Eerik Fleming, Kuitian perillinen, joka vasta kävi kahdeksattakolmatta
ikävuottaan, istui selin oveen matalalla jakkaralla Turunlinnan
huovituvan peränurkassa. Häntä vastapäätä kyykötti Haapaniemen herra
Frille Matinpoika, joka samoinkuin Eerik-herrakin kuului isänmaalliseen
puolueeseen ja oli sen vuoksi joutunut tanskalaisten vangiksi. Heitä
uhkasi joka päivä sama kohtalo kuin Pentti Vestgöteä, joka parasta
aikaa killui nuorassa ulkomuureilla, mistä piirittävä ruotsalaisjoukko
saattoi sen helposti nähdä. Nyt ei herra Frille Matinpoika kuitenkaan
tiennyt, mitä hänen olisi oikein pitänyt ajatella kohtalotoveristaan,
sillä parina viime kuluneena päivänä oli hän niin äänekkäästi ja
sydämensä pohjasta panetellut Kustaa Eerikinpoikaa ja ruotsalaisia sekä
ylistänyt kuningas Kristiania ja tanskalaisia, että siitä olisivat itse
sylen vahvuiset seinämuuritkin saattaneet tulla jo vakuutetuiksi. Oliko
mies kääntänyt kaapunsa nurin vai mitä hän oikein tarkotti? Tosin hän
soitti suutansa ainoastaan silloin kun huoneessa oli tanskalaisia
sotureita tai alipäälliköttä, mutta heidän kahdenkesken jäätyään puhui
päinvastaista sekä suunnitteli karkausyrityksiä. Oliko siis ihme, ettei
herra Frille tiennyt, miltä kannalta hänen oikein tuli ottaa
vankeuskumppaninsa. Se istui siinä häntä vastapäätä niin ovelan ja
notkean näköisenä ja tuntui olevan niin kaikkeen valmis, että herra
Frille oli lopulta harkinnut viisaimmaksi olla omasta puolestaan
puhumatta hänelle halaistua sanaa.
Nyt oli herra Eerik istunut hetkisen ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena
tuijottanut eteensä. Mutta kun ulko-oven takaa kuului raskaiden
askelten töminä, nosti hän äkkiä päänsä, iski toverilleen silmää ja
käsiään levitellen alkoi äänekkäästi pauhata:
"Ja mitä hemmetissä se sitten on olevinaan tämä Kustaa Eerikinpoika?
Tuntematon seikkailija, poikanulikka, jonka korvantaustat ovat tuskin
ehtineet vielä kuivua! Ja tämä vekara rupee tässä sitten värkkäämään,
panee maan asiat mullmmallin ja saattaa kunnialliset miehet, kuten
minut ja sinut esimerkiksi, hänen majesteettinsa epäsuosioon. Hitto
vieköön, jos minä saisin hänet käsiini, niin noin minä panisin hänet."
Hän teki käsillään musertavan liikkeen ja jatkoi sitten hiukan toisessa
äänilajissa:
"Sillä onko meille suomalaisille mikään sen onnellisempaa kuin saada
elää Tanskan yhteydessä ja kuningas Kristianin oikeamielisen valtikan
alaisina? Hulluja ovat, sanon minä, ne, jotka kaikenlaisten Kustaa
Eerikinpoikain usutuksista ovat ruvenneet häntä vastustamaan! Vai etkö
ole samaa mieltä sinäkin, veli Frille?"
Fleming huomasi toverinsa ilmeestä, että tämä oli antamaisillaan
äkäisen vastauksen. Sitä estääkseen iski hän kiivaasti silmää ja polki
häntä samalla varpaille. Herra Frille ei kuitenkaan ehtinyt suutansa
avata, kun Flemingin olalle laski joku kätensä ja kumpikin heistä
kääntyi vieraan puoleen. Se oli leveähartiainen ja punaverinen
paksumaha, jolla oli suuret karkeat viikset ja iho kuin parkittu.
Kumpikin suomalaisista tunsi hänessä heti linnanpäällikön,
preussilaissyntyisen Tuomas-junkkarin, joka verikoiran uskollisuudella
ja säälittömyydellä oli täällä Suomessa pannut toimeen herransa
Kristian-kuninkaan käskyjä ja verituomioita.
Herra Eerik kavahti seisoalleen ja oli olevinaan suunniltaan
hämmästyksestä, vaikka hän itse asiassa oli askelten töminästä arvannut
herra Tuomaan saapuneen huoneeseen ja sen vuoksi korottanut äänensä.
Hän kumarsi syvään, aivan liian syvään herra Frillen mielestä, mutta
ennenkuin hän ehti suutansa avata, pomahti Tuomas-herran viiksistä:
"Vai niin! Hy... hy... h... hauska s--tana!"
Minkä kohteliaisuuden junkkari aikoi sanoa herra Eerikille, ei käynyt
selville, sillä pari nihtiä tarttui häntä, itseään junkkaria, samassa
toinen toisesta käsipuolesta, ja ohjasi hänet linnan esipuolelle, missä
oli päällikön omat huoneet. Heidän mentyään remahti linnantuvassa
vallaton nauru, johon herra Eerik otti sydämestään osaa. Junkkari oli
taasen keskellä päivää ryypännyt itsensä tukkihumalaan ja nihdit olivat
ainoastaan noudattaneet hänen omaa määräystään, jonka mukaan heidän
tuli joko hyvällä tai väkisin saattaa hänet omiin huoneisiinsa, niin
pian kuin hän juovuksissa ilmestyi niiden ulkopuolelle toikkaroimaan.
Palattuaan kertoivat sotilaat vääntäneensä junkkarin sänkyyn, mihin hän
oli jäänyt kuorsaamaan. Naurettiin jälleen ja kerrottiin kaskuja
entisistä samanlaisista tapauksista.
Iltahämärissä heräsi Tuomas-herra selvänä miehenä ja ryhtyi jälleen
tavallisella kovakouraisuudellaan johtamaan linnan puolustusta.
Piirittäjät olivat ammuskelleet koko päivän, mutta saamatta aikaan edes
niin paljoa, että olisivat junkkarin unestaan herättäneet, kuten
sotilaat nauroivat. Nyt hän oli herännyt omia aikojaan ja kutsutti
aterialle käydessään herra Eerikin luokseen.
Kokonaista toista tuntia viipyi herra Eerik junkkarin puolella. Kun hän
palasi takaisin linnantupaan, huusi hän rentoillen:
"Hei miehet, tänä yönä tehdään uloshyökkäys ja minä ja herra Frille
tulemme mukaan. Ja sitten sitä tapellaan, niin että maa vapisee ja
taivas naukuu."
Hän heitti varottavan silmäniskun toveriinsa ja ryhtyi sitten iloisesti
juttelemaan sotilasten kanssa, jotka nyt suhtautuivat häneen kokonaan
toisella tavalla kuin ennen. Palattuaan herra Frillen luo, virkkoi hän
tälle kahdenkesken: "Olemme pääsemässä junkkarin suosioon ja se on
ensimäinen askel kohti vapauttamme. Syödessäni yhdessä hänen kanssaan
latelin minä hänelle valheita suut silmät täyteen ja mustasin Kustaa
Eerikinpoikaa niin, että junkkari oli koko ajan yhtenä naurunhörinänä.
Olen kuitenkin varma, että hän vielä tällä kertaa antaa pitää meitä
silmällä taistelun kuluessa. On siis viisainta, että me olemme
tappelevinamme kuin pienet paholaiset. Vasta seuraavalla kerralla
puhallamme toisenlaista pilliä."
Herra Frillelle tuntuivat vasta nyt selvenevän toverinsa tarkotukset.
Sen johdosta ei hän kuitenkaan osannut muuta kuin huudahtaa:
"No olet sinä koko kettu!"
Mutta herra Eerikin ajatukset työskentelivät kiihkeästi hänen omissa
suunnitelmissaan. Kasvot elehtivät vilkkaasti, samalla kuin hän
puoliääneen mumisi:
"Nyt olisi vain uloshyökkäyksen aikana saatava sana ystävillemme, että
he tietäisivät olla valmiina, kun me seuraavan kerran teemme
hyökkäyksen linnasta. Mutta milloin tehdään tämä seuraava uloshyökkäys?
Olisi saatava aikakin heille ilmotetuksi. Ehkäpä saankin junkkarin
houkutelluksi uuteen hyökkäykseen jo ylihuomeniltana. Ja miksen saa,
kun panen kaikkeni liikkeelle. Mutta se sana, se sana... miten saada se
piirittäville välitetyksi?... Ahaa!"
Hän kääntyi äkkiä sotilasten puoleen ja puhui huolettoman pauhaavasti:
"Hitto soikoon, voihan sattua, että saan ensi yönä miekaniskun kallooni
tai keihäänkären kylkiluitteni väliin ja asiani jäävät silloin muiden
selviteltäväksi. Mutta olisipa pala paperia tai päärmän kipene, niin
tekisin tässä testamenttini. Jos tässä päästäni pääsisinkin, niin
löytäisivätpä kuitenkin poveltani viimeisen tahtoni ja siten säästyisi
sukulaisiltani monet perintöriidat."
"Tokihan tällaisessa pesässä sen verran paperia löytynee, että kunnon
kristitty voi sille viimeisen tahtonsa merkitä", arveli eräs saapuvilla
oleva alapäällikkö.
"Jos todellakin voitte hankkia sen minulle, niin toimitanpa teille
huomenissa aimo sarkallisen reiniläistä", lupasi herra Eerik.
Alapäällikkö lähti huoneesta ja kun hän jonkun hetken kuluttua palasi,
oli hänellä mukanaan paperia ja kirjotusneuvot. Herra Eerik istahti
heti pöydän ääreen kirjottamaan.
"No nyt on kaikki sitä myöten selvänä ja mies on valmis tappelemaan
vaikka itse paholaista vastaan", vakuutti hän työnsä lopetettuaan ja
pistettyään kirjelmän kokoon käännettynä poveensa.
"Mihin muotoon kirjotit sinä viimeisen tahtosi?" kysyi herra Frille
kuiskaten ja veitikka silmässään.
Ja herra Eerikin silmässä näkyi samanlainen veitikka, kun hän vastasi:
"Kirjotin siihen viimeisenä tahtonani, että me samaan aikaan kahden
vuorokauden kuluttua teemme uuden uloshyökkäyksen. Minä koetan saada
mahdollisimman monta vankia mukaan ja kohta kun he ovat saartaneet
meidät, liitymme me heihin ja käännämme aseemme seuralaisiamme vastaan.
Nyt on vain kysymys siitä, kuinka saada tämä testamenttini kunnialla
piirittäjien käsiin. Mutta ehkäpä siihen taistelun kuluessa ilmenee
tilaisuus."
Seuraavana päivänä juhlittiin linnassa, niin että pauhinan siitä täytyi
kuulua piirittäjillekin. Uloshyökkäys oli onnistunut mainiosti.
Piirittäjille oli onnistuttu tekemään melkoista tuhoa ja lisäksi oli
saatu joukko vankeja. Juhlan korotteeksi olisi junkkari, joka koko
päivän kierteli linnassa hyvänlaisessa hutikassa, nykien miehiään
parrasta ja taputtaen heitä selkään, tahtonut heti ripustaa muutamia
vangeista linnan ulkomuureille, mutta herra Eerik oli saanut
sen estetyksi, uskotellen käännyttävänsä heidät yhtä hyviksi
Kristian-kuninkaan alamaisiksi kuin hän itsekin oli.
Herra Eerik oli päivän sankari. Jokainen tahtoi päästä juomaan maljan
hänen kunniakseen. Hän oli tapellut kuin hurtta ja syytänyt suustaan
solvauksia, että yksin niistä olisi luullut jo vihollisten tyrmistyvän.
Ja kun hän keskellä tätä humua esitti junkkarille, että huomeniltana
tehtäisiin uusi uloshyökkäys, ei junkkarilla ollut mitään sitä vastaan.
Saipa hän vielä senkin aikaan, että kaikki linnassa olevat vangit
saisivat tulla mukaan, kun he Eerik-herran salaisesta kehotuksesta
olivat yhteen ääneen vakuuttaneet alttiuttaan unionikuninkaalle.
Saapuipa sitten seuraava ilta. Ammunta muureilla ja niiden ulkopuolella
vaikeni ja pimeys kätki niin linnan kuin piirittäjäin leirin verhoonsa.
Puoliyö läheni ja linnan pihalla alkoi liikkua tulisoihtuja. Niiden
valossa välkehtivät sotilasten aseet ja kivityksellä kaikuivat heidän
raskaat askeleensa. Rivi rivin jälkeen kokoontuivat he portille.
Päälliköt jakoivat vielä viimeiset ohjeensa, sitten sammuivat
tulisoihdut, portti kääntyi ääneti voidelluilla saranoillaan ja
uloshyökkääjät hävisivät sen ulkopuolella ammottavan pimeyden helmaan.
Seurasi jännittävä odotus. Sitten kajahtivat pimeyden keskeltä
taisteluhuudot, aseet alkoivat kalskua ja kumeasti pamahtelivat
väkipyssyt yön helmassa. Leirissä syttyi tulia ja vartiat linnan
muureilla jännittivät silmiään ja korviaan, nähdäkseen pimeyteen ja
voidakseen erilaisista äänistä arvailla taistelun kulkua.
Vähitellen hiljeni meteli ja vartiat olivat valmiina avatakseen portit
palaaville uloshyökkääjille ja sulkeakseen ne jälleen kiiruusti,
etteivät piirittäjät pääsisi samasta avauksesta sisälle luiskahtamaan.
Mutta portin takaa ei kuulunut mitään kiiruhtavia askelia eikä huutoja.
Taistelun melu ja kuolevien voihkaukset olivat jo kokonaan vaienneet,
mutta portin taakse ei sittenkään ilmestynyt ketään sisään pyrkijöitä.
Oliko uloshyökkääjät perinyt tuho vai mitä merkitsi tämä äänettömyys?
Silmät pyöreinä tähystelivät linnan puolustajat muureiltaan pimeyden
keskelle ja itse Tuomas-junkkari ei koko yönä ummistanut silmiään.
Itäinen taivaanranta alkoi jo vaaleta, mutta linnanmuurien ulkopuolella
oli yhä yhtä hiljaista, ainoastaan piirittäjäin leiristä kantoi yötuuli
iloista naurua ja puheen pajatusta kuin olisi siellä jotakin juhlaa
vietetty.
Kohta kun aurinko nousi taivaanrannan yläpuolelle, kiipesi
Tuomas-junkkari linnanmuurille havaintoja tekemään. Piirittäjäin
varustusvärkit kanuunoineen olivat siksi lähellä, että vastustajat
saattoivat päivisin ammunnan lomassa vaihettaa haukkumasanoja, joiden
keksimisessä kummankin puolen sotilaat olivat oikeita mestareita.
Tarkasteltuaan Kakolanvuoren rinteellä olevia vihollisen vallituksia,
käänsi herra Tuomas katseensa joen taakse Korpolaisvuorelle. Siellä
keksivät hänen kohmelosta ja yövalvonnasta verestyneet silmänsä
ensimäiseksi Eerik Flemingin, joka Frille Matinpojan ja muutamien
muiden linnasta lähteneiden vankien sekä piirityssotilasten kanssa
vilkkaasti haastellen seisoi nuotiolla suurikitaisen piirityskanuunan
kupeella. Joku joukosta tuntui huomanneen junkkarin linnanmuurilla,
sillä kaikki käänsivät katseensa häneen. Herra Eerik astui vuoren
äärimmäiselle reunalle, asetti kouransa torveksi suun eteen ja huutaa
huikkasi joen yli:
"Hyvää huomenta, herra junkkari, ja kiitoksia viimeisestä. Täällä me
olemme ja hyvin voimme. Teidän palkkasoturinne vain eivät kestäneet
loppuun, vaan väsyivät kesken ja nukkuvat nyt tuolla."
Hän viittasi Kakolanvuorta kohti, jonka juurella vallien edessä makasi
sikinsokin joukko kaatuneita sotilaita. Tuomas-junkkari kirosi
karmeasti ja kääntäen herra Eerikille leveän selkänsä lähti
laskeutumaan alas muurilta. Miehet Korpolaisvuorella päästivät kaikuvan
naurun, mutta herra Frille arveli vakavasti:
"Onpa tosiaankin onni, ettei linnassa tällä haavaa ole vankina yhtään
meikäläistä, sillä varmasti riippuisivat he kohta jok'ikinen nuorassa
tuolla linnanmuureilla."
"Hei pojat, päin tuuleen nyt ja pitäkää kieli suorana suussanne!"
komensi Eerik Fleming nauravin silmin, seisoessaan mastonjuurella
sen pienen aluksen kannella, joka Tuomas-junkkarin suuresta
muonankuljetuslaivastosta oli lähetetty vakoilemaan tänne saariston
sokkeloihin. Herra Eerik, joka pienen suomalais-ruotsalaisen
laivastonsa kanssa oli täällä makaillut väijyksissä, oli kaapannut
sen kiinni, vienyt miehistön vankina lähimmälle saarelle ja
vaihetettuaan itselleen sekä kymmenkunnalle omalle miehelleen heidän
tanskalaisväriset sotilaspukunsa noussut anastettuun laivaan ja
lähtenyt rohkeasti liikkeelle, houkutellakseen koko junkkarin laivaston
ansaan. Päässään tanskalaisen päällikön töyhtöhattu ja päällään hänen
asetakkinsa hyräili hän iloista sotilaslaulun pätkää ja tähysti pitkin
edessään aukenevia salmia, leudon kesätuulen pullistaessa vähitellen
pienen aluksen purjeita.
"Saammepas, pojat, kohta aika saaliin, jos onni on meille yhtä
myötäinen kuin tähänkin saakka. Ja miksikäs se ei olisi, sillä rohkea
rokan syö", puheli hän hyräilynsä keskeyttäen miehilleen, jotka
kuoreltaan tanskalaisiksi muuttuneina hoitelivat rivakasti purjeita ja
peräsintä.
Talven oli herra Eerik taistellut Turun-linnan piirittäjäin joukossa,
mutta kun näiden oli kevään tullen täytynyt vetäytyä Etelä-Hämeeseen,
oli herra Eerik toimettomuuteen kyllästyneenä lähtenyt Ruotsin
puolelle, tuoden mukanaan osan piiritysarmeijasta Kustaa Vaasan avuksi,
joka parasta aikaa järkytteli Kristiankuninkaan viimeisiä varustuksia
sillä puolen Pohjanlahtea. Nuori valtionhoitaja oli, mieltyneenä hänen
urheuteensa, isänmaalliseen mieleensä ja älykkäisyyteensä, asettanut
hänet pienen laivastonsa komentajaksi. Koko keväimen ja alkukesän oli
herra Eerik sillä puikkelehtinut Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun
saaristossa, kaappaillen vihollisten muonalaivoja ja hävittäen
pienempiä sotalaivaosastoja. Nyt oli hän saaristolaisurkkijainsa avulla
saanut selville, että Tuomas-junkkari oli Söyrinki Norbyn käskystä
tuomassa Turusta suurta muonavarastoa Tukholmaan piiritettyjen
tanskalaisten tarpeeksi. Hän oli päättänyt siepata koko tuon laivaston.
Alku oli nyt tehty ja samalla kuin hänen omat laivansa taisteluvalmiina
väijyivät saarten suojassa, viiletti hän itse täysin purjein junkkarin
laivastoa vastaan, houkutellakseen sen perässään väijytykseen.
Kun Furusundista päästyä aukeni eteen laajemmat selät, tulivat sieltä
näkyviin myöskin muonalaivaston purjeet ja tanskalaisväriset liput.
"Siinä ne nyt ovat", lausui herra Eerik, "Kysymys on vain siitä, kuinka
saada ne lähtemään perässämme saaristoon. Mutta kohti vaan, onni on
rohkean matkassa."
Herra Eerik siirtyi keulaan ja tähysti herkeämättä junkkarin laivastoa.
"Kas nyt siellä lasketaan venettä vesille", puheli hän jännityksensä
keskeltä. "Ja siihen laskeutuu kaks... kolme... viisi miestä, ja tuo
viides on, ellen ihan pahasti erehdy, itse junkkari. Hän istuu veneen
perään ja nyt lähtevät he viilettämään meitä kohti. Parasta että
hiljennämme vauhtia, etteivät noista laivoista näe, mitä tässä kohta
tulee tapahtumaan."
Hän komensi löysäämään purjeita sekä siirtyi samalla takaisin aluksen
keskiosaan, ollakseen siten paremmassa suojassa tulijoilta. Jännitys
laivamiehistön kesken nousi nousemistaan. Vielä monias hetki ja vastaan
tuleva vene laski kolahtaen Flemingin aluksen kylkeen.
"Mitä kuuluu, onko tie Tukholmaan selvä?" kuului venheestä
Tuomas-junkkarin ääni.
"Kaikki hyvin, vihollisia ei lähimaillakaan", vastasi Fleming ääntään
muuttaen.
"Sepä mainiota!" huudahti junkkari ja heilautti itsensä samassa aluksen
kannelle.
Herra Eerik astui hänen eteensä ja kumpikin tähysti moniaan
silmänräpäyksen ääneti toistaan. Sen jälkeen silmäsi junkkari
laivamiehiä, kalpeni ja huudahtaen: "petosta!" yritti hän heittäytymään
takaisin veneeseen. Mutta kaksi laivan miehistä oli jo tarttunut häneen
kiinni, he taluttivat hänet keskelle kantta ja painoivat köysikerälle
istumaan.
"Ei sanaakaan tai!" sanoi Fleming ja ojensi väkipyssyn junkkarin rintaa
kohti.
Hänen viittauksestaan tähtäsi neljä laivamiestä teräsjousensa
venemiehiä kohti, minkä vuoksi he kursailematta tottelivat käskyä astua
ylös laivankannelle.
"Kiinnittäkää vene laivan perään ja ruorimies, käännä ylös tuuleen,
lähdemme takaisin saaristoon!" komensi herra Eerik. "Ja teille lie
viisainta, että laskeutte suojaan kannen alle", jatkoi hän junkkariin
ja hänen miehiinsä kääntyen. Herra Tuomas oli istunut köysikerällä
kasvot voimattomasta raivosta vääntyneinä. Kansiluukkua lähestyessään
äsähti hän käheällä äänellä:
"En ikinä ole joutunut tekemisiin suurempien lurjusten kanssa kuin te
suomalaiset!"
Laiva oli tällä välin kääntynyt ja lähti pullistuvin purjein kiitämään
saman salmen suulle, josta se oli tullutkin. Herra Eerik seisoi perässä
näkyvällä paikalla ja viittoi molemmilla käsillään tanskalaista
laivastoa kohti. Hetken kuluttua huomasi hän siellä tiukennettavan
purjeita, minkä jälkeen koko laivasto lähti hänen aluksensa perään.
"Jopas tarttui koukkuuni!" huusi hän haltioissaan miehilleen. "Nyt ei
muuta kuin saada saalis kunnialla maalle vedetyksi." -- -- --
Aurinko alkoi painua mailleen ja taistelu oli päättynyt. Kun
Tuomas-junkkarin laivat olivat Flemingin alusta uskollisesti
seuraten purjehtineet juuri ulos eräästä kapeasta salmesta, hyökkäsi
yhtäkkiä suomalais-ruotsalainen laivasto kummaltakin sivulta sen
kimppuun. Päällikkönsä menettänyt laivasto joutui siinä tuokiossa
epäjärjestykseen ja lyhyen taistelun jälkeen vallattiin useimmat
junkkarin laivoista. Ainoastaan yksi vahvasti varustettu vartiolaiva,
nimeltä "Suomen prinssi", teki hurjaa vastarintaa. Kerta kerran jälkeen
karkotti se sivuihinsa iskeytyneet ruotsalaiset laivat. Koko loppuosan
päivää kesti taistelu sen ympärillä ja lopuksi ei hyökkääjillä ollut
muuta neuvoa kuin ruveta ampumaan sitä tulinuolilla. Se olikin saatu
syttymään ja roihusi nyt yltäpäältä tulessa. Mutta yhä kuului sen
savuun peittyvältä kannelta taisteluhuutoja, samalla kuin liekkien
keskeltä sinkoili kuulia ja nuolia lähenevien ruotsalaisalusten
kannelle.
Lähellä olevan Tyrmelsön rannalla seisoi joukko miehiä, jotka katsoivat
rannasta juuri poistuvan veneen jälkeen. Veneen keskellä istuva,
kookas, töyhtöpäähineinen mies oli nuori valtionhoitaja, Kustaa
Eerikinpoika Vaasa. Hän oli mainitun saaren rannalla pannut äsken
toimeen nopean oikeudenistunnon, jossa Tuomas-junkkari oli
harjottamansa väkivallan ja julmuuden palkaksi tuomittu hirteen. Tuomio
oli pantava heti täytäntöön ja herra Eerik oli jäänyt valvomaan sitä
puolta asiasta.
Kun valtionhoitajan pursi oli loitontunut rannasta, kääntyi herra Eerik
käsistään sidotun Tuomas-junkkarin puoleen ja lausui:
"Aika rientää, oletteko valmis ottamaan vastaan palkan töistänne vai
haluatteko vielä puhutella jotakin hengellistä isää?"
Junkkari ei ollut koko oikeudenistunnon aikana avannut suutaan, vaan
seisonut paikallaan huulet lujasti yhteen puserrettuina ja kasvoillaan
halveksiva uhman ilme. Nyt hän kuitenkin suvaitsi vastata herra Eerikin
kysymykseen, lausuen ilmettään muuttamatta:
"Minä en ole koskaan elämässäni tuntenut sitä, jota peloksi sanotaan.
Valmis olen siihen, jota en näy voivan välttää. Hengellisiä herroja en
ole koskaan tarvinnut enkä niitä nytkään kaipaa."
Hän näpisti huulensa jälleen lujasti kiinni kuin ei aikoisi niitä enää
tässä elämässä avata, heittäen samalla ylpeän katseen ympärillään
seisoviin miehiin. Herra Eerik antoi merkin, kaksi miestä pertuskat
olalla asettui kummallekin puolen junkkaria ja koko joukko alkoi
liikkua eteenpäin, pysähtyen vanhan ja pahkuraisen tammen alle. Kun
eräs nihdeistä ryhtyi niinistä punottua nuoraa kietomaan junkkarin
kaulaan, avasi tämä vielä kerran suunsa ja tiuskasi:
"Eikö teillä kerjäläisillä ole edes hamppunuoraa aatelismiehen kaulaan,
kun täytyy niiniköyteen turvautua?"
Ne olivat hänen viimeiset sanansa, sillä samassa tarttui häneen kaksi
nihtiä, nostaen hänet ylös maasta, samalla kuin kolmas kapusi tammeen
ja kiinnitti nuoran toisen pään vahvaan ja monikyhmyiseen oksaan. Kun
hän oli työnsä päättänyt, juoksivat alla olevat sotilaat sivulle, oksa
taipui ja risahteli, mutta kesti kuitenkin, ja junkkari jäi riippumaan
taivaan ja maan välille. Kun kuolinkamppailu oli päättynyt, jähmettyi
hänen mässäyksistä elähtäneille kasvoilleen se kovuuden ja kaikkea
halveksivan ylenkatseen ilme, joka niillä oli hänen eläessään
tavallisimmin majaillut.
Aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse -- kesäyön hämy alkoi
verhota saaristomaisemia. Palavan "Suomen prinssin" liekit punasivat
läheisiä rantakallioita. Kun herra Eerik miehineen palasi
telotuspaikalta rantaan, luhistui palava laiva kokoon ja sen kihisevät
jätteet hävisivät hetken kuluttua vedenpinnan alle.
"Näin luhistuu muukalaisvalta ja me käymme kohti uutta aikaa", lausui
herra Eerik veneeseen astuessaan ja hänen kasvoillaan näkyi tavallista
vakavampi ilme.
* * * * *
Hyppäämme nyt kokonaista kaksitoista vuotta eteenpäin. Tuona
ajanjaksona on Eerik Fleming ehtinyt toimia paljon sekä koota valtaa,
kunniaa ja rikkautta, kohoten ensimäiseksi mieheksi kotimaisten
ylimystemme joukossa. Vapautussodan viime kautena on hän melkoisen
armeijan etunenässä puhdistanut maamme lopullisesti tanskalaisista
sekä vallottanut sen linnat. Hänestä on tullut valtaneuvos ja
Kustaa-kuninkaan kruunauksessa on hän lyöty ritariksi. Sitäpaitsi
hänellä on Etelä-Suomen laamannin virka sekä suuria läänityksiä, joista
heruu runsaita rikkauksia hänen tavarakirstuihinsa. Ja milloin kuningas
tarvitsee liukasta ja samalla luotettavaa miestä diplomaattisiin
neuvotteluihin, silloin kääntyy hän aina oikeankätensä Eerik Flemingin
puoleen. Niinpä on hän esim. kesällä 1526 kuninkaansa asiamiehenä
Moskovassa ja saapi siellä sikäläisen suuriruhtinaan kanssa toimeen
rauhan.
Tasan kaksitoista vuotta siitä, kun viimeksi tapasimme herra Eerikin
Tukholman saaristossa valvomassa Tuomas-junkkarin telotusta, kohtaamme
hänet Suursavon ja Olavinlinnan välisellä taipaleella. Neljänsadan
sotilaan etupäässä ratsastaa hän itää kohti, matkansa määränä
edellämainittu linna. Kuningas on ruvennut vehkeilyistä epäilemään
lankoaan, Hoijan kreiviä, jolla on perinnöllisenä läänityksenä melkein
koko Itä-Suomi ja joka Viipurin linnassa pitää komeata hovia. Eerik
Fleming on yhdessä vanhan taisteluveikkonsa, Niilo Grabben kanssa
saanut tehtäväkseen palauttaa kuuliaisuuteen tuon levottoman ylimyksen.
Grabbe on toisen sotajoukon kanssa matkalla Viipuriin ja herra Eerikin
tehtävänä on ottaa Olavinlinna haltuunsa.
On varhaiskesä ja metsät noilla suurilla taipaleilla ovat täynnä
linnunlaulua ja käenkukuntaa. Yksinäisten erämaatalojen ja töllien
asukkaat kerääntyvät pihalle, kuullessaan hevoskavioiden töminää ja
oudostellen tuijottavat he pitkään ratsumiesjonoon, joka välkkyvin
peitsin ja kiiltävin haarniskoin vaeltaa tietä, jolla niin harvoin
näkee ohikulkijoita. Monenlaisia mietteitä ja pelkoa herää heidän
mielessään ja tekisi mieli tiedustella, onko rauha maassa jälleen
rikottu, mutta tuo joukon edessä ratsastava töyhtöniekka herra näyttää
niin ankaralta ja miettivältä ja auringonpaahde ja erämaan sääsket ovat
saaneet hänen soturinsa ärtyisiksi. Niin että salojen asukkaat eivät
uskalla tiedusteluineen heitä lähestyä, vaan jäävät pihaveräjilleen suu
auki töllistelemään poistuvan sotajoukon jälkeen...
Kun metsien keskeltä aukeni sotajoukon näkyviin Jukajärven selkä,
kääntyi herra Eerik satulassaan ja viittasi luokseen entisen
asekumppaninsa Tuomas-junkkarin päiviltä, Frille Matinpojan, joka
nykyään palveli alapäällikkönä hänen joukossaan. Herra Frille kiristi
ratsunsa ohjia ja ajoi päällikkönsä rinnalle.
"Huomenna pääsemme perille Olavinlinnaan", alotti herra Eerik. "Mutta
mihin meidän on siellä ensiksi ryhdyttävä? Mitäs arvelet?"
"Tietysti meidän on vallotettava linna."
"Hm, se on helposti sanottu. Vallotettava, niin tietysti, mutta miten?"
"Kai meidän on yritettävä väkirynnäkköä."
"Eli toisin sanoen murskattava päämme linnan harmaakivimuureja vastaan.
Sillä muistahan toki, veliseni, että Olavinlinnan sylenpaksuiset muurit
kohoavat kosken keskeltä ja että sitä puolustamassa on melkein yhtä
suuri miesvoima kuin meillä, linnan vallottajilla. Emme nyt olekaan
matkalla rappeutunutta Kuusistoa vastaan, jonka me alun toistakymmentä
vuotta sitten sieppasimme yhdellä rynnistyksellä."
"Mutta mitä meidän sitten on tehtävä?" kysyi Frille neuvotonna.
"Tietysti vallattava linna", vastasi herra Eerik naurahtaen. "Huomaa,
että minä sanoin _vallattava_ eikä vallotettava. Ymmärrätkö sinä
erotuksen?"
"Hitto sinun ketunkujeesi ymmärtäköön!" vastasi Frille, joka vanhan
toverinsa suuresta arvonnoususta huolimatta piti oikeutenaan suhtautua
häneen entisellä suorasukaisuudella.
"Etkö ole kummastellut sitä, että me näillä miltei tiettömillä
taipaleilla raahaamme mukanamme joukon oluttynnyreitä ja
viininassakoita, avaamatta niitä vielä kertaakaan tässä helteessä?"
kysyi herra Eerik hetken kuluttua.
"Olenpa kylläkin ja samoin olen monen muunkin kuullut sitä
kummastelevan", myönsi herra Frille.
"Katsos, ne muodostavat meidän tykistömme, jolla me murramme linnan
vastustuskyvyn."
Herra Frille ei puhunut tällä kertaa mitään, vaan tuijotti ällistyneenä
toveriinsa.
"Minulla oli jo Turusta lähtiessämme valtaussuunnitelma pääpiirteissään
valmiina", jatkoi herra Eerik, "mutta nyt vasta on se minulla
yksityiskohtia myöten selvillä. Meillä on nyt kahdeksan vuotta ollut
rauha moskovalaisten kanssa. Eihän siis ole mikään ihme, että tuo rauha
on jälleen rikkoutumassa."
"Mitä, rauha rikkoutumassa? Ja siitä meillä muilla ei ole mitään
tietoa!"
"Ei tarvitsekaan, sillä itse asiassa se on vielä yhtä luja kuin sitä
tehtäessäkin. Mutta että se on rikkoutumassa, se kuuluu suunnitelmiini,
joka on seuraava: joukkomme pysähtyy tuon järven itäpäähän yöleiriin,
mutta sinä jatkat parin sotilaan kera matkaa Olavinlinnaan. Sinne
tultuasi ilmotat linnanpäällikölle, että rauha Venäjän kanssa on
rikkoutumassa ja että minä siltä varalta olen pienen sotajoukon kanssa
matkalla rajalle. Sitten pyydät sinä minun puolestani, että minä
joukkoineni saisin tulla linnaan levähtämään sekä sieltä käsin
urkkimaan tietoja rajan puoleisista tapauksista. Luullakseni
linnanpäälliköllä ei tätä vastaan ole mitään. Saatuasi hänen
vastauksensa lähetä toinen sotilaista tuomaan sanaa meille. Kerta
linnan muurien sisälle päästyä panemme tykistömme toimimaan ja
sitten... no, lopunhan sinä kai ymmärrät itsestäsi."
"Voi sinun juoniasi, sinä vanha kettu!" räjähti herra Frille nauramaan,
sillä nyt käsitti hän täydelleen herra Eerikin suunnitelman.
Kaikki kävi niinkuin herra Eerik oli suunnitellut ja seuraavana
iltapäivänä ratsasti hän joukkonsa etunenässä sisälle Olavinlinnaan.
Pihalla oli häntä vastassa linnanvouti, saksalaissyntyinen herra
Gottschalk, toivottaen herra Eerikin miehineen tervetulleeksi. Niin
suuren vierasjoukon saapuminen oli harvinainen ja mieluisa tapaus
linnalaisille, jotka eivät tienneet miten saada pitkät kesäiset päivät
kulumaan täällä erämaan yksinäisyydessä. Sillä yksitoikkoiseksipa kävi
ajanoloon kalanpyynti, paininlyönti ja päivänpaistattaminenkin. Nythän
sai edes kuulla uutisia suuremmasta maailmasta ja -- mikä vieläkin
parempi -- oli toivo saada taas pitkästä aikaa hyvä humala, sillä herra
Eerikin olut- ja viiniastiat olivat linnan vartiaväen keskuudessa heti
herättäneet vilkasta mielenkiintoa. Ja olihan sitä paitsi voudinkin
varastoissa miestä väkevämpää, jota hän ei nyt varmaankaan tulisi
säästelemään, senhän vaati jo linnan kunniakin. Ja mikäs olikaan nyt
keskellä sulinta rauhaa ja suven ihanuutta hieman ilotella ja peuhata
täällä salojen sydämessä!
Linnan sotilasten toiveet eivät pettyneetkään. Kun päälliköt olivat
selvinneet ensi kohteliaisuuksista ja kun uupuneet matkalaiset olivat
vahvistaneet itseänsä voimakkaalla aterialla, alkoivat juomingit. Herra
Eerik tarjosi tuomisensa linnanväen kestitykseksi, samalla kuin talon
omilla varoilla kostutettiin vierasten kauloja. Herrat Eerik ja
Gottschalk alipäälliköineen joivat reininviiniä suuressa ritarisalissa
ja alimman kerroksen tuvissa tyhjentelivät sotilaat yhtä ahkerasti
olutsarkkoja. Ja pian alkoi linnan lukuisista suojista ja muureilta ja
yksinpä vartiakojuistakin tornien huipuilla kaikua iloinen pauhina ja
loilotus, jota ihmetellen ja korvat pystyssä kuuntelivat läheisillä
vesillä liikkuvat kalamiehet.
Herra Eerik, joka istui kunniapaikalla ritarisalin juomapöydässä,
esitti maljan toisensa jälkeen, oli remuavan iloinen ja juopui
juopumistaan. Kun auringon viimeiset säteet pilkistivät sarviruutujen
läpi saliin, sammalsi hänen kielensä jo niin pahoin, että toisten oli
vaikea häntä ymmärtää. Mutta eipä heidänkään laitansa ollut yhtään
parempi. Sekava äänten sorina ja vahvat viininhöyryt täyttivät salin.
Kun päivä oli painunut metsien taa ja peilikirkkaiden selkien yli
kaikui käenkukunta, ummistuivat herra Eerikinkin silmät, hänen päänsä
torkahti alas ja pian sen jälkeen kierähti koko mies lattialle, mistä
alkoi kuulua vahva kuorsaaminen.
Herra Gottschalk nauraa hohotti kohti kurkkua ja voitonilossaan kohotti
hän täysinäisen viinisarkan huulilleen, tyhjentäen sen pohjaan yhdellä
siemauksella. Mutta enempää ei hänkään tarvinnut. Hetkisen murahteli
hän vielä itsekseen punaisina hehkuvin silmin, kunnes keikahti
lattialle ja liitti kuorsauksensa yhteen kuoroon herra Eerikin kanssa.
Toinen toisensa jälkeen seurasivat alapäälliköt heidän esimerkkiään ja
tuskin oli seinässä oleva tuntilasi osottanut puoliyön hetken
vierähtäneen sivu, kun kaikki tuolit seisoivat tyhjinä, samalla kuin
salin seinät kajahtivat valtavien kuorsausten jyrinästä.
Kun tätä sopuisata hirsien vetämistä oli jatkunut puolisen tuntia,
kohotti herra Eerik päätään ja silmäili varovasti ympärilleen.
Nähdessään että kaikki lojuivat tajuttomina ympäri lattiaa, kohosi hän
istualleen ja päästi hiljaisen vihellyksen. Silloin kohosivat herra
Eerikin alapäälliköt kuin taikasauvan kosketuksesta seisoalleen. Herra
Eerik nousi myöskin jaloilleen eikä hänessä huomannut jälkiäkään
päihtymyksestä. Hän antoi merkin toisille ja varpaillaan kulkien
hiipivät he ulos.
Linnanpiha oli autiona, ainoastaan seinustoilla lojui juopuneita miehiä
ja alakerran avoimista ovista kajahtelivat kuorsaukset sekä unissaan
puhuvien sotilasten morina. Herra Eerik hiipi eräälle ovelle ja päästi
samanlaisen vihellyksen kuin äsken ritarisalissa. Ja seuraus oli
myöskin samanlainen. Sikinsokin makaavien sotilasten keskeltä kohosi
ketterästi mies sieltä, toinen täältä ja muutamassa minuutissa olivat
herra Eerikin sotilaat aseineen kokoontuneet pihalle. Kaikki tapahtui
niiden tarkkojen ohjeiden mukaan, jotka herra Eerik Jukajärveltä
lähdettäessä oli joukolleen antanut. Tuskin oli miesten kokoontumisesta
tuntiakaan kulunut, kun uneenvaipuneet portti- sekä torninvartiat oli
sidottu ja kapuloitu, kaikki linnalaisten aseet otettu takavarikkoon ja
kaikille oville sekä muureille kanuunain ääreen asetettu vahvat
aseelliset vartiostot.
Juuri kun oli päästy näin pitkälle, kohosi aurinko lyhyestä kevätyön
levostaan. Herra Eerik, haltioissaan suunnitelmansa täydellisestä
onnistumisesta, käski laukaista muutamia tykkejä tapauksen kunniaksi.
Itse lähti hän takaisin ritarisaliin.
Kun ensimäinen tykinlaukaus kajahti, liikahti herra Gottschalk unissaan
ja sopersi jotakin epäselvää. Toisen laukauksen jymähtäessä avasi hän
silmänsä ja näki ensimäiseksi herra Eerikin, joka istui tuolilla hänen
edessään ja katsoi hymyillen häneen.
"Mi-mi-mitä tämä ammunta merkitsee?" änkytti hän, vääntäysi istualleen
ja kynsi neuvotonna päätään.
"Kas tässä, siemaskaapa tuo pohjaan, että virkistytte", sanoi herra
Eerik yhä yhtä hymyilevänä ja ojensi voudille täysinäisen olutkannun.
Kun tämä oli tyhjentänyt sen puolitiehen, kajahti kolmas tykinlaukaus.
Vouti laski nyt kannun käsistään, kavahti seisaalleen ja huusi:
"Mutta mitä hornaa tämä ampuminen merkitsee?"
"Rauhottukaa, hyvä herra Gottschalk, ei se mitään vaarallista ole",
ehätti herra Eerik häntä tyynnyttämään. "Minä vain käskin laukaista
muutamia tykkejä merkiksi siitä, että me olemme vallanneet linnan."
"Vallanneet linnan... te?" ja vouti tuijotti verestävillä silmillään
herra Eerikiin kuin älynsä kadottaneena.
"Niin, ja uskokaa minua, se tapahtui ilman että tarvitsi pisaraakaan
verta vuodattaa", vakuutti herra Eerik, kasvot ja vilkkaat silmät
tyytyväisyydestä loistaen.
"Hulluksi te teette minut", ärjäsi vouti ja hyökkäsi ylös kömpivien
alapäällikköjensä välitse ovelle.
Mutta sen takaa ojentuivat hänen rintaansa kohti vartioiden pertuskat,
estäen ulospääsyn.
"Mitä, mitä... te olette harjottanut katalaa petosta minua kohtaan!"
huusi vouti ja palasi nyrkit pystyssä herra Eerikin eteen. "Mutta mitä
varten ja mitä tämä kaikki tietää? Eikö nyt ole rauha maassa ja emmekö
me molemmat ole saman kuninkaan alammaisia?"
"Kyllä, kyllä", vastasi herra Eerik rauhallisesti. "Mutta katsokaas,
teidän lähin valtiaanne on kreivi Juhana Viipurissa ja koska tämä
samainen kreivi on ruvennut kapinoimaan korkeata lankoansa kuningasta
vastaan, joka taasen on minun lähin valtiaani, niin olen minä saanut
herraltani kuninkaalta käskyn ottaa häneltä läänilinnat pois. Sen
vuoksi julistan minä nyt Olavinlinnan kruunulle palautetuksi. Te
miehinenne olette minun vankejani. Mutta elkää hätäilkö, ei teille
mitään pahaa tapahdu. Ehtoopäivällä saatte minun seurassani lähteä
Viipuriin katsomaan, mille kannalle siellä asiat ovat kehittyneet. Nyt
minä lähden alas linnan asioita järjestämään ja sitten me yhdessä
syömme oikein kunnon aamiaisen."
Sen sanottuaan lähti herra Eerik huoneesta. Vouti valahti lähimmälle
tuolille istumaan ja alapäälliköiden kyhniessä niskatukkaansa sekä
pöllötellessä älyttömästi ympärilleen päivitteli hän surkealla äänellä:
"No olipas tämä... oli, oli, enkä jumaliste ole eläissäni joutunut
mokomamman ketun kanssa tekemisiin."
* * * * *
Eerik Fleming on samalla kertaa maa- ja merisoturi, kuten olemme jo
nähneet. Samana vuonna kuin edellä kerrotut Hoijan kreivin selkkaukset
sattuivat Suomessa, ryhtyi Lyypekin rappeutuva hansavaltio sotaan
Ruotsia vastaan. Se oli tietystikin etupäässä merisotaa. Eerik Fleming
asetettiin Ruotsin laivaston amiraaliksi ja useammissa meritappeluissa
voitti hän perinpohjin lyypekkiläiset. Oltuaan sodan jälkeen
kuninkaansa diplomaattisena asiamiehenä Tanskassa, palaa hän jälleen
rauhantoimiin kotimaassaan.
Paljon antavat hänelle puuhaa tuomarintehtävänsä sekä monilukuisten
maatilojensa ja suurien läänitystensä hoitaminen. Ja kaiken tämän
ohella täytyy hänen kuninkaansa oikeana kätenä yhtä mittaa olla mukana
valtion asioissa. Mutta paljon tuo terävä-älyinen, liukas ja levoton
mies ehtiikin. Läänitysalueelleen perustaa hän kaupan välittäjäksi
Tammisaaren kaupungin, ja Ojamassa Lohjan pitäjässä avaa hän Suomen
ensimäisen rautakaivoksen. Ja, älkäämme sitä unhottako, suurella
mahdillaan edistää hän Agricolan suomalaisen Uuden Testamentin
painattamista.
Mutta kurkistakaamme ohimennen mitalin toisellekin puolen.
Siinä pitkässä syntirekisterissä, jonka Kustaa-kuninkaan käskystä
Suomen oloja tutkinut Jaakko Teitti on kirjottanut maamme aatelistoa
vastaan, ottaa herra Eerikin osuus leveimmän tilan. Vallan ja rikkauden
mukana näkyy hänen ahneutensakin kasvaneen. Milloin keinottelee hän
häviäviltä luostareilta itselleen tiloja ja meren saaria, milloin
anastaa talonpojilta uhkauksin ja pakkokeinoin heidän isiltä perityt
tilansa, liittäen ne omiin rälssitiloihinsa ja lisäten verokuormaa
toisille talonpojille, ettei kruununveroissa näkyisi vähennystä.
Rälssisäätyyn kuuluville, orvoksi jääneille tytöille rupeaa hän
holhoojaksi ja naittaa heidät kirjureilleen, suutareilleen tai
torppareilleen, ja kun holhokit tämän jälkeen vaativat isänperintöään,
lukee herra Eerik lakikirjan kuninkaankaaresta kohdan, jossa sanotaan,
että jos aatelisneito menee talonpojan tai porvarin kanssa naimisiin,
menettäköön hän rälssioikeutensa. Nyt ei tytöllä ole muuta neuvoa kuin
luovuttaa perintötilansa herra Eerikille siitä hinnasta, minkä tämä
itse suvaitsee maksaa.
Turun porvari Jöns Knaape oli -- kertoo Teitti -- perinyt sisaruksineen
erään maatilan Halikosta. Kyetäkseen lunastamaan kanssaperillisensä
irti panttasi Knaape mainitun tilan eräälle papille nimeltä Lauri
Savolainen. Mutta nyt oli herra Eerik iskenyt silmänsä samaiseen tilaan
ja hän kutsutti papin luokseen. Teitti on kertonut asian niin
eloisasti, että on kuin kuulisimme korvissamme herra Eerikin
uhkamielisen äänen, kun hän lausuu papille: "Kylläpäs sinä olet miestä!
Sinustahan on paisunut sellainen porho, että rahoillasi tahtoisit
aatelinkin työntää perintötiloiltaan. Mutta maltahan kun kuningas saa
tästä tietää, niin ani vähän sinä siitä kiitosta osaksesi saat." Tästä
pelästyi pappi Savolainen niin, että luovutti tilan herra Eerikille
panttisummasta.
Kun tilan oikea omistaja, Jöns Knaape, sai asiasta kuulla, riensi hän
luonnollisesti herra Eerikin luo vaatimaan omaansa takaisin. Mutta
herra Eerik selitti rauhallisesti, että koska Knaape oli talonpojan
poika, ei hänellä ollut oikeutta pitää rälssitiloja -- mainittu tila
oli nimittäin hengellistä rälssiä, ja oli se Knaapen tädin mukana
joutunut aikoinaan Naantalin luostarille.
Tämän jälkeen herra Eerik anasti myöskin pari torppaa, jotka tuon tilan
yhteydessä olivat joutuneet Knaapelle. Tämä riensi jälleen valittamaan
hänelle tehtyä vääryyttä ja kun hän ei suostunut ottamaan herra Eerikin
hyvitykseksi tarjoamaa rahasummaa, vaan piti lujasti kiinni
perintöoikeudestaan, annatti herra Eerik hänelle hyvänpäiväisen
selkäsaunan. Tästä selkäsaunasta näkyy juttua jatkuneen vielä herra
Eerikin kuoleman jälkeenkin, sillä Paimion käräjille, jossa asiaa
tutkitaan, ovat hänen leskensä, rouva Heblan, palvelijat hankkineet
vääriä todistajia vannomaan, ettei tuossa selkäsaunajutussa muka ole
mitään perää. Ja onpa Paimion pappikin, herra Mikael, sekaantunut
tuohon juttuun hyvin ikävällä tavalla. Hänet on näet Hebla-rouva
pakottanut tuossa asiassa antamaan väärän todistuskirjan. Sen on herra
Mikael valittaen ja päivitellen tunnustanut Jaakko Teitille. -- -- --
Kertomuksensa tuosta Knaapen jutusta lopettaa Teitti vakuuttamalla,
että tuollaisen vääryyden ja väkivallan harjoittaminen on aivan yleistä
Suomessa -- ja siitä hänen paksu asiakirjavihkonsa kantaa kylläkin
runsaita todistuksia. Tämän muistaen voimme siis hyvin käsittää, että
hänen omat aikalaisensa eivät tätä puolta herra Eerikin elämässä
katsoneet yhtä tuomitsevasti kuin meidän aikamme. Hänen vikansa
peittyivät hänen suurten ansioidensa suojaan ja aikalaiset kutsuivat
häntä mairenimellä _columna et flos Finlandiae_ -- Suomenmaan pylväs ja
kukkanen. Eikä kuningaskaan, vaikka hänen usein täytyi nuhdella herra
Eerikiä väkivaltaisesta menettelystään, voinut luovuttaa häntä
suosiostaan, siksi tarpeellinen hänelle oli tuo nerokas hallitusmies ja
oivallinen soturi. Kuninkaan oikeana kätenä sekä kotimaansa ylimpänä
hallitusmiehenä pyssykin hän elämänsä loppuun.
Hänen viimeisinä elinvuosinaan ilmestyy isänmaamme taivaalle
jälleen sodanuhka itäisen naapurin puolelta ja herra Eerik seisoo
luonnollisesti varustustointen etunenässä. Mutta ennenkuin rajametelit
ehtivät puhjeta varsinaiseksi sodaksi, päättää herra Eerik levottoman
ja toimeliaan elämänsä 14 p. jouluk. 1548. Viimeisen leposijansa saa
hän syntymäpitäjänsä Paraisten kirkossa. Sinne seuraa häntä puolen
vuosisadan kuluttua hänen poikansa, "rautamarski", joka suomalaisena
valtamiehenä paisui vielä isäänsäkin mahtavammaksi. Ja sinne pian sen
jälkeen saatettiin katkaistuin kauloin myöskin pojanpoika, tuo
sääliämme herättävä, traagillisen lopun saanut Juhana Fleming --
sukuhaaransa viimeinen.
_Kyösti Wilkuna_.