On Suomi suruissansa,
Mut onnen hetki hertas kerran lyö,
Vaikk' ehkä silmät syntyneen jo polven
Voi silloin peittää tuonen talma, yö.
On Suomi suruissansa,
Mut päivä suur' on kerran koittava,
Uus' aika, jolloin riemu raikuu maassa,
Ja totuuden on voitto, valtikka!
Läp' aikakautten pitkäin,
Niin kauvaksi kuin aikakirjojen
Ulottuu tieto, -- konsa sortui -- lausu!
Maa, kansa vapaa, itsetietoinen?
Kons' sortui, jollei kehno
Se tavoilt' ollut, kypsä kuolohon?
Kons' sortui, jos sen ydin oli terve,
Sen riennot rikkaat, tahto tahraton?
Kons' sortui, -- sano, lausu! --
Se kansa koskaan, joka Herrahan
Ain' uskoi, toivoi, luotti horjumatta
Ja tietä kulki valon, kunnian?
Ei koskaan, ei! Ei kansaa
Moist' aikakirjat lausu ainoaa.
Nyt poikke'usko säännöst' oisi yksi?
Ja poikke'us se oisi -- Suomenmaa?
Pois ajatus tuo synkkä,
Mi suoniin veren milt'ei hyydyttää!
Pois moinen epäilys ja heikko usko!
Se sairahan on kalvast' elämää!
Mut terve kansa, polvi
Ja jälkeläinen sankar-isien,
Tää kansa, tää, min entismuistot kertoo
Ajoista ankarinten vaivojen;
Tää kansa, tuhat kertaa
Mi talot, templit nouti tuhastaan
ja toipui, miss' ei toipunut ois toinen, --
Ei horjua saa, heittää uskoaan!
Vaikk' uhkaa takatalvi
Maan kukat kukkivaiset kukistaa,
Ja vaikk' on raskas rasitettu olla,
Et toivoasi, maani, heittää saa.
Kons' ikinä, -- sa lausu! --
Lain, oike'uden kansa kuollut on,
Kons' sortunut, jos ydin oli terve,
Jos riennot rikkaat, tahto tahraton?
1900.