Pyys Eerikki valtaherrat maan
ja ritarit kuningaskunnassaan,
talonpojat ja virkamiehetkin,
kuten herrain on tapana vieläkin
maan asujat aseihin kutsua,
kun sotaretki on ovella,
pyys heidät maahan pakanain,
vävymiehensä päälliköks asettain,
joka ristijoukkoa johdattaisi,
joka parhaiten sen tehdä taisi.
Hänen vävynsä suostui mielellään
täten herransa kunniaa lisäämään,
hän varusti miekat, tapparat,
sota-aseet ankarat, pelottavat,
ja kypärit, panssarit jaettihin
ja uusia vielä taottihin,
jok' ainoa varustihe mielellään
näin kuninkaan tahtoa täyttämään;
sotapurret vesille työnnettiin,
rahasäkkiä monta aukaistiin
ja kaikki osansa saivat he.
Tuli heille lähtö niin kotoa pois,
ties moniko heistä palaava ois.
Jäi tyrskien, käsiä väännellen
moni äiti ja vaimo valkoinen,
mut itse he iloitsi, kunniaa
kun saivat Jumalan suurentaa.
Moni miekka isien aikuinen
lens seinältä huotrahan urhojen.
Heitä saatteli rantahan ystävät,
sylinannolla hyvästi heittivät;
se suudelma purppurahuulien
ah, monen oli elossa viimeinen.
Kävi merellä tuuli, jouduttain
niin matkaa maahan pakanain.
Nämä tiesivät heidän tulostansa
ja pelvossa vuotti pakanakansa,
kunnes kullassa välkkyen ilmestyi
sen rantaan laivue kristittyjen --
jo silloin pakanat vavista mahtoi.
Mut mitellä miekkoja kristityt tahtoi
kera Hämeen jäykkäin pakanain.
Nous maihin he lippuja liehuttain,
sulat hulmusi, kiilsi tapparat
ja panssarit päivässä paistoivat.
Hävis Hämeen miehet voimain koiton
ja kristityt saivat varman voiton.
Ken tahtoi tulla kastetuksi,
sai maansa ja mantunsa pelastetuksi
ja suojan ja turvan hengellensä.
Ken vielä uhmata uskalsi,
sai kuololla maksaa ylpeytensä.
Mut kristityt linnan rakensi
ja miehistöllä sen varusti.
Se nimeä Hämeenlinnan kantaa,
pakanoille vielä se huolta antaa.
Sai asujamiston kristityn maa,
sitä linna vankka puolustaa.
Niin maa tuli vihdoin kristityksi,
venäläisiltä sitten menetetyksi.
(Vanha ruots. riimikronikka. Suom. Lauri Pohjanpää.)