Pilvinen ilta -- lokakuussa 1495 -- alkoi hämärtää. Viipurin valleilta
pitkin päivää kumahdellut tykinpauke vaimeni vähitellen ja kuoli pois.
Kaupungista linnaan vievän sillan palkit tärisivät, kun väsyneet,
pölyiset soturit raskain askelin palasivat päivän taistelusta ja
toiset, levänneet miehet, riensivät heidän tilalleen yövahtiin
valleille. Merellä liiteli mustia väreitä. Sieltä puski puuskainen
tuuli, repien irti sadetta, joka pienin, särkynein pisaroin pieksi
sillan poikki astuvain miesten kasvoja. Sateesta välittämättä seisoi
törmällä sillan korvassa parvi linnan sotaherroja. He olivat siinä
tulleet vastakkain ja pysähtyneet tarinoimaan. Oli juuri saapunut
sanoma, että venäläiset olivat ruvenneet rakentamaan siltaa Juustilaan,
viedäkseen Suomenvedenpohjan ympäri joukkojaan ja tykkejään linnan
länsipuolelle, josta piiritettyjen yhteys muun maailman kanssa vielä
oli ollut auki, -- he aikoivat siis nyt lopullisesti sulkea Viipurin
umpisaarrokseen. Päiväpalveluksesta palaavain miesten oli senvuoksi
määrä lähteä yöretkelle hävittämään tekeillä oleva silta ja
karkottamaan sen rakentajat, vaikkakaan ei pitkäaikaista tulosta
tietysti tuosta viivyttämisretkestä voitu odottaa. Vastakkain tulleet
sotaherrat keskustelivat nyt niistä yhä synkkenevistä näköaloista,
jotka heillä olivat edessään sen jälkeen, kun saarto on täydellinen ja
kaikki avun toiveet tukossa.
Siinä sateisella törmällä olivat useimmat Suomen ylimyssuvut
edustettuina, ja heidän keskustelunsa kohdistui taas heti sangen
terävänä ja katkerana niitä Ruotsin valtaherroja vastaan, jotka monista
pyynnöistä huolimatta eivät olleet ajoissa toimittaneet ylivoiman
ahdistamalle Viipurille eikä koko uhatulle Suomelle apua. Nyt oli
lisäjoukon saapumiselle yhdestoista hetki käsissä, eikä tietoja ollut
mistään avusta.
Vilkkaimmin otti keskusteluun osaa kaksi keski-ikäistä soturia, jotka
peittelemättömin sanoin arvostelivat Ruotsin valtionhoitajan, Steen
Sturen, saamattomuutta. Toisella heistä, joka ilmeisesti oli matkalla
yövahtiin, oli komeilla hartioillaan kiiltävä haarniska; kypärän sulka
liehui pystyssä ja hänen nuorteilla, kauniilla kasvoillaan kuvastui
reipasta uhmaa. Se oli Tönne Tott, Viipurin entisen, kuuluisan
linnanherran Brik Akselinpojan heimoa, Suomen ylimyssukujen ylpeys ja
toivo. Toinen taas oli matalampi ja hänen pukunsa oli, kun hän juuri
vallihaudoista palasi, savinen ja märkä, eikä hän näyttänyt paljoa
välittävänkään sotilasryhdistään. Mutta hänen harmajat kasvonsa, joita
reunusti karkea parta, olivat eloisat ja hänen silmistään välähti
intoa, kun hän väitteli:
-- Meidän onkin parasta kokonaan lakata odottamasta Sturen apua, -- ei
hän kuitenkaan jouda meitä muistamaan. Eikä hän tästä rajamaasta
välitä, onhan hän sen jo osottanut. Jos näin ajattelemme, silloin
totumme paremmin luottamaan vain itseemme.
Tämä puhuja oli Maunu Frille, suomalaista ylimyssukua hänkin, joskin
paljo vaatimattomampaa kuin hänen uljas puhetoverinsa Tönne
Erikinpoika. He olivat, vaikka Maunu olikin vähän vanhempi, hyvät
ystävykset kaukaisilta nuoruuden ajoilta, jolloin Frille sai
kasvatuksensa Tottien komeassa kodissa, ja täällä Viipurin piirityksen
aikana olivat he nyt yhä lujittaneet vanhaa ystävyyttään.
-- Emmekö ole jo saaneet tottua luottamaan omiin, vähiin voimiimme.
Taas on päivän taistelu kestetty, päivä kerrassaan täällä kestetään,
kuinka kovalle ottaneekin. Steen herra on meidät hyljännyt -- ei auta
meidän enää hänen edessään ryömiä.
Näin puhui ylimielinen Tönne miekkaansa kalistellen. Mutta vanhemmat
herrat puistelivat päätään, muristen:
-- Kun ei pakko käskisi vieläkin odottamaan apua!
-- Onhan mahdotonta, etteivät Ruotsin herrat lopultakin oivaltaisi
velvollisuuttaan tätä maaraukkaa kohtaan!
Mutta Frillen silmät leimahtivat taas:
-- Se ei ole mahdotonta. He eivät katso tätä maankolkkaa samoilla
silmillä kuin me, eikä samoilla tunteillakaan. Se on heistä kaukainen
rajaerämaa, josta ei ole paljo väliä. Toista kuukautta olemme me
suomalaiset jo täällä yksin ponnistelleet, yksin saamme nyt varmasti
ponnistella loppuun asti. Mutta jos tämä sota meiltä omin neuvoin
onnistaa, niin enpä tiedä enempää kuin Tönnekään, onko meidän syytä
noista Ruotsin herroista rauhan aikanakaan niin aivan paljo välittää.
-- Kuinka tarkoitat? kysyi joku vanhemmista miehistä.
-- Arvelen vain, että tulemme heidän avuttaan silloinkin toimeen. Meitä
on nyt kertynyt koolle miltei kaikkien Suomen vapaasukujen edustajia,
-- kotimaan puolustaminen on meidät kerrankin ajanut yhteen. Tässä
törmällä seisovat Hornit, Tottit ja Bitzit, tässä ovat Flemmingit ja
Frillet, täällä on Lepaan sukua ja Laukon miehiä, -- entä Posse, mikä
hänkään on enää muu kuin suomalainen! Hätä ajoi meidät kokoon, mutta
miksi emme voisi pysyä edelleenkin koossa. Maamme kohtalo on meidän
hartioilla, _meidän_ on siitä vastattava, -- näin arvelen.
Hyvin sen puheen ymmärsivät toisetkin herrat, samaa tunnetta asui
heidän kaikkien sydämessä, missä selvempänä missä hämärämpänä. Ja nyt
he jo innostuivat.
-- Niin puhuu kotimaansa kelpo poika, hitto soi!
-- Tosiaankin, me miehistymme täällä!
Ja Tönne säesti säkenöiden:
-- Suurta kiitosta emme ole velkaa noille Ruotsin valtaherroille, jotka
meidät näin jättävät umpisolaan. Lempo jääköön heidän rengikseen. Mutta
nyt meidän täytyy kestää, _täytyy_, ja silloin olemme heistä irti!
-- Kunpa vain eivät nääntyisi miehemme kesken. Katsokaa!
Siitä kulki ohi sotilaita, jotka olivat kalpeita valvomisesta ja
ponnistuksista, -- täytyihän heidän alituisesti olla aseissa
torjuakseen kymmenkertaista vihollista. Heitä katsellessaan vanhat
sotaherrat huoahtivat, lähtiessään hekin verkalleen astumaan törmältä
sotilaittensa jälkiä, mikä linnaan, mikä vallille. Mutta Tönne huusi
vielä heidän jälkeensä:
-- Ne miehet kestävät kyllä, ne ovat sitkeitä suomalaisia niinkuin
mekin. Yön levättyämme olemme taas pirteät ja valmiit uuteen
taisteluun, -- joka aamu uusia miehiä!
Hän jäi, toisten poistuttua, vielä tuokioksi tarinoimaan ystävänsä
Frillen kanssa. Viimemainitun piti lähteä yösounnille ja heidän oli nyt
erottava. Mutta äskeinen keskustelu oli heitä lämmittänyt, se viivytti
heitä vielä. Maunu selitti vanhalle kasvintoverilleen, että jos täällä
Suomen miehet omin voiminsa saisivat vaaran torjutuksi, niin se olisi
kaikkein onnellisin ratkaisu. Sillä samat miehet jäisivät tietysti
silloin ohjaksiin ja maa menestyisi parhaiten omain miestensä johdolla,
jotka tuntevat sen kansan ja sen tarpeet. -- Me kasvamme täällä.
Eiväthän useimmat meistä ole ammattisotureita. Mekin tulimme, veljeni
ja minä, tänne hiljaisesta Haapaniemestämme, jossa komennamme
ainoastaan maanmuokkaajia, kalan ja riistan pyytäjiä. Maan hätä kutsui
ja meistä on nyt täällä tullut sotureita, joiden ei ole tarvis hävetä
eikä kumartaa Ruotsin herroja.
-- Oikein, Maunu. Täällä taistelemme, kunnes talvi ajaa vihollisemme
pois. Ja silloin syyttäköön Steen herra itseään, jos ei hän ajoissa
tullut avuksemme ja jos mekin hänet hylkäämme, -- piru hänet vieköön!
-- Tuohon käteen, Tönne! Mieluummin tunnustan herrakseni vaikka
kaukaisen Tanskan kuninkaan, joka riitelee valtaa Ruotsin itsekkäiltä
ylimyksiltä. Hänkin kai jättäisi meidät tänne oman onnemme nojaan, vaan
tottapa siitä onnestamme silloin vastaisimmekin.
-- Paikalleen puhuttu, Maunu! -- Mutta tuolta tulee veljesi Juhana
sinua hakemaan.
-- Retkelle kai on siis jo lähdettävä. Jää hyvästi veikko, ensi
näkemiin!
Nuorempi Frille tulikin ilmottamaan veljelleen, että Juustilaan lähtevä
venekunta oli pian valmis ja että Maunun oli jouduttava johtamaan
mukaan otettuja talonpoikia. Toverukset puristivat vielä kerran, kuin
vanhaa liittoaan lujittaen, toistensa kättä, ja kiirehtivät sitten
sillankorvan törmältä kumpikin taholleen taistelemaan.
Sen syysillan perästä eivät ystävykset Tönne Tott ja Maunu Frille
tavanneet toisiaan moneen vuoteen. Viimemainittu läksi öiselle
souturetkelle Savolaan, jossa Vatikiven luona syntyi ankara taistelu.
Se päättyi onnettomasti suomalaisille. Mukana olleet talonpojat
säikähtivät ja pakenivat ja melkoinen joukko Viipurin harvalukuista,
harjaantunutta varustusväkeä jäi satimeen ja kaatui. Toisia joutui
venäläisten vangeiksi, niiden joukossa Maunu Frille.
Hän sai nyt kahlata vankiroikkain mukana kauas Nowgorodiin ja sieltä
Moskovaan asti ja tiukasti teljetyssä tyrmässä sai hän muistella
suomalaisten yhteisiä ponnistuksia ja haaveiluja, tietämättä mitään
toveriensa ja kotimaansa kohtalosta. Hänen mielensä kävi raskaaksi ja
hänen sydämeensä iskostui yhä sapekkaampi katkeruus niitä keskenään
kilpailevia Ruotsin ylimyksiä vastaan, jotka olivat hyljänneet Suomen
ja sen miehet vihollisten jalkoihin.
Neljättä vuotta hän niin sotavankina vietti. Rauha oli tehty Ruotsin ja
Venäjän välillä, vaan suomalaisten vankiraukkain vapauttamista ei näy
kukaan muistaneen, -- Maunu luuli jo saavansa virua koko loppuikänsä
siellä vieraan maan tyrmässä. Mutta eräänä kevätpäivänä hänelle varsin
odottamatta ilmotettiin, että hän on vapaa ja saa palata kotiinsa.
Ruotsin hallituksessa oli tällävälin tapahtunut keikaus. Steen Sture
oli kukistunut, osaksi juuri Suomen velton puolustamisen takia, ja
unioonikuningas, Tanskan Hannu, oli astunut Ruotsinkin valtaistuimelle.
Tämä kuningas, joka aikaisemmin oli ollut Steen Sturea vastaan liitossa
Moskovan suuriruhtinaan kanssa, toimitutti nyt ensi töikseen (vuonna
1499) Venäjällä vankina olleet suomalaiset vapaiksi.
Maunu Frille palasi siis Suomeen. Hän oli nyt vanha mies, entistä
harmajampi kasvoiltaan ja kumarampi varreltaan, mutta vanhaa väikettä
oli vielä hänen silmässään. Maa oli laajalti autiona äskeisen
hävityksen jäliltä. Kesantoon jääneitä peltoja ei ollut kotona
Haapaniemessäkään kukaan muokannut, sieltä kun olivat miehiset haltiat
olleet poissa, toinen veli haudattuna Viipurin muurien juurelle, toinen
vankina Venäjällä. Mutta rohkein toivein puuttui sotavankeudesta
palannut mies nyt kotikontunsa hoitoon ja samalla kotimaansa asioihin,
jotka hänelle taas valoisampina kajastivat. Rauha oli toki maassa ja
luhistunut oli se ruotsalaisten herrain valta, joka oli saattanut
Suomen hätään ja häviöön. Ohjakset olivat nyt Hannu-kuninkaan käsissä,
ja hänen hallinnostaan odotti Maunu parempaa onnea kotimaalleen.
Täydellä innolla hän antautuikin uuden kuninkaan mieheksi, olettaen
Suomen toistenkin vallassukujen, Viipurissa vallinneen mielialan
mukaisesti, olevan samalla kannalla. Kuningas puolestaan palkitsi hänen
kestämänsä kärsimykset määräämällä hänet Turun, Suomen päälinnan,
päälliköksi.
Reippain mielin ryhtyi Maunu nyt kotimaassaan hallintoa pitämään,
pyrkien käytännössä ja sangen itsenäisesti toteuttamaan sen vanhan
ihanteensa, että maa menestyy parhaiten sen omien miesten hoidossa.
Tarmokkaana ja viisaana linnanherrana isännöi hän Turussa, jossa Suomen
vallassuvut kokoontuivat hänen ympärilleen ja porvarit häneen
luottamuksella turvautuivat.
Mutta sitä rauhan ja hiljaisen elpymisen aikaa ei kestänyt kauan.
Ruotsissa jatkuivat yhä uniooniriidat. Steen Sturella oli siellä
edelleen voimakas puolue takanaan ja se kohotti jo parin vuoden perästä
päänsä karkoittaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelta. Sota
syttyi, Sturen joukko pääsi voitolle ja vallotti vähinerin Ruotsin pois
unioonikuninkaan miehiltä. Pian sotkeutui taas Suomikin näihin
tapauksiin. Kesäkuussa 1502 saapui Steen Sture meren yli laivastollaan
saattamaan Suomenkin valtoihinsa.
Tätä herraa ei Maunu Frille rakastanut eikä hänen komentoaan Suomessa.
Hänessä kirvelivät vielä Viipurin piirityksen muistot, hän ei odottanut
tuosta vallanvaihtumisesta mitään hyvää eikä siis luovuttanut linnaansa
Sturelle. Ei millään ehdoilla. Ja hän eli siinä uskossa, että Suomen
toisissakin vaikutusvaltaisissa miehissä vielä oli elävänä säilynyt
"Viipurin henki", se lämmittävä yhteishenki.
Mutta siinä Maunu mielikatkeruudekseen pettyi. Suomen herrat olivat
näinä vuosina liian monasti vikuroineet ja vaihtaneet mieltään vallan
mukana, he eivät nytkään uskaltaneet seistä Steen-herran taas noussutta
tähteä vastaan. Vanha Viipurikin meni tämän puolelle, kun sen uusi
linnanherra Eerikki Turenpoika, mahtavaa ruotsalaista Bjelke-sukua,
nöyränä matkusti Steen-herraa vastaan. Sitäkään ei Maunu sentään
säikähtänyt, arvaten, että nuo ylhäiset Ruotsin herrat nyt jonkun aikaa
vetävät yhtä köyttä -- kunnes taas riitaantuvat. Ja kun Turkuun saapui
sanoma, että myöskin Raaseporin isäntä, hänen vanha ystävänsä Tönne
Erikinpoika, oli seurannut Bjelken esimerkkiä, niin ei sekään tieto
häntä masentanut, joskin se hänen sydäntään pahasti riipasi. Olihan
Tönne äsken nainut Eerikki Tuurenpojan tyttären, -- oli kai siis
katsonut vaikeaksi asettua suoraan appeaan vastaan!
-- Taipukoot toiset, minä en ryömi Steen Sturen jalkoihin! virkkoi
Maunu vihasesti niille, jotka häntä koettivat taivuttaa, ja hän
varustautui sisukkaasti linnaansa puolustamaan.
Näin alkoi Turun linnan piiritys kesällä vuonna 1502. Toisen kerran oli
Maunu Frille nyt saarretussa linnassa puolustautumassa piiritysjoukkoa
vastaan. Vaan se joukko ei ollut nyt suuri eikä uhkaava, niinkuin
Viipurin edustalla, se ei ajanut piiritettyihin pelkoa. Väkirynnäköllä
ei Sture jaksanut Turun linnaa vallottaa ja hän purjehtikin pian pois
Ruotsin puolelle, jättäen sotaväkensä piiritystä jatkamaan. Se oli jo
Frillelle kuin puoli voittoa. Mutta hänet yllätti kuitenkin samalla
masentava viesti:
-- Steen-herra on määrännyt Tönne Erikinpojan piiritysjoukkonsa
päälliköksi.
-- Ja Tönnekö on suostunut taistelemaan meitä suomalaisia vastaan,
tiukkaili Maunu ällistyneenä linnaan saapuneelta sanantuojalta. --
Niinkö?
-- Niin, hän se nyt meitä pommittaa.
Tuota oli Maunun vaikea käsittää ja sulattaa. Hekö nyt vihollisleirien
päällikköinä, Tönne ja hän, joita sitoi niin luja toveruuden liitto ja
jotka niin täydellisesti toisiaan ymmärtäen löivät kättä viimeksi
erotessaan Viipurissa? Tönnehän oli siellä muita innokkaampi; ja hänkö
nyt tuossa vanhaa veikkoaan sodittamassa -- ei! -- kuinka se on
mahdollista? Kuinka ovat olot voineet kääntyä noin nurin? Itse oli
Maunu johdonmukaisesti ajanut sitä asiaa, joka heitä ahdistuksen aikana
oli kannustanut, ovatko toiset niin tyyten unhottaneet oman
tuskansakin?
Maunu suri ensin, suuttui sitten silmittömäksi ja päätti käyttää kaikki
voimansa kurittaakseen tuota luopio-ystäväänsä. Mutta vielä kerran hän
suli. Hän tahtoi tavata mieskohtaisesti vanhan ystävänsä, kuulla hänen
omasta suustaan, mikä hänet oli muuttanut, mitä hän mietti, ja lähetti
senvuoksi uskotun palvelijansa Tönne Erikinpojan luo hänen leiriinsä
ehdottamaan, että he tekisivät muutaman päivän aselevon ja yhtyisivät
sovitulla paikalla keskustelemaan.
Tönne suostui ehdotukseen, toivoen kai Frillen esittävän
antautumisehtojaan. Kaksi venhettä, kymmenen asemiestä kummassakin,
souti eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä pieneen, joen suussa olevaan
saareen, missä noustiin maihin. Siellä saattomiehet hämmästyivät
hyväsesti, kun näkivät vihollisjoukkojen päällikköjen heti rientävän
kädet ojossa toisiaan vastaan, yhtyäkseen lämpimään, sydämelliseen
syleilyyn. Parhaina ystävinä he istahtivat kalliolle ja tarinoivat
siinä kauan. He eivät olleet tavanneet toisiaan sittenkuin piiritetyn
Viipurin sillalla ja heillä oli nyt tovereina toisiltaan niin paljo
kyseltävää, niin paljo toisilleen kerrottavaa, -- nopeasti kuluivat
illan hetket.
Mutta vähitellen kangistui kuitenkin se mieskohtainen, toverillinen
keskustelu. Sanat harvenivat, mieltä painoi heidän nykyinen suhteensa.
Kumpainenkin muisti virkansa ja asemansa, -- pakko oli puuttua ajan
vakaviin asioihin.
-- Miksi taistelemme nyt toisiamme vastaan, virkkoi Maunu vihdoin
pienen vaitiolon jälkeen surunsekaisella, miltei hellällä äänellä. --
Kuinka se on mahdollista, Tönne, etkö muista enää Viipurin aikaista
innostustamme?
-- Kauan olit, Maunu, venäläisten vankina ja täältä poissa, vastasi
Tönne verkalleen ja rauhallisesti. -- Me olemme seuranneet asioita
täältä läheltä, siinä on erotus. Saatamme suuttua ja innostua, mutta
meillä ei ole voimaa potkia tutkainta vastaan.
-- Steen-herran tutkainta?
-- Niin, hän on ovela mies ja taas mahtava.
-- Ja ainako on kumarrettava hetkellisesti mahtavinta, muistelematta,
miten meitä on kohdeltu!
Tönne kävi selittelemään välivuosien vaiheita.
-- Sinun vangiksi jouduttuasi tuli Steen Sture kumminkin sotaväkineen
Suomeen...
-- Sittenkuin me suomalaiset yksin olimme pelastaneet Viipurin...
-- Niin kyllä, mutta hän taivutti täällä sittenkin mielet puolelleen.
Vanhan piispan ensiksi, sitten muut... Niin, hän suistui sitten kyllä,
mutta lopuksi hän voitti.
-- Loppua emme ole vielä nähneet.
-- Tanskalaiskuninkaan valta ei täällä kestä, sen olemme ainakin
nähneet. Ja hänen isännyytensä merkitsee täällä vieraan vallan
sortoa...
-- Olenko Turun linnanherrana sortanut tätä maata? kysyi Maunu
terävästi. -- Mutta tästä arvosta olen minä valmis luopumaan, astu sinä
tilalle, pääasia on, että maa saa elää omien miestensä hoidossa. Kysyn
vielä: Etkö muista enää ollenkaan Viipuria?
-- Kuinka en, vastasi Tönne heltyneemmin. -- Hätäpaino ajoi meidät
suomalaiset siellä kokoon. Mutta sitten emme kestäneet koossa,
hajaannuimme taas...
-- Hätäkö siis yksin voi meidät yhdistää, muuten sodimme näin toisiamme
vastaan, huudahti Maunu melkein tuskalla. -- Kautta kaikkien
pyhimysten, emmekö voi eri vaiheissa pysyä yhdessä!
-- Miten kävisi se päinsä, -- esimerkiksi tällä hetkellä?
-- Kysytkö miten? Siten, että heitämme toistemme repimisen ja
tappamisen ja julistamme, että tulemme toimeen ilman Steen-herran
holhousta, jota emme rakasta. Pidämme linnat itse ja hallitsemme maata
itse!
-- Kukistettua Oldenburgilaista varten, virkahti Tönne pilkallisesti.
-- Sekin isännyys on meille parempi, koska se on kaukainen. Viipurissa
opettelimme seisomaan omilla jaloillamme. Lyökäämme taas kättä, sinä ja
minä, sitten seuraavat muut mukana, ylimykset ja porvarit.
-- Olet uneksija Maunu, niinkuin olimme kaikki Viipurissa. Porvarit,
sanot, -- he kumartavat aina sitä, jolla on valta, ja me muut teemme
samoin. Sinä pusket yksin vastatuuleen, se minua säälittää, Maunu,
sillä sinä et sitä kauan jaksa.
Frille kivahti, mutta asettui taas. Suuttumuksen ja toivottomuuden
risteillessä rinnassaan harasi hän sormillaan harmaata tukkaansa ja
pyyhki hikeä otsaltaan. Tämä oli hänestä niin umpisurullista, tuota
vanhan ystävänsä raukkamaisuutta ei hän vieläkään ymmärtänyt, hän näki
siinä itseluottamuksen puutteen ohessa jotakin itsekkyyttäkin, eikä
tahtonut siitä enää keskustelua jatkaa. Siksi hän nyt äkkiä nousi
pystyyn, polte rinnassaan, tuli silmässään. Mutta tyynesti hän vielä
virkkoi:
-- Et tahdo siis, Tönne Erikinpoika, lyödä vanhan toveruuden kättä?
Etkö tahdo käydä yhdessä kanssani vastaamaan tämän maan kohtaloista,
tuli mikä tuli?
Tönne Erikinpoika, joka myös oli noussut kalliolta, katsoi
iltatyyneelle selälle, ilmeissään puoleksi ujoutta, puoleksi ivaa, eikä
kotvaseen vastannut. Sitten kohautti hän komeita hartioitaan ja lausui:
-- Olemmehan, Maunu, molemmat valinneet osamme ja arpamme. Tehtävämme
ovat selvät, emme voi tässä ruveta ilmalinnoja rakentamaan, jospa se
meitä huvittaisikin.
-- Siis jatketaan taistelua?
-- Niin, minun asiani on vallottaa Turun linna.
-- Steen Sturelle! -- Maunu astui jo askeleen veneeseensä päin, mutta
pysähtyi vieläkin hiljakseen puhumaan: -- Paljoko onkaan kulunut aikaa
Viipurin piirityksestä, niin, pian seitsemän vuotta! Ehtiväthän siinä
ajassa muuttua mielet jos miehetkin! Mutta muista Tönne, me kestimme
Viipurissa, eikä sinulla ole nyt mukanasi silloisten piirittäjäin
laumoja. Mikäli minusta riippuu, ei sinun ruotsalainen joukkosi
valloita meiltä suomalaisilta Turun linnaa, -- hyvästi!
He erosivat äkisti, kumpikin astui venheelleen. Rannalla odottaneet
saattomiehet, jotka äsken olivat ihmetelleet Tönne Tottin ja Maunu
Frillen sydämellistä tervehdyssyleilyä, kummastelivat nyt melkein yhtä
paljo heidän kylmiä, vihamielisiä jäähyväisiään, eivätkä he koko
yhtymisestä ymmärtäneet muuta, kuin että hankkeissa olleet rauhantuumat
olivat kai rauenneet. Ne miehet, jotka soutivat Maunun venhettä Turun
linnan vesiportille, sen varsinkin selvästi käsittivät, sillä perässä
istuvan päällikön kasvoilta kuvastui nyt kiukkua ja uhmaa ja hänen
kätensä kääntelivät vihaisesti peräsintä, kun hän satamaan laski.
Taistelu jatkui nyt entistään kuumempana. Maunu Frille hyökkäsi usein
linnastaan piiritysjoukon kimppuun, ryösti sen laivoja ja pani ymmälle
turkulaiset, jotka eivät tienneet, kenen puolta pitää. Syksy läheni
märkänä ja myrskyisenä, se uhkasi ikäviä aikoja leirielämää viettävälle
saartojoukolle, -- linnan antautumisesta ei ollut mitään toiveita.
Tönnen tähti oli laskemassa, mutta reippaalla mielellä, tarmolla ja
taidolla, johti Maunu linnasta taistelua, varmana siitä, että vielä hän
taivuttaa Suomen herrat toiselle tolalle. Hänen uskonsa oli yhtä luja
kuin hänen intonsa, mutta onni ei kulkenut hänen matkassaan. Niinkuin
Vatikivellä kamppasi hänet nyt taas kumoon omain miestensä odottamaton
uskottomuus.
Turun linnassa oli vanhoilta ajoilta kotimaisten nihtien ohessa
varustusväkenä joukko saksalaisia palkkasotureita, jotka taistelivat
rahasta eikä rakkaudesta päällikköään kohtaan. Näiden palkkasoturien
pääpyrintönä oli kerätä mahdollisimman paljo varoja, palatakseen kerran
rikkaina miehinä kotimaahansa, ja nyt heidän mielessään syttyi tuuma
siepata yhdellä kertaa isot rahat. Linnan merenpuolisen tornin jossakin
vahvasti lukitussa salakammiossa oli nähty useita lujasti vannehdittuja
arkkuja ja linnalaisten kesken oli levinnyt huhu, että niissä
säilytetään suistetun Hannu-kuninkaan suurta rahallista omaisuutta,
-- ne rikkaudet saksalaisia viettelivät. He odottivat yötä, jolloin
etupäässä heidän miehiään oli meritornissa vahteina, murtautuivat
silloin tornihuoneisiin, särkivät ovet ja arkut ja ryöstivät mitä
saivat, -- mitään kuninkaanaarretta siellä ei ollut. Mutta kun heidän
tekonsa heti tuli ilmi, eivät he uskaltaneetkaan antautua ankaran
linnakurin rangaistaviksi, vaan sulkeusivat torniin, käänsivät sen
tykit päälinnaa vastaan, -- tekivät kapinan!
Niin mitättömästä syystä syttyi Turun linnassa sisäinen sota: Toinen
torni ampui toistaan. Tämä oli liian tuskallinen käänne linnan
toimeliaalle päällikölle. Maunulla ei ollut riittävää väkeä
taistellakseen yhtaikaa kapinoitsijoita ja piirittäjiä vastaan, jotka
viimemainitut heti huomasivat kurin linnassa katkenneen, eikähän hän,
vaikka olisi voittanutkin palkkasoturit, enää olisi voinut luottaa
sellaiseen varustusväkeen. Hänen voimansa oli taittunut...
Silloin murtui Maunu Frillen mielikin. Hän oivalsi toivottomaksi
taistelunsa armotonta kohtaloaan vastaan. Asemataan tyystin punnittuaan
lähetti hän airueensa Tönne Eerikinpojan luo, joka tarjosi hänelle
väkineen vapaan pääsyn linnasta, ja kutsui piirittäjät sisään.
Laskusillailla nyt molemmat päälliköt ratsastivat vastakkain, Tönne
uljaana kiiltävässä haarniskassaan ja kauniilla kasvoillaan voiton
hymy, linnastaan poistuva Maunu murtuneena, katse raukeana, aseeton
käsivarsi hervotonna ohjaksissa.
-- Kuten näet, oli unelmasi turha, vanha veli, virkkoi Tönne siinä
tervehdittäessä melkein suojelevalla säälillä masentuneelle entiselle
ystävälleen.
-- Niin, se oli kai liian rohkea unelma, -- tie on nyt auki sinulle ja
Steen Sturelle.
-- Katsos, Hannu-kuninkaan valtaa ei olisi voinut täällä pönkittää
kukaan, hänen mahtinsa on mennyt, siksi taistelit toivottomasti.
-- En taistellut yksin hänen puolestaan, senhän tiedät, vastasi
voitettu ritari hiljaisella äänellä. -- Mutta myönnän sen nyt, Tönne,
se asia, jonka puolesta tahdoin taistella, on tosiaan toivoton,
niinkauan kuin tämän maan omat miehet eivät sen merkitystä ymmärrä.
Ehkä huomaavat he sen joskus vielä hädän hetkellä, niinkuin silloin
Viipurissa, mutta unohtavat kai sen taaskin heti. Tehtäväni on lopussa.
-- Olet raskasmielinen nyt, Maunu, puhui Tönne melkein lohdutellen
uljaan orhiinsa selästä, voimatta samalla salata voitonriemuaan. --
Väkesi oli uskoton, se ansaitsee aimo rangaistuksen...
-- Ei ole mieleni raskas ainoastaan siksi, -- mutta mitäpä siitä enää.
Turvakirjasi varassa ajan nyt kotiini Haapaniemeen ja siellä minulla on
hyvä aika miettiä pettymyksiäni. Aja linnaan sinä, Tönne, ja ole minua
onnellisempi, eihän rauennut unelmamme enää ole tielläsi.
Siltapalkit tömisivät, voittajat karauttivat linnaan ja Maunu ratsasti
harvoine asemiehineen tiepuolessa heidän ohitseen pois Suomen Turusta.
Ja samalla hän hävisi Suomen historiastakin. Sen verran hänestä vain
vielä tiedetään, ettei hän voitettunakaan suostunut Stureille vannomaan
uskollisuuden valaa, hän piti kaatuneenakin oman päänsä. Muutamia
vuosia myöhemmin kuoli Maunu Frille unhotettuna ukkona. Mutta hautansa
hän sai Turun tuomiokirkon Kaikkien pyhien kappelissa, jolle hän oli
mahtinsa päivinä tehnyt lahjoituksia.
Hänen ystäväänsä ja vastustajaansa Tönne Erikinpoikaa seurasi onni
kauan, kunnes se hänetkin lopulta petti. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua
pudotti mestauskirves hänen kauniin päänsä siinä samassa Turun
linnassa, jonne hän nyt Maunu Frillen ohitse ratsasti niin pystynä ja
varmana.
_Santeri Ivalo_.