HALLAYÖNÄ.

Niin tuskallisen kolkkoa oli kaikki...

Kesä oli mennyt menojaan, sen mukana kirkkaat päivät ja valoisat yöt.

Myöhäistä oli kesä ollut tänä vuonna: ruis oli vielä monessa kohdin

leikkaamatta, vaikka jo oli syyskuu. Myöhään illalla saavuin erääsen

kestikievariin matkoillani. Matkoillani ... paremmin sanoen

harharetkillä; matkalla on aina joku määrä, tarkoitus, -- minä samoilin

seudusta toiseen. Olin kadottanut jotain ja haeskelin sitä,

tietämättäni mistä sen löytäisin. Olin lähtenyt jotain pakoon, --

mieletön työ! -- se seurasi mua kaikkialla. Rauhan olin kadottanut,

surua pakenin; toista en löytänyt, toisesta en päässyt.

Äitini oli otettu minulta pois... Minä ymmärsin nyt runoilijan sanat:

"Se lohduttaa, kun tiettynä on mailla

Joku, ken haavat sitoo, hellä on, --

Vaan ilman haut' on sydän puoltaan vailla,

Se itkee verta ja on rauhaton."

Ja minä vaelsin ulos uusiin seutuihin, oudoille aloille, kuljin sinne,

missä sanoivat Suomen aukenevan silmäin eteen ihanimmassa puvussaan,

sinne, missä jylhää oli ja kolkkoa ... kaiken tuon näin, mutta rauhaa

ei ollut missään.

Sillä tapaa saavuin kerran syys-illalla myöhään erääsen kestikievariin

pohjoisessa Satakunnassa.

-- "Jäättekö yöksi?" kysyi kestikievari.

-- "En jää."

-- "Kiire mahtaa olla?"

-- "Kuinka niin?"

-- "Kun lähdette tuonne kylmään yön selkään."

Minä arvelin itsekseni: ei mahda ulkona olla kylmempi kuin

rinnassanikaan.

-- "Valjastakaa!" sanoin isännälle.

Hän raapasi päätään ja virkkoi verkalleen:

-- "Hevoset vietiin niitylle tuonne kauas."

-- "Haettakaa; minä odotan."

Isäntä läksi.

Minä heittäysin puiselle sohvalle. Pöydällä paloi talikynttilä. Kauan

aikaa, kykenemättä mitään varsinaista ajattelemaan, katselin kuinka

karsi kynttilässä kasvoi kasvamistaan, taivuttaen verkalleen punaista

päätään. Harmaat seinät puhuivat mulle jotain, -- en ymmärtänyt mitä;

tyhjyyttä kai puhuivat tyhjään sydämmeen. Pienestä akkunasta välähti

joskus tähtikin; kyllä sekin jotain puhui, mutta en ymmärtänyt tähden

kieltä ... kenties ei puhunutkaan mitään. Sirkka uunin raossa sirkautti

pari kertaa, mutta lakkasi jälleen, -- paras olikin, sillä tuskin sun

kotoista ääntäsi olisin ymmärtänyt, sirkka. Mutta kynttilässä kasvoi

karsi yhä pitemmäksi ... minä tuijotin siihen. Ajatusvoima koetteli

työtään tehdä: ajatus syntyi, kasvoi vähän, vaan keskosena katosi,

uudestaan syntyäkseen ja jälleen keskeytyäkseen, kunnes kokonaan

vaivuin ajatusten ja tunteiden maailmasta. Mielenkuvailu heräsi.

Kaukana täältä pienessä kamarissa seisoin pikku poikana. Äitini tuli,

pani kirjat kainalooni ja lapaset käteeni; korjasihan vielä huivia

kaulassani ja sanoi sitten naurahtaen:

-- "Voi pikkuista koulupoikaani!"

Piti näet ensi kertaa lähteäni kouluun.

Minä suutelin äitiäni ja olisin hänen rinnoillaan tahtonut ikäni

riippua, unohtaa kaikki ja tietää vaan, että _äiti_ on olemassa; mutta

hän sanoi: mene lapseni, mene!

Ma läksin...

Mutta ovella käännyin ja tahdoin vielä kerran katsahtaa äitiin... Häntä

ei enää ollut, eikä ollut päiväkään nyt, vaan pimeä oli. Harmaat seinät

puhuivat minulle jälleen jotain tyhjyyttä... Tähti loi minuun taaskin

mykkää valoansa... Sirkka äännähti kerran, sitten vielä kerran, ja

vaikeni kokonaan. Mutta karsi oli kynttilässä kasvanut hyvin

pitkäksi...

Askeleita kuului ulkoa. Ovi aukeni ja isäntä astui sisään.

-- "Hevonen olis valmis," sanoi hän.

Mä läksin tuvasta ulos ja nousin rattaille. Yö oli synkkä, mutta taivas

tähdessä ja kirkas, isäntä tuvan ovelta katseli kohti pohjoista ja

sanoi:

-- "Halla on tänä yönä, Jumal' armahtakoon!"

Hevonen läksi liikkeelle; rattaat alkoivat yksitoikkoisen litinänsä.

Yölepakko lensi äänetönnä riihen katolle. Naapuritalosta kuului koira

unisena haukahtavan pari kertaa veltosti. Tie kääntyi pian metsään.

Niin tuskallisen kolkkoa oli kaikki... Yö oli tyyni, kamalan tyyni.

Tähdet paistoivat kirkkaasti, mutta niin omituista oli niiden kirkkaus,

-- tuntui, kuin olisivat ne paistaneet jonkun verhon läpi, loistoaan

kumminkaan kadottamatta. Niin, jäisen verhon kautta ne paistoivat,

sillä tänä yönä oli halla. Voi, olento Tuonen maasta, niin tuiki tuttu

ja vieras sittenkin! Onkohan missään suomalaista sydäntä, jota ei halla

sana saisi säpsähtämään? Puhu muukalaiselle pakkasesta kesä-yönä, niin

hän joko päätään puistelee uskomatonna tahi korkeintaan kouraan

puhaltaa, kylmää muka poistaakseen. Mutta meillä on halla sana pitkän

pitkä aave-tarina pettyneistä toiveista, kurjuudesta, viheliäisyydestä,

jonka tie päättyy kalman ovelle, joskus rikokseenkin. Halla on meillä

peikko, joka kivikalliotakin kulkien on jättänyt siihen jäljet. Ja

vuosia kuluu, ennenkuin aika saa ne poiskuluttaneeksi. Vihollista ei

ole Suomalainen ikinä pelännyt, mutta suora hän on ja rinta rintaa

vastaan hän taistella tahtoo; salaa-väjyvän kanssa hän ei osaa

taistella, sitä hän pelkää. Kummakos sitten, jos hän, halla sanan

kuultuaan, säpsähtää: ei tiedä, milloin vihollinen on asettunut selän

taakse ja ampuu sieltä nuolensa.

Ja tänä yönä oli kova halla.

Kyytiin oli minulle annettu vähäinen tyttö.

-- "Eikö sinun ole kylmä?" kysäsin vähän ajan perästä häneltä. "Aika

halla nyt onkin."

-- "Hallapa tuntuu olevan," vastasi tyttö, vetäen lapaset povestansa.

Hän jatkoi: "Ei se sentään rukiille enää mahda juuri paljoa, mutta

touot ovat vielä arkoja."

Tyttönen näytti minusta vielä niin pieneltä, mutta hänen äänessään asui

aika ihmisen totisuus ja vakavuus.

-- "Kuinka vanha sinä olet?" kysäsin.

-- "Mikon päivänä tulee kolmetoista."

Tuo kummastutti minua.

-- "Etkö pelkää takaisin tullessasi näin yösydännä?"

-- "Mitäpäs minä pelkäisin? olenhan jo niin monta kyytiä vienyt."

-- "Oletko talon lapsia?"

-- "Kasvatti minä vaan olen."

-- "Ovatko vanhempasi kuolleet?"

-- "Isä on elossa vielä; sydänmaalla tervaa polttaa."

-- "Entäs äitisi?"

-- "Äitini kuoli silloin köyhänä vuonna."

-- "Nälkäänkö äitisi kuoli?"

-- "Eikä hän niin nälkäänkään kuollut. Viikon sairasti ja sitten

kuoli."

Tyttönen puhui yksitoikkoisella, vakavalla äänellään. Ja ympärillä oli

kolkko metsä; pimeä oli, niin että tuskin hevosen päätä näkyi. Ilma oli

jäistä, mutta kamalan hiljaista: murhamiesihän hiipien kulkee.

-- "Muistatko äitiäsi vielä?"

-- "Miks'enpäs muistaisi? Iso tyttöhän jo olin silloin."

-- "Kerros, kuinka hän kuoli."

-- "Mitäpäs siinä paljon kertomista! Oli näin niinkuin tänään

lauantaina. Aamulla minä menin paimeneen naapurin lehmiä ja illalla,

kun kotia tulin, seisoi isä minua odottamassa. Tule, tule, sanoi, kyllä

nyt taitaa loppu jo olla. Mökissä makasi äiti viimeisillään. Kova jano

oli hänellä ollut koko päivän. Ei taida olla maitoa, sanoi äiti. --

Mistäpä sitä maitoa otti siihen aikaan? -- Onko sinun yhtään helpompi?

kysyi isä. -- Eikä ole helpompikaan; kyllähän kuolemalla on kovat

kourat, mutta sitten tulee helppo. Älä sinä minua itke; itke noita,

sanoi hän isälle ja osoitti veljeäni ja minua. Otas, sanoi hän sitten

minulle, raamattu ja lue se eilinen paikka. Isä otti valkeata päreesen

ja minä luin. Kun olin lopettanut, virkkoi äiti: kyllä _Hän_ murheen

pitää. Enempää hän sitten ei puhunutkaan. Vähän ajan perästä kun

katsottiin, niin oli hän jo kylmä."

Tyttö vaikeni.

Kuu nousi metsän takaa ja loi hopeata härmään.

-- "Kuinka sitten kävi?"

-- "Kolmen päivän perästä hän sitten haudattiin. Kestikievari otti

minut luokseen, ja hyviähän he ovat minulle olleetkin; veli joutui

kaupunkiin oppiin. Isä meni sydänmaalle tervaa polttamaan. Juhannuksena

kävi hän täällä, huivin toi minulle ja rusinoita."

Ja yhä vaan yksitoikkoisena puheli tyttö: en kuullut värähdystäkään

hänen äänessään.

Kuinka hätä ja puute tekee lapsesta pian aika ihmisen, sen saatoin

vielä ymmärtää. Mutta kuinka saattoi tyttö olla niin tyytyväinen? ei

sanaakaan valitusta, ei moitetta! Ma katsoin tyttöön; suuret mustat

silmät olivat niin levolliset, -- ja kumminkin oli hän nyt juuri

jutellut tapauksen samallaisen, kuin mikä minut oli syössyt syvälle

epätoivoon, ja hän oli lapsi, minä mies. Levollisina katsoivat suuret

silmät, -- ja hän oli halla-yönä kyyditsemässä outoa kautta synkän

salon ja tiesi, ettei hänellä ole omaa kotia.

-- "Suritko kauan äitiäsi?" kysyin.

-- "Itkin minä ensin paljonkin, mutta silloin muistui mieleeni... Vaan

kas tuossa on Toriseva."

Olin taas tuon kuuluisan järven rannalla, jossa aina mieleeni on

muistunut muukalaisen runoilijan sanat:

Sun kauneutees kolkkohon

Pysähtyy katse ihamiellä:

Kivisten päälle vuorten on

Kiviset vuoret syösseet siellä.

Äkkijyrkkänä laskee vuoren seinä parin virstan matkalla röyhyisenä,

jylhänä kapeaan järveen, tyyneesen ja mustaan, ja jatkaa siellä

kulkuansa yhä alas, yhtyen hopeiseen kuutamo-taivaasen. Ja vesi on

järvessä syvää, kerrotaan, hirmuisen syvää, ja siellä kummalliset oudot

kalat asuntoaan pitävät. Niitä eivät enää nykyajan ihmiset saa nähdä,

mutta vaarin aikoina niitä vielä nähtiin joskus. Ja Juhannus-yönä aina

sadan vuoden perästä nousee aave järven pohjasta.

Minä pysäytin hevosen ja äänettönnä katselin Torisevaa.

-- "Tuo on Inkerin kallio," sanoi tyttöni, osoittaen kädellään

ulospistävää vuoren laitaa.

-- "Minkätähden sitä Inkerin kallioksi sanotaan?"

-- "Siitähän Inkeri järveen heittihe."

-- "Kukas se Inkeri oli?"

-- "Niin ainakin vanhat ihmiset kertovat; talvi-iltoina äiti vainaja

usein jutteli sitä; mummolta sanoi kuulleensa lapsena ollessaan."

-- "Mitäs se oli sitten?"

-- "Tuolla puolen vuoren, sanovat, oli ennen vanhaan suuri kartano

elikkä linna semmoinen, jossa suuri ritari asui, ja hänellä oli tytär,

Inkeri nimeltään, niin kaunis, niin kaunis, ettei missään ollut niin

kaunista. Sulhanen oli hänellä, nuori Lalmanti ritari, josta hän oli

pitänyt jo pienestä saakka. Olis häätkin tulleet kohta, mutta syttyi

suuri sota Saksanmaalla ja sinne täytyi Lalmantinkin lähteä kuninkaan

kanssa; sillä kuningas sanoi, että kaikkien ritarien pitää lähteä

sotimaan uskon edestä Turkkilaisia ja murjaaneja vastaan. Tuolla

kalliolla he sitten istuivat yhdessä viimeisen illan ja lupasivat olla

uskollisia toisillensa. Lalmanti läksi ja oli poissa monta vuotta.

Sillä välin tuli heidän taloonsa ruma Eerikki ritari ja kosi Inkeriä;

mutta kun ei häntä saanut, niin kirjoitti hän valheellisen kirjeen

semmoisen, jossa sanottiin, että Lalmanti muka oli kaatunut sodassa.

Kun nyt ensimmäinen sulhanen oli kuollut, niin pakoitettiin Inkeri

menemään Eerikki ritarille. Väen vietiin tyttö parka vihille; mutta kun

hää-iltana morsianta piti morsiuskamariin saatettaman, niin hän oli

kadonnut kokonaan, ei löydetty mistään. Inkeri oli paennut tuolle

kalliolle. Siinä istui hän ja katsoi alas Torisevaan, katsoi, katsoi ja

itki. Kyyneleet putosivat rotkoon tuonne ja helmiksi muuttuivat, ja

siellä ne vielä tänäänkin ovat, mutta sinne ei kukaan voi päästä niitä

noutamaan. Kaikki kyyneleet putosivat rotkoon, paitsi yhtä, jonka tuuli

kantoi järveen. Se ei helmeksi muuttunutkaan, mutta siitä Vellamon

neitonen syntyi. Tämä istahti lumpeen lehdelle kiikkumaan ja lauloi:

"Tule, tule neiti nuori,

Tule, Inkeri ihana!

Armas ompi Ahdin mailla

Olo oiva Aaltolassa;

Tääll' on vuoret, kullan vuoret,

Tääll' on laaksot, lemmen laaksot,

Täält' ei nouda nuodemiehet,

Raasta rautaiset ritarit

Väen vienoa vihille,

Pakon sulhasen sylihin.

Tääll' on vuode, puhdas vuode

Puhtahalle pulmuselle,

Tehty lemmen lehtisistä,

Sotkan uuden untuvista;

Veden väki, Vellamoiset,

Aallotarten armas kansa

Sua siinä tuudittavi,

Unten maille uuvuttavi.

Siitä Koittaret koreat,

Päivän tyttäret soreat

Kutsuilevat karkeloihin,

Lemmen leikin lyöntilöihin.

"Ja sitten nousi järven pintaan suunnaton joukko pieniä Vellamoisia,

jotka ulpukoista portaat laittoivat semmoiset aina kallioille saakka ja

saattoivat Inkerin alas.

"Silloin oli Juhannus-yö.

"Eipä aikaakaan, niin palasi Lalmanti ritari Saksanmaalta ja kuultuaan

morsiamensa hukkuneen ja saatuaan tietää Eerikki ritarin viekkauden,

vaati hän Eerikin miekkasille ja tappoi hänet. Hän riensi takaisin

muille maille ja sanotaan saaneen surmansa kaukana itäisellä maalla,

toisella puolen Arapian korpea. Mutta aina sadan vuoden perästä

Juhannus-yönä Lalmanti ritari tulee tänne valkoisen ratsun selässä; hän

rientää Inkerin kalliolle, ja sinne Inkerikin nousee Torisevasta

Vellamon neitona. Siinä he käsityksin istuvat, kunnes Juhannus-aurinko

nousee; silloin he eroavat taas sadaksi vuodeksi. Mutta Eerikki ritari

ei ole saanut rauhaa haudassaan: hän samoilee vuorella tuolla ja niin

kolkosti vastaa, kun paimenet tältä rannalta sinne huutelevat."

Tyttö vaikeni...

Puolivälissä kalliota ja järven pintaa kasvaa petäjä, moni mutkainen

tarupetäjä. Kauan vielä ajattelin: olisikohan tuo voinut estää Inkeriä

putoamasta...

Kuu kumotti niin kirkkaasti Inkerin kalliolle; minä laskin katsettani

alemmas, nähdäkseni paikkaa, missä Vellamo lumpeen lehdellä oli

laulellut; mutta usmaa oli Toriseva ruvennut nostamaan. Järven pintaa

ei näkynyt enää; näin vaan, että

Kivisten päälle vuorten on

Kiviset vuoret syösseet siellä.

Ja Eerikki ritari rauhatonna vaeltaa vuorella. Miltähän kuuluu

rauhattoman haamun huuto, ajattelin. Minä äänsin, ja Eerikki ritari

vastasi.

Huh! Tuo oli kamalaa.

* * * * *

-- "Eiköhän tule kylmä?" kuulin tyttöseni viimein sanovan. "Hevonenkin

rupeaa jo värisemään."

Me nousimme rattaille. Sääli minun oli tyttöä; ma heitin villavaippani

hänen ylitsensä ja otin itse ohjakset.

Pian tulimme kestikievariin.

-- "Suuri kiitos, hyvä herra, paljon kiitoksia," sanoi tyttönen,

tultuamme vierastupaan ja pantuaan vaippani tuolin selkämykselle.

Minä käskin valkeata uuniin ja istuin sitten hänen kanssaan

lämmittelemään,

-- "Puhaltakoonhan hevonen vähän," sanoi tyttönen, ojentaen pieniä

käsiänsä lähemmäs valkeata; "pian lähden takaisin. Paljon nyt kulkee

matkustajia, ja huomen-aamulla tulee postikin."

-- "Ei suinkaan sinua tänä yönä enää kyytiin panna?"

-- "Molemmat rengit on kipeinä meillä, isännän täytyy odottaa postia,

kukas sitten muuta kyytiä veisi jollen minä? Hollinpito on meillä

urakalla: hollimiehiä ei ole. Saanhan huomenna sitten levätä."

Miks'et valittanut, lapsi, miks'et? Moni sinun sijassasi olisi tehnyt

niin.

-- "Mikä sinun nimesi on?"

-- "Maija Leena. Äiti vainaja sanoi Lienuksi vaan."

-- "Jäipä puheemme taanoin kesken. Suritko kauan äitiäsi?"

-- "Itkin ensin monta päivää, mutta sitten muistin sen virren, mitä

äiti vainaja niin mielellään aina oli laulanut, ja sitten en itkenyt

enää."

-- "Mikä se oli?"

-- "Olipahan vaan Virsikirjasta virsi semmoinen."

-- "Laulas, tyttöni, se."

Tyttö katsahti minuun, arveli vähän ja lauloi sitten:

"Hän tietää oikean avun-ajan,

Hän toimittaa kaikk' parahin."

Lienu pysähtyi. Hän huomasi äänensä olevan sorroksissa; hän punastui

vähän ja äänetönnä katsoi leimuavaan takkaan.

Mutta takkavalkea se loisti nyt niin kirkkaasti harmaille seinille.

Kotvasen kuluttua nousi hän tuolilta.

-- "No kyllä nyt taas tarkenee," sanoi hän. "Jumalan haltuun, herra.

Vaan kas kuinka tuo on pitkä," lisäsi hän ja niisti kynttilästä pitkän

karren mennessään.

Hän meni ulos. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä, auttaakseni häntä

hevosta kääntämässä kapealla pihalla, mutta tyttönen oli jo portilla.

-- "Hyvästi!" huusi hän vielä kerran ja katosi hallaiseen usmaan.

* * * * *

Taas olin yksinäni kestikievari-tuvassa, mutta nyt siellä oli valoisa

ja lämmin. Lienu oli niistänyt karren kynttilästä ja uuni liehtoi

lämmintä.

Kauan vielä istuin uunin ääressä ja ajattelin pientä Lienua, kunnes

viimein itsekseni rupesin hyräilemään:

Hän tietää oikean avun ajan.

Tuntui, kuin ei sydän enää olisikaan puoltaan vailla.

Huomenna jatkoin matkaani; mutta määrätön se ei enää ollut: kotiani

kuljin.

Aamu oli lämmin ja kaunis. Halla oli tehnyt paljon vahinkoa, mutta

kulkeissani V:n kappelin kirkon ohitse, lauloivat siellä ihmiset:

Hän toimittaa kaikk' parahin.

-- "Hallainen maa tarvitsee kyntäjiä," lausuin itsekseni ja riensin

kotia.

Rauhaa olin saanut.