Giordano Bruno! Aamun uuden ruskot
Kentältä Kukkain ilmaa purppuroi.
Totuutta lemmit, totuutt' yksin uskot,
sun korviis juhlalaulut orjain soi!
Sä luulit: uhris uljas, peloton
tuhannet hurmaa aatteen ikuisuuteen,
sen yhden, sen suuren mi voittava on!
Sä kaihoin katsot aikahan uuteen.
Sä katsot yli joukkojen raivoovain
ja pappein, jotka kiihdit tulta puihin,
et maisten tuskais määrää sä mittaa lain,
et kiinny edun, onnen arveluihin.
Giordano Bruno! Untasi armasta nää,
kuin kulkija kaukaisesta maastaan!
Giordano Bruno, ah — ken heräjää! —
mut sun tuhkas kohta Tiberihin laastaan.
Giordano Bruno, oi, yhä vieläkin
ne vainonsauhut suitsuvat patsahalta,
ja Campo di Fiorin liekkeihin
totuutta yhä polttavi mahtivalta.
Giordano Bruno! Vielä joka kerta,
kun aate myydään kultaan, maineeseen,
kun Caesareilleen orjat vuotaa verta,
näen Campo di Fiorilla sun uudelleen.
Giordano Bruno! Viel' on veli musta,
mi kaapuns' alta sinut kiroaa,
mi vääryydelle pyytää siunausta
ja niinkuin ennen mairii mahtajaa.
Giordano Bruno! jalon rovioon
kuin muinen kehnot kilvan kantavat puita,
ken totta lempi, kanssasi kulkekoon
viel' yhä teitä tuskilla pirskoitetuita.
Roomassa, Campo di Fiorilla 1903.