Se muinaisaikain runollisuus, jonka mielikuvituksemme oli luonut
eteemme suurta saloa kulkiessamme ja tullessamme veden niemeen
Tuulijärven rannalle, haihtui melkein kohta kun pääsimme lahden yli
Lusman kylään. Rannalla kohosi komea punaseksi maalattu talo (ja
valkoset ikkunalaudat)--aivan niinkuin paras herrastalo Suomessa.
Pellolla oli tuulimylly ja kun lähenimme rantalaituria, josta tie
näkyi vievän peltojen läpi pihaan, niin mitä näimme? Höyrypurren!
Höyrypursi täällä, näiden taipalien takana? Niin se kuitenkin oli.
Pieni puinen höyrypursi, Varkaudessa tehty, siinä seisoi kuin
seisoikin. Ja kun tulimme pihaan, olivat kaikki muutkin laitokset
sopusoinnussa tämän kanssa.
Me menimme suuren ulkoporstuan kautta pirttiin. Se oli avara ja
puhdas, ikkunat suuret, lattiat, pöydät ja penkit maalatut. Pirtin
perällä seisoi kookas, mahtavan näköinen mies. Hän otti meidät
erinomaisen kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan ja vei kohta
porstuan toisella puolen olevaan salonkiinsa, joita oli kaksi
huonetta, sisustetut keinutuolien, sohvain, tapettien, uutimien ja
kaikkien herrastalossa tavatta vain mukavuuksien kanssa.
Talon isäntä oli nimeltään Peter Grigorieff eli Riion Pekka, joka on
hänen suomalainen nimensä.
Hänenlaisiaan hyvinvoipia, tuuheapartaisia, isoäänisiä miehiä tapaa
hyvin tiheään Suomen markkinoilla kauppaa tekemässä ja melkein joka
hetki tulee niitä vastaan Pietarin kaduilla tai istuu niitä sen
lukemattomissa traktiireissä teetä särpien. Olisi luullut hänet
täydelliseksi venäläiseksi, ell'ei hänen huuliltaan olisi helkkynyt
tuo hauskalta kuuluva karjalankieli täynnä satu- ja kalevala-sanoja.
Emmehän olleet tulleet juuri tämänlaisia taloja ja tämänlaisia
tyyppejä hakemaan, mutta siitä huolimatta ei tuttavuutemme kummankin
kanssa ollut hauskuuttaan vailla, sillä sekä talon että sen isännän
tarina on palanen rajantakaisen maan tarinaa ja se kehitys ja edistys,
mikä tällä paikalla tuli näkyviin, korkein aste, mihin siellä yleensä
on voitu kohota.
Riion Pekka on epäilemättä kauppaan kärkkäiden kansalaistensa joukossa
yksi etevimpiä. Tietysti on vaikea sanoa, millä tavalla sellaisissa
oloissa kuin missä hän ja hänen vertaisensa elävät, omaisuus kootaan.
Mutta että hänen aineelliselle kannalleen tullakseen tarvitaan
tavallista suurempaa kauppaälyä, sen osoittaa se, että hän, vaikka
alkujaan olikin ollut varaton talonpoika, kuitenkin oh ajanut
vertaisistaan niin paljoa edelle, että heidän talonsa hänen talonsa
rinnalla näyttävät kuin hökkeleiltä ja hän itse heidän suhteensa kuin
pikkuruhtinaalta.
Onni ja äly olivat häntä alussa auttaneet saamaan pientä pääomaa. Kun
muutamia vuosia sitten karjalaiset kyläkunnat saivat oman maapalstan
lohkaistuksi erilleen valtion yleistnaasta, lienee Riion Pekka
käyttänyt tilaisuutta tukkipuita myydäkseen, ennenkun siitä tuli
kielto. Tällä tavalla alkuun päästyään pani hän heti rahansa siihen
liikkeesen, jota hän nyt suurella menestyksellä harjoittaa.
Samoin kuin niin monet muutkin vähän varakkaammat karjalaiset ostaa
hän näet vuosittain suuret määrät tavaraa Pietarista ja palkkaa miehiä
niitä kantamaan ympäri Suomea; itse hän tekee suuria kauppoja
ostamalla lintuja ja nahkoja sekä kaikilta Suomen markkinoilta, joilla
hän talven pitkään matkustelee, että myöskin omalta paikkakunnaltaan,
jolle hän siten toimittaa hyvinkin arvokasta rahanansiota. Tuolla
tavoin kootut tavarat sitten lähetetään Pietariin ja Sunkkuun ja
myydään siellä hyvällä voitolla. Näiden rahalähteiden lisänä on
hänellä vielä kolme kauppapuotia, yksi Joensuussa, toinen kotonaan ja
kolmas Repolan kirkolla.
Monilta matkoiltaan Suomessa, josta on kotoisin hänen niinkuin
kaikkien muidenkin karjalaisten varallisuus, on Riion Pekka tuonut
tullessaan suomalaiset olotkin kotiinsa. Sekä sisällä että ulkona on
siinä melkein kokonaan suomalainen leima, tietysti kuitenkin osaksi
sekoitettuna venäläisiinkin tapoihin. Niinpä oli esim. hänen vaimonsa,
herttaisen ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, joka palveli meitä
sydämmellisellä ja leppoisella kohteliaisuudella, puettuna aivan
suomalaiseen, savolaiseen malliin.
Suomalaisesta vaikutuksesta pisti kuitenkin enin kaikista silmään
Riion Pekan maanviljelys. Peltoja oli hänellä talonsa ympärillä
useampi tynnörinala ja lehmiä kuului olevan toista kymmentä, jota
sikäläisiin oloihin nähden voisi sanoa miltei suurviljelykseksi. Tässä
toimessaan on hänellä hyvänä apuna tuo äsken mainittu höyrypursi,
jolla hän nopeasti kulettaa työväkensä milloin millekin puolelle tuota
kolmea peninkulmaa pitkää ja peninkulmaa leveätä Tuulijärveä, jonka
rannoilla olevilta soilta ja joiltakuilta luhdilta hän saa kerätä
heinät karjalleen.
Tuollainen suuri hovi keskellä sydänmaata on tietysti mieluisa
käyntipaikka kaikille niille, jotka sielläpäin Suomen puolelta
matkustelevat. Melkein joka vuosi käy siellä Karjalan herroja karhun
ampumaretkillään. Arvokkaimpia käypäläisiä oli kuitenkin ollut pari
vuotta sitten Lusmassa vieraillut Kuopion läänin kuvernööri. Emme
olleet kauvan jutelleet isännän kanssa, ennenkun puhe kääntyi tähän
käyntiin. Sen johdosta tuli isäntämme myöskin kertoneeksi erään
seikkailun, joka seuraavana talvena oli tapahtunut Kuopiossa ja jossa
hän ja kuvernööri olivat päähenkilöitä.
Riion Pekalle oli näet tullut Pietarista niin kiire lähtö Kuopion
markkinoille, ett'ei hän ollut ehtinyt hankkia itselleen passia
viranomaisilta. Mutta kun hän alkaa tehdä kauppaansa kaupungin
torilla, niin ilmaantuu sinne poliisi ja vaatii papereita. Kun niitä
ei ole, täytyy jättää kaupat kesken ja lähteä viskaaliin. Viskaali
vaatii passia. Kun sitä ei ole, niin kysyy hän, eikö hänellä olisi
jotain tuttavaa, joka voisi taata, ett'ei hän ole mikään vaarallinen
mies, joka kulkee luvattomilla retkillä. Olisihan niitä ollut Riion
Pekalla kauppalankoja paljonkin, mutta kun ne noin turhanpäiten häntä
ahdistelivat, niin pisti hänen päähänsä tehdä pieni kepponen. »Eihän
miulla ouolla miehellä ole teällä muita kuin yks ainoa mies, ku milma
tuntee, voan enhän mie tiejä, miten heän teille kelvannoo?»--»Kuka se
olisi, voithan sanoa edes sen, niin katsotaan sitten, mitä voidaan
tehdä.»--»Ka, käihän tuo meillä mennä kesänä kupernyöri, tuntenetteko
hänet, mutta varmaan hän minut tuntee.»
Viskaali vähän ällistyi, mutta ei ottanut vielä uskoakseen, ja lähetti
hänet poliisin kanssa kuvernöörin luo. Siellä otettiin hänet avosylin
vastaan, vietiin kuvernöörin omaan kammariin ja poliisi sai tehdä
kunniaa porstuassa. Pekka selitti asiansa ja kuvernööri lupasi antaa
viskaalille käskyn, ett'ei Riion Pekkaa saa ahdistaa, vaan saakoon hän
vapaasti tehdä kauppojaan. Vaan tämä tahtoi paperia itselleenkin.
»Anna sie moaherra miulle oikea paperi», pyysi hän, »anna semmoinen
kirja, jota mie soan näytteä kaikille siun rengilles, kun hyö ei milma
tuntene kaikki ja ehkä vielä tulloot milma uuvelleen vangitshemaan ja
minun täytynöö toas tulla siulla heille sanottamaan kuka mie oun. Niin
että anna sie miulle heijän jalkavaivoja säästäessäs, anna miulle se
paperi omaan taskuuni.»
Kuvernööri mietti vähän, repäsi sitten lehden taskukirjastaan ja
kirjoitti siihen, että Riion Pekan pitää antaa rauhassa markkinoida
markkinoitavansa missä ikänä hänen asiansa Suomen rajain sisällä sitä
vaativat.
Ja apu siitä lähti. Joka kerta kun se poliisi, joka oli Riion Pekkaa
vankina kuletellut, nyt kulki ohitse, niin nyökytti se jo kaukaa
päätään ja teki kohdalle tultuaan kunniaa kuin sotamies upseerilleen.
»Ka, niinhän tuo miulle hyvästi käi sillä kertaa, voan ei tieä, missä
oltais kallihit tavarat, jos ei ois sattunut tuttu hyvä herra
apumiehekseni.»
Siitä johtui puhe itsestään laukkumiesten vaikeaan asemaan ja me
tulimme kaikki siihen päätökseen, että kielto heidän kulkemisestaan
olisi poistettava. Ja tuskinpa lienee ainoatakaan Venäjän-Karjalassa
kulkenutta ja tämän maan oloja omin silmin nähnyttä, joka ei olisi
tullut tähän samaan päätökseen.
* * * * *
Viivyimme Riion Pekan hovissa seuraavan päivän puoliväliin, tultuamme
sinne iltasella myöhään. Meitä kestittiin parhaalla mitä talo voi
tarjota ja tarjoukset olivat kaikki suomalaiselle suulle soveltuvia,
sillä isäntämme näytti kaikessa koettavan harrastaa sitä, että hänen
elantonsa näyttäisi niin suomalaiselta kuin suinkin.
Muissa taloissa, joissa pistäysimme, olivat olot tietysti paljoa
yksinkertaisemmat. Huoneiden rakennustapa näissä varsinaisissa
talonpoikaispaikoissa erosi siinä kohden suomenpuolisista, että kaikki
suojat sekä ihmisten että elukkain olivat yhdessä jaksossa ja ikkunat
pienemmät kuin meillä. Tuvat olivat meikäläiseen tapaan sisustetut,
mutta uloslämpiävät ja paljoa siistimmät. Sisustuskin oli muuten
samanlaista, paitse että pöytä ei ollut asetettu pitkin peräseinää,
vaan poikittain. Mitä muuten omituiseen karjalaisuuteen tulee puvuissa
ja koristeissa, niin näytti siltä että se mikä ei ollut suomalaista,
se oli venäläistä vaikutusta. Kotona kudotuista vaatteista ei näkynyt
muuta kuin kaikkein karkeimmat alusvaatteet, vaan kenties nekin olivat
meidän puolella valmistettuja ja sieltä ostettuja. Kaikki muut
vaatteet samoin kuin niiden kuosikin olivat selvästi Venäjältä
tuotuja. Venäläisiä karttuuneja näkyivät olevan miesten paremmat
paidat ja kaikki naisten vaatteet. Ja mitä kuosiin tulee, niin oli
miehillä järjestään sellainen puku kuin minkä voi nähdä jokaisella
laukkuvenäläisellä s.o. nuttu oli yleismaailmallinen, housut leveähköt
niinkuin venäläisillä on tapana ne pitää ja paita ulkopuolella
liivien. Tuota pitkää kauhtanaa, johon Väinämöinen on kuvattu, ei
täällä näkynyt. Naisten puvut taas olivat venäläisiä kansallispukuja:
hame pitkä, vyöhystä ihan lyhyt ja kaulasta syvälle avonainen. Siitä
päättäen, että eräs nuorikko Tuulivaarassa kantoi tällaista pukua,
vaikka olikin kotoisin kaukaa sisä-Karjalasta, luulisin että tuo puku
on karjalaisilla naisilla aivan yleinen ja ett'ei heillä käytännössä
tätä nykyä siis sen ominaisempaa olekaan. Ja jotenkin luonnollistahan
onkin, että puvun kuosi on lainattu sieltä, mistä puvun ainekin.
Venäläisen vaikutuksen puheeksi tultua muistuu tässä mieleeni eräs sen
vaikutuksen edustajoita, jonka tuttavuuden teimme Riion Pekan talossa.
Siellä oli näet meidän ollessamme vieraana Repolan kansakoulun
opettaja. Karjalassakin on kansakouluja, mutta tietysti kaikki
venäläisiä, opettaja oli ummikkovenäläinen, taitamatta sanaakaan
niiden kieltä, joiden opettajaksi hän oli pantu. Hän puhui kyllä
erilaisista opetustavoista, niinkuin havaintometoodista y.m.s., mutta
kun tuli kysymys hänen antamansa opetuksen tuloksista, niin saatiin
selville, että se supistui ainoastaan venäjänkielen opetukseen. Riion
Pekallakin oli ollut pikku poika tässä koulussa joitain lukukausia ja
sanoi hänkin jo /joitakuita/ sanoja venäjänkieltä oppineensa. Vaimonsa
ja pienen lapsensa kanssa oli opettaja tullut kesävieraaksi Lusmaan.
Siellä he kuitenkin haikailivat ja kävelivät kuin outojen seurassa
eikä keskustelut talonväen kanssa näyttäneet kovinkaan vilkkaasti
sujuvan, sillä jos isäntä osasikin vähän venäjätä, ei se emännältä
tuntunut juuri ollenkaan käyvän. Mutta vaikka opettajan vaikutus lie
ollutkin kuin pisara, joka kalliolle putoaa, niin eihän sentään tiedä,
millaisen loven se pisarakin kallioon kaivaa aikain kuluessa.
Muita venäläisyyden edustajia emme tavanneet koko matkallamme. Kerran
vuodessako täällä vaan käynee pappi ja toisen kerran metsäherra.
Jälkimäinen onkin kaikesta päättäen se, josta ollaan enin riippuvaisia
ja joka hallitsee sitä, mistä parhaat ruoka- ja muut tarpeet ovat
otettavat, nimittäin metsää. Hän se esittää ne asetukset, joita tuon
tuostakin tulla tupsahtaa kuin salamoita kirkkaalta taivaalta ja jotka
yhtäkkiä saattavat mitä likeisimmästi vaikuttaa asujanten talouteen.
Yksi semmoinen asetus oli tuo ennen mainitsemani kielto tukkipuiden
myymisestä. Kun tuli puheeksi tuo suuri, ikihongista kaadettu kaski,
jonka matkallamme olimme nähneet ja kun me kummastelimme, miksi nuo
julmat puut poltettiin rangoiksi, kun niistä myymällä olisi voinut
saada kasken tuottaman sadon moninkertaisen hinnan, niin kerrottiin
meille asian selvittämiseksi seuraavaa.
Liki viisi vuotta sitten olivat talonpojat täällä samoin kuin
muuallakin Karjalassa saaneet kutakin kyläkuntaa kohden palan
perintömaata viljelläkseen. Tuo pala annettiin asianomaisia
kuulusteltua ja nämä valitsivat siinä toivossa, että saisivat
menetellä maansa kanssa miten tahtoisivat, enimmäkseen tukkipuita
kasvavia kangasmaita, jättäen viljelykseen sopivimmat vaarat sikseen.
Pian alettiinkin tukkikauppoja hieroa ja usein mainittu yritteliäs
isäntämme oli jo pannut rahoja liikkeelle ostellen useilta
kyläläisiltään heidän metsäosuutensa. Tällaisen toimen edullisuuden
oli huomannut myöskin eräs asianomainen metsäherra ja kerännyt ja
saanut hänkin valtakirjoja puiden omistajilta tarjoutuen heidän
asiamiehekseen. Miesten mielet olivat kuitenkin pian kääntyneet ja he
vaativat nimensä pois peläten jäävänsä liika vähälle osalle.
Suuttuneena tästä lienee metsän herra yhtäkkiä ruvennut metsän
palvelijaksi ja vaikuttanut siihen, että tuli julistus, joka kielsi
kaikenlaisen metsäkaupan. Julistuksessa sanottiin kiellon syyksi se,
että metsät myyden pian häviäisivät ja niiden kanssa metsänriista.
Talonpojat saisivat yhdellä kerralla liika paljon rahaa, tulisivat
laiskoiksi ja ylpeiksi eivätkä sitten viitsisikään enää tehdä työtä.
Kaikki ennen tehdytkin kaupat peruutettiin ja siihen päättyivät
haaveet pikaisen kulta-ajan koitosta, joka yhtäkkiä oli noussut
säteilemään köyhäin karjalaisten silmissä.