»Päivälehti», syyskuun 13 p:nä 1892.
Pielisjärven kirkonkylä oli se paikka, mistä meidän oli määrä lähteä
nousemaan Venäjän-Karjalaa kohti. Tämä kylä, jota voisi kutsua
suomalaisen viljelyksen viimeiseksi turvapaikaksi idässä, onkin tämän
asemansa arvoinen. Se on laaja, hyvin viljelty suuri tasanko, jossa on
taloja kuin pienessä kaupungissa, muutamassa Pielisjärven ja
Lieksanjoen muodostamassa niemessä. Kaikki näyttää täällä niin
rehevältä, että luulisi olevansa parhaalla Pohjanmaalla eikä karun
Karjalan äärimmäisessä laidassa.
Mutta ei kauvan tarvitse itää kohti kulkea, ennenkun luonto muuttuu ja
muuttuu kokonaan. Ajettuamme suuren laajan sillan yli, jonka alatse
Venäjältä tuleva ja monissa kymmenissä koskissa mylleröinyt vesi nyt
jo jotakuinkin rauhallisesti, vaikka vähän hermostuneesti virtaa,
tulemme tiehaaraan, joka suurelta maantieltä kääntyy Pankakosken
tehtaalle. Tämä tie on viimeinen ajotie ja jos ei kulkisikaan sitä
edemmä, voisi jo saada käsityksen rajantakaisesta luonnosta. Siinä on
vaan kuivaa kangasta ja surullista, pienipetäjäistä suota. Muuten on
sekä tuo tie että maisema hyvin tuttua. Sen tapaisen tapaa näet
kaikkialla, missä joku vesistö lähteitään lähetessään muodostaa koskia
ja synnyttää niihin tuon tähän asti varsinkin ylimäissä melkein ainoan
tehdaslaitoksen: rautaruukin.
Semmoinen on nytkin tulossa. Se näkyy siitä, että tielle on vedetty
kuonaa soran sijasta ja että metsä on pientä ja ympäristö asumatonta.
Eikä aikaakaan, kun alkaa jo kohina kuulua, ja kun vähän vielä
ajetaan, vilkkuvat jo vaahtopää aallot petäjikön sisästä.
Pankakoski on epäilemättä meidän mahtavimpia koskiamme. Putous on
siinä pitkä ja jyrkkä ja aalto kosken alajuoksussa niin kuohuinen
jämähtävä, ett'ei ole ajattelemistakaan siihen venheellä lähteä. Tähän
päättyykin se venereitti, joka kaukaa Repolan pitäjästä alkaen tuo
tänne saakka. Vasen ranta on jyrkkä, suora törmä, oikea on matalampi
ja siinä on tehdas, jonka valssissa pääasiallisesti rautalankaa
valmistettanee. Nyt siinä kuitenkin seisoo melkein kaikki liike.
Suuret sulatusuunit ovat kylmillään, pitkät ja paksut piiput eivät
anna savua. Ainoastaan muuan sirkkelisaha pienenteli halkoja ja sen
räikeä, vähä väliä uudistuva säräys kuului kosken äänenkin läpi.
Vaelsimme pajasta pajaan. Vasarat nukkuivat tukiensa varassa ja
muistuttivat leukaa, joka haukotellessaan on mennyt sijoiltaan.
Ainoastaan muuan käsiseppä kalkutteli yksinään joitain pieniä,
tilapäisiä takeita. Muut missä lienevät olleet, eikä ollut tehtaan
omistajakaan kotona. Tuntui niin omituiselta tuo seisaus paikalla,
jossa luonnon voimat ikäänkuin yllyttämällä yllyttävät ihmistä
pysymään mukana.
Niinkuin sanoin loppuu rattailla kulettava tie tehtaalle. Vielä sitä
sentään oli muuan puoli kilometriä eteenpäin tehtaan lastauspaikalle,
yläpuolelle kosken. Tähän kokoontuvat kaikki tehtaan halko- ja
hiilivarat pitkiin pinoihin, ja suuriin kokoihin on siihen keräytynyt
venheistä heitettyä malmia, joka on muodostanut maan mustanruskeaksi
kovaksi kamaraksi. Maalle on vedetty isoja lotjia ja toisia
samanlaisia on järvessä, vettä puolillaan. Ihmisiä täällä ei näy muita
kuin joitain lapsia, jotka ovat juosseet alas rantaan.
Astumme venheeseen ja lähdemme soutamaan valkamasta. Näköala ja
ympäristömme ei ole juuri ilahuttavimpia. Joki, jota alamme kulkea, on
leveänlainen, se on tulvillaan ja ikäänkuin läkähtymäisillään
vesisateista. Rannat ovat matalata suota ja näyttää siltä kuin se
aivan ikään olisi ollut veden alla ja yhtenä järvenä joen kanssa.
Suolla kasvaa kuitenkin petäjikköä, joka on niin hoikkaa ja pitkää
kuin palmumetsä. Joen niskassa tapaamme tukkilautan ja ponttuun
miehineen. Ne ovat tulleet alas rajan takaa, aina Repolan pitäjästä.
Ja sitähän todistaa sekin, että ponttuun ohi kulkiessamme siitä
hajahtaa tuo Venäjän nahkan tuttu tököttivoide.
Järvi, johon tulemme, on Pankajärvi, ja luonto sen ympärillä on yhtä
karua kuin jokivarrellakin. Pitkät matalat lahdet muuttuvat soiksi ja
jatkuvat alavana korpena niin kauvas, kunnes viimein nousee joku
kaukainen vaara niinkuin korkea saari metsäjärvestä. Sinne on
viljelyskin kiivennyt kuivana ja sulana pysyäkseen. Sieltä näkyy
taloja, ahoja, kaskia ja peltoja. Järven rannoilla ei näy mitään
asutusta. Ne ovat kovat ja sulkeutuneet. Siinä, missä ei ole suota, on
kivikkoa ja petäjikköä, joka kääkkyräisenä kasvaa melkein veden
partaasta. Saarissakin on kasvullisuus sama. Varsinkin savolaisen
silmässä, joka on tottunut suurienkin järviensä rannoilla näkemään
luonnon niittyjä ja viljelystä, syntyy säälin sekainen kaipuu. Ainoa,
mitä tämä järvi tuntuu antavan, on malmi. Sitä nostetaan yhä ja sen
haavimamiehiä näkyy nytkin ahertamassa siellä täällä ponttuitten
päällä. Se on raskasta työtä ja alakuloinen nostomies tuskin katsahtaa
meihin ohi mennesssämme.
Yksi ainoa viljelyspaikka sattuu tiellemme. Se on Kalliolahden talo
Pankajarven itäisellä rannalla ja siihen päättyy venematkamme,
kestettyään noin puolitoista tuntia. Pitkä Lieksanjoki tekee näet
tässä suuren polven pois matkamme suunnasta ja muuttuu siellä hyvin
koskiseksi, jonka vuoksi kaikki matkamiehet oijustavat tästä lähtien
jalkasin.
Talo, jonka pihaan nousemme, on niin sanoakseni ensimäinen aavistus
rajantakaisista taloista.
Se on aution järven rannalla ainoa meidän huomaamamme asumus. Tuntuu
heti, että tästä se nyt jo oikea sydänmaan taival alkaa. Siihen
vaikuttaa varsinkin pirtti, joka on täydellinen perikuva vanhasta
savutuvasta.
Ikkunat siinä ensiksikin ovat vain noin puolen kyynärän suuruiset
neliöt ja nähtävästi tehdyt siihen aikaan kun lasi vielä oli kallista
ylellisyystavaraa. Vaikka tupa onkin tavallisen suuri, on ikkunoita
vaan neljä, kaksi pöydänpäänurkassa hyvin lähellä toisiaan ja toiset
kaksi samallaista karsinanurkassa. Se, että ikkunat olivat näin
lähekkäin, teki, että tuvassa olivat ainoastaan nuo kaksi nurkkaa
valaistut ja muu pirtti pitkine mustine seinineen melkein hämärässä.
Omassa nurkassaan seisoi sitten suuri uuni, lajiaan huomiota
ansaitseva. Se oli tehty yläpuoli kivestä ja pankko puusta. Samalla
teki uuni myöskin kuopankaton virkaa, sillä sen kupeella olevasta
laatikosta meni raput sillan alle, jossa kuuluttiin säilytettävän
perunoita y. m. tarpeita.
Tuo komero muistutti mieleen vanhoja tarinoita sota- ja vainovuosilta,
jolloin--ainakin Topeliuksen mukaan--takaa-ajetut karkulaiset
pakenivat sillan alle ja siellä piilottelivat. Tietysti ei myöskään
puuttunut noita tavallisia yhdestä paksusta pölkystä tehtyjä portaita.
Uunin päällä, katossa ja porstuan orsilla oli sitten joukko
kaikellaista vanhaa talon kalua, puusta ja tuohesta tehtyjä astioita,
jotka kaikki niin hyvin sopivat tähän ympäristöön. Kotona ei ollut
muuta väkeä kuin piikatyttö, jonka pajattava puhetapa ja lyhyt ruumis
ja hämmästyneet harrottavat silmät muistuttivat metsän alkuasukasta
semmoisena kuin sitä tavallisesti kuvaillaan.
Taipaleelle lähtiessämme herätti huomiotamme eräs kapine, joka sitten
näyttäytyi aivan omituiseksi ja välttämättömäksi tämmöisille
maantiettömille metsätaipalille. Se oli kesäreki, jonka jalakset ja
aisat olivat yhdestä puusta, aisat tavallisen pituiset, mutta jalakset
niinkuin olisi tavallisesta reestä vain ensimäinen kaplasväli jälellä.
Tämän tämmöisen ajopelin valjastaa sydänmaalainen hevosensa jälkeen ja
ajaa sillä niin hyvin kuin voi kuormiaan metsäteitä pitkin. Kankaita
ja kuivia maita sillä pääseekin aika hyvin ja jos ei olisi soita
vastuksina, niin tuskin tuntuisi tien puute kesälläkään kovin
rasittavalta.
Kalliolahdesta lähtevä jalkatie olikin samalla tämmöisellä reelläkin
ajettava. Ja että sitä oli paljo ajettu, sen osoittivat jälet.
Oppaaltamme ja kantomieheltämme saimmekin tietää, että tästä muutama
viikko sitten oli kulkenut suuri »ruunun ransportti». Siitä oli näet
viety Venäjän puolelle suuri määrä kulijauhoja, jotka ensin tuotiin
laivalla Pielisjärvelle, siitä maitse Pankakoskelle, josta venheellä
Kalliolahden rantaan. Kalliolahdessa ne pantiin kesärekiin sillä
tavalla vietäviksi noin peninkulman verran Ruunaan kylään, jossa ne
vielä kerran lastattiin venheisiin ja Lieksanjoen koskia myöten
nostettiin Lieksan järveen ja sitten soudettiin Repolan kirkolle.
Vaivaloisempia ja monimutkaisempia taipalia tuskin voi ajatella. Tuon
tuostakin oli tiemme varrella hajonneita rekiä, ja kovia koskia myöten
on kuletus tietysti vieläkin hankalampaa. Mutta hätä pakottaa
riehumaan, sillä rajan takana ei ole viljan saannista puhettakaan ja
kaikki leipäaine täytyy kulettaa sinne Pietarista. Sieltä ne olivat
nämäkin elot tulleet hätää lievittämään. Hirvittää kuitenkin melkein
sanoakin, miten paljo leipä tämmöisten takuusten taa kuletettuna tulee
maksamaan. Se kuuluu näet nousseen 21 ruplaan säkki, ennenkun joutui
Repolan kirkolle sen hinnan mukaan köyhien kesken jaettavaksi.
Kun tämä niin kallis vilja kuului olevan hätäapuviljaksi aijottua,
niin syntyi itsestään kysymys, miksi ei sitä talven aikaan oltu tuotu,
jolloin kuletusmaksut tietysti olisivat suuresti alenneet. Suomen
puolella eivät osanneet tuohon kysymykseen vastausta antaa, mutta
rajan takana tiettiin siihen syy. Oli sitä viljaa valtion puolelta jo
kelin aikaan lähetetty, ja sen viljan hinta ei ollut kuin 16 ruplaa
säkki. Se olisi riittänytkin Repolan köyhille ensi rekikeliin asti.
Mutta keväällä ilmaantui suuria tukkitöitä ja tukkiherrat saivat
jotenkuten sellaisilla keinoilla, jotka rajan takana hyvin tunnetaan,
ostetuksi sen viljan, mikä ei suinkaan ollut heille aijottu.
Makasiinit olivat pian tyhjät ja nälkä ovella. Silloin ei auttanut muu
kuin hankkia uutta viljaa, jonka kuletuskustannukset eivät tietysti
tulleet muualta kuin köyhäin kukkaroista. Pitkin matkaamme meille
tästä asiasta näin kerrottiin, kerrottiin ilman katkeruutta, niinkuin
välttämättömänä kovana onnena, joka usein tapahtuu, mutta jota ei voi
auttaa. »Ka, se oli sallittua--oli niin sallittu.»
Oli tätä samaa tietä muutamia vuosia sitten kulkenut toinenkin
transportti, joka oli hyvässä muistossa siinä talossa, mihin yövyimme
matkustettuamme noin peninkulman verran Pankakoskelta. Tuo yöpaikka
oli Naarajoen varrella olevan metsävahdin mökki ja näytti jotenkin
varakkaalta ja elävältä. Siinä oli hyvin puhelias emäntä, joka tiesi
kertoa kaikenlaista niistä monista matkamiehistä, jotka tästä kesänsä
talvensa kulkevat Venäjälle ja sieltä takaisin. Niiden joukossa oli
monta tuttua miestä, jotka olivat käyneet talossa sadun- ja
runonkeräysmatkoillaan.
Mutta kaikista merkillisin oli eräs matkue, joka joku aika sitten oli
kulkenut Petroskoin kuvernöörin kanssa.
Tämä suuri herra oli kerran tahtonut nähdä lääninsä laitapuoletkin.
Sitä varten hän oli ensin mennyt Pietariin ja sieltä kiertänyt
Joensuun kautta Pielisjärvelle ja sitten pyrkinyt rajalle samaa tietä
mitä me nyt. Kalliolahteen saakka oli häntä vastassa ollut
kaikellaisia ylempiä ja alempia virkamiehiä, jotka kaikki ajoivat
selkähevosella. Vaikka kuvernööri kuului olleenkin sotaväen kenraali,
ei hän uskaltanut huonoilla teillä nousta hevosen selkään. Kävelläkään
ei lihava mies jaksanut. Hän asettui kesärekeen, joka jalaksien päälle
nuoritettujen tyynyjen avulla oli koetettu tehdä niin mukavaksi kuin
suinkin. Siinä hän istui, yksi mies ajoi rinnalla kulettaen hevosta ja
toinen kannatteli takaa rekeä niinkuin auraa, ett'ei se pääsisi
kaatumaan. Ja sillä laillahan sitä sitten mennä könyttiin niinkuin
parhaiten taidettiin.
Näistä puhellessamme metsämiehen siistissä tuvassa oli jo tullut
iltamyöhä ja päätimme jäädä yöksi, kun meille vakuutettiin, että aivan
hyvin ennättäisimme huomispäivänä matkamme ensimäiseen määrään, Lusman
kylään suuren Tuulijärven rannalle. Syötiin makea maitokokkeli-illallinen
ja heittäyttiin pitkäksemme mukaville olkivuoteille.