Kun kyllästyneenä katujen hälinään ja pölyyn ja siihen arkipäiväiseen
kauppiasleimaan, minkä vanha pääkaupunkimme Auran rannoilla on saanut,
suuntaat askeleesi sillan yli kaupungin vanhaan keskustaan ja astut sen
tuuhean lehmuston suojaan, joka nykyään verhoo Unikankareen rinteitä,
ja korvissasi alkaa kaikua sen vuosisataisen naakkaperheen vikinä, joka
on asuttanut kaikki komerot ja kolot tuomiokirkon rosoisissa muureissa,
niin tunnet tulleesi kuin lumotulle alueelle, missä arkinen nykyaika
ikäänkuin tukahtuu ja sinä siirryt yhtäkkiä pitkän heilauksen ajassa
taapäin. Mutta tämä on vasta esimakua siitä tunnelmasta, joka sinulla
on tarjona noiden vanhojen muurien sisällä. Kun kuljet syvän
suippokaariporttaalin läpi sisälle pyhäkköön ja yksinäsi käyskelet sen
jykevien, vuosisataisten pilarien keskellä, korkeiden holvien häipyessä
hämäryyteen ja monikirjavien ikkunakuvajaisten hiljalleen siirtyessä
lattiapaadelta toiselle, silloin tunnet irtautuvasi omasta ajastasi,
mielikuvituksesi kohoaa siivilleen ja huomaamattasi siirryt sinä
keskelle vuosisatojen takaisia oloja. Menneisyys ja taru alkavat elää
ympärilläsi. Kun urkujen kohina on vaiennut ja kansa poistunut
kirkosta, on kuin sen kansottaisivat ne lukuisat maalliset ja
hengelliset mahtajat, jotka täällä ovat saaneet viimeisen leposijansa
ja joiden nimet meille ovat jo Maammekirjasta tuttuja. Monien
sivukappelien kätköistä ilmestyy sinun eteesi pitkä rivi mahtavia
kirkkoruhtinaita kallisarvoisine hiippoineen, mantteleineen ja
käyräpääsauvoineen ja sinä olet kuulevinäsi latinalaisen messun säveliä
sekä ylimmäispapillisen siunauksen samalla kielellä. Mutta samalla
kuulet sinä kannusten kilinää ja voittohuutojen kaikua ja näet
kaukaisilla sotatanterilla vallattujen lippujen hulmuavan, kun editsesi
kulkevat Stålhandsken, Eevertti Hornin, Aake Tottin, Cokburnin ja monen
muun sotasankarin haamut. Ne ovat kaikki nekin vaiherikkaiden päiviensä
jälkeen löytäneet levon näiden muurien sisällä.
Mutta kaikista ylväimpänä, selväpiirteisimpänä ja monumenttaalisimpana
esiintyy kuitenkin sen miehen haamu, joka astuu eteesi muinaisesta
Pyhän Pietarin ja Paavalin kappelista. Päässään kantaa tuo mies,
jonka kasvot ovat kuin pronssiin hakatut, piispanhiippaa. Mutta
hänen käydessään olet sinä kuulevinäsi kannusten kilinää ja
ylimmäispapillisen manttelin alta häämöttää miekanponsi. Myöhemmän ajan
hävitykset ovat lakaisseet pois sen muistomerkin, joka äsken mainitun
kappelin seinämällä on osottanut tuon hiippaa kantavan sotilaan tai
miekkaa kantavan piispan -- kumminpäin vain tahtoo -- viimeistä
leposijaa: kivistä taulua, jonka keskellä näkyy piispanhiippa ja sen
alla Bitz-suvun vaakuna: kullatulla kentällä juokseva pukki. Hiipan
yläpuolella on ollut kirjotus: _Sepulcrum venerabilis patris, domini
Conradi, episcopi aboensis, obiit anno MCDLXXXIX XIII die martii_ --
Kunnianarvoisan isän, Turun piispan herra Konradin hauta, kuoli 13 p.
maaliskuuta vuonna 1489.
* * * * *
Joku voi kenties ihmetellä, että piispa Konrad Bitz on saanut sijansa
tässä julkaisussa, jonka tarkotuksena on verestää suomalaisten soturien
muotokuvia. Eihän Konrad-piispa ole mitään armeijoja johtanut eikä
taisteluita voittanut. Ei kylläkään, mutta hän on kuitenkin täydestä
sydämestä ottanut osaa aikansa valtiollisiin melskeisiin, eikä suinkaan
minään rauhan miehenä, sillä familiaariensa etunenässä on hän ollut
mukana miekanmittelyssäkin. Hän on yksinäinen ilmiö meidän
keskiaikaisten piispojemme joukossa ja hänen henkilökuvansa tuopi
mieleen ne Roland-runoelman säkeet, joissa kuvataan arkkipiispa
Turpinin osuutta eräässä taistelussa:
Ja läsnä on siin' arkkipiispa Turpin.
Hän orhillaan jo kunnahalle rientää
ja miehillensä siellä haastaa näin:
"On tähän meidät asettanut Kaarle.
Eest' oomme kuninkaan me kuoloon valmiit.
Nyt ristikuntaa suojaamahan käymme!
On taisto ihan eessä: itsekin
jo nähdä voitte laumat pakanain.
Siis armoa nyt Herralt' anokaa,
ma päästön annan teille synneistänne.
Te kuoloss' saatte pyhiks marttyyreiksi
ja asuntonne paratiisi on."
He ratsailt' alas polvillensa käyvät
ja Turpin heidät siunaa Herran nimeen.
Hän synnin lunnaiks taiston heille määrää.
Tosin ei Konrad-piispan sotaista mainetta kaunista taistelu pakanoita
tai saraseeneja vastaan, sillä olosuhteet saattoivat hänet ottamaan
osaa ainoastaan kotimaisiin melskeisiin. Mutta olkoonpa nyt näyttämö,
missä hän toimi, millainen tahansa, pääasia on se, että hän on ainoa
miekkaa kantava suomalainen kirkkoruhtinas ja sellaisena ansaitsee hän
kyllä tulla muistetuksi menneen ajan suomalaisia sotureita kuvattaessa.
Aina milloin kuulen nimen Konrad Bitz -- eikö tuon nimen soinnussakin
ole jo jotakin sotaisata ja tuimaa? -- tai milloin se pistää silmääni
jostakin teoksesta tai milloin maamme arvokkaimmassa pyhäkössä
käydessäni pysähdyn hetkeksi Konrad Bitzin viimeisen leposijan ääreen
muinaisessa Pietarin ja Paavalin kappelissa, silloin kohoaa aina
mieleeni eloisana ja värikkäänä kappale melskeistä unioniaikaa. Kun
Maunu Tavastin persoona edustaa unioniajan diplomaattisia yrityksiä ja
rauhallisia neuvotteluja, niin tuopi nimi Konrad Bitz sen sijaan
mieleen tuon levottoman ajan sotaiset melskeet ja äkilliset
vallankaappaukset. Korvissaan kuulee kannusten kilinää, sotaorhien
korskunaa, taisteluhuutoja sekä miekkain ja rautapaitain kalsketta ja
silmäinsä editse näkee kiitävän pitkän jonon ratsumiehiä, joiden
kypärinsilmikot on alasvedetty ja valtaiset jouhitöyhdöt liehuvat
tuulessa.
Niiden kirjavien kuvien keskeltä, joita nimi Konrad Bitz loihtii
näkösälle unioniajan monivaiheisista oloista, kohoaa eteemme muun
muassa kaksi romanttisinta keskiaikaista linnaamme: Kuusiston ja
Raaseporin. Pyöreine tornineen, ampumareikineen ja vallihautoineen
kohoavat ne yksinäisellä maaseudulla, lehtorantaisten salmien rannalla
keskellä hymyileviä Warsinaissuomen ja Uudenmaan maisemia. Niistä on
toinen Konrad-piispan vakinainen virka-asunto, toinen kuninkaalta saatu
läänilinna. Mutta onpa hänellä valtansa tukena tavallaan kolmaskin
linnotus, nimittäin tuomiokirkko. On hyvin kuvaavaa sekä tälle
sotaisalle piispallemme, että niille oloille, joiden keskellä hän eli
ja toimi, että hän varusti tuomiokirkon kuin konsanaan linnotuksen.
Sen ympärille kohosi hänen toimestaan hammasharjainen muuri
ampumakäytävineen ja torneineen, joissa vahtisotilaat saivat suojaa.
Kun tuomiokirkkoa lisäksi ympäröivät lukuisat kirkolliset rakennukset
jykeine harmaakiviseinineen, niin muodostaa sen aikaisen Turun
kirkkokortteli sangen kunnioitettavan hierarkkisen linnotuksen, jonka
keskeltä jykevänä ja sotaisena kohoaa neliskulmainen torni
ampumareikineen ja -parvekkeineen kuin esikuvana siitä miehestä, joka
näiden varustusten sisällä istuu Turun piispojen tuolilla.
Tapahtuupa sitten eräänä päivänä keväällä 1464, että Kaarle
Knuutinpoika toisen kerran valtaistuimelta työnnettynä saapuu
seurueineen Turkuun. Ruotsin valtaneuvoskunta on antanut hänelle
elinkautiseksi läänitykseksi muun muassa Raaseporin linnan. Mutta sepä
onkin jo ennestään läänitetty Konrad-piispalle. Kun Kaarle-kuningas
vaatii sitä nyt valtaneuvoskunnan päätöksen nojalla haltuunsa, vastaa
Konrad-piispa jyrkästi: ei! Seuralaisiinsa ja asemiehiinsä turvaten
uskaltaa maanpakolainen kuningas uhkailla piispaa. Kiihtymys kasvaa
molemmin puolin ja yks-kaks ajaa karahuttaa silmikkokypäriin ja
haarniskaan puettu piispa omine asemiehineen ulos kirkkokorttelin
ahtailta ja monimutkaisilta kaduilta. Hätääntyneinä rientävät
porvarit sulkemaan laskupuotejaan sekä telkeämään porttejaan ja
akkunaluukkujaan, sillä siinä tuokiossa on taistelu riehahtanut ympäri
kaupunkia. Piispan asemiehet eivät ole ensikertalaisia tässä leikissä,
sillä edellisenä syksynä ovat he olleet Ruotsissa ja siellä Tukholman
ympäristöllä herransa johdolla mitelleet miekkaa Kristian-kuninkaan
puolesta sekä joukon tovereitaan menettäen vuodattaneet vertansa
useissa kahakoissa. Tuimasti ahdistavat he Kaarle-herran joukkoja,
jotka tappiolle joutuen pakenevat kaupungin mustaveljesluostariin
turvaa etsimään.
Aikakirjojen tiedot Konrad-piispan ja Kaarle Knuutinpojan välisestä
yhteentörmäyksestä ovat kovin niukat, mutta lastenleikkiä ei se missään
tapauksessa liene ollut, koska Kaarlen mainitaan siinä vähällä olleen
henkensä menettää. Tappiolle joutuneena ja nöyryytettynä sai hän sitten
koko sen kevään ja vielä seuraavan kesänkin majailla luostarin
vaatimattomissa suojissa, nauttien dominikaani-veljesten
vieraanvaraisuutta. Vasta seuraavana syksynä suvaitsi Konrad-piispa
monien neuvottelujen jälkeen luovuttaa hänen asunnokseen Raaseporin
linnan.
* * * * *
Juhannuspäivänä vuonna 1457, jolloin pieni Turku tuoksui pihlajan- ja
tuomenkukilta ja jolloin Kupittaan lähteellä seisoi monikirjailtu ja
seppelöity juhannuskuusi, nähtiin päivämessun jälkeen kaupungin
kaduilla liikuskelevan kaikki ne mahtimiehet, jotka Suomen kohtaloita
tähän aikaan ohjailivat. Kaikki suuntasivat he askeleensa Pyhän
Kerttulin majataloa kohti Mätäjarven kaupunginosassa. Sinne olivat
Suomen "maasäädyt" kutsutut koolle antamaan vahvistuksensa Kristian
Oldenburgilaisen kuninkaaksi ottamiselle ja Kaarle Knuutinpojan
valtaistuimelta karkottamiselle. Pyhän Kerttulin veljeydensaliin näemme
vähitellen kokoontuvan piispa Olavi Maununpojan tuomiokapitulinsa
keralla, Suomenmaan molempien laamannien, joista toinen on Konrad
Bitzin isä, Turun kaupungin pormestarien ja raadin, joukon yksityisiä
aatelismiehiä sekä lopuksi tuon tavallisen kaksitoistamiehisen
talonpoikaisen lautakunnan. Saapuvilla on sitäpaitsi väliaikainen
valtionhoitaja Eerik Akselinpoika Tott sekä pari piispaa ja joukko
valtaneuvoksia Ruotsista. Heidän painostuksestaan syntyy päätös, jossa
tapahtunut kuninkaanvaali vahvistetaan ja sortunut Kaarle Knuutinpoika
merkitään "kovaksi, julmaksi ja vääryydentekijäksi." Jos suomalaisten
herrojen joukossa onkin -- mikä esim. piispa Olavi Maununpoikaan nähden
on hyvinkin luultavaa -- Kaarlen kannattajia, niin eivät he uskalla
asettua vastustamaan sitä, mikä on jo tapahtunut, vaan yksimielisesti
vahvistavat kaikki sineteillään tehdyn päätöksen.
Suomalaisten herrojen joukossa voimme sanoa olleen ainakin yhden, joka
omalta osaltaan sinetöitsi päätöksen täydestä vakaumuksesta. Hän oli
piispa Olavi Maununpojan lähin mies, tuomiorovasti Konrad Bitz. Hän on
täysiverinen unionipuolueen mies ja kuningas Kristianin uskollinen
kannattaja niin kauan kuin tämän vallasta on vähänkään jälellä
Ruotsissa ja Suomessa. Tässä valtiollisessa kannassaan on hän paljon
rehellisempi ja suorempi kuin sotaisuudessa hänen veroisensa Upsalan
arkkipiispa Juho Pentinpoika sekä Linköpingin piispa Kettil
Kaarlonpoika, jotka omien etujensa takia heilahtelivat puolelta
toiselle ja siten esiintyvät historiassa valtiollisina juonittelijoina.
Sen jälkeen kuin Konrad Bitz parhaina miehuusvuosinaan valitaan Olavi
Maununpojan seuraajaksi (1460) ja käypi pyhän isän luona saamassa
piispanvihkimyksen, kykenee hän paljoa suuremmin mahtikeinoin
kannattamaan Kristian-kuningasta. On hyvinkin luultavaa, että
hän paavin luota palatessaan on poikennut kuninkaan puheille
Kööpenhaminaan, saadakseen häneltä tavanmukaisen vahvistuksen Suomen
kirkon etuoikeuksille. Itselleen sai hän myöskin varmaan suuria etuja
ja Raaseporinlinnan saa hän läänityksekseen kolmea vuotta myöhemmin,
jolloin Kristian-kuningas -- kesällä 1463 -- vierailee Suomessa
kokonaisen kuukauden. Syy tähän Kristian-kuninkaan siksikin
pitkäaikaiseen vierailuun maassamme on sekä ajan oloja hyvin kuvaava
että samalla varsin huvittava, minkä vuoksi siitä tässä ohimennen
lyhyesti kerrottakoon.
Kun pyhän isän kassakamari näihin aikoihin poti kroonillista tyhjyyttä,
kierteli kaikkialla länsimaissa paavin asiamiehiä rahoja keräämässä.
Tekosyynä oli turkkilaisia vastaan muka tehtävä ristiretki.
Skandinavian maista veti apajan Marinus de Fregeno-niminen asiamies.
Mutta kun Kristian-kuninkaan raha-asiat kaipasivat myöskin
parannusta, niin tyhjensi hän pyhälle isälle vedetyn apajan omiin
kassakirstuihinsa. Menettelynsä peitteeksi keksi hän samanlaisen
tekosyyn kuin pyhällä isällä itselläänkin oli. Paaville lähettämässään
kirjeessä selitti hän nimittäin tarvitsevansa noita rahoja sotaretkeen
venäläisiä vastaan -- ja sinä aikanahan pidettiin taistelua heitä
vastaan yhtä ansiokkaana kuin konsanaan turkkilaisten hätyyttämistä.
Antaakseen asialle uskottavuuden leiman tuli nyt Kristian Suomeen muka
tuota sotaretkeä varustelemaan. Itse asiassa ei hänellä ollut mukanaan
mitään sotajoukkoa eikä täällä muutenkaan ryhdytty mihinkään
varusteluihin. Arvatenkin Turussa, jonne maamme kaikki merkkihenkilöt
olivat kokoontuneet, kuninkaan vierailun aikana seurasi iloinen juhla
toistaan ja voimmepa hyvällä syyllä otaksua Kristian-kuninkaan
pistäytyneen ystävänsä ja kannattajansa Konrad-piispan vieraana
Kuusiston linnassa.
Paluumatkalle kiirehtivät Kristiania Ruotsissa puhjenneet
levottomuudet, joita juonikas arkkipiispa sillä aikaa oli viritellyt.
Tällä matkalla seurasi häntä Konrad-piispa sotajoukkoineen, ottaen osaa
kapinan kukistamiseen ja menettäen taisteluissa Tukholman ympärillä
osan miehiään, kuten jo mainittu. Petollisen arkkipiispan pisti
kuningas Kristian vankeuteen, minkä johdosta paavi julisti hänet
kirkonkiroukseen. Tältä julistukselta kielsi Kristian pätevyyden ja
pyysi asiassa muutamien hengellisten herrain, niiden joukossa Konrad
Bitzin, lausuntoa. Voimme arvata, että Konrad-piispan lausunto asiassa
oli Kristianille suotuisa, vaikka siitä ei asiakirjoissa erityisesti
mainitakaan.
Konrad Bitzin liitti Kristian-kuninkaaseen varmaankin eräänlainen
henkinen sukulaisuus ja myötätunto, jota hän tunsi tuota
kunnianhimoista ja uljasta kuningasta kohtaan. Mutta painavammin
lienevät häneen kuitenkin puoluekantaa valitessa vaikuttaneet
valtiolliset laskelmat, kuten oli laita muidenkin unionipuolueen
miesten. Olihan selvää, että kuta kauempana kuningas asui, sitä
vapaammin saattoivat ylimykset kotona valtikoida. Ja kun siis
Konrad-piispa, kuninkaan asuessa Itämeren takana, kirjotti joko
linnotetussa päämajassaan Turussa tai vallihaudoilla ympäröidyssä ja
monilukuisten jousimiesten vartioimassa Kuusiston piispanlinnassa
julistustensa ja kirjeidensä alle: _Conradus dei gracia episcopus
aboensis_ -- Konrad Jumalan armosta Turun piispa, niin teki hän sen
varmaankin yhtä suuressa vallantunnossa, kuin jos hän olisi
kirjottanut: Konrad, Jumalan armosta suomalaisten kuningas.
* * * * *
Konrad Bitz oli oppinut herra kuten useimmat hänen edeltäjänsä ja
seuraajansa Turun piispanistuimella. Jo parinkymmenen vuotiaana
tapaamme hänet opinteillä ulkomailla. Vuonna 1438 on hän seitsemän muun
suomalaisen keralla kirjotettu Leipzigin yliopistoon. Hänen bursansa
(= rahakukkaro, yliopistokielessä viikkomenot) oli varmaankin runsas,
sillä isä, Wiikin kartanon omistaja Kemiöstä, jossa siis Konrad-piispa
on luultavasti syntynyt, oli ritari ja valtaneuvos sekä myöhemmin
Etelä-Suomen laamanni, ja äiti Anna Klauntytär kuului rikkaaseen ja
mahtavaan Djekn-sukuun. Saatamme siis arvata hänen nuoruuden täydellä
riehakkuudella ottaneen osaa vallattomaan ylioppilaselämään
juominkeineen, paastoilveilyineen ja katukahakoineen. Luultavastikaan
ei rajuluontoinen ja ylpeä opiskelijamme jäänyt vieraaksi
aseharjoituksiin ja miekankäyttöön nähden, sillä kuuluivathan
yhteentörmäykset kaupungin porvarien kanssa sen ajan ylioppilasten
päiväjärjestykseen. Mutta viettäessään täten iloista ylioppilaselämää
tuolla saksilaisessa tieteenpesässä ei hän silti lyö opintojaan laimin,
sillä hänet on jo lapsuudesta määrätty kirkonmieheksi ja hänen
kunnianhimoisissa unelmissaan kangastelee jo varmaankin piispanhiippa
siihen liittyvine suurine mahtineen ja vaikutusvaltoineen. Kantoihan
tähän aikaan Turun hiippaa Maunu Tavast, mies _et re et nomine magnus_,
"sekä toimiltaan että nimeltään suuri", jota maamme muut ylimykset
"palvelivat kuin kuningasta" ja jonka esikuva siis oli omiaan
kiihottamaan kunnianhimoista nuorukaista. Opinkäyntinsä Leipzigissä
päättää hän siis suorittamalla maisteritutkinnon, mikä siihen aikaan
merkitsee paljon enemmän kuin sama oppiarvo nykyään.
Mutta tähän ei vielä päättynyt Konrad Bitzin ulkomainen opinkäynti.
Kymmenen vuotta sen jälkeen kuin hänet on kirjotettu Leipzigin
yliopistoon, tapaamme hänet vielä toisessakin ulkomaisessa opinahjossa,
vieläpä sellaisessa, jossa yksikään toinen suomalainen ei keskiajalla
ole opiskellut -- joten hän siihenkin nähden on erikoisasemassa muiden
katolisaikuisten piispojemme joukossa. Bolognan yliopiston
germaanilaisen kansakunnan nimiluetteloihin on vuoden 1448 kohdalle
m.m. merkitty: "Dom. Conradus Bydz de Finlandia soluit solidos
duodecim." Kun Bolognan yliopisto oli kuuluisa lakitieteellisenä
opinahjona, niin voimme hyvällä syyllä olettaa, että Konrad Bitz on
saapunut tänne italialaiseen kaupunkiin kuunnellakseen luentoja
roomalaisessa ja kanoonisessa oikeudessa.
Lakitieteelliset opinnot ovat varmaankin kehittäneet sitä ankaraa
järjestysvaistoa, joka Konrad Bitzille on luonteenomaista. Hänen
piispautensa aikana ja tietysti hänen johdollaan on toimitettu kolme
kappaletta kirkollisia ohjesääntöjä (statuta) sekä Turun tuomiokirkon
lukkarilaki. Noissa statuuteissa on tarkoin ja yksityiskohtia myöten
säädetty tuomiokapitulin jäsenten velvollisuudet sekä sen ajan
monimutkaisen jumalanpalveluksen toimittaminen. Yhdessä näistä kolmesta
statuuttikokoelmasta on ankaroita määräyksiä noituutta ja taikauskoa
vastaan. On kuitenkin huomattava, että Konrad-piispa näihin asioihin
nähden on paljon maltillisempi kuin myöhemmin noitavainojen aikaiset
kirkon ja yliopiston miehet.
Konrad Bitzin ankaraa järjestyksen rakkautta todistaa sekin, että hänen
toimestaan otettiin tuomiokapitulissa käytäntöön kolme kopiokirjaa,
joihin jäljennettiin saapuneita ja lähetettyjä kirjeitä ja asiakirjoja.
Yhden noista Konrad-piispan määräämistä kopiokirjoista arvellaan olevan
sen arvokkaan asiakirjakokoelman, joka tunnetaan nimellä "Turun
tuomiokirkon mustakirja." Historiantutkimuksemme saa siis olla paljosta
kiitollinen piispa Konrad Bitzille.
Hänen kirjeensä ja määräyksensä ovat selväsanaisia, täsmällisiä ja
ankaroita. Varsin tuima on esim. se kiertokirje, jonka hän lähettää
maan koulurehtoreille kouluissa vallitsevien epäkohtien johdosta.
Naantalin luostarissa on hän eräänä elokuun päivänä piispautensa
alkuaikoina pitämässä tarkastusta. Siellä on ilmennyt kaikenlaisia
vallattomuuksia ja epäjärjestystä. On kuin näkisimme tuon mahtavan
kirkkovaltiaan tuimin askelin mittelevän veljeskunnan konventtituvan
lattiaa. Silmien leimahdellessa sinkoilee hänen suustaan kiivaita
sanoja, ja arkoina hiiviskelevät munkit hänen ympärillään, samalla kuin
nunnat omalla puolellaan luostaria nyyhkyttävät huntujensa suojassa.
Ankara piispa määrää munkki- ja nunnaluostarit korkealla muurilla
tarkoin toisistaan erotettaviksi sekä järjestää muutenkin luostarin
elämän sille kannalle, että se ei enää myöhemmin anna aihetta
valituksiin.
Vielä on mainittava, että piispa Konrad Bitzin toimesta Gutenbergin
suuri keksintö ensi kerran saapuu meidän maahamme. Saadakseen
jumalanpalveluksen kaikissa maan kirkoissa yhdenmukaiseksi ja
täsmälliseksi, toimituttaa hän Parisissa Suomen kirkkoa varten
messukirjan, joka v. 1488 painettiin Lyypekissä. Tämä _Missale
ecclesiae Aboensis_ on ensimäinen Suomea varten painettu kirja ja
Konrad-piispa lahjoitti sitä yhden kappaleen kullekin maansa kirkoista.
Käydessään kahdesti Italiassa ja viipyessään siellä ensi käynnillään
pitempään ei Konrad Bitz luonnollisestikaan voinut jäädä vieraaksi
viriävän renesanssin harrastuksille. Hänen toimensa kotoisen taiteemme
hyväksi osottavat hänet selvästi alkavan renesanssin mieheksi. Suuri
joukko uusia kivikirkkoja rakennetaan hänen aikanaan ja toisia
kaunistellaan runsailla seinämaalauksilla. Hänen muistoaan kantaa esim.
muuan keskiaikaisen taiteemme kauniimpia muistomerkkejä: Sauvon
kirkossa säilynyt ovellinen piispantuoli, jonka runsaiden koristusten
joukossa näkyy m.m. Bitz-suvun vaakuna.
Heti piispautensa ensi vuosina ryhtyi Konrad Bitz suurentamaan
tuomiokirkkoa. Ikäänkuin sen kattoholvit alkuperäisessä asussaan
olisivat olleet liian matalat tälle ylväälle kirkonvaltiaalle,
korotutti hän keskilaivan holvit runsaasti kaksi kertaa entistään
korkeammalle ja laitatti sinne ylös ikkunat. Tämän suuremmoisen
korjaustyön, jonka kautta maamme emäkirkko kävi entistään paljon
juhlallisemmaksi, ilmavammaksi ja valoisammaksi, on suorittanut
kotimainen mies, mestari Pietari Kemiöstä -- siis piispan kotipitäjästä
-- kolmen kisällinsä kera. Muutenkin on Konrad-piispa kaunistellut
tuomiokirkkoa sekä lisännyt sen alttarien ja messupappien lukua.
Hyvällä syyllä voimmekin sanoa tämän toimitarmoisen piispan edustavan
huippukohtaa meidän katolisaikaisessa kulttuurissamme. Samoin kuin
Michel Angelo elämänsä lopputyöksi rakensi Pietarinkirkon mahtavan
kupoolin ja sillä ikäänkuin sinetöitsi renesanssin saavutukset, samoin
korottaa piispa Konrad Bitz tuomiokirkon harjan ikäänkuin esikuvaksi
katolisuutemme korkeimmasta kukoistusajasta.
* * * * *
Yhtä vaille kolmekymmentä vuotta kantaa Konrad Bitz Suomen
piispanhiippaa. Vuodet lauhduttavat lujimmankin mielen ja ajanoloon
mukautuu Konrad-piispa alistumaan vanhan vastustajansa Kaarlo
Knuutinpojan kuninkuuteen sekä myöhemmin Stuurein hallitukseen, luopuen
siten unionipyrkimyksistään. Saapa hän omantunnonvaivojakin maallisista
ja sotaisista puuhistaan, sillä elämänsä lopulla pyytää hän paavilta
synninpäästöä, jonka hänen oma tuomiorovastinsa sekä sittemmin hänen
seuraajansa piispanistuimella, Maunu III Särkilahti, Turun
tuomiokirkossa hänelle juhlallisesti antaa. Toimeliaan ja levottoman
elämänsä päättää hän Kuusiston linnassaan 13 päivä maaliskuuta 1489.
Vuodet vierivät edelleen, tulee uskonpuhdistus, tulee sotia ja
tulipaloja ja ne lakaisevat paljon pois siitä, mitä Konrad-piispa on
Suomen kirkon esimiehenä toimeen saanut. Nuo myöhemmän ajan hävitykset
ne ovat lakaisseet paljaaksi sen Turun tuomiokirkon sivukappelinkin,
jossa hän on saanut viimeisen leposijansa, niin että hänen alussa
kuvattua hautakiveäänkään ei ole enää näkyvissä. Mutta historiamme
säilyttää Konrad Bitzin, tuon sotaisan renesanssipiispan nimen ja
meidän aikamme näkee hänessä yhden katolisaikamme merkillisimmistä ja
samalla selväpiirteisimmistä kirkkoruhtinaista.
_Kyösti Wilkuna_.