Suviyö oli valkea, hiljainen.
Jo vaikeni laulut lintujen.
Sadat aarteet kukkain aarnion
ne kasteen hopeahelmiss' on.
Vähän häilyy metsä heinien,
joku käy ohi kiurun tupasen.
Joku kulkee kautta kesäyön.
Ihan säikkyin lyö emo kiurun syön.
Emo kiuru raotti oveaan:
»Kuka siellä? — meillä jo nukutaan.»
Kävi polkua neito ja onneaan
hän lauloi yöhön valkeaan.
Kukat taipui alla askelen
ja laulun onnenkylläisen.
Sydän pienen kiurun värähtää
sitä kuullen laulun helinää...
kunis sävelet hiljaa häipyy pois
kuin hopeiset tiu'ut soineet ois.
»Hän laulaa laulua armaalleen»,
hymys kiuru tupaansa pienoiseen.
Yli sinisen salmen rantahan
joku souti neitoa vastahan.
Ja yö oli vaiti ja valkea niin.
Taas kiurun tuvassa nukuttiin.