Oli tullut aurinko, tullut kesä,
piti sirkkojen laittaa pesä.
Oli maistraatit käyty ja saatu luvat
ja pitkin ja poikin tuvat
paperill' oli valmiina kattohon hamaan.
Mitäs muuta kuin rakentamaan!
Isä sirkka sylkäisi kouraan: »Tuosta
läks hirsi jo, — emo, ala juosta!»
Ja niin sitä vietihin heinänkortta,
oman kartanon ensi ortta.
Ja niin sitä tehtihin täyttä ja totta,
hiki virtana vuoti jotta!
»Mut maltas», puuskutti emo, »jos vaikka
talon katsottaisiin jo paikka!»
— »Se on katsottu», tokaisi isä, »no tiemmä
kiven rakohon tuonne sen viemmä!»
— »Ehei», sanoi emo, »ei siitä mitään —
näköala se olla pitää!»
Ja niin oli kaukana perhesopu
ja niin tuli kova suukopu.
Ja isä veti sinne ja emo veti tänne,
kireällä jok'ainoa jänne.
Tuli tuoksahti siihen muurahainen.
»No, jopa nyt, katsohan vainen»,
se sanoi, »jo kaikki nyt urheilla alkaa,
kun vallatkin vetää jo malkaa!»
— »Hm», hymähti isä ja helpotti, »tässä
vähän ollaan pykäämässä.»
— »Vai sitä se on», virkkoi vieras, »voinen
kai neuvoa, tapa ihan toinen
on meillä: me vedämme suuntaan samaan
kun käymme rakentamaan.
Se keino vois kelvata mietittäväksi.»
Päin kekoa viittas ja läksi.
Ei sirkkojen päätä käynyt kääntää,
eri suuntiin vaan ne vääntää.
Mut muurahaiskeko se kasvaa, karttuu,
kuin linna ikään varttuu.
Ne vetävät, veitikat, suuntaan samaan
kun käyvät rakentamaan.
Mut sirkoilla vieläkään ei ole pesää.
Ja siitä on monta kesää.