Pirkkalaiset olivat suuren saaliin kera palanneet Lapin retkeltä,
viettääkseen joulujuhlaa omaistensa luona. He olivat nyt aluksi
pysähtyneet kotiintulomaljoja juomaan päällikkönsä, Matti Pirkkalaisen
luo Laukon taloon.
Parikymmentä miestä istui heitä suuren honkapöydän ympärillä, jonka
yläpäähän Matti itse oli asettunut. He olivat kaikki parrakkaita ja
vereviä miehiä ja kun he olivat vasta ottaneet tulokylvyn, hohtivat
heidän kasvonsa sitäkin nuorteammilta. Puettuina oravannahoilla
reunustettuihin kallisarvoisiin nuttuihin, joita monet hopeasoljet
koristivat, näyttivät nämä soturikauppiaat kaulaketjuineen mahtavilta
ylimyksiltä. Ja mahtaviapa he olivatkin, sillä heillä oli miltei
rajaton valta laajan Perä-Pohjan yli, jonka rikkaudet virtasivat heidän
kassakirstuihinsa.
Avaran isäntätuvan seinähirret, jotka aikoinaan oli kuletettu Pyynikin
hongistosta, hohtelivat punaisenruskeina pihkaisten sainioiden valossa,
joita oli pistetty seinärenkaisiin ympäri huonetta. Liedellä, joka oli
rakennettu keskelle tupaa, kiehui hirvenlihaa vaskikattiloissa ja
vartaissa kärisi suuria kinkkuja vierasten ilta-ateriaksi. Lieden ja
sainioiden savun nieli ahnaasti avara lakeinen, joka oli näkymättömissä
pyörteilevän savupilven takana.
Isäntätupia oli Laukossa kolme. Ensimäisen oli rakentanut Matin isoisä
ja sen jälkeen olivat hänen poikansa ja pojanpoikansa kumpikin valtaan
päästyään rakentaneet itselleen uuden isäntätuvan. Tuon isoisän isä oli
ollut mahtava mies, joka oli kuninkaana hallinnut koko Satakunnan maata
aina Länkipohjaan saakka idässä. Siihen aikaan olivat vielä kaikki
näillä main olleet pakanoita. Hänen kolme poikaansa olivat päättäneet
jakaa laajan perintönsä siten, että laskisivat Länkipohjasta kolme
lastua laineille ja missä kunkin lastu pysähtyisi, siihen asettuisi hän
asumaan, saaden omakseen ympärillä olevan maan aina puolitaipaleeseen
saakka toisten veljien asuntoja kohti. Siten olivat he tehneet ja
vanhimman veljen lastu oli pysähtynyt Liuksialan, keskimmäisen taas
Laukon kohdalle, mutta nuorimman veljen lastu oli kulkeutunut pitkin
Kokemäenjokea aina Teljän kauppalan alapuolelle, jossa se vasta oli
rannalle pysähtynyt. Niin oli Matin isoisä perustanut Laukon talon,
mutta vanhin veli oli hallinnut kuninkaana Liuksialassa. Nyt oli
kuitenkin suvun mahtavuus siirtynyt Laukkoon, sillä Matti,
pirkkalaisten päämies, oli mahtavin mies koko laajassa Satakunnassa ja
hänen nimensä tunnettiin niin Maunu-kuninkaan hovissa Tukholmassa kuin
Lapin tuntureillakin.
"Minä juon terveydeksenne ja onnellisesti päättyneen retkemme
muistoksi", sanoi päällikkö ja kohotti huulilleen valtavan juomasarven.
Se lähti kiertämään mies mieheltä ja jokainen lausui sarvea
kohottaessaan vastatervehdyksen isännälle. Tämän jälkeen joivat he
Pyhän Nikolauksen maljan. Se oli heidän erikoinen suojeluspyhimyksensä,
joka taas tälläkin kertaa oli varjellut heitä kaikilta Lapin vaaroilta,
niin että syysretki oli päättynyt onnellisesti ja ilman mieshukkaa.
Malja maljalta notkistuivat miesten kielenkannat ja keskustelu kävi
vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Yksi kertoi seikkailustaan
lappalaiskaunottaren kanssa, toinen taas, kuinka hän lumeen piiloutuen
oli saanut selville siitä yli ajavien lappalaisruhtinasten lukumäärän
sekä sitten toista tietä rientäen ehättänyt heidän eteensä ja eräässä
jokiuoman käänteessä vanginnut heidät yksitellen. Niin ja niin suuret
lunnaat oli hän saanut heiltä kiristetyiksi.
Kun oli vielä keskusteltu turkisten hinnoista ja oliko edullisempaa
myydä ne Turussa talvehtiville kauppakesteille vai viedä itse
Woionmaahan tai aina Lyypekkiin saakka, kysyi eräs miehistä:
"Mutta onkos nyt lähtemistä kevätretkelle Lappiin, kun täällä tuntuu
olevan liikkeellä huhuja, että novgorodilaiset talven päälle tulevat
tänne sotaretkelle?"
Miehet kävivät äänettömiksi ja tuumaileviksi. Eräs heistä ehdotti:
"Vaan entäpä jos ehättäisimmekin novgorodilaisten edelle ja jättäen
Lapinretken tällä kertaa sikseen lähtisimme itse sotaretkelle
novgorodilaisten maahan?"
Ehdotus sai kannatusta miesjoukossa, mutta itse päällikkö oli toista
mieltä. Kun itäläiset tulivat sotaretkilleen tavallisesti tammikuussa,
ehtiäkseen kevätkeleillä takaisin kotimaahansa, niin sopi heidän
turkisten kauppoja tehden viipyä kotona kynttilän messuun saakka.
Jollei siihen mennessä vihollisista kuuluisi mitään, niin sopi heidän
rauhassa lähteä tavalliselle kevätretkelleen Lappiin.
Pantuaan juomasarven jälleen kiertämään miesten kesken jatkoi Matti:
"Novgorodilaisista puheen ollen muistuu tässä mieleeni eräs vanha
kostonuhka. Kun me Hämeen miesten kanssa viimeksi -- ja siitähän on jo
kohta parikymmentä vuotta aikaa -- olimme sotaretkellä idässä, jouduin
minä eräässä taistelussa vastakkain Novgorodin karjalaisten päällikön
kanssa. Se oli vahva ja riuska mies, niin että minulla oli hänestä
täysi tekeminen. Mutta lopulta kaatoi miekkani hänet maahan. Hän kirosi
synkeästi ja sanoi kuolemaansa kostamaan tulevan vielä semmoisen
miehen, jota suomalaiset saavat paeta kuin kananpojat ja joka naulitsee
minut keihäänsä kärkeen kuin varpusen."
Miehet nauroivat, sillä heistä tuntui kovin hullunkuriselta, että
heidän voimallista päällikköään oli verrattu varpuseen. Mutta
Matti-päällikkö itse pysyi vakavana.
"Kuulin, että tuolta päälliköltä jäi nuori poika, joka ikäisekseen oli
ollut harvinaisen kookas", jatkoi hän, "ja kenties tarkotti hän sitä
tuolla tulevalla kostajalla. Olipa nyt miten hyvänsä, mutta aina
milloin leviää huhuja novgorodilaisten sotaretkestä, muistuu tuon
kuolevan päällikön uhkaus mieleeni."
"Eipä silti, että minä pelkäisin!" lopetti Matti hetken kuluttua ja
laski suonikkaan kätensä pöydälle, niin että juomasarvesta läiskähti
oluen vaahtoa.
Iloinen mieliala pääsi jälleen valtaan, tarinat seurasivat toisiaan ja
juomasarvi kiersi ahkerasti kädestä käteen.
Aika joulusta kynttilänmessuun kului rauhallisesti eikä vihollisista
kuulunut mitään. Pirkkalaiset lähtivät siis tavalliselle
talviretkelleen lappalaisia verottamaan. Mutta tuskin oli kahtakaan
viikkoa kulunut heidän lähdöstään, kun vihollinen ilmestyi maahan
äkisti kuin rajuilma. Ryöstöt, murhat, hävitys ja tulipalot siirtyivät
itäiseltä rajalta länteen kuten aina ennenkin novgorodilais-karjalaisen
sotajoukon maahan samotessa. Sota oli, kuten tavallista näinä aikoina,
alkanut ilman mitään edellä käyneitä sodanmerkkejä ja noita epävarmoja
huhuja lukuunottamatta tuli se sen vuoksi täydellisenä yllätyksenä.
Vasta kun ryöstö ja hävitys olivat täydessä käynnissä, alkoi lännempänä
keräytyä "mies savulta" yhteiseen vastarintaan. Mutta nämä
puolustusjoukot kykenivät ainoastaan hidastuttamaan, ei estämään
vihollisen etenemistä.
Pelkoa mieliin nostattaen levisi ympäri maata tieto, että
vihollissotajoukon karjalaisen osaston päällikkönä on jättiläiskokoinen
mies, nimeltä Pohto. Häntä eivät mitkään esteet pidättäneet
taistelussa, vaan kauhuissaan pakenivat kaikki hänen edestään.
Kerrottiin novgorodilaisten ruhtinaan julistaneen, että jos Ruotsin
kuninkaalla on miestä, joka kykenee Pohdon voittamaan, niin hän maineen
ja kansoineen alistuu Ruotsin kuninkaan hallittavaksi. Mutta ei koko
maasta löytynyt miestä, joka olisi uskaltanut astua Pohtoa vastaan ja
niin tämä idän jättiläinen sai ylvästellen tehdä tuhojaan kuten muinoin
Goliath Israelin maassa.
Kevät tuli sinä vuonna aikaisin ja äkkiä ja kun vihollisjoukot olivat
päässeet Hämeen sydämeen, lähtivät jäät järvistä ja joista. Viholliset
eivät kiirehtineet paluumatkalle, vaan näyttivät aikovan jäädä
kesäksikin maahan, tehdäkseen hävitystyönsä niin perinpohjaiseksi kuin
mahdollista. Touonteon aikana ilmestyi Pohto joukkoineen
Wesilahdenjärven eteläpäähän ja leiriytyi sinne eräälle niemelle
vastapäätä Laukkoa. Pirkkalaispäällikkö ei ollut vielä palannut
retkeltään, sillä äkillinen kevät oli hidastuttanut matkaa. Laukossa
vallitsi suuri hätä ja pelko. Portit olivat lujaan salvatut ja rengit
saivat olla yötä päivää aseissa. Viholliset ryöstelivät ympäristöllä,
mutta Laukkoa he eivät hätyyttäneet, sillä Pohto oli sanonut:
"Minä tahdon nähdä, onko pirkkalaisten päällikkö maineensa arvoinen ja
uskaltaako hän miekka kädessä käydä minua vastaan. Vasta sitten, kun
olen surmannut hänet itsensä, ryöstän ja poltan minä hänen pesänsä."
Tuskassaan ei pirkkalaispäällikön vaimo tiennyt, toivoisiko hän
miehensä tulevaksi vai pysyväksi pois kotoa. Mutta odottamatta
saapuikin Matti Laukkoon, sillä saatuaan pohjan äärille sanoman
vihollisten hävityksistä oli hän levähtämättä rientänyt kotiin yli
vellovien soiden ja tulvivien jokien.
Pelon ja toivon vallassa kääntyivät nyt kaikkein katseet Mattiin. Hän
itse ei osottanut pelkoa eikä epäilystä, mutta ei muutoin virkkanut
mitään aikeistaan. Levähdettyään päivän kotona lähetti hän sanan
Pohdolle, että hän on valmis taistelemaan hänen kanssaan, missä ja
milloin hän vain tahtoo. Ja Pohto vastasi, että hän soutaa huomenaamuna
kymmenen miehen saattamana sille pienelle luodolle, joka on
puolitaipaleessa hänen leiristään Laukkoon. Sinne tulkoon
pirkkalaispäällikkökin yhtä monen oman miehensä kanssa.
Taistelun edellisen yön vietti Matti kirkossa, rukoillen ja huutaen
avukseen Pyhää Nikolausta. Ja aamulla, kohta kun aurinko nousi
taivaanrannan yläpuolelle, lähti hän miehineen soutamaan sovitulle
paikalle.
Keväinen aamu oli tavattoman ihana, järvenpinta peilityyni ja
rantalehdoissa visertelivät linnut ikäänkuin maa ei olisi tiennyt
mitään vihollisjoukkojen hävityksistä. Ilman täytti vasta puhjenneiden
lehtien tuoksu ja vihollisrannalla kohosi leirinuotioiden savu
kohtisuorana tyyneen ilmaan.
Äänettöminä soutivat pirkkalaiset ja saapuivat ensimäisinä luodolle.
Uteliaina kokoontuivat he toiselle rannalle näkemään vastakkaiselta
suunnalta lähenevää vihollista. Mutta kun nämä olivat niin lähellä,
että heidän silmävalkuaisensa saattoi hyvin erottaa, kalpenivat Matin
miehet hämmästyksestä, sillä Pohdon hartiat olivat niin leveät, että ne
ulottuivat veneen laidasta toiseen ja purren peräpuoli näytti hänen
painostaan vajonneen vedenpinnan tasalle. Pelästyneinä katsahtivat he
päällikköönsä, mutta tämä seisoi siinä tyynenä ja vakaana, vasemmalla
kädellään pusertaen suuren lyömämiekkansa pontta.
Kun Pohto astui maalle, näytti tanner hänen allaan notkuvan.
Silmäiltyään pirkkalaisia ylimielisesti kiinnitti hän katseensa Mattiin
ja astuen hänen eteensä virkkoi:
"Jos muistat vielä taistelua Laatokan rannalla, niin tiedä, että minä
olen tullut silloisia velkoja kuittaamaan."
Mitään vastaamatta astui Matti vihollisten venheen luo, nosti jalkansa
sen kokkaan ja potkasi niin voimakkaasti, että pursi kiiti kuin
sukkulainen kauas järvelle.
"Mitä sinä sillä tarkotat?" tiuskasi Pohto ja hänen poskipäänsä
tummuivat kiukusta.
"Arvelin vaan, että se joka jää tänne makaamaan, ei tarvitse enää
venettä", vastasi Matti tyynesti.
Jättiläismäisen Pohdon kasvot vääristyivät raivosta ja koska itäläiset
eivät koskaan ole olleet mielensä herroja siinä määrin kuin lännen
miehet, unhotti hän kokonaan kaksinkamppailun vaatimukset, tempasi
suuren miekkansa ja huitasi vastustajansa päätä kohti mahtavan iskun.
Mutta nopealla liikkeellä väisti Matti surmaniskun. Sitä tehdessä
ojensi hän kuitenkin tasapainon vuoksi oikeaa kättään ja sen sivalsi
nyt Pohdon miekka läheltä olkaa poikki. Iskusta huumaantuneena putosi
Matti polvilleen.
"Hoh-hoh, niinhän sinä kuukit pitkin maata kuin kurki!" hohotti Pohto
pilkallisesti.
Silmittömästi vihastuneena vastustajansa petollisesta iskusta kavahti
Matti samalla seisaalleen.
"Mutta vielä minä voin lentääkin kuin kurki!" huusi hän ja tempasi
vasemmalla kädellään oman miekkansa.
"Käyköön näin jokaisen itäläisen, joka vihollisena saapuu tänne
maatamme tallaamaan!" jatkoi hän miekkaansa heilauttaen ja samassa
kaatui Pohto halaistuin otsin ja äänetönnä maahan.
Sen nähdessään valtasi hänen saattomiehensä suuri pelko, he heittivät
aseensa ja polvilleen langeten rukoilivat armoa. Matti käski heidän
mennä omiensa luo ja kertoa mitä oli tapahtunut. Ja yhtä suuri pelko
valtasi koko vihollisleirin, kun saapui sanoma Pohdon surmasta. He
lähtivät suinpäin pyrkimään kotimaataan kohti, mutta suurin osa heistä
suistui täällä tuhansien järvien sokkeloissa ahdistavien
suomalaisjoukkojen miekkoihin.
Matin vihastus oli ollut niin voimakas, että hänen poikki lyödystä
kädestään ei vuotanut pisaraakaan verta ja kaikki pitivät sitä Pyhän
Nikolauksen ihmetyönä. Tavattoman nopeasti tointui hän ennalleen ja
lähti heti parannuttuaan Turkuun, jonne kuningas oli hänet kutsunut,
palkitakseen häntä urotyöstään. Kuningas antoi hänelle aateliskirjan ja
sanoi:
"Minulle on kerrottu, miten taistelu tapahtui, ja muistoksi siitä olen
minä aatelisvaakunaasi teettänyt kurjenkuvan."
Siitä lähtien kantoi Matti Pirkkalainen nimeä Matti Kurki. Hän sai
talolleen ikuisen verovapauden ja eleli Laukossaan vielä kauan
mahtavana ja kunnioitettuna miehenä. Hänen poikansa peri hänen uuden
nimensä, aatelisvaakunansa ja rikkautensa, ja aikojen kuluessa
kohosivat Laukon Kurjet maansa mainioimpien ylimysten joukkoon. Heitä
elää vielä tänäkin päivänä Pohjanlahden toisella puolen, samalla kuin
tällä puolen elää vielä kansan muistissa suvun kantaisän, kuuluisan
Matti Kurjen, mainio urotyö, jolla hän pelasti isänmaansa vihollisten
vallasta.
_Kyösti Wilkuna_.