ANDREAS HOFER.

(Kansajoukon keskessä Passeyrtalin kappelin edustalla 1809.)

On synkkä yö, ja kellot kumahtaa,

Ja kansa värjyy kirkon ympärillä.

On synkkä yö, ja kelloin pauhinassa,

jotk' uutta vuotta synnyinmaalle soittaa,

tää kansa taaskin kääntyy taivaan puoleen,

kuin tuhat kertaa ennenkin se kääntyi, —

ja kansan kanssa näin ma Herraa huudan:

En tahdo olla Job, en kerskaile

ma, turmanviestein tullen, hurskaudellain.

Mut anteeks: itse tiennet parhain Sä,

ett' orjan lailla raatoi, synneissäänkin,

Tiroolin mies, ja miesnä maan se muokkas,

min asuinsijaks sille kerran soit.

Ja rypällaihot kun rinteellä puunti

ja vilja vihryt kun heilimöi,

niin Sulle siitä ansio annettiin,

ja Sulle siitä kiitos kannettiin.

Ja kun viljan vihreen, mi heilimöi,

taas myrsky löi,

ja kansa kun pettua söi,

ja kun vihamies tuli sadoin kerroin

ja turmat nousivat toisinverroin,

ja vuoret kun kansan verestä ruskoi,

se Sinuun luotti, se Sinuun uskoi.

Oi Herra, Herra, ne onnettomuudet,

ne vanhat, ne uudet,

mitk' armos yllemme langeta antoi,

vaan jotka kansan elin-usko voitti —

ne nurkumatta tää kansa kantoi,

ja yöstäkin päivä koitti!

En tahdo olla Job, en kerskaile

ma, turmanviestein tullen, hurskaudellain.

Mut salli mun tutkia yhtä ees:

tää kansa on luottanut oikeutees,

Sinun oikeutees!

Kun, Herra, oikeudentunnon

Sa itse istutit ihmiseen,

kun totuuden loit sydämeen ja kunnon,

ja vihan sortoon ja vääryyteen,

mun täytyy kanssa kansan sorretun —

kun väkivalta johtaa maailmaa,

kun vääryys, valhe kansain yllä hyrskyy,

kun mahdin alta orjain itkut tyrskyy —

mun täytyy, Herra,

eest' isänmaan ja eestä miljoonain,

ei vihamielin

mut suorin kielin

Sun etees käydä pyytäin, valittain:

Elä anna sen uskon hukkua,

sen uskon iki-oikeaan,

se on ollut niin kallis, sen puolesta

on kansat käynehet kuolemaan!

Mut jos sorretun sortua suotkin,

jos et autakaan pientä ja orjaa,

joka taisteli oikean tähden,

niin sorra Sä silloin nuotkin,

jotk' oikeuttasi herjaa,

ja sorra ne sorretun nähden!

niin uskomme jälleen oikeuteen.

En tahdo tutkia teitäsi, en,

ja tomuks ma itseni tunnustan,

ja isän, lie oikeus lyödäkin lastaan.

Mut alle sorron ja vääryyden —

kun sorron sorroksi tajuan —

minä antau en,

se ois Sinun tahtoas vastaan!

Oi anna se jälleen maailmalle

se usko suuri ja vakaa,

niin ne nousevat jälleen, ne miljoonat,

ne jotka nyt maassa makaa,

ne nousevat ylväänä, pystyssä päin,

ne nousevat myrskynä mylvähtäin...

Ne nousevat kuin Vinkelried nous kerran,

kuin nousi Wilhelm Tell, Jeanne d'Arc ja muut,

lipussa kansain loistaa oikeus Herran,

tuhkasta sorron versoo palmupuut — —

On synkkä yö, ja kellot kumajaa,

Tiroolia tuskat ahdistaa.

Mun on eessäin kallis työ;

mut milloin, milloin ne kellot lyö,

jotk' oikeuden aamua soittaa?

1902.

Taistelujen mainingeissa · 第 11 / 61 题