"Viel' elää Ilkan työt, kenties
kauanki, kansan suussa.
Hän eli niinkuin Suomen mies
ja kuoli -- hirsipuussa."
_Kaarlo Kramsu_.
"Meillä pohjalaisilla on jo vanhastaan ollut vapaus linnaleiristä ja
tämän oikeutemme on herttua äskettäin vahvistanut."
"Kuinka monta kertaa sinä, h--tin moukka, toitotat sitä samaa asiaa
minun korvaani!" ärjäsi marski vihan vimmassa, kavahtaen seisaalleen ja
survaisten jalkansa lattiaan, niin että molemmat sotamiehet ovensuussa
säikäyksestä miltei kohoksi hypähtivät.
Mutta pohjalainen talonpoika, jonka pystyä vartaloa verhosi sarkapuku,
ei värähtänytkään. Tähdäten harmaista silmistään lujan katseen marskiin
lausui hän hätäilemättä:
"Meidän täytyy toitottaa sitä niin kauan kuin laillinen oikeutemme
meille palautetaan."
"Kapinannostaja, niskuri, kyllä minä sinut höyhennän herttuoinesi,
höyhennän ja korvennan, senkin kansanyllyttäjä!" huusi marski ja nosti
molemmat nyrkkinsä pystyyn kuin aikoen siihen paikkaan musertaa tuon
pelottoman sarkatakin.
Omin käsin ei hän kuitenkaan kajonnut edessään seisovaan mieheen, vaan
äyhkäsi sotamiehille:
"Viekää alas se lurjus ja suomikaa aluksi, niin että häneltä sisu
pehmenee."
Mutta sisempiin huoneisiin johtavasta ovesta oli tällä välin marskin
selän taakse ilmestynyt Ebba-rouva. Hän antoi kädellään merkin
sotamiehille, jotka epäröiden jäivät ovensuuhun, sekä kääntyi sitten
tulistuneen miehensä puoleen. He alkoivat keskustella ruotsinkielellä.
Lopuksi marski, jonka ääni sananvaihdon kestäessä oli hieman lauhtunut,
sanoi sotamiehille:
"Viekää se suoraapäätä hiidenkirnuun."
Kursailematta tarttuivat he nyt talonpoikaa toinen toisesta
käsipuolesta ja taluttivat ulos.
"Hittoko sen naispuolen siihen lähettikin", pahoili toinen
sotamiehistä, "minulla kun jo kämmenet syyhyivät päästä tätä munsööriä
roikuttamaan."
"Hauskapa häntä on hiidenkirnuunkin hilata", lohdutti toinen.
He taluttivat vankinsa linnankirkkoon. Toinen kumartui lattiaan ja
väänsi saranoilla kääntyvän pienen luukun auki. Musta syvyys ammotti
sieltä vastaan.
"Siellä sinä, munsööri Ilkka, saat mainion kortteerin", ivaili toinen
sotamiehistä, pujotellen köyttä vangin kainaloiden alle. "Eikä sinun
tarvitse siellä yksinäsi olla, sillä siellä on riittämiin asti
pääkalloja, rottia ja sammakoita."
"Ja kun olet tarpeeksi siellä kypsynyt", lisäsi toinen, "niin kohtaa
sinua virkaylennys."
"Pääset maan ja taivaan välille hamppunuorassa roikkumaan."
He alkoivat hilata häntä aukosta alas. Se tapahtui hyvin hitaasti,
sillä sotilaat tahtoivat mahdollisimman kauan nauttia tästä
hauskuudesta. Joka nytkäykselle, jonka he laskivat vankia alemmas,
evästivät he häntä rivoilla pilkkasanoilla.
Kostea ja tunkkainen ilma löyhähti sieltä vastaan. Tavattuaan
vihdoinkin pohjan jalkainsa alle, arvioitsi Ilkka holvin syvyyden
kolmeksi syleksi.
Sotilaat vetivät ylös köyden, joka ilkeästi kutittaen juoksi hänen
kainaloidensa alatse. Hauskaa oloa toivottaen löivät he luukun kiinni.
Ilkka seisoi pilkkosen pimeässä. Aluksi tunsi hän itsensä aivan
herpaantuneeksi, sillä tällaista päätöstä ei hän valitusmatkalleen
ollut osannut kuvitellakaan. Sitten valtasi hänet hampaita kiristävä
raivo marskin kaikki tallaavaa sortovaltaa vastaan. Nyrkkiin puristetut
kädet kohotettuina vannoi hän vapauttavansa itsensä marskin kourista,
vaikka hänen olisi päänsä murskattava näihin muureihin. Jahka hän
jälleen on kotonaan Pohjanmaan tasangoilla, niin... Vihan salamoiden
valossa kangastui hänen eteensä ensi kerran suuri kansannousu, joka
vapauttaisi maan sotilasten väkivallasta.
Mutta kun viha sekä tuon näkemyksen aiheuttama hurmio olivat
asettuneet, oli hän uudelleen joutua masennuksen valtaan. Oliko mitään
mahdollisuutta päästä pois tästä kuoleman kuilusta, jolle linnalaiset
olivat antaneet sattuvan nimen "hiidenkirnu"?
Mutta miehelle ei saanut olla mikään mahdotonta. Yrittää ainakin piti.
Ilkka muisti, että sotilaat eivät innossaan olleet muistaneet ottaa
pois hänen puukkoaan eikä tulivehkeitä. Nopeasti otti hän siis esiin
tuluksensa, iski tulta ja kytevään taulanpalaseen puhallellen
tarkasteli olinpaikkaansa. Sen tiilistä ja kivenlohkareista muuratut
seinät kohosivat suorina ja homeisina ylös pimeyteen. Ja ainoana
ulospääsytienä oli keskellä kattoa oleva pieni luukku!
Mutta kun miehellä kerran oli puukko, niin kivien ja tiilien välistä
täytyi voida poistaa muurilaasti, niin että sormensa ja varpaansa saisi
väliin. Ja kattoon päästyä -- no, siellähän täytyi löytyä joku keino
luukulle pääsyä varten. Oli kai lankkujen alla niskat ja niistä täytyi
aina jotakin tukea saada.
Ei siis muuta kuin kursailematta työhön. Huomenna saisivat he jo nähdä,
ettei vapaata pohjalaista pidetä kuin hiirtä satimessa.
Muurilaasti karskui herkeämättä toimivan puukonterän edessä ja
hiljalleen kohosi mies kuin hämähäkki pitkin holvin nurkkaa. Aina
väliin täytyi hänen laskeutua ales leväyttämään äärimmilleen
pinnistettyjä raajojaan. Mutta ennen iltaa kolahti hänen päänsä
kattolankkuihin. Kiihkeästi alkoi hän tunnustella pimeässä. Siinä oli
kuin olikin vahva lattianiska ja eräästä kohti löysi hän sen ja lattian
välistä kämmenen mentävän raon. Tyytyväisyydestä huoahtaen laskeutui
hän alas ja kyyristyi nurkkaan levähtämään.
Nyt olisi tarvinnut köyden. Pujottelemalla sen lattianiskan alitse ja
solmiamalla siitä silmukan, saattaisi hän päästä luukulle sekä työntää
sen auki. Ja köyttä tarvitsisi hän edelleenkin, päästäkseen
linnanmuurien ulkopuolelle. Mutta olihan hänellä vahva sarkatakki -- ja
puukko. Tokihan silloin piti saada köyttä syntymään. Ei siis muuta kuin
työhön käsiksi. Vaan entäpä häntä käytäisiin katsomassa ennen yön
tuloa. Parasta siis vartoa toistaiseksi ja koota voimia.
Kului pari tuntia. Sitten alkoivat ylhäällä tömistä raskaat askeleet.
Luukku kolahti auki ja kuilua valaisi tulisoihdun punertava loiste.
Vanginvartian parrakas naama ilmestyi aukolle. Silmiään varjostaen
tirkisteli hän alas ja keksittyään vihdoin nurkassa kyyröttävän vangin,
irvisti hän tyytyväisenä.
"Hyvinkö siellä aika kuluu?" kysyi hän sekä vastasi itse samaan
henkäykseen: "Mikäpäs siellä on kelliessä omissa rauhoissaan. Ja kun
minä annan täältä monttumia, niin ei vatsallakaan ole mitään
valittamista, he he!"
Hän laski nuoralla alas vesikannun ja kovan leipäkannikan.
"Ei tarvitse hiukaa pelätä, sillä leivässä on tavallista kovempi
suola", lohdutti hän vielä ja toivottaen hyvää yötä kolahutti luukun
jälleen kiinni.
Kun hänen askeleensa olivat vaienneet, riisui Ilkka takkinsa ja alkoi
puukkoaan sekä hampaitaan apuna käyttäen viillellä siitä kolmen sormen
levyisiä suikaleita. Parin tunnin kuluttua oli hän niistä solmeilemalla
ja punomalla saanut kestävän köyden. Liotettuaan leipäkannikan vedessä
ja syötyään sen suuhunsa, kiinnitti hän saappaansa vyöhön, otti
köysivyyhden käsivarrelleen ja alkoi sormin ja varpain kiivetä ylös.
Suurella vaivalla ja ollen välistä putoamaisillaan sai hän köyden
silmukalle lattianiskan ympäri. Helpotuksesta hengähtäen heittäysi hän
silmukan varaan ja kiikkui siinä vähän aikaa voimiaan kooten. Juuri ja
juuri ylti hänen kätensä luukun reunaan. Hän sai sen kohoamaan ylös
sekä molemmat kouransa kiinni lattianreunaan. Purren hammasta niin että
silmät tulta iskivät sai hän punnerretuksi kyynärpäänsäkin ylös
lattialle. Sen jälkeen ei ollut keino eikä mikään hilata itsensä
kokonaisuudessaan ylös kirkon permannolle. Köydensilmukka oli seurannut
hänen jalkojaan ja läähättäen ryhtyi hän avaamaan sen solmua.
Kirkossa oli lähes yhtä pimeä kuin alhaalla hiidenkirnussakin. Syvällä
ulkomuurissa olevat akkunat vain hiukan häämöttivät. Saatuaan köytensä
selville ja saappaat jalkaan hiipi Ilkka yhteen ikkunasyvennyksistä.
Puukollaan mursi hän ikkunalyijyt ja poisti puolikymmentä pientä
ruutua.
Hän pisti päänsä aukosta ulos. Oli pimeä ja kylmänkostea ilma.
Tuuliviiri narahteli jossakin, mutta muutoin ei kuulunut merkkiäkään
minkään elävän olennon läheisyydestä.
Välimatkaa ikkunasta maahan ei voinut mitenkään arvioida. Ilkka
kiinnitti köyden toisen pään ikkunankynnykseen ja laski toisen alas
syvyyteen. Yltikö se maahan vai ei, sitä oli mahdoton tietää. Mutta
yritettävä oli, vaikka pää murskautuisi. Kursailematta alkoi hän
käsivoimin laskeutua köyttä alas.
Yhtäkkiä loppui köysi, mutta hänen jalkansa roikkuivat vielä tyhjässä
ilmassa. Hetkisen riippui hän alallaan, mutta puri sitten hampaansa
yhteen ja hellitti kätensä. Muutaman hetken huimaava putous, sitten
roiskis jäiseen tantereeseen! Tuskin sai hän pidätetyksi tuskanhuudon,
sillä vasemman jalkansa oli hän pahoin satuttanut kivenkulmaan.
Seisaalleen noustessaan tunsi hän, ettei voinut sillä kävellä. Mutta
aikaa ei ollut hukkaaminen ja hän lähti ryömien ulkonemaan muurin
juurelta.
Oli onni, että viime päivien suvi-ilmat olivat sulattaneet lumen, niin
että maanpinta oli musta, joten ylhäällä torneissa käyskelevät vartiat
eivät voineet häntä erottaa. Mutta luultavasti oli sama suvi saanut
aikaan senkin, että vallihauta oli ajautunut vettä tulvilleen. Sen
saikin hän pian todeta, ehdittyään sen partaalle.
Mutta pidättäisikö vesioja, vaikka leveäkin, miestä, joka oli kiivennyt
"hiidenkirnusta" ja tunkeutunut ulos sylen vahvuisten muurien sisältä!
Arvelematta soluttausi hän vallihautaan, niin että jääkylmä vesi vain
huljahti hänen päänsä yli. Muutamalla voimakkaalla vedolla saavutti hän
vallikaivannon toisen reunan. Vettä valuen ja kylmästä väristen kiipesi
hän ylös, sai siitä läheltä käteensä liekautuneen kangen ja sitä
tukenaan käyttäen alkoi kuukkia Kakolan mäkeä kohti.
Synkeänä jättiläismöhkäleenä kuvastui linna öistä taivasta vasten.
Pakolainen heristi sille nyrkkiään ja mutisi hammastensa välitse:
"Kun minä toisen kerran ilmestyn muuriesi sisälle, niin silloin sinä,
Noki-Klaus, et pistäkään meitä enää hiidenkirnuihisi!"
Vaivaloisesti edistyi matka, mutta pysähtymättä ajoi häntä eteenpäin
miehen tahto. Kakolanmäen juuritse kiertäen pääsi hän Aningaisten
vainioille sekä viimein niiden takaisiin metsiin. Valjun, tuulisen
aamun valjetessa osui hän lopen uupuneena yksinäiseen metsätorppaan,
jonka nokisen saunatönön lauteille hän jäi siksi päivää lepäämään ja
jalkaansa hoitamaan.
* * * * *
On kulunut suunnilleen puolitoista vuotta edellisestä. Väsymättä on
Ilkka tämän kuluessa kierrellyt ympäri laajaa kotiseutuaan, yllyttäen
kansaa kapinaan marskin sortovaltaa vastaan. Monta kertaa on hän ollut
joutumaisillaan vainoavien huovien käsiin, mutta aina on hän sentään
päässyt ansasta. Yksi ainoa aate on häntä lakkaamatta kannustanut
eteenpäin: vapaus linnaleiristä ja irstasten huovijoukkojen
mielivallasta.
Mutta ylen hitaasti nousee hedelmä hänen kylvöstään. Onhan niitä kyllä
paljon niitäkin, jotka ovat kärsineet mieskohtaista vääryyttä
sotilasten puolelta ja jotka sen vuoksi ovat valmiit tarttumaan
aseisiin. Mutta suuri enemmistö kynsii vielä arvellen päätään. Käsi
kyllä käskee, mutta toinen vielä lujemmin kieltää. Askel on ylen
pelottava ja rautamarskin kanssa ei ole leikkiminen, sen he ovat jo
tulleet huomaamaan. Parempi koettaa saada apua herttualta, siltä kansan
ystävältä, ja hänenpä luokseen lähetetään vieläkin kerran asiamiehiä.
Kun nämä palaavat retkeltään, on Isonkyrön kirkolla koolla paljon
kansaa ja sotamiehiä, jotka ovat kerääntyneet kirkkomarkkinoille Pyhän
Katariinan päiväksi. Lähettiläät ovat saaneet Ruotsin retkellään tuulta
purjeisiinsa ja tuittupäisin heistä, Pirin Pentti, joka on kumonnut jo
naamaansa useita oluttuoppeja, selittää äänekkäästi ympärillä
seisoville miehille, miten herttua oli heidän käskenyt menetellä
huovien kanssa. Sattuupa sitten juuri tällöin joukko viimemainittuja,
puoli hutikassa jo hekin, kulkemaan heidän ohitseen. Kyrääviä
silmäniskuja heitetään puolelta ja toiselta, haukkumasanat alkavat
risteillä ilmassa ja Pirin Pentti ärjäsee: "Eipä haittaisi, vaikka
niiltä suolet revittäisiin, senkin ryttäreiltä!"
"Tulepas ja revi, senkin moukka!" huudetaan huovien puolelta.
"Niin ettemmekö uskalla?" ja siinä tuokiossa riehahtaa tappelun nujakka
ilmituleen. Tuima mäikytys, kiroukset ja ähellys täyttävät ilman ja
korkealle pöllyää hieno vitilumi. Ihmishenkiä ei sentään menetetä, vaan
revityin vaattein, mustelmin ja pörröttävin hiuksin erkanevat
tappelijat. Pirin Pentti seuralaisineen lähtee Yrjö Kontsaan taloon
kirkon luo juominkia jatkamaan, sotamiesten mennessä omalle taholleen.
Ahkerasti kiersi Kontsaalassa vaahtoava oluttuoppi kädestä käteen,
suuria suunnitelmia punottiin ja lausuiltiin rohkeita sanoja. Mutta
illan hämärtyessä ympäröivät sotamiehet päällikköjensä johdolla talon,
tunkeusivat sisään ja vangitsivat Ruotsissa käyneet lähettiläät sekä
joukon muita miehiä, toimittaakseen heidät marskin kynsiin Turkuun.
Meluten ja hoilaten kuljettivat he vankinsa yhdessä Kontsaalan
oluttynnyrien kanssa nimismiehen taloon, jossa he vuorostaan rupesivat
juominkia viettämään.
Nolona ja kynsille lyötynä parveilivat rahvaan miehet kuin lampaat,
joilta susi on paimenet tappanut.
Silloin saapui kylään suihkavin suksin Jaakko Ilkka. Kuultuaan mitä
täällä oli tapahtunut, leimahtivat hänen silmänsä, ilmaisten sekä
synkeätä vihaa sotilaita kohtaan että iloa siitä, että nyt vihdoinkin
oli toivo saada syttymään yleinen kapina. Kutsumatta kokoontuivat nyt
hänen ympärilleen rohkeimmat markkinamiehistä ja silmät palaen kysyi
heiltä Ilkka, tahtoivatko he jättää lähettiläänsä huovien käsiin kuin
pyöräpäiset akat.
Ei, ei, sitä he jumaliste eivät aikoneet tehdä. -- No, aseet käsiin
sitten ja eteenpäin!
Ja ennenkuin puoliyön hetki oli käsissä, oli nimismiehen talolla
noussut ankara nujakka, joka päättyi siihen, että Ilkka miehineen
vapautti huovien vallasta vangitut talonpojat. Kahakka oli paljon
vakavampi kuin päivällä sattunut, sillä yksi sotamiehistä menetti
henkensä ja useat saivat pahoja vammoja.
Kuten sammalen alla kytenyt tuli soveliaan tuulen puhaltaessa leimahtaa
ilmiliekkiin, niin leimahtelivat nyt kapinan liekit ympäri eteläistä
Pohjanmaata. Kaikkialla loimusivat knaappien talot liekeissä ja pitkin
kyliä parveili asestettuja joukkoja. Ja jonkun viikkokauden kuluessa
oli heitä kerääntynyt yhteen tuhansiin nouseva joukko, joka kostoa ja
hävitystä levittäen lähti solumaan etelää kohti, johtajanaan Jaakko
Ilkka.
* * * * *
"Hyvät veljet ja Pohjanmaan miehet!" huusi Ilkka kiveltä, joka
sokeritopin muotoisena seisoi nuijamiesten rintaman edessä. "Tuolta
lähenee marski sotajoukkoineen" -- hän viittasi Pyhäjärven jäälle,
jossa huurun keskellä liikehti suuri joukko jalka- ja ratsumiehiä. "Nyt
on meidän iskettävä niin että se tuntuu. Pari päivää sitten näytitte te
tällä samalla niemellä miehuuttanne, lyöden Tavastin ja Kurjen huovit
hurjaan pakoon. Tänä päivänä kysytään meiltä paljon suurempaa
miehuutta. Mielittekö seisoa lujina paikallanne vai katsotteko
paremmaksi kääntyä pakoon ja alistua eteenkinpäin Noki-Klaun ikeeseen,
joka, siitä saatte olla varmat, on tästä puolin ja kaiken tähän asti
tapahtuneen johdosta muuttuva kaksinverroin painavammaksi?"
"Ei, ei, tapella me tahdomme!" huusivat nuijamiehet aseitaan
heiluttaen.
"Ja tapella niin, että voitto jää meille, sillä --" Tähän katkesi Ilkan
puhe, sillä samassa jymähti rannalla kanuunanlaukaus ja viuhuen kiiti
nuijamiesten rintamaa kohti vitjakuula. Syntyi sekaannusta ja hälinää,
mutta kuula pelottavine pyrstöineen lensi ketään vahingoittamatta yli.
"Hyvä ennemerkki!" huusi Ilkka. "Ja nyt eteenpäin! Huovinkolhijat,
astukaa edelle, sillä ratsuväki hankkiutuu hyökkäämään, ja jousimiehet,
jännittäkää aseenne valmiiksi!"
"Huovinkolhijat" oli erityinen joukkue rotevia miehiä, joilla oli
aseina parin sylen pituisilla varsilla varustetut raskaat kirveet.
Heidän tuli tiheänä rivistönä ottaa vastaan ratsuväen hyökkäys ja
noilla pelottavilla aseillaan iskeä hevoset kuoliaaksi. Kun huovit oli
siten tehty jalkamiehiksi, saattoivat toiset raskaine, rautapiikkisine
nuijineen ja keihäineen empimättä käydä heidän kimppuunsa. Kun nyt
huovinkolhijat Ilkan käskyä noudattaen olivat astuneet rintaman eteen,
lähti koko nuijamiesarmeija liikkeelle.
Marskin tuliputket jymähtelivät yksitellen ja niiden kuulat kyntivät
muutamia leveitä vakoja nuijamiesten joukkoon. Mutta johtajat
huutelivat yhtämittaa kehotussanoja, joita miehet kaikenlaisilla
kokkapuheilla höystettyinä toistivat, ja niin marssi rahvaan armeija
hämmästelemättä eteenpäin. Pian vaikenivat kuitenkin kanuunat ja
pelottavalla ryskeellä törmäsivät yhteen huovinkolhijat ja marskin
ratsuväki. Pitkävartiset kirveet nousivat ja laskivat, korskahdellen
kaatuivat ratsut ja karjuen suistuivat rautapukuiset huovit
sätkyttelevien hevosten jalkoihin. Vinkuen halkoivat nuolet ilmaa ja
rämähtäen putoilivat raskaat nuijat kypäreitä ja rautapaitoja vasten.
Ilkka oli vanginnut muutaman isännättömänä kirmailevan huoviratsun ja
heilauttanut itsensä satulaan. Kädessään raskas sotakirveensä, jonka
terä punotti jo monen surmansa saaneen huovin verestä, kiidätti hän
ympäri taistelukenttää, yllyttäen ja rohkaisten miehiänsä sekä kadoten
aina väliin kuumimman käsirysyn keskelle. Toisinaan pysähtyi hän taas
kesken temmellystä ja hänen silmistään leimahti synkkä tuli, kun hän ne
hetkeksi kiinnitti marskiin, joka istui mustan orhinsa selässä taampana
omiensa keskellä. Kookas nenänsä punottaen ja harmaa partansa
huurteessa istua könötti hän siellä liikkumatonna kuin patsas ja jakeli
käskyjä lujalla, karkealla äänellään.
"Tuonne, tähdätkää tuonne! ettekö tunne Noki-Klauta!" huusi Ilkka
parille jousimiehelle, jotka taistelunlaine oli heittänyt hänen
vierelleen.
Puhkuen jännittivät miehet jousensa, tähtäsivät ja laukasivat melkein
yhtaikaa. Mutta vonkuen kiitivät teräväkärkiset nuolet ohitse maalinsa
ja ampujista näytti marski hymyilevän heille pilkallisesti. Silloin
raivostui Ilkka ja kirveensä kohottaen hyökkäsi huoviparveen kuin
aikoen raivata itselleen tien marskin luo.
Vuoroin edeten, vuoroin peräytyen olivat nuijamiehet taistelleet ja
laajalti punotti kaatuneiden verestä sohjuinen lumi. Harmaa talvinen
päivä, vuoden viimeinen, alkoi jo hämärtyä illaksi, kun nuijamiehet
päällikkönsä esimerkkiä seuraten ponnistausivat viimeiseen rynnäkköön.
Tällöin kohosi marski seisomaan jalustimillaan, heitti tarkastavan
silmäyksen yli omien joukkojensa sekä jakeli ympärilleen muutamia
käskyjä. Silloin alkoi koko sotajoukko hiljalleen liikehtiä takaisin
järvenrantaa kohti. Sen huomatessaan kohottivat nuijamiehet meluisan
voittohuudon ja kävivät kimppuun kaksinkertaisella vimmalla. Mutta
hitaasti, askel askeleelta ja hyvässä järjestyksessä peräytyi marskin
armeija järvenjäälle eikä uupunut nuijajoukko jaksanut sitä enää kovin
pitkälle ahdistaa. Peläten jotakin ansaa sotaväen puolelta kutsui Ilkka
miehensä takaisin ja niin sai marski jatkaa rauhassa peräytymistään
järven toiselle rannalle. Hän istui jäykkänä satulassaan ja hänen
asennostaan saattoi lukea äänettömän uhkauksen, että leikki ei ole
vielä suinkaan loppuun leikitty.
* * * * *
Ilkka paneutui pitkälleen havuvuoteelle nuotion loisteeseen. Vuoden
viimeinen kannikka oli loppuun kulumassa ja huomenna, uuden vuoden
alkaessa, oli alkava uusi taistelu marskin ja hänen joukkojensa kanssa.
Sen tiesi hyvin unta odotteleva nuijapäällikkö ja siinä pyörivät hänen
ajatuksensa, katseensa jäykkänä tuijottaessa ylös korkeuteen, josta
tuhannet tähdet vilkuttivat hänelle kylmästi ja puolueettomasti.
Taistelukentältä, jossa kuolevien valitukset olivat jo vaienneet,
kantausi hänen korviinsa sekavaa äänten sorinaa, laulun remputuksia ja
riitelyä. Siellä paloi kaatuneiden keskellä kymmeniä nuotioita, joiden
ääressä nuijamiehet viettivät yötään. Ja kuin monipäisen hirviön vihaa
hehkuvat silmät kiiluivat järven takaa marskin joukon leiritulet...
Omasta leiristä kuuluvat monenlaiset ja räikeästi soinnahtavat äänet
saivat Ilkan huolestuneesti ajattelemaan tulevaisuutta. Hän ei tuntenut
epäilystä huomenna uusiintuvaan taisteluun nähden, sillä olihan hänen
joukkonsa saanut jo tarpeellisen karaistuksen kahdessa taistelussa,
samalla kuin se oli osottanut hänen suureen tarkotusperäänsä
tarvittavaa sotakuntoa. Mutta järjestyksen ja kurissa pysymisen kuntoa
siltä puuttui ja se se oli saanut hänet jo monesti arvelemaan ja se sai
hänet myöskin tuntemaan jonkunlaista pelkoa ratkaisevaan voittoon
nähden. Sillä kuinka kykenisi hän marskin voitettuaan hillitsemään
kuriin tottumattoman ja ryöstönhaluisen joukkonsa, kun hänellä jo
tähänkin mennessä oli siinä suhteessa ollut täysi tekeminen. Äskenkin,
kieltäessään leirissä juopottelun ja komentaen vallattomia
järjestykseen, oli hänelle singottu uhkaavia sanoja ja heitetty
kyrääviä silmäniskuja. Milloin hyvänsä saattoivat ne puhjeta
ilmikapinaksi. Kapinaksi? Hm! Hän oli itsekin kapinannostaja, ainakin
hänet marskin taholta sellaiseksi leimattiin, ja nyt sai hän jo peljätä
kapinaa omaa itseänsä vastaan...
Moninaisiin ja ristiriitaisiin mietiskelyihinsä väsyneenä ummisti Ilkka
vihdoin silmänsä ja nukahti. Kohta oli hän jälleen keskellä taistelun
tuoksinaa. Ympärillään näki hän punottavia, vihasta vääristyneitä
kasvoja, hän sai takaapäin iskun päähänsä, kaikki pimeni hänen
silmissään ja hän suistui maahan. Hänen jaloilleen laskeutui raskas
paino ja kun hän vihdoinkin sai silmänsä auki, näki hän jaloillaan
istuvan marskin suunnattoman suurena ja leveänä. Pilkallisesti
hymyillen tuijotti se häneen, purskahti sitten äänekkääseen nauruun ja
sanoi:
"Mitä hyötyä sinä luulet siitä saavasi, että olet nämä roskajoukot
tuonut minua vastaan. Huomenna minä hajotan ne kuin tuhkan tuuleen!"
Hän hierasi kämmeniään vastakkain ja puhalsi sitten kuin akanoita
ilmaan. Ilkka riuhtasi itseään vapautuakseen hänen altaan ja avasi
suunsa antaakseen kiukkuisen vastauksen. Mutta samassa tunsi hän jonkun
syrjäisen tyrkkivän itseään kylkeen ja kääntyessään häntä kohti heräsi
hän unestaan.
Hän näki oman renkinsä hätääntyneenä ja puuskuttaen kumartuneen
puoleensa ja tyrkkivän häntä hereille. Rengin takana seisoi
puolikymmentä hänen oman pitäjänsä miestä.
"Isäntä, isäntä, kuulkaa!" hoki renki, "Lähtekää kiiruusti pakoon,
teidät on petetty ja myöty marskille!"
Siinä tuokiossa katosivat unen tähteet Ilkan silmistä. Hän kavahti
seisoalleen ja huusi:
"Mitä, kavaltanut! Kuka on kavaltanut?"
"Nuo tuolla!" sanoi renki leiriä kohti viitaten, samalla kuin toiset
miehet alkoivat yhteen ääneen selittää, kuinka kaksi marskin herroista
oli äsken ilmestynyt leiriin luvaten miehille täyden anteeksiannon ja
vapauden linnaleiristä, jos he jättävät Ilkan marskin valtaan, ja
kuinka nuijajoukko oli lopulta suostunut tähän kauppaan.
"Kaikkiko suostuivat kauppaan, paitsi teitä?" kysyi Ilkka käheällä
äänellä ja kasvoiltaan tuhkan harmaana.
"Eivät kaikki, vaan ne kaikista hurjimmat, jotka ovat jo ennestäänkin
kantaneet kaunaa sinua kohtaan", selittivät miehet. "Muut huojuivat
sinne tänne eivätkä uskaltaneet lopulta vastustaa näitä hurjia. Mutta
joudu, Ilkka, nouse hevosesi selkään ja anna sen lentää, sillä he ovat
jo tulossa sinua vangitsemaan!"
Silmät tulta iskien tarttui Ilkka sotakirveeseensä ja nosti sen
lyömäasentoon.
"Tulkoot, tässä seison minä ja halkaisen kallon jokaiselta petturilta,
joka uskaltaa nostaa kätensä minua vastaan!"
Mutta miehet kerääntyivät hänen ympärilleen ja hätäilivät yhteen
ääneen:
"Oletko sinä hullu! Heitä on satalukuinen joukko ja he ovat juopuneina
oluesta, jota he rohkaisukseen kävivät ryöstämässä Nokian kartanon
kellarista. Vaikka surmaisitkin heistä muutaman, niin kuitenkin
voittaisivat he sinut ja sitoisivat nuoriin muutamassa hetkessä. Ja
päivän valjetessa olisit sinä marskin vanki."
"Kuolema ja kirous!" puuskahti Ilkka ja antoi kirveensä vaipua.
"Marskin vanki, marskin vanki!" toisti hän jonkun kerran ja tuijotti
villisti nuotioon.
"Joudu, joudu, ne lähenevät!" hoputtivat miehet, pudistellen häntä
kukin puoleltaan.
Ilkka kohotti päänsä ja katsoi leiriä kohti. Hoilaten läheni sieltä
suuri miesjoukko. Suonet Ilkan ohimoilla pullistuivat ja hän kohotti
jälleen kirveensä. Mutta sitten pisti hän sen äkkiliikkeellä vyönsä
alle.
"No niinpä lähtekäämme sitten", virkkoi hän irrottaen päivällä saadun
ratsunsa puusta. "Jaakko Ilkan nahka on liian hyvä tuollaisen
roistolauman myytäväksi."
Hän heittäysi satulaan ja nykäsi ratsun liikkeelle. Miehet asettuivat
niihin kahteen rekeen, joissa he leiristä olivat ajaneet tänne Ilkan
nuotiolle, ja lähtivät hänen jälkeensä.
Tultuaan nokian äyräälle pysäytti Ilkka ratsunsa ja kääntyi katsomaan
leiriä kohti, jossa hänen suuret unelmansa hetki sitten niin
odottamattomalla tavalla olivat sammuneet. Kohottaen nyrkkiin
puristettua kättään lausui hän:
"Sinne jääkää, kehnot, ja ryömikää mielenne mukaan Noki-Klaun jaloissa.
Laskekoon hän sata kertaa raskaamman ikeen teidän niskoillenne, että
kerran oppisitte pitämään arvossa vapautta ja itsenäisyyttä!"
Hän karautti alas jäälle ja katosi seuralaisineen pakkasen huuruun.
Nokian koski pauhasi tähtikiiluisessa uudenvuoden yössä kumeasti ja
uhkaavasti ikäänkuin ennustaen tuhoa ja häviötä päällikkönsä myöneelle
nuijamiesten armeijalle.
* * * * *
Oli kirkas pakkaspäivä parisen viikkoa edellä kerrotun jälkeen.
Ilmajoen kirkkotarhan reunalle oli rakennettu mestauslava ja sen
ympärillä seisoi satalukuinen huovijoukko, päällikkönään Sigismundin ja
marskin asettama Pohjanmaan vouti, Abraham Melkiorinpoika.
Kirkkopihaan kokoontuneessa kansanjoukossa olevat miehet loivat
katseensa alas, kun lavalla odottavan punapukuisen pyövelin luokse
nähtiin nousevan Jaakko Ilkan.
Hänen askeleensa olivat varmat, mutta miehen muinainen ryhdikkyys oli
poissa, laihojen kasvojen lujat juonteet olivat kuin höltyneet ja
silmien entinen tuike oli sammunut. Hän näytti liikkuvan kuin unissaan.
Sellaisessa tilassa, puhumatta juuri mitään ja liikkumatta minnekään,
oli hän viettänyt kuluneet kaksi viikkoa kotitalossaan. Häntä oli
yllytetty pakenemaan ja piiloutumaan, mutta hän ei ollut lähtenyt. Oli
kuin hänen sisällään olisi murtunut tärkeä, liikkeelle paneva ponnin,
joka hänessä ennen uudenvuoden yötä Nokialla oli miltei aina ollut
vireessä. Kun sitten huovijoukko oli astunut hänen pirttiinsä, oli
hänen silmänsä pohjalla tuikahtanut entinen tuli ja hän oli tarttunut
sotakirveeseensä. Mutta samalla oli tuli kuitenkin sammunut, kolahtaen
oli kirves pudonnut lattiaan ja vastarintaa tekemättä oli hän
antautunut vangiksi.
Harhaillen liiteli hänen katseensa yli kotiseudun tammikuisen maiseman.
Kun se pysähtyi kirkkopihassa seisovaan kansanjoukkoon, ojentui hänen
vartalonsa entiseen ryhtiinsä, samalla kuin hänen silmistään leimahti
vanha tuli.
"Miehet!" huusi hän kätensä kohottaen ja niin läpitunkevasti, että
katsojat vavahtivat ja maahan luodut katseet kohosivat yhtaikaa hänen
puoleensa. "Miehet, katsokaa kuinka vapaa mies astuu kuolemaan.
Painakaa se muistoonne ja kertokaa siitä lapsillenne, että edes heistä
tulisi kerran miehiä, jotka kykenevät uhraamaan henkensä ja
kaikkensa..."
Enempää ei kansanjoukko voinut kuulla, sillä hänen sanansa hukkuivat
siihen meluun, jonka huovijoukko tahallaan pani toimeen. Sen kestäessä
kumartui Ilkka alas ja pyövelin leveäteräinen kirves heilahti ilmassa.
Kansanjoukon ja huovien poistuessa pystytti pyöveli mestatun pään
korkean virven nenään sekä asetti hänen ruumiinsa teilirattaaseen.
Mutta unettomina vääntelehtivät Ilmajoen miehet seuraavana yönä
vuoteillaan. Ilkan sanat ja viimeinen katse eivät antaneet heille
rauhaa ja seuraavan illan hämärtäessä kerääntyi heitä eri suunnilta
kirkon luo. Ääneti kaivoivat he haudan siunattuun maahan kirkon
seinämälle, ääneti laskivat he nuijapäällikön ruumiin teilirattaasta ja
pään virven nenästä sekä peittivät ne haudan lepoon, ja ääneti,
katsomatta toisiinsa, poistuivat he työnsä tehtyään kukin taholleen.
_Kyösti Wilkuna_.
"HUOMISPÄIVÄN KUNINKAAN" APUMIES.