Vaikk' onkin, murhe, muotos synkkä, musta,
Ja kaipausta, tuskaa monta tuot,
Ja monta poltetta ja huo'ahdusta
Mun rintaraukkahani loit ja luot,
Niin kiitos sentään! Opetusta monta
Ma sainhan sulta, unhoittumatonta.
Monesti, pilvihin kun taivon peitit,
ja kyynelin kun huuhdoit poskiain,
Ja maljasi kun juodakseni heitit,
Sen pohjattuutta kokea kun sain,
Niin elämääpä kaihoomahan rinta
Ain' oppi silloin korkeint', ihaninta.
Monesti syöntäin kivisteli kyllä,
Kun kukkatarhaani sun käyvän näin.
Monesti sydämellä särjetyllä
Mä rauenneiden ruusuin ääreen jäin.
Enk' ymmärtänyt arvoitusta, miksi
Ne jäädytitkään noin jääpuikkosiksi.
Enk' ymmärtänyt, miksi multa yksin
Niin paljon tahdoit viedä, riistältää,
Kun onnen tarjoamin viihdytyksin
Muut riemun maljain ääreen yhä jää.
Nyt tiedän sen: sa juuri onnen parhaan
Sill' airut oot, ken eksyi täällä harhaan.
Nyt tiedän: onni, ilo, riemu mainen
On lamppu, joka öljyns' oman syö:
Se olkoon kuinka kirkas, hehkuvainen,
Sen sammumisen hetki kerran lyö!
Nyt tiedän: tosi onni silloin täällä
Lähinnä on, kun murheen pilv' on päällä!
Keskeltä kukkien jos polkun' oisi,
Jos sua, suru, tuntisi ma en,
Sydämen' ehkä ihastua voisi
Liiaksi muotoihin ja kuorehen.
Ja taivahani unhoon multa jäisi,
Maan tomu ihanteitain himmentäisi.
Vaikk' onkin, murhe, muotos synkkä, musta.
Ja kaipausta, tuskaa monta tuot,
Ja monta poltetta ja huo'ahdusta
Mun rintaraukkahani loit ja luot,
Niin kiitos sentään! Opetusta monta
Ma sainhan sulta unhoittumatonta.