Kevätkesä oli koreimmillaan, päivä paistoi lämpimästi ja tuores maa
höyrysi, -- se ikäänkuin kutsui miehiä kyntötöihin. Vaan joutilaina
seisoivat miehet Hiitin sillan luona Janakkalassa -- monta sataa miestä
--, seisoivat siinä vaijeten tai alakuloisesti tarinoiden. Ja
rantaniityllä jyrsi hevosjoukko vasta noussutta nurmea.
Siinä lepäili se Turusta äsken Hämeeseen paennut sotajoukko, jonka
päälliköt Sillankorvan talossa yhtä alakuloisesti neuvottelivat, mitä
nyt tehdä, kunne kääntyä.
Tämä sotajoukko, sekaisin Ruotsin miehiä ja suomalaisia, oli viime
syksynä (1521) kylläkin ravakasti ruvennut piirittämään Turun linnaa,
karkottaakseen juutit pois Suomenmaasta, mutta turhan talvityön jälkeen
oli sen nyt täytynyt väistyä länsirannikolta pois sisämaahan, jättäen
linnat ja suurimman osan maata tanskalaisen Sören Norbyn ja hänen
alapäällikköjensä haltuun.
Ne herrat, jotka tuvassa neuvottelivat, olivat ruotsalaisen sotaväen
päällikkö Niilo Arvenpoika, jalosukuiset suomalaiset veljekset Eerik ja
Iivar Fleming sekä suomalainen vapaamies Niilo Grabbe. Asema oli heille
tosiaankin kiusallinen. Ruotsista oli nuoren, Waasa-sukuisen
vapaussankarin äsken onnistunut häätää kansaa sortavat juutit melkein
kokonaan pois, mutta Suomeen oli näiden valta lujemmin juurtunut, ja
pakoon ajetun kotimaisen väen päälliköt näkivät nyt selvästi, etteivät
he kykene karkoittamaan tanskalaisia Suomesta.
-- Pian meille täällä nälkä tulee, -- mihin siis käännymme, kysyi
uudelleen tuo karski Eerik Fleming, joka nuoruudestaan huolimatta ei
muuten tavallisesti ollut neuvoja vailla.
-- Asettukaamme nyt aluksi Hämeenlinnaan, odottamaan sopivampaa hetkeä,
kehotti hänen nuorempi veljensä Iivar. -- Maakunta saa elättää väkemme.
-- Miksi hyödyksi olisi sulkeutua siihen hiirenloukkuun, huoahti
synkästi Niilo Arvenpoika, jonka jo teki mieli päästä kotiin, Ruotsiin.
-- Juutti isännöi täällä kuitenkin, emme voi sitä estää.
-- Mitä siis teemme?
-- Heitämmekö kaikki yrityksetkin?
Näin kyselivät suomalaiset, ja ruotsalainen herra vastasi nyt
päättävämmin:
-- Heitämme täällä. Hyödyllisempää on, että viemme sotaväkemme tähteet
Kustaa Waasalle avuksi Tukholman edustalle, hän tarvitsee kyllä apua
sitä piirittäessään.
Suomalaiset herrat miettivät hetkisen ääneti tuota ehdotusta. Eihän se
Flemingejäkään, joiden tilat olivat vihollisten käsissä, oikein
miellyttänyt, vaan käytännöllinen Eerik herra yhtyi kuitenkin pian
Niilo Arvenpojan tuumaan. Tällä hetkellä ei näyttänyt olevan muuta
tehtävissä. Itse oli hän sitäpaitsi äsken viekkaudella pelastunut
Turussa isännöivän Tuomas junkkarin kynsistä, eikä halunnut niihin
uudelleen joutua. Ja hauskemmalta tuntui Iivaristakin päästä Ruotsiin,
kuin jäädä Suomen saloja polkemaan. Mutta nuorin mies joukosta, Niilo
Grabbe, joka muuten oli tunnettu kaikkeen suostuvaksi, iloiseksi
veitikaksi, teki tällä kertaa tosissaan tenän.
-- En lähde sinne vieraisiin oloihin, täällä ovat minulle tutut maat ja
meret. Eikä liene toki Ruotsin valtamiestenkään tahto, että vastarintaa
tekemättä luovutamme juuteille tämän maan.
-- Ei liene, vaan minkäs nyt teemme, murahteli Ruotsin herra
väsyneesti. -- Tukholma on kuitenkin valtakunnalle tärkeämpi kuin tämä
maakunta.
-- Siispä menkää, minä jään, intti Grabbe hänelle harvinaisella
itsepäisyydellä. -- Koetan taistella täällä.
Ruotsalainen herra katseli häntä jo pitkään ja moittivasti, mutta
Flemingein mielestä, joita itseään säälitti kotimaan jättäminen
vihollisten jalkoihin, oli Grabben tuuma hyvä. Antaapa vaikka
pienemmänkin joukon tehdä täällä vihollisille kiusaa, kunnes Ruotsista
joudutaan suuremmalla väellä heitä karkottamaan.
Niinpä siis lopuksi sovittiin, että Grabbe saa pienen suomalaisen
asemiesjoukon kanssa jäädä Suomeen vastustamaan vihollista minkä voi.
Hilpeänä kuin aina kiirehti hän valikoimaan joen partaalla lepäilevistä
miehistä mukaansa rohkeimmat ja rotevimmat, ja nämä yhtyivätkin
mielellään hänen lippukuntaansa.
Kun siis seuraavana päivänä pakeneva sotajoukko läksi liikkeelle Hiitin
sillalta, samotakseen suoraan Uudenmaan rannikolle, josta se aikoi
pyrkiä laivoilla Ruotsiin, erosi Niilo Grabbe miehineen siitä omille
teilleen. Hän poikkesi Lohjalla ohimennen linnan tapaan rakennettuun
kotitaloonsa Grabbakkaan, jossa hän jätti perintötilansa nuoremman
veljensä Yrjö Maununpojan hoitoon, ja lausui hyvästit kotiväelleen.
-- Mihin siis nyt lähdet? kysyi hänen vanha äitinsä oudoksuen nuoren
veitikkapoikansa vakavaa katsetta.
-- Sitä en osaa sanoa. Kenties on matkani pitkä, kenties lyhyt.
-- Mutta kotimaahan kuitenkin jäät?
-- Jään. Mutta vaikka en olisi kaukanakaan, on parasta minulle, ja
teillekin, äiti, että ette tiedä minusta mitään.
Etelään päin, Suomenlahden rannikolle, laskeutui nyt Niilokin
miehineen, -- nämä seudut olivatkin hänelle vanhastaan tuttuja. Juuri
tältä rannikolta oli hän näet syntyisin, hänen isänsä kun oli ollut
Raaseporin kihlakunnan tuomarina, ja hän tunsi siis lapsuutensa ajoilta
siellä jokaisen jokisuun, jokaisen saaristoväylän satoine salmineen.
Sieltä haki hän nyt käsiinsä tuttuja merenkyntäjiä, osti heiltä tukevat
venheet ja valikoi varmimmat perämiehet mukaansa, -- niitä hän aikoi
tarvita.
* * * * *
Tanskalaisvallan keskuspaikkoja Suomessa olivat sen rannikkolinnat,
jotka he olivat lujiksi miehittäneet. Turun linna, jossa julma Tuomas
junkkari isännöi, Kuusiston piispanlinna, jonka juutit äsken olivat
Kurki-piispalta riistäneet, ja Raaseporin linna Uudellamaalla, jossa
piti veristä komentoa raaka tanskalainen Rolof Matinpoika, joka tämän
linnan muureilla pari vuotta sitten oli Kristian Tyrannin verilöylyjen
toimeenpanijana hirttänyt monta Suomen ylimystä ja parasta miestä.
Näistä linnoista he hallitsivat vallottamaansa maata, käyden
alituisesti veronkanto- ja muonitusmatkoilla, jotka itse asiassa aina
olivat ryöstöretkiä. Kansa valitti haikeasti, sillä nämä verottajat
veivät puhtaaksi kaikki, mitä talossa oli, viljan, voit ja karjankin,
ja se vihasi senvuoksi juutteja yhtä katkerasti kuin se heitä kammoi.
Näitä tanskalaisten muonamatkoja häiritsemään läksi nyt Grabbe ensi
töikseen. Kun Rolofin verolaiva purjehti Raaseporista, seurasi hän
saaristossa sen kulkua, vakoillen niemien kärjistä, missä se väkensä
maihin laski. Silloin viiletti hän keveillä soutuvenheillään sisäväyliä
myöten perästä, kätki aluksensa johonkin lehtevään poukamaan ja hiipi
miehineen ryöstöteille hajaantuneiden vihollisparvien kintereille. Ensi
kerran yhytti hän juuttien joukon Inkoon joen suulla, jossa sijaitsevan
pienen kauppakylän he olivat paljaaksi ryöstäneet. Heidän saaliinsa
olikin ollut hyvä, ja metsään paenneet talonpojat kertoivat Grabbelle,
joka siellä iltayöstä miehineen vakoili, että juuttien venheet ovat jo
täydessä lastissa joen rannalla, -- aamulla he aikovat soutaa
laivalleen.
-- Ne lastiveneet me sieppaamme pois, virkkoi silloin Grabbe innostuen.
-- Ovatko veromiehet itse venheillään?
-- Vahtimiehiä siellä on, mutta pääjoukko lepäilee muutamassa talossa
kirkon luona, syö ja juo.
-- Käydäänpä katsomaan niitä herkuttelijoita.
Liiankin valoisa oli alkukesän yö, mutta juuttien vahdit olivat
väsyneet helteisen päivän jälkeen ja torkkuivat alustensa vieressä. He
eivät heränneet siitä koskaan, niin äkkiarvaamatta hyökkäsivät Niilon
miehet heidän kimppuunsa lepikosta. Mutta sissit eivät tyytyneet
juuttien saaliiseen, he hiipivät jokirantaa pitkin edelleen sen tuvan
luo, jossa näiden pääjoukko nyt iltapitojensa jälkeen nukkui. Saatuaan
talonpojilta tiedon, että talon omat asukkaat olivat lähteneet
pakosalle, varasi Niilo mukaansa tukevat pönkkäpuut, ja yön pimeimmällä
hetkellä nousi hän parin miehen seurassa törmälle ja salpasi äkkiä
tuvan oven ulkoapäin, -- koko ryöstäjäjoukko oli satimessa.
-- Nyt tuli nurkan alle -- tuokaa kekäleitä sieltä kodasta!
Pian loimusivat kuivat hirret. Kun tuvassa nukkuneet viholliset vihdoin
heräsivät savuun ja kuumuuteen ja turhaan ryntäilivät ovelle, kävi se
jo sääliksi ja vaivaksi aremmille suomalaisista. Mutta Grabbe karkasi
heitä, vakuuttaen:
-- Sellaista se on sota. Jos emme me paista heitä, niin he teurastavat
meidät! Näin on juuttien opittava meitä pelkäämään!
Venheistä jakoi Grabbe talonpojille takaisin suurimman osan näiden
tavaroista, pitäen ainoastaan ruokavaroista sen, minkä joukolleen
tarvitsi. Siitä punousi yhä lujempi ystävyys ja yhteistoiminta Niilon
joukon ja talonpoikaisväen kesken, ja Grabbe tiesi, että missä hän
liikkuikin, oli hänellä aina auttajia ja tiedonantajia.
Tuvan raunioiden vielä savutessa souti Grabbe miehineen juuteilta
saaduilla venheillä Inkoon joelta merelle omaan lymysatamaansa,
valmistautuakseen uudelle retkelle.
Ensi ryntäyksen onnistuminen kannusti näet yhä uusiin ja rohkeampiin.
Pian oli hän toisen juuttilaisjoukon kimpussa, joka saaristossa muka
turvallisena odotti maissa viipyviä tovereitaan. -- Väliin, jos hän
voimasuhteiltaan kykeni, antautui Niilo vihollistensa kanssa
tasapäiseen tappeluunkin, mutta useammin hän väijyili heitä solateillä,
kun he palasivat maakunnasta ryöstösaaliineen, ja iski silloin haukkana
heidän niskaansa, säästämättä yhtään päätä. Näin hän hankki
muonavaransa ja muut "sotakustannuksensa", joskin ne siten jäivät
hiukan sattuman varaan.
Jos oli pakko pitempään piiloilla saaristossa, saattoivat muonat siten
väliin kokonaan loppua. Niin kävi Grabben miehille kerran, kun he
useampia päiviä vahtivat erään verolaivan retkiä. Maihin noussut
juuttijoukko oli siksi suurilukuinen, ettei Niilo uskaltanut käydä sitä
ahdistelemaan, mutta itse tuota sotalaivaa hän katseli lymyluodoltaan
pitkään ja ahnaasti. Ja eräänä iltana hän miehilleen virkkoi:
-- Haetaanko tuosta laivasta evästä?
-- Miten sen tekisimme, epäilivät miehet. -- Niillä on siellä tykkinsä
ja pyssynsä, me joudumme suden kitaan.
-- Ruvetaan heidän väliaikaisiksi veromiehikseen. Soudetaan maihin!
Rannikolta haki Niilo miehineen juuttien venheen, pukeutui
tanskalaisten merimiesten pukimiin, joita heillä oli entisinä
ryöstösaaliina tallessa, ja lähti illan hämärässä rohkeasti soutamaan
ankkuroituun laivaan. Siellä valvoivat vartiat huolellisesti, mutta
mitään pahaa he eivät aavistaneet, luullessaan yhden veronkantoon
lähteneistä omista venekunnistaan nyt palaavan laivaan. Rauhallisesti
kiinnitti Grabbe venheensä laivan kylkeen, tuttavallisesti kapusi hän
rohkeimpine sisseineen kannelle, -- mutta siellä loppui tuttavuus.
Liian myöhään keksivät laivan vartiat petoksen, he eivät ehtineet
käyttää tykkejään eikä pyssyjään, ennen kuin suomalaiset olivat heidät
kytkeneet omiin laivaköysiinsä.
-- Kiireesti nyt venheeseen lihatynnyrit ja voisaavit, komensi Grabbe.
-- Entä sitten?
-- Sitten hakatkaa pari isoa reikää laivan pohjaan ja korjatkaa luunne
venheeseen. Kas niin!
Kauhulla kuuntelivat mastoon kytketyt tanskalaiset laivamiehet, kuinka
vesi kohisten virtasi ruumaan. Mutta Grabbe viipyi vielä kannella
miestensä jo laskeuduttua venheisiin.
-- Mitä viivyt? huusivat toverit venheestä.
-- Ruokaa saatiin, mutta pitäisi saada vähän särvintäkin -- sitä haen!
Ja aivan oikein, sieltä löytyikin hyviä ulkomaan viinejä, vankkoja
tynnyreitä, jotka hän ilosta hihkasten hinasi alas venheeseen
muonalastinsa kukkuraksi. Silloin jouduttiin soutamaan pois, sotalaivan
vajotessa yhä syvemmäs ja siinä olevain Tanskan miesten huutojen
kaikuessa yhä vihlovammin yli aution selän.
Armottomia olivat nuo merisissien sodankäyntitavat ja näillä retkillä
heidän mielensä yhä kovemmiksi karkenivat. Soutaessaan uppoavasta
laivasta runsaine eväineen lymyluotoonsa Niilon miehet vain nautinnolla
ja ilkkuen juttelivat siitä yllätyksestä, joka kohtaa veronkannosta
palaavia tanskalaisia, kun eivät löydäkään lahteen ankkuroitua
laivaansa -- hittoko sen vei! Mutta tässä saaristossa eivät Niilon
miehet itsekään enää kauan viipyneet, arvaten, että Rolof kyllä lähtee
laivaansa hakemaan. He nostivat purjeet ja laskivat toisiin,
turvallisempiin tähystysluotoihin.
Ollen alituisesti kosketuksissa rannikkoväestön kanssa sai Grabbe pian
varottavan sanan, milloin Raaseporin laivat lähenivät, ja tiesi silloin
aina ajallansa livistää tiehensä, noustakseen taas aivan toisessa
paikassa kuin aave esille vainolaistensa hirmuksi. Kamalan pelon hän
siten ajoi Tanskan miesten mieliin, jotka eivät enää koskaan olleet
hengestään varmoja ja jotka senvuoksi hyvin haluttomasti lähtivät
linnasta muonamatkoille. Heidän oman merisankarinsa, Sören Norbyn,
kertoi taru olevan liitossa salaisten voimien kanssa, joiden avulla hän
saattoi tehdä tuhoa vihollisilleen yhtaikaa monessa paikassa. Mutta nyt
juutit epäilivät, että tuo nuori suomalainen oli heidän surmakseen
ruvennut aivan samojen salaisten voimien liittomieheksi ja he
rukoilivat aina linnastaan lähtiessään suojeluspyhimyksiään varjelemaan
itseään Niilo Grabben väeltä.
Mutta yksin Raseporin linnan lähettyvilläkin näytti Grabbe usein
äkkihyökkäyksillään tanskalaisille hätää, uhaten väliin näännyttää
heidät nälkään. He eivät enää tunteneet hallitsevansa valloitettua
maata, jossa he tuskin päivääkään saattoivat elää varmoina. He
tuskastuivat, Rolof Matinpoika vannoi Niilo Grabbelle hirmuista kostoa.
Ja kerran elokuulla, kun Niilo oli polttanut hänen talveksi kootut
heinävarastonsa Raaseporin edustalta, suuttui Rolof lopullisesti ja
läksi koko laivastollaan varsinaiselle sotaretkelle Niilon venekuntaa
pyydystämään.
Silloin joutui neuvokas mies satimeen. Niilo lepäili viime kolttosensa
tehtyään Baron salmessa pienemmän miesjoukon kanssa, nauttien
vihollisilta siepatuista eväistä. Hän sai kyllä saarelaisilta sanan,
että laivasto oli lähtenyt merelle Raaseporin satamasta, mutta oli
huoleton, koska tiesi pian pääsevänsä puikahtamaan saaristoon, jos
vihollinen laskisi salmeen. Mutta siinä hän pettyi. Ovela tanskalainen
oli saanut tiedon hänen olinpaikastaan ja pani laivojaan purjehtimaan
salmeen sen molemmista suista.
-- Purje idässä! huusi vartia eräänä aamuna päivän noustessa pienellä
saarella lepäävälle partiojoukolle.
-- Purje lännessä! läähätti toinen, juosten vastapäiseltä rannalta.
-- Nyt soutamaan hengen kaupalla!
Niilo toivoi vielä ehtivänsä pieneen salmeen, jonne eivät juuttien
laivat uineet, mutta syyskesän aamu-usvassa sitä kohden soutaessaan
nousikin niemen takaa purje vastaan, siinä oli Rolof Matinpojan oma
laiva, itse punapartainen päällikkö komentajana kannella.
-- Nyt olet kerrankin merrassa, huusi Rolof, tuntiessaan pakoon
pyrkivässä kymmenhangassa vihatun vastustajansa. -- Nyt et silmukkaani
vältä, olitpa vaikka pirun liitossa!
-- Ei hätää vielä, huusi Niilo, vaikka jo vaalenivat hänenkin melkein
mustiksi ahavoituneet kasvonsa. Sillä kookas laiva kohisi kohti
virkoavassa aamutuulessa ja soutavat sissit näkivät siitä jo venheitä
laskettavan, jotka heidät pyydystäisivät elävinä Rolofin
kidutettaviksi. -- En kulje pirun vaan pyhän Neitsyen suojassa!
-- Olitpa kenen suojassa tahansa, omiin suoliisi sinut nyt hirtän,
kirottu merirosvo!
Jo luuli Niilo itsekin punaparran totta puhuvan, mutta miehiään hän yhä
hurjempaan sountiin kiihotti. Hän oli kääntänyt venheensä saareen päin,
koettaen ehättää maihin. Kun Rolof sen näki, kiirehti hän laukasemaan
keulatykkinsä. Mutta malttamattomuudessaan ampui hän, vaikka vene oli
niin lähellä, kahdesti harhaan, -- vasta kolmas luoti puhkasi purresta
laidan, tappoi yhden soutajan ja suisti toiset veteen. Vaan silloin oli
Niilon venhe jo siksi lähellä rantaa, että hän miehineen pääsi
kahlaamaan maihin. Mutta Rolofin ilkkuva ääni kaikui salmesta:
-- Koeta vain käpäläkonstia, satimessani olet sittenkin!
Hän luotti siihen, että hänen venhemiehensä pian saavuttavat kastuneet
merisissit. Hurja kilpajuoksu siinä alkoikin, sittenkuin Rolofin miehet
olivat ehtineet maihin. Mutta henkensä hinnasta pakeneva ei säästä
viimeistäkään voimaansa. Niilo kehotti miehensä juostessa riisumaan
märät vaatteensa ja melkein alastomina he karkasivat metsän läpi,
eksyttäen vihdoin raskaammissa varusteissa olevat sotamiehet jäliltään.
Lopulleen uupuneina he silloin maahan retkahtivat, ja synkältä näytti
heistä maailma. Ei ollut venhettä, ei aseita, ei vaatteitakaan,
vihollinen purjehti saaren rannoilla ja haki heitä sen metsästä. Mutta
hilpeänä vain Niilo miehilleen kehahti:
-- Melkeinpä tunsin jo hirttosolmun niskassani, mutta livistimmepäs sen
lävitse. Nyt venhettä hakemaan!
Hän tiesi pääjoukkonsa odottelevan itseään eräässä ulommassa luodossa
ja sinne täytyi pakolaisten nyt koettaa kiirehtiä, pelastaakseen sekä
itsensä että toverinsa, jotka eivät tienneet Rolofin sotaretkestä.
Onneksi heillä oli ystäviä, missä vain oli asutusta, joten he
täälläkin, saaren merenpuoliselle rannalle ehdittyään, pian saivat
venheen ja pääsivät soutamaan toveriensa luo. Mutta kiireellä oli
heidän paettava tältäkin luodolta ja koko Suomen rannikolta, sillä jo
kotvan kuluttua purjehtivat saaren takaa esiin tanskalaisten laivat,
joilla Rolof riensi uudelleen pyydystämään kynsistään luiskahtanutta
sissijoukkoa.
He nostivat purjeet airojen avuksi ja pieni venekunta laski avomerta
suoraan Viron rannalle, jossa se vihdoin löysi uudet lymypaikat. Mutta
jos pelastuminen pälkähästä useinkin kysyi Grabben joukolta paitsi
neuvokkuutta ja rohkeutta myöskin tavattomia ponnistuksia, niin oli
tämä päivä vaatinut siltä niin ylenluonnollista sielun ja ruumiin
jännitystä, että miehet olivat siihen aivan menehtyä. Eivätkä he,
eksytettyään lopultakin vihollisensa, kotvaan aikaan kyenneet
mihinkään. Mutta kun taas oli päästy lepäämään merellisen saaren päivän
puoleiselle rannalle ja Niilo siellä oli lyönyt tapin auki
tanskalaisilta siepatusta tynnyristä, silloin ei ollut enää kukaan
kurja eikä kipeä. Espanjan viiniä juotiin pahkakupeista ja äyskäreistä
ja pian kajahti aaltojen yli meripoikain ylpeänkomea laulu. --
Vapaata ja vallatonta oli se soturi-elämä ja moni mies tottui siellä
liiankin kannun kallistamaan, -- näiltä öisiltä meriluodoilta toi itse
Niilo Grabbekin ne hurjat juomatapansa, joista hän sittemmin kävi
kuuluisaksi. Mutta vahdit valvoivat aina luodon laella ja jos vaara
uhkasi, olivat miehet taas taisteluvalmiit.
Raaseporin tanskalaisille teki Niilo pahinta kiusaa ja hän tiesi hyvin,
että Rolof Matinpoika vihasi häntä yhtä katkerasti ja syvästi kuin hän
Rolofia. Mutta vaihteeksi purjehti Niilo Virossa vierailtuaan nyt Turun
saaristoon, jonne juutit eivät osanneet häntä odottaa. Pian rupesi
Tuomas junkkarille saapumaan Turun linnaan sanomia, että suomalaiset
merisissit olivat upottaneet hänen vahtilaivojaan ja kaapanneet niitä
hänen muona-aluksiaan, joilla hän juuri oli lähdössä viemään ruoka-apua
piiritettyyn Tukholmaan. Tuittupäinen Tuomas karjui ja kirosi ja
lähetti Niilo Grabbelle Turusta palaavain saaristolaisten mukana
sellaiset viestit, että hän nostaa Grabben kiikkumaan tämän oman
venheen ylimpään mastoon. Viesti kulkeusikin erään Taivassalon
kalastajan mukana Niilon korviin, mutta tämä vain nauraa hohotti sille
uhkaukselle, ilkkuen:
-- Junkkarin laivassa ovat mastot korkeammat, hän pääsee siis ylemmäs
kiikkumaan, kun minä hänet tapaan. Ja ensiksi myöskin!
Säikkymättä jatkoi Niilo sitkeää taisteluaan juuttien sortovaltaa
vastaan. Muuatta kuukautta myöhemmin kulki hänen jo melkoiseksi
kasvanut venekuntansa taas Taivassalon vesiä ja sama äskeinen kalastaja
näki Grabben taas reippaana ja iloisin silmin ohjaavan sotapurttaan.
Silloin hän huusi tälle salaamattomalla riemulla:
-- Oikein arvasit, Niilo-herra, Tanskan Tuomas se ensiksi joutui
köydessä kiikkumaan. Nyt ei hän sinua enää mastoon nosta.
-- Enhän sitä uskonutkaan. Mutta kerro: Missä on Tuomas junkkari
ylennetty?
-- Ruotsin saaristossa. Siellä kuuluu Kuitian herra hänet tavanneen, ja
nostaneen niiniköyteen...
Kalastaja kertoi pysähtyneelle venekunnalle nyt tarkemmin tuon koko
Suomen väestöä kutkuttavan tapauksen ja riemuhuudon remahutti se heti
kaikista sotahangoista. Ja entistä uskaliaammin läksi sissilaivasto nyt
ahdistamaan päälliköttömän päälinnan väkeä. --
Kaksi kesää ja yhden talven kävi Niilo Grabbe tätä sisukasta
pienoissotaa Suomessa herrastelevia tanskalaisia vastaan, estäen heitä
siten valloitustaan varmistamasta. Maine hänen urotöistään levisi
laajalle hänen kansansa keskuuteen, joka häntä sankarinaan ihaili. Pian
niistä kulkeusi kertomus Ruotsiinkin, jossa kuninkaaksi huudettu Kustaa
Waasa juuri näihin aikoihin sai juutit ajetuksi pois Tukholmastakin. Ne
kertomukset Grabben monista kepposista olivat mieliruokaa tälle
kiihkeälle tanskalaisvihaajalle, hän nauroi niille makeasti ja lupasi
pitää tuon rohkean soturin muistissaan. -- Sille miehelle on
toimitettava apua, virkkoi hän ja rupesi taas vakavasti ajattelemaan
Suomen vapauttamista sortajain käsistä.
Kun sitten syyskesällä 1523 Fleming-veljesten johtama sotajoukko saapui
meren yli Suomeen, murtamaan sieltä tanskalaisten ikeen, silloin yhtyi
Grabbe heti venheineen ja neuvoineen siihen, ryhtyen palavalla innolla
säännölliseen sotaan vainoojiaan vastaan. Ensi rivissä hän riehui, kun
Turun linna juuteilta valloitettiin. Sieltä riensivät Fleming-veljekset
ajamaan takaa sisämaahan väistyneitä vihollisia, mutta Grabbe purjehti
laivastollaan tuttuja vesiä rannikkoa pitkin, puhdistaen linnat ja
saariston tanskalaisista. Raaseporin, jonka kapeilla vesillä hän niin
usein oli sissinä kierrellyt, valloitti hän nyt vaivatta, mutta hänen
sisukas vastustajansa Rolof Matinpoika ei ollut enää siellä, hän oli
joku aika sitten siirtynyt Viipurin linnan komentajaksi.
Niilo ei nyt siis saanut pidetyksi Raaseporissa niitä käräjiä, joita
hän niin usein, ahdistettuna ollessaan, oli mieleensä kuvitellut, ja
hän purjehti siis yhä idemmäs rannikkoa pitkin, vallaten juuttien
laivat ja varustukset, eikä hänen jälkimaineensa salaa, että hänen
kostonsa oli kova. Hätääntyneinä pakenivat tanskalaisjoukkojen tähteet
Viipurin linnaan, joka vielä oli heidän käsissään. Mutta syyskuun
lopulla 1523 laski Grabbe laivastollaan Uuraan salmen kautta Viipurin
lahteen ja ryhtyi sen linnaa piirittämään.
Täällä joutuivat siis nyt vihdoin vastakkain nuo leppymättömät
veriviholliset, Niilo Grabbe ja Rolof Matinpoika, ja nyt olivat "vanhat
velat" kuitattavat. Tässä tapahtuu ratkaisu, -- se käsitettiin selvästi
molemmissa sotajoukoissa, joiden välinen taistelu heti kävikin
tavattoman kuumaksi ja katkeraksi. Niilo tiesi, ettei Rolof kauan jaksa
puolustautua pakolaisjoukkoineen Viipurin linnassa, jota ei oltu
ehditty piiritykseen varustaa, ja voitonvarmana lähetti hän linnaan
ylpeän viestin, että tanskalaiset saavat nyt valita:
-- Tahdotteko jäädä sinne savustettaviksi kuin repo luolaansa, taikka
antautua armoille?
-- Niilo Grabben armoille -- ei koskaan! -- Niin vastasi sisukas
tanskalainen, hyvin arvaten, minkälaista olisi sen sissipäällikön armo,
jota kohtaan hän tunsi niin syvää kammoa.
Hän taisteli epätoivon vimmalla, joskin selvästi oivaltaen, että
antautumiseen oli sittenkin pakko. Ruokavarat loppuivat, ampumavarat
samoin, mutta Grabbelle ei hän vieläkään tahtonut antautua, ei vaikka
tämä olisi hänelle hengen taannutkin. Sillä hän tiesi, ettei Niilo voi
tätä lupaustaan pitää, yhtä vähän kuin hän itsekään voisi, jos Grabbe
joutuisi hänen kynsiinsä, -- niin sydämmistyneet he olivat toisiinsa.
Siksi lähetti hän suomalaiseen sotajoukkoon sanan, että hän kyllä
luovuttaa linnansa heti Fleming-veljeksille, jos näistä jompikumpi
saapuu ottamaan sen -- Grabbelle ei koskaan. Sellaisia olivat sen ajan
soturiluonteet, sellaista soturien sisu!
Eikä Niilo saanutkaan sitaistuksi silmukkaa Rolofin kaulaan. Kun Iivar
Fleming lokakuussa ehti Viipurin edustalle, silloin luovutti
tanskalainen heti linnansa hänelle, lähteäkseen itse Inkerin ja Viron
kautta pakolaisena vaeltamaan toisiin seikkailuihin. Mutta
päätarkoituksensa oli Niilo saavuttanut: Suomi oli nyt vihdoinkin vapaa
siitä juuttien ikeestä, joka oli uhannut jäädä sinne pysyväiseksi ja
jota vastaan Niilo niin kauan ja katkerasti oli yksin taistellut.
* * * * *
Hänen työnsä sai tunnustuksen. Palkinnoksi hänen sitkeistä
taisteluistaan antoi Kustaa Waasa hänelle melkoisia läänityksiä, m.m.
koko silloisen, suuren Wihdin pitäjän. Niilolla oli nyt aikaa
heittäytyä lepoon, nauttimaan työnsä tuloksista, ja kaiketi hän sitä
yrittikin, koska hänestä on historiaan säilynyt maine, että hän oli
maansa ankarimpia lääniherroja. Sama mies, joka talonpoikaisjoukon
johtajana uhrasi kaikkensa vapauttaakseen kansansa sorrosta, sai siis
rauhantöissä maineen talonpoikain sortajana -- siinä taas kuva ajan
ristiriidoista. -- Näihin aikoihin hän meni naimisiinkin, kauan
vietettyään poikamiehen iloisia päiviä. Hämeenlinnan isäntänä oli
siihen aikaan hänen hyvä ystävänsä, Arvid Ståhlarm, jonka kodissa hän
usein vieraili. Tämän toveri nyt kuoli, ja pitääkseen huolen
turvattomaksi jääneestä leskestä, joka oli syntyään kuulua Kurjen sukua
Laukosta -- Kristina Knuutintytär, piispa Arvid Kurjen sisarentytär, --
nai Niilo hänet ja vei emännäkseen Grabbakkaan. Mutta pitkiä aikoja ei
Niilo Grabbe viihtynyt kotoisissa rauhan hommissa Wihdin eikä Lohjan
nummilla. Hän oli seikkailuihin tottunut ja kun vain miestä
taisteluihin tarvittiin, oli hän heti huoveineen ja laivoineen
kuninkaan käytettävänä. Ja Kustaa Waasa antoikin hänelle kyllin
vaikeita tehtäviä. Siten sai hän toimekseen kuninkaan kapina- ja
vehkeilyhaluisen langon, Hoijan kreivin, karkottamisen Suomesta, jossa
tälle saksalaiselle oli annettu käskynhaltijakunnaksi Viipurin linna ja
lääni. Kreivin poistuttua asetti kuningas v. 1534 Grabben tuon tärkeän
Viipurin linnan päälliköksi, jossa hänen asemansa oli sitä vaativampi,
kun hänen sieltä päin tuli suojella maakuntaa ja maata alituisiin
rajakahakoihin antautuvia venäjänpuoleisia vastaan, ja pitää puolustus
riittävässä kunnossa.
Näissä toimissa hänen sotainen verensä kuitenkin pulpahteli esille
useammin ja enemmän, kuin hänen asemaansa selkkauksia sovittelevana
hallitusmiehenä olisi sopinut. Hänen sisunsa kuohahti helposti,
pitkälle venyvät neuvottelut häntä suututtivat. Eikä hän
todellisuudessa, -- enempää kuin Eerik Flemingkään, joka oli samoissa
sovinnonhieromisissa mukana -- tahtonutkaan säilyttää rauhaa itäisen
naapurin kanssa, vaan oli monta kertaa uhittelevalla esiintymisellään
aiheuttaa sodan Ruotsin ja Venäjän välillä -- ihan tahallaan. Sillä hän
piti sodan syttymisen juuri sillä hetkellä Ruotsin kannalta varsin
edullisena, ja itsellään teki hänellä jo taas mieli miekanmittelyyn,
jossa hän tiesi pitävänsä puolensa paremmin kuin sanapainiskelussa.
Siksi teki hän väliin, vihollista pelotellakseen, ratsastusmatkoja
rajalle, väliin taas laski hän rajan taa ryöstelemään huimapäitä
sissejään, jotka sieltä palasivat mukanaan isot voittosaaliit,
"kirkkojen täydeltä hopeita ja kultia", kuten venäjänpuoleiset
valittivat Kustaa Waasalle. Väliin taas ärhenteli hänen laivastonsa
Nevan suulla. Mutta sitten jatkettiin jälleen neuvotteluja ja
hierottiin sovintoa.
Niin oli taas kerran Venäjän tsaarin lähettiläitä saapunut Viipuriin
neuvottelemaan riitaisuuksien syrjäyttämisestä ja pysyvän rauhan
teosta. Niilo koetti nyt kerrankin oikein vakavasti päästä vieraittensa
kanssa hyvään lopputulokseen, mutta hänen parhaatkin yrityksensä
raukesivat. Oltiin monasti pääsemässä lujalle pohjalle, vaan juuri
silloin se aina petti, ja taas hierottiin ja jankutettiin turhaan.
Silloin päätti Niilo koettaa uutta keinoa. Hän pani linnassaan toimeen
jymy-juhlat, -- siinä hän oli taitava, hänen aikanaan juhlittiin
Viipurin linnassa kovasti, sillä Niilo rakasti iloista, ylellistä
elämää, eikä ollut koskaan tottunut säästämään. Juhlasuojiin katettiin
upeat ruokapöydät ja juomia oli viljalti; pian kävivät pidot remuaviksi
ja niitä jatkui pitkään. Vihdoin, kun Niilo toivoi vieraittensa käyneen
mukautuvammiksi, esitti hän heille uudet, mielestään hyvät
sovinnonehdot. Mutta lähettiläät eivät nytkään peräytyneet
vaatimuksistaan, heitä oli mahdoton saada suostumaan mihinkään.
Niilo oli jo juonut monta kannua, ja pitkistä keskusteluista
kiusaantuneena päätti hän nyt koettaa taasen uutta keinoa. Hän kävi
lähettiläitä uhkailemaan, sanoi heidän harjoittavan arvotonta pilaa ja
aikoi rangaistukseksi sulkea heidät linnansa syvimpään tyrmään.
-- Sitä ette uskalla, vastasivat lähettiläät rauhallisesti.
-- Enkö uskalla! Ettekö ole kuullut, että Niilo Grabbe, kun suuttuu,
uskaltaa mitä tahansa.
Viinin ja vihan kuumentamana astui hän juomapöydästä vieraittensa
eteen, polki jalkaa ja huusi:
-- Niistä, jotka tulevat tänne pilkka mielessään, uskallan minä tehdä
lyhyen lopunkin. Nyt olette te jo saivarteluillanne minut kylliksi
ärsyttäneet, -- annan ampua teidät vakoojina!
-- Se ei ole tapahtuva, vastasivat taas lähettiläät, joskin vähemmin
rauhallisina kuin äsken.
-- Miksi ei?
-- Siitä syttyy sota!
-- Sota, niin, nauroi Niilo karkeasti. -- Mutta tiedättekö: Sitä juuri
tahdonkin. Nytpä vihdoin sainkin sen syttymään!
Kaikki katsoivat kauhulla hurjistunutta linnanherraa. Mutta tämä ei
kuunnellut kenenkään varoitusta, puhkui vain punottavana kasvoiltaan,
antoi käskyjään oikealle ja vasemmalle ja komensi kovalla äänellä:
-- Kaikki ulos linnanpihalle, siellä me näytämme, mitä uskallamme. Hä,
viivyttelettekö, -- hei, huovit, auttakaa heitä, jos heidän jalkansa
ovat heikot!
Säikähtynein, kysyvin katsein kaikki tottelivat. Lähettiläät
talutettiin pihalle, asetettiin muuria vastaan seisomaan ja kahdeksan
pyssymiestä astui riviin heidän eteensä, valmiina tottelemaan
Niilo-herran komentoa.
Vielä juoksi linnan miehiä väliin, rukoillen esimiestään heltymään --
armahtamaan!
-- Ei armoa! Yks, kaks... onko kaikki valmiina?
Kalpeina yrittivät lähettiläät vielä puhumaan järkeä, ja yhtä kalpeina
säestivät heitä linnan omatkin miehet. Mutta Niilo vain komensi:
-- Yks, kaks, -- kolme!
Pyssyt laukesivat, pihalla olijat tuskin uskalsivat kääntää katsettaan
muuriin päin. Mutta kun he ne sinne käänsivät, näkivät he lähettiläiden
yhä seisovan pystyssä, joskin muuriin nojautuneina, suut auki,
ammottavin silmin...
Heitä oli ammuttu pelkällä ruudilla, Niilo oli salaa käskenyt nihtiensä
täyttää pyssynsä tyhjillä ruutipanoksilla.
Se oli siis leikkiä, mutta se oli karhun leikkiä, eikä ole
ihmettelemistä, että vieraat lähettiläät, kotimaahansa vihdoin
päästyään, haikeasti valittivat hallitsijalleen heitä Viipurissa
kohdanneesta kohtelusta, josta suuriruhtinas vuorostaan valitti
kuningas Kustaalle.
Eikäpä voi ihmetellä sitäkään, että Kustaa kuningas vihdoin (1543)
erotti Niilo Grabben pois Viipurin päällikkyydestä, vaikka hän paljo
pitikin tästä hurjaluontoisesta hulivilistä ja hänen kepposistaan.
Niilo osasi tapella kuin mies, mutta hän ei osannut hoitaa
diplomaattisten käsittelyjen arkoja lankoja, eikä hänen luontoisensa
mies ainakaan ollut sopiva johtamaan rauhanneuvotteluja, kaikkein
vähimmin poistamaan loukkauskiviä sovinnon tieltä. Myöhemmin sentään
nähtiin, etteivät toisetkaan miehet kyenneet sammuttamaan kytevää sodan
kipunaa, joka lopultakin leimahti liekkiin, -- Ruotsin kannalta se sota
olisi saattanut ainakin yhtä edullisesti syttyä jo Niilo Grabben
aikana.
Niilo-herran loistoaika Viipurin linnan komentajana päättyi. Se oli
ollut koko paikkakunnalle virkeätä, reipasta, komeata aikaa.
Ylhäisempiä ja rikkaampia linnanherroja oli kyllä ollut Viipurin
linnassa, viimeksihän oli itse kuninkaan ylhäinen lanko, Hoijan kreivi,
pitänyt siellä hovia, mutta kenenkään ei ollut siinä määrin onnistunut
voittaa kaupungin porvariston ja linnan soturien suosion ja sydämet
kuin Niilo Grabben, joka niin usein kutsui vieraita uhkeihin pitoihinsa
ja joka uutterilla aseharjotuksillaan osasi ylläpitää seudullaan
sotilaallistakin mieltä ja loistoa. Siksi kaipasivat viipurilaiset
kauan tuota iloista, usein rajua, mutta aina sydämellistä, kotimaista
linnanherraa, jonka turvissa he uskoivat linnansakin parhaiten
säilyvän.
Mutta kun tuo Kustaa Waasan aikuinen venäläissota vihdoin puhkesi,
silloin ei Niilo Grabbe enää voinut tarjota sotaista intoaan eikä
kokemustaan kotimaansa palvelukseen. Sillä silloin hän jo nukkui nurmen
alla. Vetäydyttyään levottomasta Viipurista kotitaloonsa Lohjalle
vietti hän siellä pari, kolme levon vuotta. Mutta levollinen elämä
maaseudun hiljaisuudessa ei nähtävästi ollut terveydeksi liikkuvalle
miehelle, -- hän kuoli siellä v. 1548, samana vuonna, jolloin hänen
monissa taisteluissa sotatovereina olleet maamiehensä Erik ja Ivar
Flemingkin lähtivät manan majoille. Uusi polvi oli noussut heidän
töitään jatkamaan.
Grabbe kuoli miehisittä rintaperillisittä. Ennen kuolemaansa ehti hän
naittaa ainoan tyttärensä Beatan nuorelle sukulaismiehelleen Erik
Arvidinpoika Ståhlarmille, jolle hän lahjotti Grabbakan tilankin, ja
siitä liitosta kasvoi aikoinaan uusi, kuuluisa suomalainen soturisuku.
Niilo Grabben mukana hävisi hänen nimensäkin, joka oli pienenä
välähdyksenä pilkahtanut Suomen keskiajan hämärästä. Mutta se jätti
jälkeensä omituisesti kiehtovan muiston, muiston miehestä, joka yksin
pienellä väellä mutta suurella sitkeydellä taisteli maansa puolesta
sortovaltaa vastaan aikana, jolloin kaikki muut, maan omat pojatkin,
olivat sen hyljänneet.
_Santeri Ivalo_.