Ei pidetty kiirettä metsävahdin mökiltä lähdettäissä, kun Lusman
kylään rajan takana ei kuulunut olevan matkaa enemmän kuin pari
peninkulmaa, joka kyllä päivässä ennätettäisiin päättää. Saimme
oppaaksi ja kantajaksi talon emännän itsensä, joka jo kävi
kuudettakymmentä. Epäilimme jaksaisiko hän, mutta eukko heitti
keikauttamalla selkäänsä ensin oman kannettavansa ja olisi sitten
vielä tahtonut ottaa meidänkin reppumme. Eikä sittenkään olisi kuulema
tullut sitä kuormaa minkä hän keruutörkyä tehdessään on tottunut
kantamaan virstain päästä kaukaisilta soilta ja mäkien rinteiltä.
Hän oli muutenkin mukava toveri, hauskin koko matkalla. Kun oli päästy
pihasta lähtemään ja saatu haihdutetuksi sika, joka väkisinkin pyrki
syöttäjänsä jälkeen, valjasti eukko jalat alleen ja lensi edellämme
kuin kuiva tuohikääry tuulessa. Meidän muka reippaiden miesten täytyi
jo kiellellä häntä, ett'ei sentään niin mennä, kun tässä ennättää
vähemmälläkin. Silloin hän vähän hiljensi vauhtiaan ja antoi sen
sijaan kielensä laulaa. Hän puhui siitä suuresta »ruunun
ransportista», puhui Petroskoin kuvernöörin matkasta, puhui omista
elannoistaan ja muiden, kertoi karhujen kaatamista lehmistä, kun siltä
ja siltäkin mökiltä oli sinä ja sinäkin kesänä mennyt kaikki elämiset
kontion häntään. Oli toki häneltä itseltään säilynyt kaatamatta, mutta
monta kertaa oli hän nähnyt elävän metsässä. Äskettäin olivat olleet
tyttönsä kanssa marjassa. Silloin oli suon laidasta tullut kolme
karhua, emä kahden poikansa kanssa, ja »siihen jäivät marjat, astiat,
kun lähdettiin pakoon kursimaan!»
Siltä se näyttikin tämä taival kuin tässä olisi milloin hyvänsä
saattanut metsän isäntä perheineen vastaan astua. Maa oli milloin
suota, jonka yli kulettiin poikkitelaisia puita myöten, kahden puolen
hyllyvä, pohjaton hete, milloin kangasta niin tasaista kuin kammarin
lattiaa, jossa kasvoi koskematonta komeaa hongikkoa ja siellä täällä
vilahteli pieni metsälammen pyörylä. Välistä, kun noustiin
kallioiselle mäelle, ei sieltä näkynyt muuta kuin tätä yhtä ainoata
rannatonta metsämerta, ainoastaan siellä täällä näkyi tällainen vähän
ylävämpi harjanne ja siitä nousevat ruskeat rungot.
Tie kuitenkin kohosi ja kun ruunun metsät loppuivat, ilmaantui
lehtimetsää ja ahoja. Noustiin yhä ylemmä ja oltiin Ruunaan kylässä,
joka on viimeinen kylänen kylä Suomen puolella. Talo, johon tultiin,
oli korkealla mäellä. Kaikkialla ympäröi sitä metsät ja ainoastaan
idän puolella näkyi järvi, jonka toisella puolella jo kohosivat
Venäjän puoleiset vaarat. Rakennustapa oli sokkeloista ja
monimutkaista, muistuttaen vähän sitä rakennustapaa, minkä sittemmin
tapasimme Venäjän-Karjalassa. Vähän matkaa pihasta kasvoi
toistakymmentä tuuheata pihlajapensaikkoa, joista meille erityisesti
huomautettiin niinkuin jostain hyvin harvinaisesta ilmiöstä täällä
havupuiden luvatussa maassa. Ne tekivätkin minuun sen vaikutuksen kuin
olisi niissä ollut jotain salaperäistä ja se omituinen ääni, jolla
niitä mainittiin, johti mieleeni ajatuksen, että ehkä ne ovat joitain
jätteitä vanhain aikain pyhistä puista, vai olisivatko ne vain
ensimäisen kasken kaatajan jättämiä käen kukuntapuita.
Isäntä lupautui meille saattomieheksi. Oli ensin kulettava venheellä
järveä, sitten jokea, ja kun tuli ensimäinen koski, noustava maihin ja
käveltävä noin peninkulma, jolloin oltaisiin Lusman kylässä.
Ruunaan järvi on pitkä ja soikulainen. Se kulkee korkeiden vaarain
välissä ja eteläpäässä yhtyy siihen kaksi suurta Venäjältä tulevaa
jokea, toinen Tuulijärvestä, toinen sen takana olevasta Lieksan
järvestä. Rannat ovat vielä kolkommat kuin Pankajärvessä. Me nousemme
Tuulijärveen vievää jokea. Vähä väliä on honkia kaatunut veteen.
Muutaman ison hongan latvassa on tyhjä petolinnun pesä. Vesi on
ruskeaa kuin terva. Turhaan etsii silmä luhtaa joen rannalla, turhaan
mitään muutakaan; tämä on täydellistä erämaata, jossa tuskin
milloinkaan tulee minkäänlaista viljelystä ilmaantumaan, ei ainakaan
ennen kuin soiset rannat ovat maatuneet. Ei kuulu kalojakaan, sillä
vaikka meillä on uistin perässä viilettämässä, ei sitä nykäsekään.
Mutta yhtäkkiä ilmaantuu joen käänteessä talo. Se on metsävahdin
torppa, yksi noita pakollisia asumuksia korven keskessä. Mökin
rannassa juoksee virta vihaisissa härän silmissä, sillä vähän matkaa
ylempänä on koski. Kun väkevää virtaa olisi vaikea soutaa ylös,
jätämme venheen tähän, nakkaamme reput selkään ja lähdemme jokivartta
nousemaan. Jonkun kilometrin kulettuamme hyötyisää sekametsää, olemme
Aittokosken rannalla, josta on vain muutamia askeleita rajalle.
Aittokoski on suuri ja voimakas koski. Se kuohuu siinä aivan erikseen
synkän sydänmaan sisässä. Rannalle on kyllä kerran koetettu tehdä
asumus, on siinä tupaa vähän ja vähän muitakin huoneita, kaikki
kuitenkin hajoamaisillaan. Pihamaa ja pieni pelto ovat aivan
heinittyneet. Entiseen aikaan kuului koskessa olleen myllykin, mutta
kun ei täällä asti ollut kenelläkään mitään jauhattamista, niin hävisi
se ja nyt siitä on koskessa vain vähän raunioita jälellä. Istuttiin
kappaleen aikaa tässä ja annettiin veden kuohua silmäimme alla
ilta-auringon kullatessa valkeita aaltoja ja korkeaa lehtoista vaaraa
vastakkaisella rannalla.
Sitten me muutamia kymmeniä askelia otettuamme seisoimme rajalla.
Täytyy tunnustaa, että se hetki tuntui hiukan juhlalliselta. Joskus
ennen olin kuullut kerrottavan, että Suomen ja Venäjän raja on umpeen
kasvamaisillaan. Miten lie ennen ollut, nyt se ainakin oli avattu ja
puhdas puista kuin pellon sarka. Se kulki leveänä juovana niin
pitkälle kuin silmä kantoi halki äänettömän korven. Tuntui se melkein
itsetietoiselta tehtävästään, niinkuin olisi tahtonut sanoa, että
tässä minä olen ja tässä minä pysyn enkä mene kiusallakaan umpeen. Ja
siinä kai se on ja siinä kai se pysyykin, ja ell'ei siihen
»yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi» istuteta korpikuusia kasvamaan,
niin kestää varmaankin vuosisatoja, ennenkun se käy näkymättömäksi.
Olemme kuulleet oppailtamme ja muiltakin pitkin matkaa, että olot ja
elämä toisella puolen rajan kohtikään muuttuvat. Tottahan se tavallaan
olikin. Matkustaja panee ensin huomioonsa tiesuhteet ja nämä olivat
hetikohta erilaiset. Suomen puolella oli jalkatie leveätä ja
verrannollisesti jotakuinkin hyvin hoidettua. Soiden yli oli asetettu
poikkitelaisia pölkkyjä, joita pääsi melkein kuivin jaloin kulkemaan,
ja purojen poikki toi tavalliset maantieojasillat. Venäjän puolella
tuskin ollenkaan erotti polkua, joka oli kaitainen ja mutkitteleva
kuin karjan ura. Ja ensimäiselle suolle tultuamme ei siinä ollut muuta
ylimenon apua kuin kaksi kaltaista pitkospuuta, jotka upposivat
näkymättömiin jalan alla. Luultavasti oli tällaisen sillan insinööri
kuitenkin katsonut työtään hyvinkin tyytyväisin silmin, kun hän
melkein jokaisen tämmöisen maahan kaatamansa puun tyveen oli lyönyt
pari venäläistä kirjainta, arvattavasti omat alkukirjaimensa. Sillä
ennen vanhaan ei kuulunut tällä tiellä, joka kuitenkin välittää
hyvinkin vilkasta liikettä keski-Karjalan ja Repolan pitäjän välillä,
olleen tämmöisiäkään ylipääsökeinoja. Eräs Repolasta kotoisin oleva
varakas pietarilainen kauppias oli kuitenkin testamentannut useita
satoja ruplia jalkasiltain tekemiseen ja määrännyt, että ne
vetelimmille paikoille ovat tehtävät poikkitelaisista puista. Vaan
rajan takaiset olotko lienevät olleet syynä siihen, että vaikka
nykyiset sillat tuskin tulivat maksamaan kymmenissä ruplissa sen, mikä
oli sadoissa ollut tarkoitus, rahat kuitenkin kuluivat siihen niin,
ett'ei näy jääneen tähteeksi ylläpitovarojakaan.
Saimme siis kulkea niinkuin parhaiten taisimme ja aina kuivalle maalle
tultuamme istahtaa kivelle kaatamaan saappaistamme varsien yli
hulahtanutta vettä.
Tien huonouden korvasi muuten yllin kyllä meitä ympäröivä luonto. En
ole sellaista maisemaa vielä eläissäni nähnyt. Oli niitä Suomen
puolellakin ollut soita ja metsiä, mutta siihen mahtavuuteen kuin
täällä eivät ne missään kohonneet. Siihen vaikutti etupäässä se, että
metsät olivat kerrassaan koskemattomia. Kaitaisten suosalmekkeiden
välissä, jotka näkyivät kulkevan samaa suuntaa kuin vesistötkin eli
luoteesta kaakkoon, ja suurien suojärvien ympärillä oli äärettömiä
hietakankaita, joissa metsä oli mitä ihanteellisinta hongikkoa s.o.
sellaista, joka ei ikipäivinä näy kirveen kolahdusta kuulleen. Suuret
suunnattomat petäjät olivat rauhoitettuina otuksina saaneet kasvaa
täällä nähtävästi siitä lähtien kuin Sampsa Pellervoinen
kylvi maita kyyhätteli,
kylvi maita, kylvi soita,
kylvi auhtoja ahoja,
ja kun hän
mäet kylvi männiköiksi,
kummut kylvi kuusikoiksi,
kankahat kanervikoiksi,
notkot nuoriksi vesoiksi.
Siinä kävellessä näet johtui kuin itsestään Kalevala ja Kalevalan
aikuiset ajat mieleemme. Ja jos missään, niin täällä tuntui siltä kuin
olisi joka puu ja kivi kätkenyt elävän olennon ja kuin olisivat
haltijat meitä metsän sisästä pilkistelleet. Sitä tunnetta kartutti
vielä yhä enemmän kesäyön hämärä, joka saattaa kyllä olla viehättävä
vesilläkin, mutta joka tällaisen synkän salon sisässä on aivan
selittämättömän salaperäinen.
Kuljimme kulkemistamme. Jonkun ajan käveltyämme loppuivat suot ja
kankaat ja tie alkoi kohota. Päästyämme suuremman selänteen rinteelle
hämmästytti meitä yhtäkkiä omituinen näkö. Kohtasimme näet kasken,
suuren suunnattoman hakkion, jossa kaadetut puut olivat kaikki
ikihonkia. Vaikka puut olivat pitkällään, muodostivat oksat kuitenkin
niin korkean ja sakean metsän, että täytyi kiivetä kivelle sen yli
nähdäkseen. Yön hämärässä näytti se kuin tappotantereelta, johon
satoja urhoja oli kaatunut päällekkäin, pitkittäin ja poikittain,
kädet, sääret ja aseet kamalassa sekasorrossa ja niin uhkaavissa
asennoissa, että melkeinpä teki mieli pelottamaan.
Omituinen ahdistus mielessä me taas vaelsimme eteenpäin. Sekin saattoi
sydämmen vähän arasti sykkimään, kun oppaan sanan mukaan pian olisimme
perillä Lusman kylässä suuren Tuulijärven rannalla. Tällaisen
taipaleen takana oleva matkamme määrä alkoi näyttää jonkinlaiselta
satumaiselta maailmalta, ja yhtäkkiä rupesi meitä arveluttamaan,
mitenkä siellä otettaisiin vastaan, kun sinne saapuisimme, ja miten
siellä osaisi olla, kuin eleä. Ei kauvan kestänytkään, ennenkun puiden
välistä jo välkkyi veden pinta. Me kiinnitimme kulkuamme, tulimme
melkein juoksujalassa rantaan ja samassa loppui tie pieneen ruohoiseen
niemeen.
Siinä oli nyt Tuulijärvi edessämme enkä koskaan unohda sitä
vaikutusta, minkä se teki. Laaja, tyyni ulappa oli hienon autereen
peitossa. Me seisoimme siinä
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren ternehisen,
ja yhä enemmän muinaisaikaiselta, yhä enemmän kalevalaiselta alkoi
ympäristömme tuntua. Ei muistettu ensi hetkellä huutaa venettäkään
päästäksemme kylään, jonka talot vaan vähän häämöittivät toiselta
rannalta muutaman niemen takaa.
Samassa kuitenkin keksimme kaksi venettä järvellä nuottaa vetämässä,
oppaamme huhusi sinne, kylän koirat kuullessaan vieraita ääniä
alkoivat ulvahdellen haukkua ja kohta tuli venekin meitä ottamaan ja
vei meidät lahden poikki--Venäjän Karjalaan.