaalaiset palkkasoturit seurasivat ihan kintereillä. Kaikki
eivät mahtuneet aukosta ja siinä oli syntyä sekasorto. Sotamiehet
kiroilivat ja tyrkkivät toisiaan, päälliköt karjuivat. Mutta ylimmät
päälliköt saivat palautetuksi järjestyksen ja osa miehistä sai kiivetä
muurin yli rynnäkkötikapuita myöten, joita ylipäällikön käskystä oli
varattu mukaan. Torvien räikkyessä ja hurraata huutaen samosivat
hyökkääjät hämmästyneeseen kaupunkiin, jota eri tahoilla loimottavat
tulipalot valaisivat.
Ainoastaan pienempiä vartiojoukkoja oli kaduilla siellä ja täällä. Ne
joko pakenivat suinpäin tai tulivat maahan hakatuiksi. Horn samosi
joukkoineen Kaprionportilta johtavaa valtakatua pitkin sille avaralle
torille, joka hevosenkengän muotoisena levisi linnoituksen edustalle.
Vasta täällä kohtasi hän huomattavampaa vastarintaa. Mutta kauan ei
taistelu kestänyt. Eri kaduilta syöksyi yhä uusia ruotsalaisjoukkoja
torille. Niiden hurjasti päälle käydessä peräytyivät sekasortoiseksi,
päättömäksi laumaksi sulloutuneet vastustajat virtaa kohti, johon torin
itäinen perukka päättyi. Heillä ei ollut aikaa asettua veneisiin tai
lautoille ja joukottain nielivät heitä virran aallot.
Koko kaupunki oli hädän ja sekasorron vallassa. Joka puolelta kaikui
torventoitotusten ohella huuto ja meteli. Se jatkui senkin jälkeen, kun
vastarinta kaikkialla oli jo lakannut, sillä voittajat olivat ryhtyneet
ryöstämään kaupunkia. Sehän kuului asiaan sen aikaisessa sodankäynnissä
ja tästä oikeudestaan eivät palkkasoturit tahtoneet millään hinnalla
luopua. de la Gardie oli joukoille antanut ankarat määräykset, että
vaimoja ja lapsia sekä yleensä aseettomia oli säästettävä. Mutta oli
hyvin vähän toiveita -- sen tiesivät ylimmät päälliköt vanhasta
kokemuksesta --, että sotilaat ilman muuta noudattaisivat näitä
määräyksiä. Sen tähden lähtivät he pienten ratsuväkiosastojen kanssa
risteilemään kaupungille, estääkseen väkivallantekoja ja pitääkseen
yllä järjestystä... Muutaman suuren kivitalon pihalta kuuli Horn sivu
ratsastaessaan vihlovia hätähuutoja ja lasten parkunaa. Hän ajaa
karahutti miehineen murskatun portin sirpaleiden yli ja näki edessään
tuohusten valaisemalla pihalla suuren, yhteensulloutuneen joukon
puolipukeisia naisia, lapsia ja vanhuksia, joita hosui ja ahdisteli
parvi skotlantilaisia palkkasotureita. Muuan naisista oli saanut jo
surmansa, koettaessaan nähtävästi suojella lastaan, ja erästä toista,
jolla oli verhonaan vain pelkkä liinapaita, kiskoi muuan sotilas
tukasta puoleensa.
"Pois kätesi siitä naisesta, senkin hirtehinen!" karjasi Horn.
Kun sotamies ei mielinyt totella, suhahti Hornin miekka huotrasta ja
välkkyi miehen pään yllä. Säikähtyneenä jätti tämä saaliinsa ja
mutisten, niska kyyryssä vetäytyi syrjään.
"Paikalla ulos pihasta!" ärjäsi Horn skotlantilaisille ja kun he
alkoivat kiroilla, etteivät he muka tottele muita kuin omaa
päällikköään, lausui Horn lyhyen komentosanan miehilleen, jotka
seuraavassa tuokiossa ratsastivat nurin joukon skotlantilaisia.
Muutamat näistä saivat surmansa ja toiset syöksyivät kadulle.
"Se on Ivergorn, Ivergorn", huusivat pihaan paenneet kaupunkilaiset,
heittäysivät polvilleen, ojentelivat käsiään Hornia kohti ja peittivät
hänet kokonaisella siunausten ja kiitosten tulvalla. Niin, niin, kyllä
he olivat kuulleet Ivergornin lempeydestä, kuinka hän oli monesti
pelastanut turvattomia sotamiesten käsistä.
Horn lausui heille muutamia rohkaisevia sanoja, jätti portille osan
miehiään vartioiksi, ettei pihaan pääsisi uusia väkivallantekijöitä, ja
riensi sitten eteenpäin sille suunnalle, jonne uudet avunhuudot häntä
kutsuivat...
Päivän valjetessa kohtasi Horn sotaveikkonsa de la Gardien torilla,
jonne torvet kutsuivat hajaantunutta sotajoukkoa.
"Onnittelen sinua tästä uudesta helmestä voittojesi sarjassa!" lausui
Horn toverinsa kättä puristaen.
"Yhtä kirkkaana helmenä loistaa tämä sinun omien voittojesi rivissä,
sillä sinäpä ensimäisenä tunkeusit kaupunkiin", vastasi de la Gardie.
"Sitäpaitsi ei helmemme ole vielä aivan valmis."
Hän viittasi linnoitusta kohti, jonne osa sotaväkeä sekä kaupungin
ylhäisimmät henkilöt olivat onnistuneet sulkeutumaan. Pitkin muurin
harjaa näkivät he hiljalleen etenevän joukon messupukuisia pappeja,
etupäässään metropoliitta Isidoras. Laulaen messua kantoivat he
korkealla suuria pyhimysten kuvia, joiden jalokivet ja kultaukset
kimaltelivat nousevan auringon säteissä.
"Katsopas, ne aikovat aidata meidät tänne ulkopuolelle", sanoi Horn.
"Mutta ennen iltaa me olemme siellä sisällä, vai mikä on sinun
mielipiteesi?"
"Niin, ennen päivän laskua pitää meidän lippumme liehua tuon suurtornin
huipussa."
He ratsastivat kumpikin taholleen, ryhtyäkseen valmistelemaan
lopullista rynnäkköä.
* * * * *
Kun eräänä heinäkuun päivänä v. 1615, siis neljä vuotta Novgorodin
valloituksen jälkeen, siirrymme Pihkovan muurien edustalle,
Peipusjärven kaakkoiskulmaan, leviää silmäimme eteen sangen eloisa
taulu. Lujia vallituksia, telttoja, kuormavankkureita, hevosia ja
miehiä näkyi kaikkialla niillä avarilla kentillä, jotka ympäröivät
kaupunginmuureja. Patterit suitsuttivat yhtä mittaa tulta ja savua ja
helteinen ilma värisi taukoamattomasta kanuunain jyrinästä. Useampaan
kertaan oli tämän pitkällisen sodan aikana koetettu jo Pihkovaa
vallottaa, mutta aina yhtä turhaan. Muutamia viikkoja sitten oli
Eevert Horn, joka pari vuotta aikaisemmin oli korotettu sotamarsalkan
arvoon sekä samalla nimitetty useiden valloitettujen linnojen
ylikäskynhaltijaksi, tuonut jälleen sotajoukon Pihkovan edustalle.
Vähän myöhemmin oli itse kuningaskin, nuori Kustaa Aadolf, saapunut
leiriin oppiakseen sotataitoa noiden mainioiden kenraalien, Hornin ja
de la Gardien, johdolla. "Venäläistä täytyy pitää lämpimänä, tarjota
rauhaa toisella ja miekkaa toisella kädellä", oli kuningas sotajoukon
katsastuksessa lausunut ja kaupunki oli suljettu lujan piiritysrenkaan
sisään. Ja päivä päivältä lähenivät nyt piirittäjäin patterit
kaupunkia, samalla kuin heidän tulensa kävi yhä tuhoisammaksi.
Uteliaasti silmäili tätä Pihkovan edustalle leviävää näyttämöä se nuori
aatelisjunkkari, joka parin seuralaisen saattamana hiljalleen
ratsastaen läheni pitkin Narvan tietä. Hän oli puettu yksinkertaiseen,
mutta siroon ja aistikkaaseen kenttäpukuun ja sivulla riippui raskas
lyömämiekka. Hänen teräväpiirteisillä kasvoillaan oli vakava ilme,
vaikka hän näyttikin vielä sangen nuorelta. Ehdittyään leirialueen
sisälle pysäytti hän ratsunsa erään sotilasryhmän luo ja tiedusti,
missä sotamarsalkka Hornia saattoi tavata. Sotilaat ilmoittivat
sotamarsalkan olevan teltassaan ja neuvoivat, missä se oli
löydettävissä. Nuorukainen jatkoi matkaansa ja tultuaan asianomaisen
teltan edustalle hyppäsi hän satulasta ja jättäen ratsun seuralaistensa
huostaan astui kursailematta sisään.
Teltassa istuivat Horn ja de la Gardie kumartuneena Pihkovan
pohjapiirustusten yli, jotka oli levitetty pienelle pöydälle heidän
väliinsä.
"Nyt minulla on se selvillä", huudahti Horn kiihkeästi. "Jos se pannaan
täsmällisesti toimeen, niin Pihkova on ennen huomisiltaa meidän.
Katsohan..."
Tuntiessaan käden olkapäällään käännähti hän äkkiä, kavahti ylös
telttatuoliltaan ja huudahti hämmästyneenä:
"Quid, puer Gustavus!"
"Ego ipse", vastasi nuorukainen hymyillen.
He syleilivät toisiaan, minkä jälkeen Horn de la Gardie'hin kääntyen
lausui:
"Tämä on nuorin veljeni Kustaa, minun rakas oppilaani entispäiviltä ja
senpä vuoksi kielelleni herahtivatkin heti latinalaiset sanat."
"Tunsin heti ulkonäöstä", sanoi de la Gardie ja puristi voimakkaasti
Kustaan kättä.
"Niin, entinen oppilaani, sillä minäpä se isämme kuoltua toimin pikku
Kustaamme ylimpänä koulumestarina. Mutta nyt pystyisit sinä varmaan
vuorostasi opettamaan minua, sillä olethan jo vuosikausia ollut
ulkomailla tietoja ammentamassa. Annahan kuulua, missä kaikkialla sinä
olet tiedonpuun hedelmiä poiminut?"
"Viimeksi olen opiskellut Tübingenin yliopistossa", vastasi Kustaa, "ja
sitä ennen vietin joitakin aikoja Rostockissa ja Jenassa. Mutta sitten
päätin tulla jälleen sinun kouluutettavaksesi."
"Aiot siis sotilaaksi. No tervetuloa joukkoomme, kyllä täällä mies
tappelemaan opetetaan. Mutta et kai Saksasta ole suoraan tänne tullut?"
"Ei, tulen Suomen kautta. Viikon päivät viivähdin vanhoilla
leikkitantereilla Kankaisissa."
"Ah, ne Kankaisten leikkitanteret", keskeytti hänet vanhempi veli
heltyneenä. "Oliko vielä ehyenä se leikkilinnoitus siellä puiston
ulkosyrjällä? Muistatko kun sinä kerran tuon korkuisena juoksit sinne
auttamaan minua venäläisiä vastaan?"
"Muistan kyllä ja entisellään oli linnakin, vaikka hiukan masentuneena.
Istuin sen vallilla ja siinä syttyi minuun vahva kaipaus päästä tänne
sotakentälle."
"Sinä tulit siis nyt todellisuudessa auttamaan minua moskovalaisia
vastaan. Niinpä tervetuloa vielä kerran. Mutta kuinka voivat omaisemme
siellä kotona?"
"Veljemme ja sisaremme lähettävät sinulle rakkaimmat tervehdyksensä ja
ennen kaikkea tietysti sinun Margareettasi. Kas tässä on häneltä kirje.
Hän voi hyvin, samoinkuin pikku Kustaa."
Sillä aikaa kuin Eevert-veli syventyi hehkuvin poskin lukemaan nuoren
vaimonsa kirjettä, alkoi de la Gardie kysellä Kustaalta ulkomaan
kuulumisia.
"Ja nyt te siis aiotte jäädä tänne meidän asekumppaniksemme", virkkoi
de la Gardie lopuksi.
"Niin, ainakin jonkun aikaa olen aikonut viipyä täällä", vastasi
Kustaa, "mutta suoritettuani täällä niin sanoakseni alkeiskurssin
sotataidossa, olen päättänyt mennä Alankomaille Oranian prinssi
Moritzin kouluun."
"Kas siinä teette oikein", huudahti de la Gardie, "minä olen käynyt
saman koulun ja menestyksestäni soturialalla saan hyvin paljon kiittää
Oranian Moritzia."
Heidän puhelunsa keskeytyi, sillä samassa lennähti teltan esivaate
syrjään ja sisään astui pitkän solakka nuori mies, jolla oli
kotkannenä, vaaleat hiukset ja sinisissä silmissä uljas säihky. Hänen
polussaappaansa olivat vahvan pölykerroksen peitossa, josta päättäen
hän juuri tuli pitemmältä ratsastusretkeltä. Herrat teltassa kavahtivat
seisoalleen ja kumarsivat tulijalle, jonka Kustaa heti ensi
silmäyksellä tunsi kuninkaaksi.
"Olen tehnyt ratsastusretken ympäri kaupungin ja koettanut keksiä
jonkun heikon kohdan, josta voisi yrittää rynnäkköä, mutta turhaan",
lausui kuningas tyytymättömällä äänellä. "Niin ollen meidän täytyy
tyytyä jatkamaan piiritystä, kunnes kaupunki heltiää kuin kypsä omena
kantimistaan."
"Teidän Majesteettinne, sallitteko minun esittää keinon, joka
toimeenpantuna saattaa Pihkovan avaimet Teidän Majesteetillenne ennen
huomisiltaa?" lausui Eevert Horn, joka tuskin oli malttanut kuunnella
kuninkaan sanoja loppuun.
"Todellako, todellako?" huudahti kuningas leimuavin silmin. "Jos puhut
totta, niin... mutta annahan meidän ensin kuulla suunnitelmasi."
Kaikki kumartuivat nyt kartan yli, Eevert Hornin ryhtyessä innokkaasti
selvittämään suunnitelmaansa, joka oli seuraava: "kaupungin eteläisen
portin edustalla oli vielä aukko piirityslinjassa. Sinne piti nyt ensi
yön aikana asettaa vallinkaivajia ja näille suojelusjoukko, mutta
ainoastaan mahdollisimman pieni. Nähdessään päivän valjetessa heidän
vaarallisen puuhansa, nähdessään vartiajoukon pienuuden ja nähdessään
lisäksi, että meidän leirimme on vielä unen vallassa, herää heissä
vastustamaton halu tehdä uloshyökkäys. He tekevät sen äkkiarvaamatta,
meidän vartiajoukkomme peräytyy taistellen tähän metsikköön saakka,
siellä on väijyksissä suurempi meikäläinen joukko, joka yhtäkkiä
ympäröi uloshyökkääjät ja ottaa heidät vangiksi. Heiltä riistetään
nopeasti puvut ja muut varustukset, meidän miehemme pukevat ne ylleen,
nousevat heidän ratsuilleen ja lähtevät meikäläisten ahdistaessa
peräytymään takaisin kaupunginporttia kohti. Perille tultuaan valtaavat
he portin, meillä on leirissä kaikki valmiina nopeaa hyökkäystä varten
ja... loppu selviää kyllä itsestään."
"Mikä nerokas tuuma!" huudahti kuningas. "Ja kuitenkin niin
yksinkertainen. Oikea Kolumbuksen muna!"
"Mutta salliiko Teidän Majesteettinne meidän yrittää sen toimeenpanoa?"
"Että josko sallin? Teillähän, hyvät herrat, täällä on
toimeenpanovalta, minähän olen vain teidän kuuliainen oppilaanne ja
palan halusta päästä mukaan huomiseen leikkiin."
"Siinä tapauksessa minä otan vapauden asettaa vallinkaivajat pimeän
tultua työhön", sanoi Horn. "Itse asetun sitten aamun tullen pienen
joukon kanssa heitä vartioimaan."
"Mutta ole varovainen, sillä sinun henkesi on minulle kalliimpi kuin
koko Pihkovan kaupunki", varotti kuningas.
Tätä sanoessaan kiintyi hänen katseensa ensi kerran Kustaa Horniin.
Evert-veli ehätti esittämään hänet ja Kustaa kumarsi syvään, ilmottaen
samalla tulleensa tarjoamaan miekkaansa hänen majesteettinsa
palvelukseen. Kuningas katsoi likinäköisillä silmillään häntä hetkisen
ääneti ja tarkkaavasti, ojensi sitten kätensä ja lausui:
"Teistä on kehittyvä suuri sotapäällikkö, minä näen sen ja toivotan
teidät tervetulleeksi joukkoomme. Veljessänne tässä teillä on
oivallinen opettaja."
Tämän jälkeen kyseli kuningas yhtä ja toista Kustaan opinnoista ja
ulkomaanmatkoista. Hän tuli yhä tyytyväisemmäksi nuoreen
sotilastarjokkaaseen ja taputtaen häntä olkapäälle lausui lopuksi:
"Todellakin, minä toivon teistä hyvin paljon."
Kun huomisen yrityksen valmisteluista oli lähemmin sovittu, varotti
kuningas vielä Hornia huolehtimaan omasta turvallisuudestaan, minkä
jälkeen hän de la Gardien seuraamana lähti teltasta. Kustaa Horn, jonka
sydämen nuori kuningas oli ehtinyt jo vallottaa, teki hiljaisessa
mielessään lupauksen pysyä elämänsä loppuun uskollisena tuolle
miehelle, sillä hänpä jos kukaan, päätteli hän, kykeni kohottamaan
isänmaansa valtaan ja kunniaan.
Oli vielä täysi pimeä ja Kustaasta tuntui, että hän oli ihan juuri
saanut unen päästä kiinni, kun häntä joku ravisti hereille. Teltassa
paloi kynttilä ja hän näki vuoteensa vieressä vanhemman veljensä, jonka
kanssa hän oli kotikuulumisista ja lapsuuden muistoista jutellut
pitkälle sivu puolen yön.
"On jo aika lähteä liikkeelle", sanoi Eevert. "Niin, niin, veliseni,
täällä täytyykin tottua spartalaisiin tapoihin."
Kustaa näki teltassa muutamia upseereita, joiden keskellä Eevert-veli
juuri pukeutui sotamarsalkan asuunsa.
"Eiköhän olisi viisaampi ottaa yksinkertaisempi puku", huomautti eräs
upseereista. "Tuo marsalkan asu vetää liiaksi puoleensa vihollisten
luoteja."
"Minä yhdyn samaan neuvoon", sanoi Kustaa, "sillä juuri kun sinä
herätit minut, näin minä jotakin sellaista, joka kehottaa sinua olemaan
varuillasi."
"Hmh, ja mitä sinä sitten näit?"
"Siitä en ole itsekään selvillä, sillä äkillinen herätys rikkoi
unikuvan. Mutta jotakin hyvin selvää ja kohtalokasta se oli ja sinä
olit sen keskuksena. Tunnen vieläkin mieleni raskaaksi sen johdosta."
"Tiedäthän, että joka untaan uskoo, se varjoaan pelkää", vastasi Eevert
iloisesti. "Minä tunnen mieleni niin keveäksi ja kirkkaaksi kuin olisi
tämä hääpäiväni huomen. Siksi tahdonkin pukeutua sotamarsalkan asuuni."
Teltan edessä odotti viiskymmenmiehinen joukko, jonka etupäähän
veljekset asettuivat, lähtien ääneti ratsastamaan määrätylle paikalle.
Siellä olivat vallinluojat täydessä työssä. Aamu alkoi valjeta ja
sotamarsalkan käskystä pantiin vartiojoukon hevoset kentälle liekaan.
Miehet asettuivat pienissä ryhmissä sinne tänne loikoilemaan tai
pelaamaan, että syrjästä katsojalle kaikki näyttäisi niin huolettomalta
kuin suinkin. Keskustellessaan veljensä kanssa piti Eevert lakkaamatta
silmällä kaupunginmuuria.
"Ne ovat panneet merkille tämän nousemassa olevan varustuksen", sanoi
hän, "ja kaikesta päättäen siellä on jotakin tekeillä."
Kustaa käänsi myöskin katseensa kaupunkia kohti ja näki vilkasta
liikettä muureilla, joita ensimäiset auringonsäteet juuri alkoivat
punata. Samassa pudotettiin eteläportin edessä oleva laskusilta alas ja
jykevät portin puoliskot lennähtivät auki. Pitkä jono ratsumiehiä
suoltui ulos portista, levittäysi laskusillan yli tultuaan rintamaksi
ja alkoi täyttä karkua kiitää puolivalmista patteria kohti. Mutta
Eevert Hornkin oli jo satulassa, komentaen pienen joukkonsa rintamaan
patterin eteen. Vallinluojain käski hän kiiruimmiten vetäytyä metsikön
takalaitaan.
Kustaa oli asettunut veljensä rinnalle keskustaan. Ennenkuin joukot
törmäsivät yhteen, näki hän vihollisten päällikön yhtäkkiä pidättävän
ratsunsa ja ojentavan suuren pistoolinsa Eevertiä kohti. Kustaa
kannusti ratsuaan ja samalla hetkellä kuin hänen miekkansa lävisti
vihollisen, laukesi tämän pistooli. Kustaa silmäsi pikaisesti taakseen
ja näki veljensä horjahtavan satulassa sekä sitten, sammuva katse
häneen luotuna, luisuvan hervotonna maahan.
"Suojelkaa sotamarsalkkaa, hän on haavoittunut!" huusi Kustaa miehille.
Itse ei hän päässyt paikalta liikahtamaan, sillä joka puolelta tunkivat
viholliset päälle ja hänellä oli täysi työ torjuessaan heidän iskujaan.
Hän sai useita lievempiä haavoja ja oli jo vähällä joutua vangiksi,
mutta silloin kääntyivät viholliset yhtäkkiä pakoon. Metsikössä
väijyksissä olevan joukon päällikkö oli huomannut sotamarsalkan
kaatumisen ja arvaten koko suunnitelman sen kautta menneen yhtäkkiä
myttyyn oli hän komentanut joukkonsa patterin luona taistelevien
avuksi. Tämä odottamaton apuväki se sai vihollisen niin yhtäkkiä
pakenemaan. Melkein puolet heistä jäivät kentälle makaamaan, loput
pelastuivat muurien suojaan ja portti sulkeutui nopeasti heidän
takanaan.
Päästyään ahdingosta laskeusi Kustaa kiiruusti satulasta ja riensi
veljensä luo, joka suoraksi ojentuneena makasi selällään maassa.
Polvistuessaan hänen viereensä ja tunnustellessaan sydäntä huomasi hän
elämän veljestään jo paenneen. Konemaisesti sulki hän vainajan silmät
ja jäi sitten sekavin mielin tuijottamaan noihin kalpeihin kasvoihin,
joilla vielä kuvastelihe se iloinen hymy, mikä niillä oli koko aamun
karehtinut.
Kun Kustaa vihdoin kohotti päätään, näki hän ympärillään paljastetuin
päin kuninkaan, de la Gardien ja joukon ylempiä upseereita. Kaikkien
kasvoilla oli vakava ilme ja kuninkaan silmät olivat kyynelissä. Kuin
unen läpi kuuli Kustaa hänen lausuvan:
"Isänmaa on tänään menettänyt yhden jaloimmista pojistaan. Jumala
tietää, että minä olisin ennemmin uhrannut puolet voitoistamme kuin
menettänyt hänet. Mutta hän on kaatunut sankarina ja hänen muistonsa on
meille pyhä."
Leiristä oli tuotu paarit ja kuninkaan viittauksesta nostivat sotilaat
vainajan niiden päälle. Kuningas peitti ruumiin lipulla ja kantajat
lähtivät liikkeelle leiriä kohti. Äänettöminä, paljain päin astelivat
perässä kuningas ja upseerit. Lähinnä paareja kulki Kustaa. Hän siveli
kädellä otsaansa ja mietti, oliko tämä totta vai pahaa unta. Sekavana
kohinana kuului kaupungista soittoa ja riemunhuutoja. Siellä oltiin jo
selvillä, että pelätty Ivergorn oli kaatunut ja riemuittiin tälle
ruotsalaisten kärsimälle suurelle tappiolle.
* * * * *
Vasta seuraavana kesänä olivat Eevert Hornin juhlalliset hautajaiset
Kankaisissa. Kuninkaan ja suuren saattojoukon läsnäollessa kätkettiin
tuo kolmikymmennenvuotias sotamarsalkka, jonka poismeno sai sekä
ylhäiset että alhaiset vuodattamaan kaipauksen kyyneliä, voittamiensa
lippujen suojaan Kankaisten perhehautaan. Myöhemmin muutettiin hänen
ruumiinsa Turun tuomiokirkkoon Tavastien hautakuoriin, jossa marmorinen
muistomerkki esittää täydessä koossa Eevert Hornia ja hänen puolisoaan,
Margareeta Finckeä. Kuorin ikkunassa näkyvä lasimaalaus esittää Kustaa
II Adolfia seisomassa Eevert Hornin paarien ääressä.
Vuosi sen jälkeen kuin Eevert Horn oli saatettu isiensä hautakammioon,
päättyi pitkällinen Venäjän sota, jonka jokaisella lehdellä tapaamme
Eevert Hornin nimen. Hänen vanhin veljensä Henrik, joka tällä välin oli
valtiomiesurallaan ehtinyt kohota korkealle, otti Ruotsin puolesta
ensimäisenä miehenä osaa Stolbovan rauhanneuvotteluihin, huolehtien
siten niiden voittojen hedelmistä, joilla nuorempi veli oli nimensä
ikuistanut.
Tällöin oli nuorin veli, Kustaa Horn, viettänyt kaksi vuotta
Alankomaissa, missä hän Morits Oranialaisen johdolla taisteli
espanjalaisia vastaan. Kohta Eevertin kuoleman jälkeen oli hän raskain
mielin jättänyt Pihkovan leirin ja lähtenyt takaisin ulkomaille.
Kokonaista neljä vuotta viipyi hän Oranian prinssin koulussa. Sen
jälkeen matkusteli hän vielä Ranskassa ja Italiassa, yhä vain
opiskellen ja täydennellen oivallista kielitaitoaan, mistä hänellä
myöhemmin soturina ja valtiomiehenä tuli olemaan suurta hyötyä. Kun hän
tämän jälkeen kuudenkolmattavuotiaana palasi kotiin, oli hänellä vankka
opillinen perusta, jolle saattoi rakentaa suuren tulevaisuuden. Ja
nopeasti, aste asteelta, hän tämän jälkeen alkaakin yletä, päätyen
kuninkaan ensimäiseksi mieheksi.
Palvellessaan aluksi hovissa kuninkaan kamariherrana voitti hän
vilpittömällä ja suoralla luonteellaan sekä syvillä tiedoillaan
hallitsijansa täyden luottamuksen ja ystävyyden. Senpä vuoksi uskoikin
Kustaa Aadolf hänet asiamiehekseen ryhtyessään kosimaan prinsessa Maria
Eleonoraa Berlinin hovista. Horn saattoi asiat onnelliseen päätökseen,
minkä jälkeen hän everstiksi kohotettuna seurasi kuningasta Puolan
sotaan. Rigan vallotuksessa haavoittui hän vaikeasti, mutta
piti siitä huolimatta paikkansa, kunnes taistelu oli ratkaistu.
Urhoollisuutensa johdosta lyötiin hänet ritariksi. -- V. 1624, siis
kahdenneljättävuotiaana, nimitettiin hänet valtaneuvokseksi ja vuotta
myöhemmin sai hän koko Suomen armeijan ylipäällikkyyden. Sellaisena oli
hän suomalaisineen mukana monessa loistavassa voitossa, johtaen m.m.
Wallhofin voitokkaassa taistelussa vasenta siipeä. V. 1628 nimitettiin
hänet sotamarsalkaksi sekä samalla Liivinmaassa olevan Ruotsin armeijan
ylimmäksi päälliköksi.
Kun Kustaa II Adolf kesällä 1630 purjehti sotajoukkoineen Saksaan,
yhtyäkseen kolmikymmenvuotiseen sotaan, marssitti Horn suomalaisen
sotajoukon Liivinmaalta maitse Stettiniin, jossa hän yhtyi
kuninkaaseen. Hän oli lähinnä kuningasta korkein päällikkö ja Ruotsin
armeijan siirtyessä hiljalleen etelää kohti voitti hän yksinään useita
tappeluita. Niin tuli vihdoin kuuluisa Breitenfeldin päivä, jolloin
kummankin sotivan puolueen pääarmeijat koko Europan jännittyneen
huomion esineinä seisoivat vastakkain.
Pienen talonpoikaistuvan pöydällä paloi kaksi kynttilää. Pöydän reunaan
nojaten seisoi kuningas, kädessään paperi, johon hän oli merkinnyt
taistelusuunnitelman ja joukkojen sijoittelun huomista päivää varten.
Hänen ympärillään seisoivat ylimmät päälliköt, Horn, Banér, Åke Tott,
Teuffel, Hepburn, Baudis, Torstenson. Kuningas oli juuri lopettanut
selonteon taistelusuunnitelmasta, oli hetkisen vaiti ja lausui sitten,
siirtäen katseensa paperista Horniin:
"Huomisen taistelun menestys lepää ennen kaikkea sinun hartioillasi,
rakas Horn. Minä olen uskonut sinulle vasemman siiven johdon ja
taistelussa riippuu miltei kaikki siitä, jaksaako vasen siipi säilyttää
asemansa sillaikaa kuin oikea hyökkää. Mutta sen vuoksi minä olenkin
valinnut juuri sinut, sillä minä tiedän, että sinä olet kuin luotu
pitämään paikkasi."
"Minä kiitän Teidän Majesteettianne tästä luottamuksesta ja huomispäivä
saa osottaa, että minä olen sen myöskin ansainnut", vastasi Horn,
lisäten leikillisesti: "Onhan suomalaisten pääominaisuuksia
itsepäisyys, sanotaan, ja nytpä se kerrankin pääsee täysiin
oikeuksiinsa."
Kaikki naurahtivat ja kuningas sanoi:
"Ja tämän itsepäisyytesi vahvistukseksi olen minä vasemmalle siivelle
määrännyt suurimman osan suomalaisista härkäpäistä, jota vastoin
oikealle siivelle ikäänkuin sen teräksi, tulevat ainoastaan
Stålhandsken ja Åke Tottin suomalaiset rakuunat."
Tämän jälkeen piti kuningas pienen puheen huomisen taistelun
merkityksestä ja mitä mahdollisuuksia se oli avaava heille ja
protestanttien asialle, vakuuttaen luottavansa oikeuden ja totuuden
voittoon, lopetettuaan puheensa huomispäivän tunnuslauseeksi määrätyllä
"Jumala kanssamme!" puristi hän voimakkaasti jokaisen läsnäolevan
kättä, minkä jälkeen he kaikin lähtivät ulos. Joukot olivat yöpyneet
taivasalle suunnilleen siinä järjestyksessä, mikä heillä tuli olemaan
huomisessa taistelussa. Päälliköt hajaantuivat kukin joukko-osastonsa
luo, paitsi Horn, Banér ja Teuffel, joita kuningas pyysi seurakseen
kuluttamaan yön hetkiä. Hänkin oli päättänyt viettää yönsä ulkona
vaunuissaan, jotka oli pysäytetty rintaman keskustaan. Mutta häntä ei
nukuttanut ja hän kaipasi puhekumppaneita.
Oli kostean lämmin ja pimeä syyskuun yö. Joka puolelta kuului pimeän
keskeltä ratsuhevosten rauskutusta sekä etäämpää leirin laiteilta
vahtien yksitoikkoiset huudot, joita seurasi aina vilkas koiranhaukunta
läheisestä Wolken kylästä. Yltympäri pilkotti leirinuotioita, mutta
niiden punertavat liekit eivät kyenneet hajoittamaan sankkaa pimeyttä.
Kuninkaallisten vaunujen lähellä paloi niinikään nuotio, jonka ääressä
makasi joukko henkivartioita. Neljä heistä seisoi vaunujen ympärillä
ääneti ja musketteihinsa nojaten.
"Mitä kätkee tämä äänetön, pimeä ja lämmin yö helmassaan?" virkkoi
kuningas, kun kukin heistä oli vaippaansa kääriytyen sijoittunut omaan
nurkkaansa. "Tuntuu kuin tuon pimeyden kohdussa olisi jotakin suurta
syntymässä."
"Varmaankin, sillä synnyttäähän tämä yö suuren voiton Teidän
Majesteetillenne", sanoi siihen Banér.
"Voiton meidän _asiallemme_", oikasi kuningas. "Niin, sitä minä en
lainkaan epäile. Mutta haluaisinpa tietää, onko keisarillisten
leirissä käyty levolle yhtä hyvällä omallatunnolla ja yhtä suurella
voitonvarmuudella kuin täällä."
"Heidän omantunnon rauhastaan en mene takaamaan, kun muistan Pasevallin
ja Magdeburgin kohtaloa samoinkuin lukemattomia muita heidän
konnantöitään", arveli Teuffel, "mutta voitonvarmoja he ainakin ovat,
sillä siksi lujaan on vuosikausien menestys juurruttanut sen heihin."
"Kunnes huomispäivä antaa sille auttamattoman kolahduksen", lisäsi
kuningas. "Mutta mitä miettii Hornimme, vai onko hän jo vaipunut
unettaren helmoihin?"
"Hm, minun ajatukseni askartelivat menneissä tapauksissa", vastasi
Horn. "Mieleeni palautui niin elävänä se ilta Pihkovan edustalla,
jolloin minä ensi kerran näin Teidän Majesteettinne ja joka oli samalla
viimeinen ilta minun veljeni elämässä."
Tämän johdosta siirtyi nyt keskustelu Venäjän sodan vaiheisiin sekä
yleensä entisiin taisteluihin. Hornin ajatukset ja mielikuvat kulkivat
jälleen omia teitään, sitten kuuli hän enää toisten äänet kuin jostakin
kaukaa sumun keskeltä ja lopulta lakkasivat ne kokonaan kuulumasta. Hän
oli nukahtanut.
Kun hän havahtui, oli jo harmaa aamuhämärä. Kuningas seisoi hänen
edessään, käsi hänen olkapäällään ja hymyili hänen hämmästykselleen.
Sillä kesti moniaan silmänräpäyksen, ennenkuin hän käsitti, että hänen
edessään seisoi kuningas eikä Eevert-vainaja, jonka hän juuri oli
nähnyt sotamarsalkan asussaan kumartuneena hänen ylitseen, ravistavan
häntä olkapäästä ja sanovan: "On jo aika lähteä"! Hän kohosi nopeasti
seisoalleen ja toivotti hänen majesteetilleen hyvää huomenta sekä onnea
päivän suurelle tehtävälle. Sitten vaunuista laskeutuessaan ajatteli
hän, oliko tämä kenties hänen viimeinen päivänsä, koska Eevert-veli,
joka vaelsi vainajain valtakunnassa, oli häntä kiirehtinyt. Mutta
Eeverthän oli hymyillyt hänelle ja ollut iloinen, se tiesi elämää ja
kutsui häntä tänään voittoon. Hänen rinnassaan sykähti eloisasti ja
vielä kerran toivotettuaan kuninkaalliselle ystävälleen onnea
sekä saatuaan vastaan samanlaisen toivotuksen lähti tuo vasta
yhdeksänneljättävuotias sotamarsalkka reippaasti astelemaan sammuvien
nuotioiden ja matkaan valmistuvien sotilasryhmien välitse omalle
siivelleen.
... Maa tärisi ja ilma aaltoili valtavasta jyrinästä, jota taukoamatta
oli kestänyt jo lähes kaksi tuntia. Ajatukset kylmän kirkkaina ja sydän
tasaisesti lyöden istui Horn raudikkonsa selässä oman suomalaisen
nimikkorykmenttinsä edessä vasemman siiven kärjellä. Hänen takanaan ja
oikealla kädellään aina keskustan tulta syökseviin kanuunoihin saakka
istuivat hänen miehensä jäykkinä ja liikkumattomina satulassa, valmiina
iskemään vastaan vaikka itse paholaista tai käskyn saatuaan tuulispäänä
karahuttamaan eteenpäin. Rivit olivat suorat kuin viivottimella vedetyt
ja iloisesti hulmusivat vinhassa tuulessa rykmenttien liput.
Kiinnittäessään katseensa oikealle näki Horn pölyn ja ruudinsavun läpi,
jota Breitenfeldin kylän yli puhaltava tuuli lennätti vasten
ruotsalaista rintamaa, tummien joukkojen kiitävän tuulispään nopeudella
oikeaa siipeä kohti. Jopas viimeinkin lähtivät pappenheimarit
rynnäkölle, ajatteli hän ja kuuli miesten takanaan arvelevan, että
siellä isketään yhteen ja että kyllä Stålhandsken pojat niiltä käpälät
kuumentavat.
"Entäs kun meidän vuoromme tulee saada vyöry vastaamme, kykenettekö
tekin kuumentamaan heidän käpälänsä yhtä komeasti kuin Stålhandsken
pojat?" kysyi Horn.
He sitä vasta kykenevätkin, huusivat miehet, kunpa ne nyt vain
tulisivat tai kun päästäisiin tässä itse hyökkäämään. Ja pitkin näitä
jäykkiä rivejä levisi intohimoinen taistelukiihko ja sapelinrämistely.
Se tuntui tarttuvan hevosiinkin, jotka levottomina kuopivat maata ja
pärskähtelivät.
"Malttakaahan hieman, pian tulee teidänkin vuoronne", rauhotti heitä
Horn.
Baudis lennätti täyttä karkua Hornin luo ja pyysi lupaa saada
rykmentteineen hyökätä saksilaisten avuksi, jotka tuonnempana
vasemmalla olivat taistelussa keisarillisten oikean siiven kanssa ja
olivat jo pahasti joutuneet sekasorron valtaan.
"Ei, siihen minä en anna suostumustani", vastasi Horn. "Meidän on
pysyttävä koossa noiden varalle", ja hän viittasi Tillyn johtamaa
keskustaa kohti, joka sankkana muurina seisoi vielä alallaan kummun
rinteellä.
Itsekseen kiroillen palasi Baudis joukkonsa luo. Mutta Horn tähysteli
yhä Tillyn pelottavia, tiheitä neliöitä. Yhtäkkiä alkoivat niiden
tavattoman pitkät peitset huojua ja liput siirtyä eteenpäin. Kuin
suunnattoman suuri rautainen jyrä läheni tuo panssaripukuinen raskas
rintama Ruotsin armeijan keskustaa. Mutta Torstensonin nahkatykit
purkivat kidastaan ehtymättä tulta ja kuolemaa ja hetken kuluttua
yhtyivät takana olevat musketöörit samaan leikkiin. Tillyn rautaiseen
rintamaan syntyi suuria aukkoja ja epäröiden pysähtyi tiheä
keihäsmetsä. Vielä kerran yrittivät neliöt eteenpäin, mutta yhä
murhaavammaksi kävi ruotsalaisen keskustan tuli. Neliöt pysähtyivät
uudelleen, peräytyivät ja lähtivät marssimaan oikealle.
Horn ei ollut uskoa silmiään. Kuinka saattoi vanha varovainen Tilly
menetellä noin ja jättää vasemman siipensä oman onnensa nojaan? Aukko
keisarillisten rintamassa kävi hetki hetkeltä yhä suuremmaksi. Oliko
kuningas huomannut tämän? Kaiken varalta lähetti Horn kiiruusti
sananviejän ilmottamaan siitä kuninkaalle.
Tillyn jalkaväki jatkoi matkaansa ohi Hornin joukkojen ja kävi
saksilaisten kimppuun, jotka moniaan hetken kuluttua oli lyöty
hajalleen ja täydessä paossa. Kohta on meidän vuoromme ja meidän on
Jumalan nimessä säilytettävä paikkamme, kunnes kuningas oikealla
siivellä on selviytynyt Pappenheimista, ajatteli Horn.
Baudis lennätti, tällä kertaa yhdessä Callenbachin kanssa, jälleen
Hornin luokse ja vaati päästä hyökkäämään Tillyn joukkojen kylkeen.
"Ei, meillä on vielä suurempi syy kuin äsken pysyä alallamme", vastasi
Horn lujasti ja siihen saivat nuo kiihtyneet upseerit tyytyä. Kun he
olivat poistuneet, komensi Horn koko vasemman siiven kääntymään jonkun
verran vasemmalle. Tuskin oli tämä manöveri saatu kunnolla
suoritetuksi, kun pölyn ja ruudinsavun keskeltä tulivat näkyviin Tillyn
joukot. Syntyi pelottava yhteentörmäys. Huutoja, kirouksia, aseiden
kalsketta, hevosten korskuntaa ja kuolonvoihkauksia. Horjumatta iski
Hornin johtama joukko vastaan ja raivoisina kajahtelivat telmeen
keskeltä suomalaisten "hakkaapäälle!" huudot. Mutta vihollisten paino
oli ylen suuri, heitä vastassa kun oli keisarillisten koko keskusta ja
oikea siipi. Hiljalleen luisui ruotsalais-suomalainen armeija
ylivoimaisen vihollisen painosta takaperin ja siellä ja täällä syntyi
aukkoja, joista vihollinen pyrki murtautumaan läpi. Mutta kaikkialla,
missä vaara oli suurin, oli Horn läsnä. Hän järjesti uudelleen
sekasortoon joutuneet rykmentit ja tukki alituisilla joukkojen
siirtelyllä uhkaavat aukot. Hänen tyyneytensä ja varmuutensa sai
hämminkiin joutuneet nopeasti malttamaan mielensä ja hänen järkkymätön
rohkeutensa innosti sotilaat äärimmäisiin ponnistuksiin.
Yhä vimmatummaksi yltyi taistelu. Ystävät ja viholliset sulloutuivat
samaan sekavaan rykelmään. Taisteltiin mies miestä vastaan miekoin,
piikein ja musketinperin ja kaikkia kietoi ruudinsavun ja pölyn luoma
miltei läpipääsemätön pimeys. Mutta yhtä mittaa kuulivat sen keskeltä
suomalaiset ja ruotsalaiset Hornin lujan äänen, joka kehotti heitä
kestämään, kunnes kuningas ehtii avuksi. Ja he tunsivat kaikkialla
hänen tyynnyttävän ja rohkaisevan läsnäolonsa ja he tekivät
yli-inhimillisiä ponnistuksia pitääkseen paikkansa. Eivätkä he turhaan
olleet ponnistelleetkaan, sillä vihdoinkin saapui kuningas oikealta
sivustalta, jossa Pappenheimin joukot oli hajotettu tuuleen. Joukon
toisensa jälkeen syöksi hän keskustasta ja takalinjalta uhatun vasemman
siiven avuksi. Verekset joukot täyttivät syntyneet aukot ja
keisarillisten asema kävi hetki hetkeltä yhä tukalammaksi. Ja kun
Tillyn tykistö, jonka oikean siiven suomalaiset tällä välin olivat
vallottaneet, alkoi syöstä tulta hänen omaa sivustaansa vastaan, joutui
tuo voittamattomuudestaan ylpeä armeija täydellisen sekasorron valtaan.
Hujan hajan pakenevat joukot tempasivat mukaansa iäkkään päällikkönsä,
joka turhaan koetti saada heitä pysähtymään ja lopulta puhkesi
epätoivoiseen itkuun. --
Kuolleiden ja haavottuneiden keskellä seisoi armeija jälleen
aamullisessa järjestyksessä. Kuningas ratsasti pitkin rivejä ja
kiitteli eri joukkoja värisevin äänin ja katkonaisin lausein, sillä hän
oli ilosta aivankuin juovuksissa. Kun hän tuli vasemman siiven
kärjelle, hyppäsi hän satulasta, syleili Hornia ja huudahti:
"Rakas Kustaa, sinä olet täyttänyt lupauksesi ja lähinnä Jumalaa saan
minä kiittää sinua tästä ihanasta voitosta. Totisesti sinä olet minun
oikea käteni!"
Pitkin rivejä kaikuivat loppumattomat eläköön- ja hurraa-huudot. Ja kun
voiton huumaamat joukot varustausivat yölevolle, peitti jo syksyinen
pimeys Breitenfeldin kentän, jolla lepäsi yhdeksäntuhatta kaatunutta.
* * * * *
Lützenin kuuluisassa taistelussa, missä hänen kuninkaallinen ystävänsä
kaatui, ei Kustaa Horn ollut saapuvilla. Kun Kustaa Aadolf lähti
Breitenfeldin taistelun jälkeen etenemään Etelä-Saksaan, asetti hän
Hornin Reinin maissa toimivan armeijan ylipäälliköksi. Sellaisena
valloitti hän Badenin, lujan Koblenzin ja eteni parhaillaan
voittoisasti Elsassissa, kun sanoma kuninkaan kuolemasta
saavutti hänet. Suuren kuninkaansa ensimäisenä miehenä oli hänen
velvollisuutensa nyt ottaa käsiinsä koko sodan ylin johto. Hän ei
kuitenkaan ehtinyt vielä paljon toimittaa, kun saksalaisten ruhtinasten
kateus pakotti hänet luovuttamaan puolet vallastaan Weimarin herttua
Bernhardille -- suureksi vahingoksi protestanttien asialle. Sillä
vastoin Hornin tahtoa antausi tämä Nördlingenin luona keisarillisten
kanssa taisteluun, jossa Ruotsin armeija kärsi täydellisen tappion.
Koettaessaan pelastaa mitä enää pelastettavissa oli joutui Horn
vangiksi. Tämän arvokkaan saaliin johdosta oli keisarillisten ilo suuri
ja Hornia kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella. Kokonaista
kahdeksan vuotta sai hän nyt viettää toimetonna sotavankeudessa, kunnes
hänet vihdoin vaihetettiin kolmeen itävaltalaiseen kenraaliin.
Horn palasi vankeudestaan Ranskan kautta. Kuningas Ludvig XIII ja hänen
kaikkivaltias ministerinsä Richelieu ottivat hänet vastaan loistavin
kunnianosotuksin ja kuningas lahjoitti hänelle jalokivillä koristetun
kunniamiekan. Englannin hallitus tahtoi myöskin osottaa kunnioitustaan
tälle suurelle sotapäällikölle ja jalolle sankarille. Kun hän saapui
Calais'hen, oli siellä vastassa Englannin hallituksen vartavasten
lähettämä laiva, jonka tuli saattaa hänet kotimaahan.
Otettuaan vielä osaa Tanskan sotaan, jolloin hän m.m. valloitti Skånen
maakunnan, antausi Horn rauhallisiin hallitustoimiin, kuuluen
valtaneuvoskunnassa appensa Akseli Oxenstjernan puolueeseen.
Kevytmielisen hovipuolueen suosiota ei tuo vakavaluontoinen ja
ankarantapainen soturi nauttinut. Mutta hänen suuria ansioitaan ei
voitu kieltää ja yhä edelleenkin kokosi hän arvosta toiseen. V. 1651
ylennettiin hänet kreivilliseen säätyyn (Porin kreivi) ja kaksi vuotta
sen jälkeen nimitettiin hänet valtakunnan marskiksi sekä sotakollegion
presidentiksi. Kun Kaarle X Kustaa kuninkaaksi tultuaan alotti uuden
sotakauden, nimitti hän Hornin Ruotsin sotajoukkojen ylipäälliköksi.
Tultuaan Skaaraan maakuntakokoukseen, jonka hän oli kutsunut koolle
saadakseen varoja sotatarpeisiin, kohtasi hänet täällä kuolema 10 p.
toukok. 1657 viidennelläseitsemättä ikävuodellaan. Hänet haudattiin
Tukholmassa Pyhän Jaakon kirkkoon, jossa jo ennestään lepäsi hänen
vanhin veljensä Henrik. Hänen yhdestätoista lapsestaan oli isän
kuollessa ainoastaan kolme tytärtä elossa ja näihin sammui Porin
kreivillinen suku.
Samoinkuin Eevert-veljensä oli Kustaa Horn voitettuja kohtaan armelias
ja oikeamielinen, josta syystä valloitettujen maiden asukkaat antoivat
hänelle nimen "lempeä." Sotilaansa piti hän ankarassa kurissa,
sallimatta ryöstöjä tai muita väkivallantekoja. Jalona ja ylevänä on
hänen muistonsa joka suhteessa säilynyt historian lehdillä ja
epäilemättä on hänet niin soturimaineeseen kuin luonteen jalouteenkin
nähden asetettava ensimäiselle sijalle niiden sotasankarien joukossa,
jotka isänmaamme on lähettänyt historian näyttämölle.
_Kyösti Wilkuna_.