"Klaus Kristerinpoika Horn on ensimäinen henkilö siinä suuressa
sankarinäytelmässä, jonka Ruotsin ja Suomen kansat maailman
mainioiden kuningasten johdolla mainittuna aikakautena panivat
toimeen."
_K.F. Ignatius_.
Se mahtava laivasto, jonka Eerik-kuningas oli talvella 1565 varustanut
ja joka heti vesien auettua oli purjehtinut ulos suomalaisen Klaus
Hornin johdolla, oli heinäkuun kuudentena päivänä ankkurissa Bornholmin
lounaisrannikolla. Jousen kantaman päässä rantakallioista kuvasteli
peilityynessä vedessä jättiläisrunkoaan amiraalilaiva St. Eerik ja kuin
kananpoikaset emonsa suojaan olivat sen ympärille asettuneet
yhdeksänviidettä muuta laivaa. Lähimmäs amiraalilaivaa oli saanut
kunnian laskea ankkurinsa pieni Troilus, joka kuukautta aikaisemmin
Buchowin meritaistelussa Mecklenburgin rannikolla oli kunnostautunut
niin, että se ynnä sen seitsemänkymmentä suomalaista jousimiestä olivat
nyt koko laivaston suosikkeja. Sitä lähinnä kuvastelivat siinä kylkiään
vedessä Suomen Joutsen, Hector, Ruotsin Neito ja niin edespäin kaikki
viisikymmentä suurempaa ja pienempää laivaa.
Oli sunnuntai ja merimiehet olivat sydänkesän kunniaksi koristaneet
laivojensa peräkeulat lehvillä. Amiraalilaivan kannella oli äsken
pidetty jumalanpalvelus, mutta nyt siellä oli käyty päivälliseen
käsiksi. Laivaston pappi ja lähilaivojen päälliköt aterioivat
kajuutassa, minne heidät oli kutsuttu amiraalin vieraiksi. Miehistö oli
taasen ryhmittynyt lehvien siimekseen peräkannelle, jossa he suurista
tinakulhoista söivät silavalla höystettyä hernerokkaa. Ja kun he olivat
tyhjentäneet kulhonsa ja olutkipponsa, heittäytyivät he kannelle
lojumaan ja juttelemaan. Hohoi -- ja -- juu, kelpasipa sitä nyt
merisoltunkin kelliä! Ja oli koko kesän kelvannut, sillä yhtä
voittojuhlaahan tämä oli ollut.
Että muistivatko miehet, kun keväämpänä oltiin Tanskansuntissa
tullia kantamassa? Oo -- jaa, kyllä ne päivät muistettiin. Koko
Kööpenhaminahan silloin vapisi ja itse kuningas oli harmissaan itkenyt,
kun meidän laivat laskivat aivan kaupungin eteen. Ja sitten kun
pysähytettiin kaikki salmen läpi pyrkivät kauppalaivat ja perittiin
niiltä tulli ihan Tanskan kuninkaan nenän edessä. Entäs kun
saaristolaiset toivat muonaa kaupunkiin, ja niiltä napattiin syötävät
ja juotavat parempiin suihin? No kelpasi, jukoliste, silloin
tyhjennellä kööpenhaminalaisten nähden heille aiottuja oluvia!
Niin että kyllä se oli poikaa tämä nykyinen amiraali, oikea merijumala!
Pois tieltä vain tanskalaiset ja Lyypekin hansalaiset, Itämeri on
meidän!
Niin, niin, kyllähän se nähtiin jo viime kesänä, mistä miehestä hän
käy. Kun Fleming ja Banér eivät voineet mitään tanskalaiselle, löi
kuningas Hornia olalle ja sanoi, että menepäs sinä, Klaus, ja näytä
niille. Ja vaikkei hän sillä kertaa ollut amiraalina muuta kuin kolme
päivää, niin ehti hän ajaa Tanskan laivaston pois Itämereltä. Niin
juuri, näytettyään sille ensin Ölannin rannikolla mitä muksu maksaa.
Silloin sitä tapeltiin kaksi päivää ja kuningas Eerikin ei tarvinnut
muuta kuin istua rannalla kuin mikäkin Xerxes ja katsoa, kun
tanskalaisilta laiva toisensa jälkeen meni sankkiin.
Mutta kyllähän sitä tällaisilla laivoilla ja tällaisilla miehillä
johonkin pystyikin. Niinkuin nuo Troiluksen miehetkin. Ne ne vasta
jehuja olivat. Kelpasi sitä katsoa siellä Buchowin selällä, kun Tanskan
amiraalilaiva Jägmestari iski Troilukseen ja luhisti sen kylkensä alle
kuin merikotka sorsan, mutta kuinka sille tuli kiire lähtö, kun
Troiluksen miehet panivat jousensa vinkumaan ja herra Niilo
umpiputkellaan ampui amiraali Trollelta leuan mäsäksi.
Mitä, puhuttiinko siellä naapureista pahaa! huutelivat Troiluksen
miehet, jotka oman laivansa partaaseen nojaillen olivat kuunnelleet
amiraalin miesten haastelua.
Ei, eihän toki sellaisista naapureista pahaa, heh-heh.
Kaikki vaikenivat samassa, sillä kajuutan portaat narisivat askelten
painosta. Kannelle ilmestyi töyhtöhattuinen mies, jonka ulkomuoto ja
keskikokoinen, tanakka vartalo ilmaisi hänet suomalaiseksi, vieläpä
tarkemmin sanoen varsinaissuomalaiseksi. Hänen lujapiirteisiä luisevia
ja ahavoituneita kasvojaan reunusti lyhyeksi leikattu, ruskean käherä
parta. Teräksen harmaiden ja älykkäiden silmien katse oli niin selkeä
ja varma, että syrjästäkatsoja sai ehdottomasti sen vaikutuksen, kuin
näkisi ja käsittäisi hän yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki
näköpiirissä olevat asiat.
Amiraali Klaus Kristerinpoika Horn, joka edusti viidettä polvea yhä
suurempaan mahtiin kohoavassa Joensuun suvussa, eli tähän aikaan
miehuutensa keskipäivässä, ollen nykyään kahta vaille viidenkymmenen
vuoden iässä. Hän oli maineensa kukkuloilla, sillä hänen takanaan oli
pitkä sarja loistavia voittoja, ja hän oli tähän aikaan huomatuin mies
Ruotsin valtakunnassa. Taisteltuaan aluksi jalkaväen päällikkönä
venäläisiä vastaan oli hän sen jälkeen yhtä taitavana valtiomiehenä
kuin loistavana sotapäällikkönä parin vuoden kuluessa suorittanut
Vironmaan valloituksen sekä sikäläisten olojen järjestelyn uudelle
kannalle. Viime vuoden oli hän taas kuninkaan ensimäisenä miehenä
taistellut tanskalaisia vastaan Etelä-Ruotsissa. Näytti kuin onnetar
olisi syntyessä tyhjentänyt hänelle kaikki lahjansa, sillä sama suopea
menestys, joka häntä oli seurannut kaikissa maataisteluissa, oli
alkanut kruunata Ruotsin laivaston tekoja kohta kun hän oli sen johtoon
astunut. Mutta hän ei ollut jalo ainoastaan soturina, vaan myöskin
ihmisenä. Hänen lempeätä oikeamielisyyttään siunasivat sorretut
virolaiset ja se miehekäs suoruus, jolla hän monesti oli lausunut
totuuden oikulliselle kuninkaalle, oli saanut osakseen kaikkien
kiitoksen. --
Amiraalin kintereillä seurasivat hänen vieraansa. Kun he lähestyivät,
kohentausivat miehet jalkeilleen.
"Milloin saamme tuulta?" kysyi amiraali ja asettui hymyillen erään
vanhan merikarhun eteen.
"Olen tässä pitkin päivää nuuskinut ilmaa ja ellei vanha kuononi ole
ihan nykyisin ruvennut pettämään, niin huomenaamuksi me saamme tuolta
päin hyvänpuoleisen tuulen", vastasi merikarhu ja työnsi etusormensa
kaakkoa kohti, jossa Pommerin rannikko hävisi taivaanrannan taakse.
"Sepä mainiota. Aamulla me siis saamme levittää siipemme ja --",
amiraali silmäili hymyillen miehistöä.
"-- ja silloin me lennämme keskelle tanskalais-lyypekkiläistä
varislaumaa", täydensi rohkea ääni miesjoukosta.
Amiraali nauroi nyt ääneensä ja hilpeä mieliala levisi yli kannen.
Samassa alkoi saaren rannalta kuulua säkkipillin ääni. Sinne oli pitkin
päivää kerääntynyt saaren kansaa katsomaan sitä komeata näkyä, jonka
ankkurissa lepäävä suuri sotalaivasto monivärisine viireineen ja
lippuineen tarjosi. Nyt olivat nuoret alottaneet tanssin. Neitosten
heleät kansallispuvut vilkkuivat parin rantakallion välisellä
tasanteella, houkutellen kuin seireenit luoksensa laivaston nuorempia
sotilaita.
"No, tuonnepa teidän mielenne varmaankin palaa", virkkoi amiraali ja
antoi alapäälliköille määräyksen laskea laivaston miehistöstä maalle
huvittelemaan niin monta kuin laivojen vartioiminen suinkin salli.
Tieto otettiin miehistön taholla riemuhuudoin vastaan.
Kun amiraalin vieraatkin olivat poistuneet, seisoi hän itse moniaan
hetken laivan partaaseen nojaten ja katsoi, kuinka joka suunnalta
puikkelehti laivaveneitä rantaan. Hetken tätä katseltuaan palasi hän
takaisin kajuuttaan ja heittäytyi pitkäkseen patjalle ja tyynyillä
varustetulle penkille, uinahtaakseen hieman ja kutsuakseen sitten illan
suussa laivaston päälliköt luokseen ottamaan ohjeita huomispäivää
varten. -- -- --
Kajuutan ikkuna oli auki ja siitä tulvehti sisään raikas meren tuoksu.
Säkkipillin ääni ja kisailijain iloiset hoilaukset kantausivat tänne
sisälle häädettyinä. Amiraali ummisti silmänsä ja antoi ajatustensa
vapaina parveilla kuluneen elämän tapauksissa. Niiden joukosta
vilahteli näkösälle monia vaivaloisia, mutta kuitenkin aina lopuksi
voitollisia sotaretkiä, taisteluita, neuvotteluita ja sovitteluja
Vironmaalta. Mitä vaikeuksia hän oli saanutkaan siellä kokea: alituinen
muonavarojen puute, palkkasoturien kinastelut sekä maan omien ylimysten
eripuraisuus ja juonittelut. Mutta kaiken taitonsa jännittäen oli hän
voittanut nuo vaikeudet ja päättänyt työnsä kunnialla. Vieläkin
tukalammassa asemassa oli hän Virosta tultuaan saanut toimia
Etelä-Ruotsissa, sillä yhtä mittaa sai hän ponnistaa voimiaan,
korjatakseen kuninkaan tekemät tyhmyydet. Täällä merellä oli hän sen
sijaan tuntenut itsensä vasta täysin vapaaksi, hän oli tullut kuin
kymmentä vuotta nuoremmaksi ja pursuavalla elämäninnolla oli hän käynyt
käsiksi laivaston johtoon. Täällä oli hän lisännyt ja oli yhä edelleen
lisäävä voittojensa sarjaa uusilla mainetöillä.
Niinhän oli sanonut se lähes satavuotias virolaisukko, joka oli tullut
häntä puhuttelemaan eräässä kylässä lähellä Pernua. Virolaismuistojen
joukosta palautui tuo kohtaus usein hänen mieleensä. Hän oli
suomalaisine sotajoukkoineen yöpynyt edellämainittuun kylään ja kun he
aamun valjetessa olivat varustautuneet matkaa jatkamaan ja hän oli jo
istunut satulassa, oli kylänraittia lähestynyt sauvaansa nojaava,
kyyryselkäinen ukko, jonka tukka ja parta olivat olleet lumivalkoiset.
Ukko oli luokse tultuaan paljastanut päänsä ja jalustimeen tarttuen
alkanut tulkita niin hyvin omia kuin kyläläistensä ja koko Viron kansan
tunteita Klaus-herraa kohtaan. Niin, niin, kyllä hän, ukko raiska, oli
elämän päivinään nähnyt ja kokenut sellaista, jota herra kulta ei
jaksanut uskoakaan. Mutta nyt oli herra kulta tuonut heille paremman
ajan ja siitä hän oli tahtonut tulla kiittämään. Kyllä he olivat jo
saaneet kuulla, kuinka herra kulta oli toimittanut heille Ruotsin
kuninkaan suojeluslain, niin etteivät saksalaiset tilanomistajat
saaneet heitä enää mielinmäärin sortaa ja rääkätä. Ja olivatpa he omin
silmin nähneet, kuinka hän piti omia sotamiehiäänkin kurissa, etteivät
ne saaneet edes leipäkyrsää heiltä ilmaiseksi ottaa. Mutta sukulaisiapa
he olivatkin, puhuivat melkein samaa kieltä heidän kanssaan ja olivat
kuin veljiä. Niin, niin, kyllä hän oli kuullut isältään, kuinka ennen
vanhaan oli käyty hakemassa heimolaisilta Suomenlahden takaa apua ja
sitten yhdessä taisteltu muukalaisia vastaan. Oli Luojan onni, että
heimolaiset siellä meren takana olivat säilyneet vapaina miehinä, niin
että heidän keskeltään oli noussut niin jalo mies kuin herra kulta.
Ukko oli vuodattanut hänen ylitseen kokonaisen tulvan siunauksia ja
onnentoivotuksia ja lopuksi vakuuttanut hänen meren laineilla kohoavan
kunniansa korkeimmille kukkuloille. Saattoipa ukossa olla hitunen
profeettaa, sillä kaikitenkin olivat hänen sanansa toteutuneet. Hän
hymyili muistelolleen, mutta samassa herätti se aina hänen mielessään
lämmintä myötätuntoa sitä sorrossa elänyttä heimokansaa kohtaan, jonka
käskynhaltiana hän oli kaksi vuotta ollut...
Kun amiraali seuraavana aamuna päivän koittaessa heräsi, tunsi hän
laivan keinahtelevan ja kuuli tuttua loiskahtelua laivan kyljiltä. Auki
jäänyt ikkuna narahteli saranoillaan ja entistä raikkaampana tuulahteli
siitä sisään meriveden suolainen tuoksu. Hän veti sitä mielihyvin
keuhkoihinsa, kavahti jalkeilleen riuskasti kuin nuori poika sekä alkoi
kiiruusti pukeutua.
"Onhan ihme, ellen minä tänään saa ajetuksi vihollista piilostaan",
mumisi hän kannelle astuessaan.
Virkeä tuuli puhalsi kaakosta, aivan niinkuin merikarhu oli eilen
vainunnut, ja Klaus-herran rinnassa ailahti iloinen tunne, kun hän näki
ne hulmuavat vaahtopäät, jotka loppumattomana jonona vierivät Pommerin
rannikolta, särkyäkseen Bornholmin jyrkkiin rantakallioihin. Nopeasti
ryhtyi hän jakamaan käskyjään ja puolen tunnin kuluttua olivat kaikissa
laivoissa purjeet ylhäällä. Kuin mahtava lintuparvi valkoisin siivin
kiiti laivasto, etupäässä suuri amiraalilaiva, mainiolla laitatuulella
saarelaisten näkyvistä ja hävisi taivaanrannan taakse.
Tuskin oli tunnin aika viiletetty Rügenin saarta kohti, kun näkyviin
kohosivat Tanskan ja Lyypekin yhtyneiden laivastojen mastot. Ne
laskettivat täyttä vauhtia Ruotsin laivastoa vastaan, joten oli selvää,
että ne olivat päättäneet käydä taisteluun ja korvata edelliset
tappionsa. Etunenässä näkyi korkearunkoinen Jägmestari, tanskalaisten
amiraalilaiva, suurmastonsa huipussa kolmella kruunulla koristettu
Tanskan lippu.
Herra Klaus tarttui huutotorveensa ja huikkasi muutamia määräyksiä
lähinnä seuraaville laivoille, joista määräykset torvien välityksellä
siirtyivät edelleen perässä seuraaviin laivoihin. St. Erik kääntyi ylös
tuuleen ja Suomen Joutsen sekä Ruotsin Neito seurasivat esimerkkiä.
Muut laivat jatkoivat vinorintaman muodostettuaan entistä suuntaa.
Vihollislaivastossa nähtävästi heti oivallettiin liikkeen tarkotus,
sillä Jägmestari parin laivan seuraamana erkani niinikään
muusta laivastosta ja lähti pyrkimään ylös tuuleen, estääkseen
saarrosyrityksen. Molempien amiraalilaivojen kesken syntyi siten ankara
kilpapurjehdus ja jännityksellä seurattiin muista laivoista, kumpi
pääsee ylemmäs tuulen päälle.
Kun Horn kajuutassa pistäydyttyään palasi teräshaarniskaansa
pukeutuneena komentosillalle, huomasi hän St. Eerikin päässeen ylemmäs
Jägmestaria. Heti komensi hän käännöksen oikealle ja St. Eerik laski
täydellä vauhdilla Jägmestaria kohti, ruhjoakseen keulallaan sen
vasemmanpuoleisen keulakyljen. Mutta viime hetkessä ehti Jägmestari
muuttaa suuntansa ja seuraavassa hetkessä molemmat amiraalilaivat
laskivat suurella ryskeellä sivuttain toisiinsa. Samassa vingahtivat
kummaltakin puolen enträyshaat ilmassa ja johtajalaivat olivat lujin
ottein takertuneet toisiinsa, kamppaillakseen rinta rintaa vasten
elämästä ja kuolemasta. Melkein yhtaikaa jyrähtivät kummallakin puolen
keskikannen pienet kanuunat, minkä jälkeen seurasi hakapyssyjen
tiheä räiske. Kuulat surisivat taklingin välissä, päälliköiden
komentohuutojen keskellä kuului ensimäisten haavoittuneiden ja
kuolevien voihkaukset ja kummankin laivan kanuunat peittyivät kitkerään
ruudinsavuun. Amiraalin komentosilta oli vielä savupilven yläpuolella
ja torvensa läpi huuteli Horn määräyksiä pilven keskellä temmeltävälle
väelleen. Jägmestarin komentosillalla näki hän amiraali Otto Rudin
niinikään teräkseen puettuna huutelevan torveensa. Heidän katseensa
yhtyivät hetkeksi ja kummankin silmistä loisti luja päättäväisyys
voittaa vastustajansa.
Savupilvi taajeni ja nieli sisäänsä komentosillankin. Sen vuoksi ei
Horn voinut nähdä, kuinka Suomen Joutsen, jota komensi ala-amiraali
Banér, iski Jägmestarin toiseen kylkeen. Kohta sen jälkeen iski Suomen
Joutseneen tanskalainen ala-amiraalilaiva Kristofer sekä siihen taas
vuorostaan Ruotsin Neitsyt. Ainoastaan moninkertaiseksi taajenneesta
taistelun pauhinasta saattoi Horn arvata suunnilleen asianlaidan. Siinä
oli siis kaikkiaan viisi laivaa toisiinsa iskeytyneinä ja hurjassa
taistelussa keskenään. Koko tätä jyrisevää, pauhaavaa ja savuavaa
rykelmää kuljetti tuuli hiljalleen muuta laivastoa kohti, joka
niinikään oli jo ehtinyt kietoutua taistelun pyörteisiin. Valtava
jyrinä kantausi aina Rügenin saarelle asti, missä asukkaat suurin
joukoin kerääntyivät rannalle. Mutta merelle tähystäessään näkivät he
ainoastaan laajan ja yhä tihenevän savupilven, jonka keskeltä vilahteli
milloin laivan mastoja, milloin pitkiä tulikielekkeitä.
Kun vilpas tuuli karkotti hetkeksi ruudinsavun, näki Horn pitkin yhteen
iskeytyneitä laivansivuja käynnissä vimmatun käsikahakan. Miekat ja
pertuskat vilkkuivat ilmassa ja taistelevien lomitse syöksivät
hakapyssyt tulisuihkujaan. Sitten peittyi taas kaikki ruudinsavuun. Kun
taistelun tuoksina taas seuraavan kerran paljastui hänen katseelleen,
näki hän tanskalaisten peräkeulan puolella murtaneen vastuksen ja
syöksyvän kuin tulvavirta St. Erikin kannelle. Nuolena syöksyi
Horn alas komentosillalta ja miekkansa paljastaen asettui sen
suomalaislipullisen etupäähän, joka seisoi varaväkenä suurmaston luona.
"Eteenpäin, Suomen pojat!" ja myrskytuulen voimalla iski
suomalaisjoukko eteneviä tanskalaisia vastaan. Amiraali tunsi
haarniskalleen satelevan iskuja ja hakapyssyn kuulia kimmahteli hänen
kypäristään, mutta pysähtymättä raivasi hänen miekkansa tietä
tanskalaisjoukossa. Ainoastaan muutaman hetken asia oli karkottaa
viholliset takaisin Jägmestarin kannelle. Kun se oli tehty, palasi Horn
jälleen paikalleen komentosillalla, voidakseen pitää silmällä koko
taistelun kulkua.
Ympäri sitä aluetta, jolla taistelu vaahtopääaaltojen varassa riehui,
oli laivoja kaksittain, kolmittain ja viisittäin takertunut toisiinsa.
Lyypekkiläisten amiraalilaiva oli iskeytynyt yhteen Hectorin kanssa.
Kun David ja Troilus kiitivät auttamaan Hectoria, iski toinen
lyypekkiläislaiva edelliseen. Nyt riensi Davidia auttamaan ruotsalainen
Vanha Kotka, mutta silloin ohjasi kolmas lyypekkiläisen täyttä vauhtia
Vanhan Kotkan kylkeen, niin että se murskautui ja upposi miehineen
päivineen. Tällä välin oli pieni, mutta kuuluisaksi käynyt Troilus
joutunut tekemisiin itseään paljon suuremman lyypekkiläisen kanssa.
Tuuli painoi ne lopulta samaan rykelmään, jonka keskustana olivat
Ruotsin ja Tanskan amiraalilaivat. Troilus joutui kyljittäin
Kristoferin kanssa, jonka Ruotsin Neitsyt oli sillä välin jättänyt
rauhaan. Huolimatta siitä, että olivat joutuneet kahden tulen väliin,
puolustivat Troiluksen suomalaiset laivaansa silmittömällä vimmalla.
Heidän urhea päällikkönsä, Niilo Skenk, tyhjensi laivansa kanuunat
toisen toisensa jälkeen Kristoferin kylkeen. Tanskalainen ala-amiraali
Nils Trolle menetti toisen jalkansa ja verta vuotavana oli hänet
kannettava kajuuttaansa. Samalla alkoi Kristoferiin tulvia vettä niistä
lukuisista rei'istä, joita Troiluksen kanuunat olivat sen kylkeen
iskeneet. Kun ruotsalainen Pyhä Yrjö tuli samassa Troiluksen avuksi,
hyökkäsi osa Kristoferin miehistöä sen kannelle, valtasi sen
äkkiyllätyksellä ja ohjasi Pyhän Yrjön ruotsalaisten laivojen välitse
huomaamatta pois taistelun telmeestä. Jälelle jäänyt osa Kristoferin
miehistöä yritti tehdä saman tempun Suomen Joutsenelle. Mutta heidät
ajettiin verisin päin takaisin ja tuskin olivat he päässeet oman
laivansa kannelle, kun se äkkiä vaipui pohjaan.
Amiraalilaivojen lähistöllä oli ruotsalainen Kultainen Leijona syttynyt
tanskalaisten ammunnasta palamaan. Sen korkealle roihuavien liekkien
loimussa suoritettiin Jägmestarin kannella viimeinen kamppaus. Klaus
Horn oli jälleen laskeutunut komentosillaltaan ja väkensä etunenään
asettuen johtanut sen ratkaisevaan rynnäkköön. Taistelu oli nyt
siirtynyt kokonaan Jägmestarin kannelle. Kauan ja urheasti puolustihe
Otto Rud harvenevan joukkonsa keskellä ja vasta kun sen yhdeksästä
tuhannesta miehestä oli enää sataviisikymmentä jälellä, joutui laiva
hyökkääjäin valtaan sekä amiraali jälellä olevain miestensä kanssa
vangiksi.
Kun kolmen kruunun lippu vaipui Jägmestarin suurmaston huipusta ja
Ruotsin leijona kohosi sen tilalle, kääntyivät pakoon kaikki ne Tanskan
ja Lyypekin laivat, jotka vielä kykenivät liikkumaan. Taistelu oli
päättynyt. Klaus Horn oli menettänyt neljä laivaa ja toista tuhatta
miestä, viholliset sitä vastoin seitsemän laivaa ja neljätuhatta
miestä. Tanskalaisten amiraali oli lisäksi laivoineen päivineen
joutunut ruotsalaisten valtaan ja heidän ala-amiraalinsa uponnut
laivansa kera. -- -- --
Heinäkuun viimeisenä päivänä oli Tukholma lipuilla, lehvillä ja
kukkaköynnöksillä koristettu. Niillä kaduilla, jotka eteläportilta
johtivat ylös kuninkaalliselle linnalle, liikkui juhlapukuista kansaa.
Kaikki ikkunat olivat täynnä katsojia ja niitä näkyi myöskin useimpien
talojen katoilla. Kuninkaan käskystä pani amiraali Klaus Horn tänään
toimeen triumfin vanhaan roomalaiseen malliin. Hän oli tuonut
laivastonsa Dalaröhön ja oli kohta riemukulussa saapuva valtakunnan
pääkaupunkiin.
Vielä muutama puolituntinen yhä jännitettyä odotusta, sitten alkoivat
yhtäkkiä kaikki kaupungin kellot soida. Eteläisestä kaupungin osasta
alkoivat vaskitorvet soida ja rummut jymistä, samalla kuin
keskikaupunkia kohti vieri jatkuvia hurraa-huutoja. Ne lähenivät
lähenemistään ja pian nähtiin keskelle katua rakennetun kunniaportin
läpi ratsastavan liehuvin lipuin osaston juhlapukuisia kyrassiereja
rumpuineen ja torvineen, joiden pauhina täytti kadun. Kyrassierien
perässä seurasi pienempi osasto merisotilaita, jotka kantoivat
vihollisilta anastettuja lippuja, etupäässä Tanskan kolmenkruunun
lippu, joka Rügenin taistelussa oli liehunut Jägmestarin suurmaston
huipussa. Kaikki nämä liput oli kääritty kokoon ja sotilaat kantoivat
niitä ylösalaisin käännettyinä. Sitten seurasivat vangit, etumaisena
amiraali Otto Rud. Aatelisten vankien kädet oli sidottu valkoisella
silkkinauhalla, muiden hamppunuoralla. Vankien jälessä oli tyhjä väli
ja sitten ratsasti itse päivän sankari seppelöidyin päin ylellisesti
koristetun valkoisen hevosen selässä. Laivaston upseerit ja sotilaat
päättivät kulkueen.
Kaikkien katseet kohdistuivat Horniin ja haltioituneet eläköön-huudot
vapisuttivat ilmaa. Mutta tuo suomalainen soturi istui satulassa miltei
tuskastunein ilmein kuin olisi hän tahtonut sanoa kansanjoukoille, että
hän ei ole tahtonut tätä komeutta, vaan hänelle olisi riittänyt se,
että hän on kunnialla täyttänyt velvollisuutensa.
Kulkue läheni linnanporttia, jossa kuningas Eerik hoviväkensä
saattamana oli heitä vastassa. Kun Horn oli laskeutunut satulasta,
syleili kuningas häntä ja rinnan astuivat he sisälle linnaan.
Kun Erik oli jakanut runsaat palkinnot voittoisalle amiraalilleen sekä
laivaston upseereille ja miehistölle, halusi hän nähdä muutamia
ylhäisimpiä vankeja. Otto Rud tuotiin ensimäisenä kuninkaan eteen.
Silloin puhkesi Eerik kiivaasti parjaamaan tanskalaisia ja heidän
kuningastaan. Sen kuullessaan kohentausi Rud masennuksestaan ja alkoi
miehekkäästi puolustaa isänmaataan ja hallitsijaansa. Nyt raivostui
Eerik silmittömäksi, tempasi miekkansa ja yritti survaisemaan sen Rudin
rintaan. Mutta Horn tarttui lujin ottein hänen käsivarteensa ja esti
surmaniskun.
"Teidän majesteettinne, urhoollisuutensa ja isänmaanrakkautensa vuoksi
ansaitsee hän pikemmin kiitosta kuin moitetta", lausui hän ja katsoi
kuningasta lujasti silmiin.
Tuolla hänen teräsharmaista ja rehellisistä silmistään lähteneellä
katseella oli Eerikiin aina ollut omituinen tenhonsa. Hän laski
miekkansa alas, alkoi hymyillä ja taputtaen Hornia olalle lausui
ainoastaan:
"Sinä suomalainen jäykkäniskani."
Vangit saivat poistua ja silmäys, jonka Rud lähtiessään heitti Horniin,
ilmaisi unohtumatonta kiitollisuutta sitä miestä kohtaan, jota hän
Jägmestarin komentosillalta oli katsellut tuimin ja uhkaavin silmin.
* * * * *
Seuraavana keväänä purjehti Klaus Horn jälleen Itämerelle laivastolla,
johon nyt kuului kokonaista kuusikymmentäkahdeksan laivaa. Tanskan ja
Lyypekin laivastot välttelivät taistelua ja jälleen asettui Horn
Juutinraumaan kantaen tullia ihan kööpenhaminalaisten nenän edessä.
Vasta heinäkuun lopulla tapasi hän vihollisten yhtyneet laivastot
Ölannin pohjoisnokan edustalla. Syntyi taistelu ja St. Erik joutui
tällä kertaa kamppailuun lyypekkiläisten suuren amiraalilaivan kanssa,
jolle he ruotsalaisia ärsyttääkseen olivat antaneet nimen Stür
Schweden. Horn ampui omin käsin poikki sen suurmaston, minkä jälkeen se
irtausi St. Erikin kyljestä ja lähti pakoon. Myrsky ajoi sen jälkeen
Tanskan ja Lyypekin laivastot Voionmaan rannikolle, jossa heiltä
haaksirikon kautta hukkui kokonaista seitsemäntoista laivaa täysine
lastineen ja varustuksineen ynnä lisäksi seitsemän tuhatta miestä.
Loput vihollislaivain laivoista eivät uskaltaneet enää näyttäytyä
Itämerellä, jossa Klaus Hornilla oli nyt rajaton herruus.
Kun meri oli täten vihollisista täysin vapaa, kutsui kuningas
Klaus Hornin ylimmäisen sotamarsalkan arvonimellä maajoukkojen
ylipäälliköksi. Matkalla Etelä-Ruotsin sotanäyttämölle kohtasi hänet
kuitenkin pikainen kuolo. Sotakentiltä levinneeseen ruttoon sairastuen
kuoli tämä kenties loistavin suomalainen sotapäällikkö Åbyn pappilassa
Itägötinmaalla 9 p. syysk. 1566. Synnyinmaa ei saanut kätkeä helmaansa
tämän jalon poikansa tomua, vaan haudattiin hänet suurilla
juhlallisuuksilla Kustaa Vaasan rinnalle Upsalan tuomiokirkkoon.
_Kyösti Wilkuna_.