»Uusi Kuvalehti» n:o 22 1900.
Vanhan herännäisyyden merkitystä kansalliseen kehitykseemme nähden on
viime aikoina alettu yhä selvemmin ymmärtää. Ylen suuret ovatkin sen
vaikutukset varsinkin Savossa ja Pohjanmaalla olleet. Saattaa sanoa,
että siitä vielä tänäkin päivänä tuntuu voimaa siinä vainiossa, johon
kulttuuri kylvää, tuntuu niilläkin paikkakunnilla, joilla liike
liikkeenä jo aikoja sitten on kadonnut. Se on tullut näkyviin
varsinkin viime aikoina. Tuskinpa missään muualla maassamme lienee
harrastus valtiollisiin asioihin ja selvyys siitä, mitä asema tätä
nykyä vaatii, niin virkeä kuin niissä seuduissa, joissa herännäisyys
vielä vaikuttaa. Se tulee tietysti siitä, että tämä liike on ollut
alunpitäen ei ainoastaan uskonnollisesti, vaan yleensä aatteellisesti
herättävää laatua. Elävä uskonnollinen tunne pitää vireillä
järkähtämättömiä siveellisiä periaatteita, kannattaa käsitystä
oikeudesta ja totuudesta ja vaatii niiden toteuttamista sekä
yksityisessä elämässä että myöskin julkisessa. Niiden loukkaaminen
vaikuttaa siis välittömämmin sellaiseen mieleen, jossa tunne tästä on
herkkä.
Viime kesänä olivat »heränneet» kokoontuneet tavanmukaiseen suureen
vuosikokoukseensa Lapualle. Tästä kokouksesta saamistani
vaikutuksista pyydän saada muutamin sanoin kertoa.
* * * * *
Kokous pidettiin ihanimmalla Pohjanmaalla kesän ihanimmillaan ollessa,
heinäkuun 5 p:nä. Sisä- ja rantasuomalaiset pitävät yleensä Pohjanmaan
seutuja rumina eivätkähän pohjalaiset itsekään vaadi mitään kauneuden
palkintoa lakeuksilleen. Mutta kaikkihan on niinkuin sitä katsoo. Ja
kun minä Lapuan kirkonkylän takana olevalta harjaanteelta katsoin
lakeutta edessäni, niin oli se sillä kertaa minusta kaunein näköala
mitä aikoihin olin nähnyt. Ei mikään maisema ole itsessään kaunis,
kaunis on se vain sikäli, kuin siinä on karaktääriä, leimaa. Onhan
niitä meillä metsiä, on järviä, on välistä aivan ikäväksi asti tuota
synkän sinistä ja sitä ruskean harmaata, josta siellä täällä
pilkoittaa joku vihreä tai kellahtava ruispelto. Mutta harvassa on
tuollaista rannatonta lakeutta, yhtä ainoata vihreätä viljelysmerta,
harvassa noin paljon ja noin upeita suuria, varakkaita taloja. Mikä
ääretön määrä työtä siinä onkaan mahdettu vuosisatain kuluessa tehdä,
ennenkun viljelys on saatu sille kannalle, millä se siinä nyt on
edessämme. Sillä se on ollut korpea ja se on ollut suota ja nevaa,
siinä on taisteltu vilua ja hallaa vastaan ehkä enemmän kuin missään
muualla. Että Suomen karu luonto on siihen määrin saanut luvan
muotoaan muuttaa ja taipua inhimillisen tahdon alle, se on sellainen
todistus tämän kansan tarmosta, että tuntuu loukkaukselta epäillä sen
tulevaisuutta millä muullakin alalla tahansa, kun se vaan tahtoo tämän
tulevaisuutensa puolesta jotain tehdä. Sitä enemmän, kun ne eivät ole
orjat, jotka ovat tässä raataneet, eivät herrain rengit eivätkä
suurten kartanojen kidutetut muonamiehet, vaan vapaat talolliset
omilla konnuillaan omine väkineen, omine poikineen ja tyttärineen. Ja
se työ jatkuu yhäkin. Yhä uusia ojia kaivetaan, yhä uusia maanalaisia
kantoja ja juuria kiskotaan päivänvaloon. Tuskin on maata niin huonoa,
suota niin rahkaista, jota ei pakotettaisi viljaa lainehtimaan ja
karjalaumoja selässään kantamaan. Yhä uusia asuntoja ilmaantuu, yhä
tihenee asutus ja kirkonkylä laajenee, muuttuen vähitellen,
kaupungiksi, sellaiseksi maata viljeleväksi kaupungiksi, joita tapaa
vanhain kulttuurimaiden parhailla viljelysseuduilla. Se on kuin kuva
tulevasta Suomesta. Ja eikö maisema, joka tätä tulkitsee, olisi
kaunis?
Mutta onhan se sitäpaitse itsessäänkin kaunis mitä ihanimman kesäillan
valossa, kiedottuna hienoon kytösavun huntuun, jota soista tupruilee
ja joka suota tuoksuu, tuoksuu noita väkeviä yrttejä, jotka
vuosituhansia ovat kukkineet ja kaatuneet ja maaksi maatuneet, mutta
joiden hengen nyt tuli eloon herättää.
Se oli komea näky, se oli mahtava maisema.
Mutta komea oli sekin näky, joka meitä seuraavana aamuna kirkolla
kohtasi. Kirkko on tavallisestikin pitäjän keskusta, sinne ne kaikki
sen tiet johtavat, niinkuin Roomaan muinoin, mistä vaan suinkin
pääsevät. Mutta niin näkyvästi, niin ilmeisesti kuin Lapualla tämä
aate harvoin toteutuu. Niinkuin säteet tuon laajan lakeuden ympyrän
kehästä tuovat tiet kahden joen niemeen, jossa kirkko seisoo. Ja teitä
myöten rientää kansaa loppumattomissa jonoissa keskustaa kohti.
Liekö se aikaisemman lapsuuteni ajoilta jäänyt muisto, jolloin vanha
körttipuku vielä oli yleinen Savossakin, liekö se se, joka sen tekee,
mutta ei minusta ole kansa koskaan oikein kansalta tuntunut ilman tätä
vanhaa vaatetusta. Se ei ole vaan muotia, ei vanhaa tapaa tuo puku,
sillä on syvemmät juuret. Se ikäänkuin tulkitsee Suomen maalaisväestön
luonteen parasta puolta: vakavuutta, yksinkertaisuutta, lujuutta,
omintakeisuutta ja omistaan elämistä; Kun näkee tätä pukua kantavain
joukossa jonkun tavallisiin ostovaatteihin puetun likaisine
urheilupaitoineen, on körttimies hänen rinnallaan kuin ruhtinas.
Tätä ruhtinaallista väkeä oli täynnä kirkkomäki ja kirkko
tungoksellaan. Tuskin ihmeekseenkään näki siellä muunlaista pukua. Se
oli niin puhdasta, niin kokonaista, niin tyylikästä kuin on vaan se,
mikä on vanhaa, koeteltua, horjumatonta. En väsynyt sakastin ovelta
katselemasta noita jakaukselle kammatun tukan reunustamia kauniita
miesten kasvoja, noita sielukkaita silmiä, noita korkeita otsia, ja
sinisten huivien suojasta katselevia naisia heidän virttä
veisatessaan. Kuinka monta syvää ilmettä, kuinka paljon totista
mietettä ja tyyntä hartautta! Ja millä jännityksellä ne seurasivat
saarnaa! Ei missään esiinny ilme ihmisen kasvoissa niin kauniina ja
puhtaana kuin jonkun henkisen toiminnan kestäessä, olkoon se
uskonnollista tai muuta aatteellista laatua. Ken tahtoisi kuvata
Suomen kansaa sen ihanteellisessa ilmestysmuodossa, hän katselkoon
sitä kasvoihin jumalanpalveluksen aikana maalaiskirkossa, kun se
kuuntelee jonkun ihailemansa opettajan esitystä.
Vaikutusta lisäsivät ne muistot, jotka olivat tähän ympäristöön
kiinnitetyt. Oltiin Lapualla, Niilo Kustaa Malmbergin vanhassa
pitäjässä, samassa kirkossa, jossa hän oli luihin ja ytimiin
tärisyttänyt sen ajan raainta rahvasta, kesyttänyt karhut, ajanut
sudet lammaskarsinaan ja sinne telkinnyt katumusta tekemään. Hänen
kuoltuaan ja muiden vanhain johtajain kuoltua oli lauma hajaantunut,
harrastus laimentunut. Mutta nyt on hänen poikansa taas järjestänyt
joukon, puhaltanut siihen uutta tietoisuutta itsestään, uudistanut
vanhat tavat ja sovittanut ne uuden ajan vaatimuksiin--se oli hän,
joka saarnasi. Ja vanhat miehet sanoivat kuulevansa esityksessä isän
kaikua pojassa.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, oli määrä kokoontua varsinaiseen
juhlaan. Se pidettiin Sinninmäen talossa, noin puolitoista
peninkulmaa kirkolta nevojen takana. Tie sinne kulki kilometrittäin
yhtenä suorana viivana ja niin pitkältä kuin silmä kantoi oli hevosta
hevosen takana ja jalkaväkeä tie täynnä, yhä sankemmissa ryhmissä,
kuta lähemmä kokouspaikkaa tultiin. Oli polkupyöräilijöitäkin
körttitakissa ja kurpposkengissä. Tuntui kuin ei maailmassa olisi
muuta kansaa ollutkaan kuin tätä herännyttä. Tuli herroja vastaan,
joitain valtion virkamiehiä. Saivat ajaa syrjään ja odottaa, silmässä
kummasteleva katse, vaikkakin huulilla yritys yleenkatseelliseen
hymyyn. Toiset olivat ajat nyt, toiset yli puoli vuosisataa sitten,
kun noiden isät kulettivat näiden poikia käräjissä korkean esivallan
käskystä.
Tulin ajatelleeksi monia muita kesäisiä juhlia, joihin kansa rientää.
Kansako? Harvoin niissä kansaa näkee, varsinaista kansaa. Onko niissä
jotain, joka on kansalle vierasta, laulujuhlissa ja sen semmoisissa?
Onko tässä jotain, joka on enemmän sen omaa henkeä? Jotain siinä
lienee, ei vaan vanhaa tapaa, joka saattaa tuhannet jättämään työnsä,
sadat valjastamaan hevosensa tuntemattomien kyyditsemiseksi ja
ravitsemiseksi. Hevosia oli seisonut kirkkomäellä valmiina viemään
ketä vain halutti rattaille astua. Eikä ollut ero sillä kuuluiko
»joukkoon» tai ei. Kaikki otettiin vastaan yhtä vieraanvaraisesti.
Talo, johon tulimme, oli noita pulskia pohjalaisia, joita sanottaisiin
hoveiksi Savossa. En tiedä, liekö se varustautunut vastaanottamaan
väkijoukkoa, joka nousi ainakin pariin tuhanteen henkeen, mutta jota
toiset arvioivat enemmäksikin. Vaan tungosta ei ollut huomattavissa.
Mihin lienevät nuo hevoset ja kärryt kadonneetkin, kuka lienee niiden
tuloa ja menoa järjestänyt, ne ajoivat esiin, pujottelivat ja ajoivat
taas pois pihalta niinkuin jonkun suurkaupungin taitavimman
poliisimestarin käden viittauksesta. Ja kun minä kaikessa tahdoin
nähdä näitä ihmisiä yhdistävän aatteen vaikutusta, niin sallittakoon
minun nähdä se tässäkin. Ja minä näin sen vielä siinä tyyneydessä ja
hiljaisuudessa, millä tämä väki liikkui kartanolla ja huoneissa. Ei
mitään tungosta syötäessä, ei mitään ruokapuuhassa, kukin tiesi
aikansa, otti siitä vaarin ja poistui. Ja kaikki se ilman näkyviä
marsalkkoja ja juhlamenojen ohjaajia.
Talo oli metsäisessä aavan lakeuden niemessä. Puuttomalta Pohjanmaalta
oli tultu kuin jonnekin Savoon suuren selän rannalle, josta aittojen
lomitse, pirtin peräitse ja kaivon vintin kahden puolen siinti
autereinen ulappa tuolla kaukana toisen rannan rajoittamana. Tuvan
takana kohosi komea havumäki. Sinne vei tie huoneiden välitse. Tie oli
hiekoitettu ja viitotettu kuusilla ja koivuilla, jotka estivät
näkemästä kujia ja takapihoja. Seurasin väkeä, jota valui sinne
valumistaan sitä mukaa kuin talon puolesta tarjotut tervetuliaiset oli
nautittu.
Olivatpa osanneetkin valita paikan! »Juhlakenttä» koristelematon,
mutta mitä viehättävin ajatella voi, oli niittypelto metsän keskessä,
jonka toiseen laitaan oli kuusikon rintaan pienoisen kallion alle
rakennettu »puhujalava», viheriällä hiukan koristettu. Kentällä ei
ollut muita istumasijoja kuin nurmikko, johon seuraväki oli asettunut
taajaan ryhmään, naiset vasemmalle puolelle lavaa ja miehet oikealle;
etäämpänä olevat istuivat ojien reunalla niin paljon kuin tilaa
riitti.
Se oli mitä omituisin näkö tuo kaksivärinen ryhmä, synkän sininen ja
ruskean harmaa, selkä selän takana, pää päässään kiinni. Niistä ei
voinut erottaa nuoria eikä vanhoja, sillä syrjittäinkin kääntyneet
kasvot peitti kankea huivi. Koetit ruumiin rakennuksesta arvata
jotain, päättelit tuota vanhaksi vaimoksi, mutta kun eteen kiersit,
pilkistivät huivin alta mitä kirkkaimmat silmät ja mitä heleimmät
posket. Lapsetkin, niin pojat kuin tytötkin, olivat puetut kuin
aikuiset--pienois-ihmisiä, nukkeja--samallaiseen, joskin vähän
pienempään muottiin valetuita. Pieni vivahdus humoristisuuteen
korotti vaan vaikutusta, lisäsi myötätuntoisuutta. Siellä täällä
häiritsi kokonaisuutta joku ryhmä uteliasta herrasväkeä, joku
ylioppilaslakki, joku olkihattu, vaalea urheilupuku tai värikäs
päivävarjo outona vastakohtana.
Ei ollut minusta lavakaan oikein »tyylissä», ei oikein sopusoinnussa
ympäristön kanssa. Se muistutti liiaksi uudenaikaisia kansan- ja
laulujuhlia. Joku kivi, joku kallion reuna, hirsikoko tai kaatunut
puu--nehän olivat ennen vanhaan olleet saarnastuoleja. Lavaa käyttivät
vain papit; kun kansan miehet puhuivat, seisoivat he sen juurella.
Hymisi virren veisuu vastaamme lähestyessämme. Sitä oli vakituinen
»naiskööri» kannattamassa, mutta kaikki ottivat siihen osaa enemmän
tai vähemmän. Tuskin oli yksi virsi loppunut, sammunut, kuin tuikahti
uusi, ensin heikkona, yhden ainoan äänen kannattamana, joka paloi kuin
tuli pienessä tuijussa, mutta siitä yleni ja sytytti toisia itseensä
yhtymään. Lopulta, kun olivat ehtineet saada selkoa numerosta ja sen
virsikirjastaan löytäneet, yhtyivät siihen miehetkin. Virsi ei voi
jymistä eikä tehdä valtavampaa vaikutusta, mutta se sointuu
erinomaisesti yhteen Suomen luonnon kanssa. Surullinen kansanlaulu
puhtaimmassa ja alkuperäisimmässä muodossaan ja virsi, henkensä
puolesta niin läheistä sukua toisilleen, seuraavat rytmissään
rantaimme rajaviivoja, viihtyvät parhaiten veneessä tai metsäpolulla,
joka koivistossa kulkee. Virsi ei pyri murtautumaan toisiin taloihin
ja vieraihin kyliin niinkuin uudenaikainen torvisoitto, eikä tule
esiin töytähdellen pianissimojen ja fortissimojen kanssa niinkuin
usein kvartettilaulu; virsi joko kuuluu kokonaan tai ei kuulu
ollenkaan. Tuntuu kuin se nousisi enemmän ylöspäin kuin laajalle
leviäisi. Vaan vaikka se onkin niin vähän vaihtelevaa, tulkitsee se
kuitenkin mitä erilaisimpia tunteita. Iloahan siinä ei juuri ole,
riemua ei juuri ollenkaan, mutta siinä on kiitollisuutta,
tyytyväisyyttä ja ennen kaikkea toivoa.
Odotin suurella uteliaisuudella puhujoita. Niissähän se on ollut
herännäisliikkeen voima, sen kansanpuhujissa. Malmbergit, Lagukset,
Durchmannit, Bergit, Ruotsalaiset, Niskaset--elävä sana, elävä esitys,
joita kuulemaan vaellettiin maan äärestä toiseen saamaan sisältöä
tyhjentyneelle sielulle, vahvistusta horjuvalle mielelle. En voi
vertailla entisiä nykyisiin, mutta sen voi huomata, että muistot elivät
ja että muistoja kunnioitettiin ja että oli elävä pyrkimys ainakin
koettaa pysyä sillä kannalla, johon oli päästy. Periaatteet ovat aikain
kuluessa selvinneet, erimielisyydet tasaantuneet, oppi vakautunut.
Näyttää kuin koetettaisiin enemmän ylläpitää ja hoitaa vanhaa kuin
uutta rakentaa, niinkuin pantaisiin paljon huolta siihen, että aatteet
elämässä toteutuvat, että nuorisossa pidetään vireillä puhdas henki,
siisti käytös, hyvät tavat. Nykyisen herännäisyysliikkeen tarkoitus
näyttää olevan n.s. käytännöllinen kristillisyys ja semmoisena on sillä
ylen suuri yhteiskunnallinen ja siitä seurauksena isänmaallinen
merkitys. Ulkonainen hyvinvointi on siitä uutteruuden, säännöllisen
elämän, keskinäisen avuliaisuuden ja keskinäisen kurinpidon tuloksena.
Hyvin harva heränneistä esim. lähtee Ameriikkaan ja tätä muuttokuumetta
kuulee heidän ankarasti arvostelevan. Että samat tulokset ovat muitakin
teitä saavutettavissa, ei vähennä liikkeen ansiota tässä kohden.
Puhujista ovat epäilemättä etevimpiä liikkeen kaksi pääjohtajaa,
kirkkoherra Malmberg ja rehtori Rosendal. Jälkimäinen piti kentällä
varsinaisen juhlapuheen. Hän on kuin luotu kansanpuhujaksi ja hänen
voimakas äänensä ja syvä paatoksensa tempaa ehdottomasti mukaansa.
Nuoremmissa papeissa, joita on liikkeeseen liittynyt suuri joukko,
tapaa toisissa hehkuvaa intoa, toisissa lämmintä tunnetta ja sitä
sisäisen itsensä tuntemisen taitoa, sitä kykyä ymmärtää sielullisia
ilmiöitä, niitä arvostella ja tuomitakin, jotka aina ovat olleet tämän
liikkeen tunnusmerkkejä ja sitä uudistavia ja ylläpitäviä voimia.
Ankara itsekritiikki, kaiken hengellisen valheen viha, kaiken
siirappimaisuuden puute--jos saan tuota sanaa käyttää--ne ovat nämä
puolet, jotka meidän pietismille sen parhaassa muodossa ovat antaneet
sen miehekkään, suoran n.s. »sarkaisen» luonteen ja joiden kautta se
niin edullisesti erotakse niin monesta muusta meidän päiväimme
hengellisyydestä. Onhan tietysti varjopuoliakin, on ehkä
itsekkäisyyttä, toisen tuomitsemista, ahdasmielisyyttä,
lahkohenkeä--mutta missäpä liikkeessä tai puolueessa sitä ei olisi.
Miellyttävän vaikutuksen tekivät maallikkopuhujat, jotka vasta toisena
päivänä esiintyivät n.s. ulkopuolella ohjelmaa. Useimmalla näistä oli
hidas puhe ja kankea kieli, mutta se vain lisäsi ytimekkyyttä ja
pontta puheelle. Sanain takana oli aina kokemusta ja omaa mietettä,
joka perustui oleelliseen elämään ja otti siitä valaisevia vertauksia.
Vaikuttavin puhe niistä monista, joita pidettiin, oli ehkä Malkamäen
Lapualta. Esitys oli täynnä hillittyä sisäistä hehkua, joka näytti
syvästi vaikuttavan nuorisoon, jolle se oli omistettu. Nuo tuon
pienen, tanakan, kalpean miehen sanat antoivat syrjäisellekin
aavistuksen siitä kovasta, mutta isällisesti ymmärtävästä kurista,
jolla Pohjanmaan tuliset isät pitävät itseään vielä tulisempia
poikiaan hyveiden kaitasella polulla.
En voi lopettaa tätä esitystä kertomatta erästä lausetta, joka painui
ainaiseksi mieleeni. Keskustellessani erään isännän kanssa tulin
lausuneeksi ihmettelyni siitä erinomaisesta ystävällisyydestä ja
vieraanvaraisuudesta, jota täällä osotettiin tuiki tuntemattomalle ja
arvelin, ett'eikö sentään ole rasittavaa kyyditä ja ruokkia niin
lukuisia vieraita ilman kysymystäkään korvauksesta. »Me ollahan siihen
totuttu. Ei me pruukata koskahan ottaa maksua, ei ruast' eikä
kyyrist' niiltä, jotka kulkevat hengellisisä ja aatteellisisa
asioisa.»
Sain tuosta vielä lähtiessänikin loistavan todistuksen. Kun näkivät,
että aloin liikkua lähtöpuuhissa, osotettiin minulle valjastettu
hevonen, annettiin ohjat käsiin, pyydettiin ajamaan se pappilan
seinään ja jättämään siihen, he sen sieltä noutaisivat. Tein niin,
ajoin puolitoista peninkulmaa, vein tavarani asemalle ja sidoin
hevosen pappilan seinään. En tuntenut miestä eikä mies minua.
Olisivatpa tavat muuallakin maassamme samanlaiset...!