Harmaina ja ikävystyneen näköisinä olivat Turunlinnan muurit jo
vuosisatoja seisoneet siinä virran suulla, eikä kummakaan, sillä
eiväthän ne olleet sisällään nähneet muita kuin synkeitä linnanvouteja
yrmyine palkkasotureineen. Toista se oli nyt, kun elämänhaluinen Juhana
herttua iloisine hovineen oli asettunut niiden suojiin. Siellä
leikittiin, tanssittiin, kuiskutettiin ja armasteltiin aamusta iltaan,
siellä kaikuivat sekaisin suomen, ruotsin ja puolan kielet ja
helähtelivät iloiset naurun purkaukset. Ahtaissa käytävissä ja
kiertoportaissa kohisivat silkkihameet ja porttiholveissa kajahtelivat
torven toitaukset, kun nuoret ritarit huojuvin töyhdöin ajoivat
metsästysretkelle tai saattelivat herttuallisia vaunuja
Katarinanlaakson ihanaan tammipuistoon.
Sellaiseksi oli äkkiä muuttunut elämä Turunlinnassa, ja
saaristolaisista, jotka Airiston selän yli soutaen tulivat kalojaan
myömään, näyttivät nuo vanhat muurit ikäänkuin elpyneen ja menettäneen
entisen jäykkyytensä.
Mutta syrjässä tästä nuorekkaasta ja iloisesta elämästä vietti päivänsä
vanha Gunilla-muori. Hän oli herttuan entinen imettäjätär, oli
seurannut häntä Suomeen ja asuen siinä vanhan linnan porttiholvin
päällä olevassa huoneessa, jota nykyään kutsutaan Jordanin kamariksi,
hoiteli hän niitä kolmea pienokaista, jotka kaunis Kaarina Hannuntytär
oli herttualle synnyttänyt. Kaiken aikansa vietti hän huoneessaan
kutoen sukkaa, nyökytellen päätään ja puhuen itsekseen. Hänen sanottiin
tietävän tulevaisia ja ahkerasti käyttivät hovinaiset häntä
ennustajanaan.
Kerran iltahämyssä, kun kynttilöitä ei oltu vielä sytytetty ja herttuan
huoneista kaikuivat kaihomieliset luutun sävelet, pujahti joukko
hovipoikia Gunillan huoneeseen.
"Hyvä, kiltti Gunilla, ennustakaa meille", pyytelivät he valkoisia
kämmeniään ojentaen.
"Hm, hm, noin paljon nuoruutta ja iloa ja suuria toiveita", hymisi
Gunilla päätään nyökyttäen. "Miksi tahdotte nähdä tulevaisuuteen. Elämä
kyllä haihduttaa ilonne ja särkee toiveenne ja parempi on olla siitä
edeltäpäin tietämättä."
Kuitenkin tarttui hän etummaisena seisovan hovipojan käteen ja alkoi
selvitellä kämmenen viivoihin kätkettyjä salaisia asioita. Mutta
ennenkuin hän ehti loppuun, kiintyi hänen katseensa poikaan, joka
seisoi toisten keskellä, kujeillen ja vallattomasti silmiään
vilkuttaen. Se oli noin kaksitoistavuotias, kaunis, ruskeakiharainen ja
sirovartaloinen veitikka, joka ei hetkeäkään pysynyt alallaan. Kun
Gunilla oli lopettanut, ojensi ruskeakiharainen häikäilemättä kätensä
isompien toveriensa ohitse muorin eteen. Gunilla tarttui siihen oitis
ja alkoi kämmenviivoja silmäillen hiljaa viheltää ja päätään
kallistella.
"No sanokaa nyt toki jotakin", hoputti poika kärsimättömästi, "enhän
minä vihellyksestä mitään ymmärrä."
"Siinä on niin paljon iloa, niin paljon, että sitä riittää vielä
kuoleman portaillakin", puhkesi viimein Gunilla.
"Ja sitä te ette raskineet heti sanoa."
"Mutta sillä ilolla on synkät varjonsakin ja parasta on, etten niitä
sinulle paljasta."
Nyt tuli koko poikajoukko kärsimättömäksi ja alkoi yhteen ääneen vaatia
Gunillalta selitystä.
"Sinulle on Herramme antanut iloisen ja kevyen luonteen, mutta siitä
huolimatta peittyy taivaasi usein synkkiin pilviin ja sinä saat
osaksesi niittää katkeria hedelmiä toisen miehen kylvöstä. Viidesti
saat sinä katsoa kuolemaa silmästä silmään" --
"Enkä kuitenkaan kuole, sepä oivallista", keskeytti hänet poika
iloisesti.
"Hohoi, miksi lasket leikkiä niin vakavista asioista. Niin, niin,
nuorihan sinä vielä olet ja iloinen. Entäpä sinun nimesi, enhän ole
sinua ennen täällä nähnytkään?"
"Arvid Eerikinpoika Stålarm. Mutta ettehän ole vielä sanonut, miten
kuolen ja vanhanako?"
"Miksi tahdot kaikki tietää? No niin, kas tähän on kirjoitettuna Arvid
Eerikinpojan kuolema. Rauhassa vuoteellasi sinä kuolet iäkkäänä
miehenä, mutta synkkä pilvi verhoo elämäsi viimeisiä vuosia."
"Ei, minä tahdon kuolla taistelutantereella torvien soidessa ja
voittohuutojen kaikuessa ja elämäni parhaassa kukoistuksessa.
Huonostipa ennustitte, Gunilla-muori. Mutta kiitoksia kuitenkin", ja
poika kumarsi veitikkamaisen sirosti.
"Ihminen päättää, Jumala säätää, niin, niin."
Kun pojat telmien ja meluten olivat poistuneet huoneesta, puhui Gunilla
itsekseen ja päätään nyökytellen:
"Niin kaunis ja niin iloinen, että vanhakin tuntee häntä katsellessaan
nuortuvansa. Ja kuitenkin oli hänen elämänviivaansa merkitty niin
synkeitä kohtaloita. Kyllä hän tarvitseekin kaiken iloisuutensa niitä
kantaessaan. Niin, niin. Jumala hänen askeleensa siunatkoon."
* * * * *
Kuumasti paahtoi elokuun aurinko ja santa pöllysi hiekkaisella tiellä,
kun nääntynyt sotajoukko ponnisteli eteenpäin. Mutta siinä ihan edessä
oli jo kyläkin, pieni viheliäinen inkeriläiskylä olkikattoisine
autioksi jätettyine hökkeleineen. Siinä oli yksi ainoa kaivo tanhualla
kylänraitin päässä ja sen ympärillä syntyi suuri tungos, kun janoon
nääntyvät miehet ja hevoset tahtoivat yhtaikaa päästä osallisiksi
virkistävästä vedestä. Siinä huudettiin, riideltiin ja tyrkittiin ja
päälliköt ärjyivät käheät äänensä vieläkin käheämmiksi.
Sitä mukaa kuin miehet saivat janonsa sammutetuksi, heittäysivät he
herpaantuneina tanhualle. Pian makasi koko sotajoukko sikin sokin
maassa, hevosten hajaantuessa kaluamaan kuivia ruohonkorsia.
"Eipä jumaliste nyt viitsisi jäsentäkään väräyttää, vaikka itse
paholainen karkaisi niskaamme", sanoivat sotamiehet.
"Mutta pian tässä alkaa hiuka entistä vimmatummin likistellä ja silloin
on pakko panna töppösensä jälleen liikkeelle", lisäsivät toiset.
Ja muonan puutteen mieleen muistuessa levisi ärtynyt mieliala yli
maassa makaavan sotajoukon. Karkeita haukkumasanoja lausuttiin
päällystöä ja esivaltaa vastaan ja äkäisimmät viittailivat jo kapinan
mahdollisuuteen, samalla kun toiset palauttivat mieliin viimetalvisen
kurjan retken Novgorodia kohti, jolloin tuhansia miehiä paleltui
kuoliaaksi.
"Siihen ei kuitenkaan meidän Arvidimme ollut syypää, yhtävähän kuin
tähän nykyiseen kurjuuteemmekaan", kuului ääniä joukosta.
"Eipä ei, mutta jokuhan tähän kuitenkin on syypää."
"Kuka joku?"
"Tietysti se vanha hamppuparta Tukholmassa."
Hamppuparralla he tarkottivat Juhana kuningasta, joka tuiki
puutteellisista varustuksista huolimatta itsepäisesti ja sovitteluihin
taipumatta jatkoi sotaa Venäjää vastaan. Tyytyväisinä siitä, että
olivat päällikköjen läsnäollessa uskaltaneet hieman sättiä kuningasta,
vaikenivat miehet, heittäytyen velttoon horrostilaan. Kuului vaan
kuorsausta täältä ja ähkimistä tuolta ja etäämpänä pärskyivät
ratsuhevoset.
Niin kului jokunen hetki. Silloin kajahti yhtäkkiä kaivon luota mitä
iloisinten luritusten koristamana "kukku-luu-luu!"
Uupuneiden ja äkämystyneiden sotamiesten suut vetäytyivät väkisinkin
naurunhymyyn. He kohosivat kuka istualleen, kuka kyynärpäänsä varaan ja
käänsivät katseensa kaivolle. Sen kannella seisoi pölystä valkeissa
ratsassaappaissaan heidän päällikkönsä, herra Arvid Eerikinpoika,
päivän paahtamilla pyöreillä kasvoillaan mitä iloisin hymy ja ruskeissa
silmissään ainainen vallaton veitikka. Hänen koko olemuksensa aivankuin
säteili hyväntuulisuutta, mikä vastustamattomasti tarttui myrtyneeseen
miehistöönkin.
"Mihinkähän se nyt aikoo meitä puijata?" kuiskasi muuan palkkasoturi
toverilleen.
"Se aikoo kai taas täyttää meidän maarumme kokkapuheillaan ja
kiitokseksi seuraamme me häntä vaikka helvetin porstuaan", vastasi
toveri.
"Hyvät veljet ja taistelukumppanit, voitteko arvata, miksi minä tällä
haavaa olen niin hyvällä tuulella?" alkoi Stålarm ja uteliaisuus sai
viimeisetkin miehistä kohoamaan istualleen. "Siksi, miehet, että meillä
on asiat niin paljon paremmin kuin niillä venäläisillä, jotka kymmenen
vuotta sitten puolustivat Paatisten linnaa. Olettehan kuulleet, kuinka
he saivat syödä heiniä, olkia, saappaita, satuloita, ja -- hyi olkoon!
-- kuolleita tovereitaan."
"Kohta kai tässä mekin saamme ruveta saappaitamme nakertamaan, sillä
pehmeämpää muonaa meistä ei ole kukaan sitten eilispäivän suuhunsa
pistänyt", kuului miesten joukosta uhkaava ääni ja hymynoireet
hävisivät kaikkien kasvoilta.
"Olkoon se kaukana meistä, että me moskovalaisten tavalla rupeisimme
tässä saapasnahkaa hillomaan, kun yhden ainoan päivämarssin päässä
vartoo meitä pitkät vankkurijonot, täynnä suomalaista ruisleipää,
palvattua lihaa ja kuohuvia oluttynnyreitä."
Tässä pysähtyi Stålarm ja tarkkasi hymyillen, kuinka miesten silmiin
syttyi odottava hehku ja kuinka monet heistä nielivät tyhjiä
nielauksia.
"Onkohan tuo totta vai aikookohan se ravita meitä pelkillä tarinoilla?"
huomautti puoliääneen äskeinen palkkasoturi.
"Tässä on mies, joka todistaa sanani oikeiksi", ja Stålarmin
viittauksesta astui esiin repaleihin puettu inkeriläinen talonpoika.
"Anna kuulua, mitä sinulla on tiedossasi", kehotti Stålarm ja mies
alkoi tehdä selkoa, kuinka yhden päivämatkan päässä tästä Narvaan päin
oli leirissä marski Klaus Fleming, joka vasta oli sotajoukon sekä
suuren muonakuormaston kanssa saapunut Suomesta ja odotti nyt Virosta
saapuvaa Arvid Stålarmia.
"Mutta asialla on toinenkin puolensa", lausui nyt Stålarm, "ja
ennenkuin pääsemme tuosta muonakuormastosta osalliseksi, on meidän
tehtävä huikea nappaus. Mutta mitä sanovat siihen teidän tyhjät
vatsanne?"
"Me hajotamme vaikka kohonaisia vuoria maahan, päästäksemme ruokaan
käsiksi", huusivat miehet.
"No sitten ei hätääkään ja meidän asiamme ovat kuin ovatkin paremmin
kuin niiden Paatisten linnan venäläisten."
"Mutta mitä meidän on tehtävä?" utelivat sotamiehet maltittomasti.
"Pyyhkäistävä tieltämme venäläinen sotajoukko, joka on kiilana
tunkeutunut meidän ja Flemingin väliin, estääkseen meitä pääsemästä
siunatun leivän kimppuun."
Stålarm viittasi sanantuojalle, joka kertoi omin silmin nähneensä ison
venäläisen sotajoukon muutaman tunnin matkan päässä tästä Flemingin
leiriä kohti.
Siinä tuokiossa oli koko sotajoukko jalkeillaan. Raivostuneet äänet
huusivat:
"Pois edestä tien tukkeet! Hiiteen ryssät! Maahan joka sorkka!"
"Te olette siis valmiit taisteluun?" kysyi Stålarm.
"Vaikka pirua vastaan tässä tapauksessa", vastasivat sotamiehet. "Ei
muuta kuin eteenpäin vaan!"
Hetken kuluttua alkoivat rummut päristä, päälliköt ja ratsuväki
asettuivat satuloihinsa ja nälän vimmaama sotajoukko lähti liikkeelle
täydessä taistelujärjestyksessä.
"Enpä olisi uskonut, että muonan puute ja nälkäkin voivat väliin näin
suuria matkaan saattaa, sillä ilman sitä olisimme varmaankin paljon
pienemmillä voiton toiveilla marssineet tähän taisteluun", virkkoi
Stålarm rinnallaan ratsastavalle Otto Ykskylälle.
"Mutta oikeasta langasta sinä osasitkin nykiä heitä taisteluun",
vastasi Ykskylän parooni.
Äskeinen palkkasoturi taasen virkkoi vieruskumppanilleen, heidän
marssiessaan pölyistä tietä eteenpäin:
"Arvasinhan minä, että jotain tällaista sillä oli mielessä, kun se
sieltä kaivonkannelta alkoi meille kompailla."
"Ja arvasinhan minäkin, että me olemme heti valmiit häntä seuraamaan",
kehasi hänen kumppaninsa.
Taistelu ei kestänyt kauan, mutta se oli sitä raivoisampi. Kun aurinko
oli painunut puiden latvojen tasalle oli venäläinen sotajoukko
hajoitettu ja kokonaista kuusituhatta miestä makasi heistä kaatuneina
tantereella. Heidän päällikkönsä, ruhtinas Wladimir Dolgoruki, oli
joutunut vangiksi ja voittajain haltuun oli myöskin jäänyt venäläisten
kuormasto, jonka kimppuun nyt Stålarmin sotamiehet kävivät nälkäisen
ihmisen koko silmittömyydellä.
Tämän loistavan voittonsa saavutti Arvid Stålarm elokuussa v. 1591. Hän
oli silloin neljänkymmenenkahden vuotias ja oli kokenut jo monia
soturivaiheita sekä maalla että merellä. Jo vähän päälle parinkymmenen
vanhana oli hän ratsumestarina ottanut osaa Venäjän sotaan, kohoten sen
jälkeen aste asteelta yhä ylempiin sotilasarvoihin. Vuosi tämän
Inkerissä saamansa voiton jälkeen hänet nimitettiin Narvanlinnan
komentajaksi. Mutta niistä ajoin alkoivat hänelle ne vastatuulet ja
pilviset säät, joista vanha Gunilla-muori Turunlinnassa oli ennustanut.
"Kaalia ja limppua! Limppua ja silavaa!" huutelivat ryssät Ivangorodin
eli Jaanin linnan muureilla, ärsyttääkseen niitä suomalaisia
palkkasotureita, jotka joen takana Narvan linnan muureilla käyskelivät
vartioina.
"Koira syököön teidän viheliäisen kaalinne, te saapasnahkan nielijät!"
huutaa rämähytti pitkäviiksinen arpipää suomalainen. "Jollei teillä ole
sen parempaa suuhun pantavaa, niin tulkaa tänne, täällä saatte mahanne
täyteen häränpaistia ja hernerokkaa ja kurkkunne saatte viruttaa
ruskealla oluella."
"Mitä, vieläkö teillä on jälellä sitä homehtunutta leipää ja niitä
mädäntyneitä sillejä?"
"Suus kiinni, koirankuonolainen, ja muista, että sinua odottaa
illalliseksi vanhoista satulavöistä keitetty liemi."
Vuotta aikaisemmin kuin Stålarm tuli Narvan linnan isännäksi oli
vieressä oleva Jaaninlinna pakkosovinnon kautta joutunut venäläisille.
Milloin ammunta ja muut sotatoimet aselevon tai muiden seikkojen takia
olivat seisauksissa, silloin kuluttivat sotilaat kummallakin puolen
aikaansa härnäilemällä ja haukuskelemalla toisiaan joen yli. Se kuvasi
pienoiskoossa koko tätä Juhana kuninkaan pitkällistä ja tuhoisata
venäläissotaa. Vuorotellen tehtiin kummaltakin puolen laajoja
hävitysretkiä toistensa alueille, sitten oltiin uupuneina joitakin
aikoja alallaan ja sillä aikaa vaihtelivat molemmat hallitsijat, Juhana
kolmas ja Iivana Julma, sapekkaita haukkuma- ja sinuttelukirjeitä.
"Hitostako nuo koirat tuolla toisella puolen tietävät, että meillä on
syötävänä homehtunut leipä ja mädäntyneet sillit?" murahti
pitkäviiksinen suomalainen toverilleen.
"Kysyä sitä", vastasi toinen, "kun meiltä miltei joka yö lähtee miehiä
karkuun. Ja mitä siihen homehtuneeseen leipään sekä silleihin tulee,
niin kuulinpa kuiskeita, että sitäkään herkkua ei ole enää moneksi
päivää jälellä."
"Ja palkkamme on kohta puolelta vuodelta saamatta. Saatana, jollei
tästä pian tule loppua, niin tuonne kaalikeiton ja limpun ääreen tästä
minäkin livistän, sen totta jukolisti teenkin, ennenkuin rupean niiden
Paatisten ryssäin tavalla järsimään vanhoilla saappailla höystettyjä
heiniä."
Kun pitkäviiksinen tovereineen palasi vartiovuoroltaan, tapasi hän
linnanpihalla miltei koko varusväen hyvin kiihtyneessä mielentilassa.
Sotilaat olivat saaneet kuulla, että se viheliäinen muona, jolla heitä
oli viime viikot ruokittu, oli loppumaisillaan. Turhaan kokivat
saapuvilla olevat alemmat päälliköt saada heitä tyyntymään lupauksilla
pian saapuvista muona- ja rahalähetyksistä. Nälistyneet ja ärtyneet
miehet huusivat kiroillen, että heitä oli jo tarpeeksi asti syötetty
tyhjillä lupauksilla. He uhkasivat huomispäivänä jättää joka sorkka
linnan, ellei heille siihen mennessä maksettaisi saamatta olevia
palkkoja sekä hankittaisi parempaa muonaa. Ja siten hetken huudettuaan
ja meluttuaan ryhtyivät he keskuudestaan valitsemaan miehiä, joiden
piti mennä esittämään linnankomentajalle nämä heidän vaatimuksensa.
Tällä kertaa istui komentaja paksuseinäisessä tornikammiossa, jonne ei
pihalta kaikuva melu päässyt tunkeutumaan. Hän istui laajan
kirjoituspöydän ääressä ja sinetöitsi parhaillaan kolmea kirjettä.
Suuren uunin lähellä toisella puolen pöytää istuivat hänen veljensä
Akseli sekä tämän ikätoveri Klaus Boije, jotka palvelivat linnassa
Stålarmin alapäällikköinä.
"Kolmas toden tekee, sanotaan, ja tässä on nyt lähdössä kolmannen
kerran kolme kirjettä kolmelle eri henkilölle, siis kolmikertainen
kolmen luku", alkoi Stålarm. "Kolme kertaa kolme on yhdeksän,
ja niin monella naulallahan meidän Herramme, joka on yksi jäsen
kolmiyhteydessä, kiinnitettiin ristinpuuhun. Meillä on siis kaikki syyt
odottaa mitä suosituimpia tuloksia avunhuudoistamme. Jos vanha
kolmiluku pitää paikkansa, niin me saamme apuvaroja oikein koron kanssa
ja silloin nämä paastopäivät ovat lopussa."
"Luulenpa, että nälkä on tehnyt sinut taikauskoiseksi", huomautti
nuorempi veli. "Mutta oletko laatinut kirjeesi kyllin tepsivään
muotoon?"
"Niinpä luulisin. Kas tässä ensimäisessä, joka on osotettu Noki-Klaulle
-- sillä nimellähän talonpojat siellä kotona häntä hemmottelevat --
kerron minä, että meillä parin päivän perästä on syötävänä saapasnahka
ja satularemmit ja ellei tänne toimiteta pikaista apua, tahdon minä
mieluummin elää susilaumassa kuin olla nälästä kiukkuisen ja
kapinallisen linnan väen päällikkönä. Tässä toisessa taas, joka menee
herttualle Ruotsiin, minä kuvailen hätäämme yhtä synkeäksi sekä samalla
nurisen, ettei Fleming Suomesta ole toimittanut meille minkäänlaista
apua. Ja kolmannessa, joka on kirjoitettu hänen korkeasti katoliselle
majesteetilleen Puolaan, minä jatkan nurinaa siitä, ettei meidän
herttua Ruotsissa ole välittänyt mitään meidän auttamisestamme. Tämä
minun nurinani se on, hyvät herrat, johon minä kaiken toivoni
perustan."
Hän hymyili ja katsoi vuoroin kumpaakin silmiin.
"Mutta jospa he joskus lukisivat toisilleen nuo kirjeesi, niin saisitpa
totisesti laittaa kaulaluusi valmiiksi", huomautti hänen veljensä.
"Sitä he eivät tässä elämässä tee, sillä siksi suuri juopa on heidän
välilleen asetettu, ja toisessa elämässä taas heillä itsekullakin
lienee siksi paljon tilitettävää, etteivät he jouda muistelemaan erään
piskuisen herra Arvidin kirjeitä."
"Mutta entäpä joku jälkeentulevaisistamme saisi käsiinsä nuo kaikki
kolme kirjettä, niin kyllä maar hän pudistaisi päätään ja arvelisi,
että olipa siinä kiero mies."
"Kun vatsamme on pintehissä, niin emmepä jouda juuri jälkimaailman
arveluita ottamaan laskuihimme. Ja tämä oli kaiketikin paras keino
saada heidät liikkeelle, sillä paljon mieluisampaa heille on saattaa
harmia toisilleen kuin muistaa meitä poloisia täällä maailman
nurkkapielessä. Nyt sinun on toimitettava nämä kiiruimmiten matkalle ja
sitten meillä ei ole muuta tehtävää kuin viskata sääremme seinälle ja
odottaa avuntuloa."
Stålarm ojensi kirjeet veljelleen. Samassa kuului kolinaa oven takaa ja
sisään astui viisi palkkasoturia, joista jokainen edusti eri
kansallisuutta. Stålarm kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta ennenkuin
miehet ennättivät suutaan avata, alkoi hän hymyillä ja virkkoi:
"Minä arvaan, että te tulette pyytämään eroa palveluksestanne. Sen te
saattekin kahden viikon perästä, sillä silloin saapuu tänne apuväkeä,
muonaa ja rahaa. Ja koska teillä on monen kuun palkka saamatta, niin
tahdonpa tehdä jotakin siinä suhteessa, että tulisitte vielä nämä kaksi
viikkoa toimeen."
Hän poistui kiiruusti huoneesta ja sotamiehet alkoivat hämillään
kuiskailla keskenään.
"Kas tässä", virkkoi Stålarm palattuaan ja viittasi leveään
tarjottimeen, jonka hänen perässään tullut palvelija laski pöydälle.
"Tässä ovat kaikki minun pöytähopeani ja muut kalleuteni. Niitä
katselemalla minä viime aikoma olen ravinnut itseäni, mutta nyt
luovutan minä ne teille. Viekää ne kaupunkiin, vaihettakaa rahaksi ja
jakakaa rahat keskenänne. Sillä te tulette kaksi viikkoa hyvin toimeen.
Kas niin, menkää nyt toverienne luokse ja onneksenne olkoon."
Hän työnsi tarjottimen etumaisen miehen syliin ja avasi oven.
Neuvottomina ja mutisten poistuivat sotilaat.
"Sic transit gloria mundi", virkahti Stålarm ja istahti pöydän viereen.
"Siellä menevät nyt kilisten ja kalisten minun aarteeni ja tämän
jälkeen me saamme syödä tyhjää tinavadeista. Mutta käyhän se laatuun
sekin, luulen ma."
Hänen silmistään vilkkui ainainen hymy ja toiset katsoivat häneen
ihmeissään.
"Mutta entäpä kahden viikon kuluttua kaikki onkin ennallaan ja nuo
samat miehet ilmestyvät jälleen tuohon oven suuhun, mitä sinä silloin
heille tarjoat odottajaisiksi?" kysyi hänen veljensä.
"No vaikkapa esimerkiksi pääni, ja elleivät siihen tyydy, lähtekööt,
sitten herran nimeen matkoihinsa. Minä itse pudistan myös Narvan tomut
jaloistani ja lähden Warsovaan tekemään herralleni kuninkaalle tiliä
toimistani."
Stålarm sai kun saikin hyvissä ajoin apua ja vaikka nuo avunlähetykset
aina olivatkin puolinaiset ja riittämättömät, voitiin Narvanlinnassa,
kiitos päällikön liukkauden ja keinokkuuden, jotenkuten elää kihnutella
päivästä toiseen. Puutetta ja sotaväen kinasteluja jatkui edelleenkin,
mutta aina tiesi niistä Stålarm joustavuudellaan selviytyä.
Rauha Venäjän kanssa oli tehty Täyssinässä v. 1595, mutta se ei
suurestikaan lieventänyt Stålarmin ja hänen linnaväkensä asemaa
niinkauan kuin rauhanehtoja ei Ruotsin puolelta täytetty luovuttamalla
Käkisalmen linnaa läänineen takaisin venäläisille. Kun Stålarm
odotukseen kyllästyneenä vihdoin kevättalvella 1597 lähti itse Suomeen,
jouduttaakseen Käkisalmen luovuttamista, kohtasi häntä Viipurissa
sanoma Klaus Flemingin kuolemasta. Turkuun rientäessään tapasi hän
siellä Suomen aateliston neuvottelemassa asiain tilasta. He eivät
laskeneet Stålarmia enää takaisin Narvaan, vaan pyysivät häntä
asettumaan marski-vainajan tilalle johtamaan Suomen asioita. Niin oli
myöskin kuninkaan tahto, sillä myöhemmin kesällä saapui häneltä
kirjelmä, jolla Stålarm määrättiin Suomen käskynhaltiaksi ja ylimmäksi
sotapäälliköksi.
"Nyt alkoi siis se aika, jolloin minun on korjattava karvaita hedelmiä
toisen miehen kylvöstä", virkkoi Stålarm tämän määräyksen saatuaan.
"Mutta eipä minua ole Narvassa juuri makean leivän päiville totutettu."
* * * * *
Oli sydänyö syyskuun yhdeksättä päivää vasten vuonna 1599. Turunlinna,
jonka muureilla pitkin päivää olivat tykit jyrähdelleet, lepäsi
äänetönnä pimeän peitossa. Uuden linnan pihaa valaisivat kuitenkin
useat lyhdyt ja siellä paukkuivat vasarat sekä kitisivät sahat, kun
sotilaat rakensivat puisia varustuksia siltä varalta, että herttuan
väen onnistuisi tunkeutua linnan etuvarustusten läpi. Pihan reunasta
kohosi vanhan linnan pääty jylhänä ja pimeänä, lukuunottamatta yhtä
tornihuoneen ikkunaa, josta pilkotti tuli.
Mainitussa huoneessa olivat koolla Arvid Stålarm, marski-vainajan
poika, Juhana Fleming, skotlantilaisten palkkasoturien päällikkö
William Rutwen, sekä joukko muita päälliköitä. Stålarm istui pöydän
ääressä ja kiidätti kuumeisella kiireellä hanhenkynää leveällä
paperiarkilla. Toiset keskustelivat kuiskaamalla.
"Amen!" virkkoi Stålarm ja laski kynän kädestään. "Kuulkaahan nyt tätä
viimeistä avunhuutoamme."
Hän luki kuningas Sigismundille osotetun kirjeen, jossa tehtiin selkoa
heidän tukalasta asemastaan ja luvattiin, jos Viipurista käsin odotettu
apujoukko piammiten saapuisi, puolustaa linnaa, kunnes hänen
majesteettinsa suuremmilla voimilla ehtisi heidän avukseen. Kun kaikki
olivat hyväksyneet kirjeen, kirjoittivat he toinen toisensa jälkeen
nimensä sen alle.
"Ellei apua ajoissa saavu, niin --"
"Silloin me räjähytämme linnan ilmaan, kuten olemme päättäneet",
täydensi nuori Fleming Stålarmin lauseen.
"Niin juuri."
Kaikkien kasvoilla näkyi synkkä päättäväisyys. Tällöin kuului oven
takaa arka koputus. Stålarmin käskystä astui sisään jalkamiesosaston
päällikkö Sipi Sipinpoika, kasvoillaan hätääntynyt ilme. Hänen
kintereillään seurasi kalpea ja nääntyneen näköinen huovi.
"Akseli Kurjen ratsupalvelija!" huudahti Stålarm. "Kuinka sinä tänne
olet päässyt ja minkälaisia sanomia sinä tuot?"
Ratsumies kertoi, kuinka herttua toista viikkoa sitten oli Marttilassa
voittanut ja hajoittanut Akseli Kurjen johtaman suomalaisten pääjoukon.
Itse Kurki oli paennut Viipuria kohti ja hän, palvelija oli monien
yritysten jälkeen onnistunut piirittäjäin läpi hiipimään tänne
linnaan.
"Kurjen häviö Marttilassa oli siis sittenkin totta", lausui Stålarm
synkästi ja kaikkiin heihin näkyi tieto vaikuttavan herpaisevasti.
"Entäs apujoukko, eikö sinulla sen saapumisesta ole mitään tietoa?"
kysyi Stålarm hetken kuluttua.
"Sellaisesta minä en ole mitään kuullut", vastasi huovi, "ja jos se
olisikin tulossa, niin ei se voisi tänne päästä, sillä herttua on
sotaväellään tukkinut kaikki Viipuriin johtavat tiet."
Seurasi painostava äänettömyys. Yhtäkkiä kohotti Stålarm päänsä ja
sanoi Sipi Sipinpoikaan kääntyen:
"Ovatko työt linnanpihalla päättyneet vai miksi moukaroiminen ja
sahaaminen on yhtäkkiä laannut."
Puhuteltu riensi ulos ja kun hän jälleen ilmestyi ovensuuhun, oli hänen
kasvoillaan askeistakin hätääntyneempi ilme.
"Sotamiehistä on osa karannut piirittäjäin puolelle ja toiset ovat
työnsä jättäen kokoontuneet neuvottelemaan", ilmoitti hän.
"Päällikköjen käskyistä eivät he ole millänsäkään."
Stålarm nousi seisomaan ja alkoi vihellellä. Hän otti kuninkaalle
aiotun kirjeen ja punnittuaan sitä hetken kädessään kysyi Juhana
Flemingiltä:
"Eikö teistäkin rex crastinus ole sattuva nimitys kuningas
Sigismundille? Kuningas huomispäivä eli huomispäivän kuningas, sillä
hän myöhästyy aina ja joka paikasta. Meitä poloisia, jotka olemme niin
uskollisesti palvelleet sellaista etanamajesteettiä!"
Flemingin hienopiirteisille ja kalpeille kasvoille levisi heleä puna ja
hän oli antamaisillaan kiivaan vastauksen, mutta Stålarmin silmiin
ilmestynyt synkkä tuli, jota niissä ei oltu ennen nähty, pidätti häntä.
Mitään puhumatta repi Stålarm kirjeen pieniksi palaisiksi, minkä
jälkeen hän rauhallisesti lausui:
"Hyvät herrat, käykää levolle, sillä muuta tekemistä meillä ei tässä
enää ole. Minä itse menen alas puhuttelemaan sotamiehiä."
Saatuaan miehiltä lupauksen pysyä uskollisesti asemillaan huomiseen
saakka, palasi Stålarm huoneeseensa ja vietti koko loppuyön kävelemällä
edestakaisin lattialla. Kun hän päivän valjetessa tuli ulos
vilvotellakseen raskasta päätään, osui hänen katseensa ensimäisenä
Salomon Illen mestattuun päähän, joka näkyi seipään nenässä
Korpolaisvuorella. Samassa paikassa oli kuusi muuta päätä. Ne olivat
Kastelholmassa aikaisemmin vangiksi joutuneita päälliköitä, jotka
amiraali Scheel muutamia päiviä sitten oli herttuan käskystä
mestauttanut ja asettanut päät tuonne vuorenlaelle linnalaisten
pelotteeksi.
"Kas siinä viittaus, mikä palkka meitä poloisia odottaa
uskollisuudestamme kuningasta kohtaan", virkkoi Stålarm itsekseen.
Kun linnan puolustamista ei käynyt enää ajatteleminen, ryhdyttiin
samana päivänä keskusteluihin piirittäjäin kanssa. Tuloksena oli, että
linnan puolustajat toista viikkoa kestäneen aselevon jälkeen
antautuivat herttuan armoille.
* * * * *
Seuraavan maaliskuun 20:tena päivänä astui Lindköpingin linnanportista
ulos surullinen saattue. Sen muodostivat joukko ruotsalaisia
valtaneuvoksia, jotka Sigismund Stångjoen tappelun jälkeen oli jättänyt
uhriksi Kaarlo-herttuan vihalle, sekä suomalaiset Arvid Stålarm ja
Akseli Kurki. Tiheän piikkimetsän saartamana kulkivat he kohti
kaupungin toria, jossa heitä odotti punapukuinen pyöveli apureineen ja
leveäteräisine miekkoineen. Saattuetta seurasivat valtakunnan säädyt,
jotka herttuan painostuksesta paria päivää aikaisemmin olivat
tuominneet edellämainitut herrat kuolemaan. Kun mitkään esirukoukset ja
kyyneleet eivät olleet saaneet herttuata taivutetuksi antamaan armon
käydä oikeuden asemesta, piti tuomio tänään pantaman täytäntöön.
Tämä oli jo neljäs kerta, kun Stålarm sai keihäsmetsän keskellä astua
mestauspaikalle. Ensi kerran oli hänet tuomittu kuolemaan Turussa
linnan antauduttua. Hän oli silloin herttuan eteen polvistuen pyytänyt,
että herttua tyytyisi yksinomaan hänen päähänsä, sillä toiset Suomen
herrat olivat ainoastaan noudattaneet hänen, ylimmän päällikön,
käskyjä. Tästä huolimatta oli heidät kaikki tuomittu kuolemaan ja
telotettu -- paitsi Stålarmia ja Kurkea, jotka oli vankeina kuletettu
Ruotsiin enempiä tutkimuksia varten. Kahdesti heidät oli sitten
Tukholmassa viety mestauslavalle, mutta kummallakin kerralla olivat he
niine hyvineen saaneet palata takaisin vankilaan. Jälkimäisellä
kerralla oli Stålarmin vanha iloisuus odottamatta pulpahtanut esiin.
Nähdessään kaikissa ikkunoissa katsomaan kerääntyneitä naisia, oli hän
ottanut hatun päästään ja sirosti kumarrellen lausunut: "Minä olen aina
etsinyt naisväen suosiota. Jos te nyt esirukouksillanne hänen
ruhtinaallisen armonsa edessä voisitte minut pelastaa tästä pälkähästä,
niin olisin minä ikäni kaiken teidän nöyrin palvelijanne."
Mutta saattue saapui pienen kaupungin torille, joka oli ääriään myöten
täynnä katsojia. Rukoiltuaan, veisattuaan ja hyvästeltyään
onnettomuustoverinsa polvistui maahan levitetylle punaiselle vaatteelle
ensimäisenä vanhin valtaneuvoksista, Gustaf Banér. Kerrotaan, että kun
hänen päänsä putosi, teki hänen ruumiinsa liikkeen ikäänkuin tahtoen
kavahtaa vielä kerran seisoalleen. Kun neljäs valtaneuvoksista, komea
ja uljas Tuure Bjelke, joka ilman pienintäkään pelonvärettä kasvoissaan
tai äänessään piti kauas kaikuvan puheen omansa ja toveriensa
syyttömyyden puolesta, oli päätönnä vaipunut punaiselle matolle, oli
Arvid Stålarmin vuoro astua esiin. Mutta kun hän vuorostaan varustausi
puhetta pitämään, astui herttuan kirjuri Erik Göransson esiin ja luki
herttualta juuri saapuneen kirjelmän, jossa Stålarmille ja Kurjelle
luvattiin armahdus, jos säädyt siihen suostuvat. Silloin huusi
ympärillä seisova kansanjoukko: "On jo kylliksi verta, kylliksi verta!
Armoa! Armoa!" Stålarm otti hatun päästään ja kumarrellen joka puolelle
kiitti kansanjoukkoa. Sitten pisti hän kätensä taskuun ja ojentaen
pyövelille kymmenen taaleria lausui:
"Kas tässä ystäväni, pieni korvaus siitä ansion vähennyksestä, mikä
sinua kohtasi, kun et saanut minun päätäni listiä."
Astellessaan suomalaisen kohtalotoverinsa kanssa vartiain keskellä
takaisin linnaan, tähysti Stålarm kohti keväisiä pilviä ja puhkesi
yhtäkkiä surumielisen iloisesti sanomaan:
"Siellä mahtavat nyt herrat valtaneuvos-vainajat ihmetellä, että
minnekä se Stålarm jäi, kun ei tullutkaan meidän perässämme
taivaaseen."
* * * * *
Kaksi vuotta vielä vankeudessa istuttuaan pääsivät Stålarm ja Kurki
Suomen aateliston esirukousten johdosta vihdoin vapaaksi ja edellinen
sai Itä-Suomen laamannin viran. Mutta kun hän vähän sen jälkeen toimi
sotapäällikkönä Liivinmaalla, joutui hän erään onnettoman taistelun
takia uudestaan herttuan vihoihin ja kuljetettiin vankina Tukholmaan,
jossa hänet nyt viidennen kerran tuomittiin kuolemaan. Tällöin pyysi
Stålarm, ettei häntä, vanhaa soturia telotettaisi, vaan annettaisiin
sotaväenosaston hänet ampua ja että hänen ruumiinsa pääsisi silpomatta
hautaan. Niinikään pyysi hän, ettei hänen omaisuuttaan anastettaisi
kruunulle, vaan että se käytettäisiin hänen velkojensa maksamiseen.
Kuolemantuomiota ei kuitenkaan pantu tälläkään kertaa toimeen, vaan
muutettiin se elinkautiseksi vankeudeksi.
Kokonaista kuusitoista vuotta sai hän sitten virua Gripsholman linnassa
-- samassa, jossa onneton Eerik-kuningaskin oli vankina istunut. Elämä
kulki edelleen, maailman tapaukset seurasivat toisiaan, ankara
Kaarlo-kuningas muutti manan majoille ja hänen poikansa Kustaa Adolf
hankki sotapäällikön taitonsa niillä samoilla kentillä, joilla Arvid
Stålarm nuoruusvuosinaan oli iloisena ja riehakkana miekkaansa
heiluttanut -- mutta yhä virui Stålarm yksinäisenä ja unhotettuna
Gripsholman muurien sisällä. Vasta seitsenkymmenvuotiaana harmaapäänä
tuo lahjakas ja iloinen ylimys, joka polveutui Tavastien ikivanhasta ja
supisuomalaisesta suvusta, pääsi ikuiseen lepoon. Kuten monen muunkin
kuuluisan suomalaisen, sai Ruotsinmaa kunnian kätkeä poveensa
Stålarminkin maalliset jäännökset. 28 p. toukok. 1620 haudattiin hänen
ruumiinsa Keruban kirkkoon.
_Kyösti Wilkuna_.