»Päivälehti», 5 p:nä elok. 1892.
Karjala on minulle tähän saakka ollut satujen maailma. Ei minulla ole
ollut siitä mitään muita kuvia kuin mitä innokkaat sen seutulaiset
ovat luoneet eteeni Pielisestä, Höytiäisestä, Joensuusta ja
Koitereesta. Sitäpaitse ovat muutamat nuoremmat taiteilijat siihen
määrin hurmaantuneet Venäjän Karjalaan, että he tuolla jossain
Kajaanin takana ovat viettäneet useampia kesiänsä ja sinne muitakin
houkutelleet.
Se yhteinen Karjala-innostusko lienee tarttunut minuunkin, koska
yhtäkkiä istuin Kuopiosta itäänpäin menevässä laivassa. Jostain oli
tullut tietooni, että Pielisjärven rannalla ovat n. s. Kolin vuoret ja
että Karjalan luonto niissä nousee huippuunsa.
Kohta kun lähtee Juan-tehtaalta ajamaan Kaaville päin, muuttuukin
luonto vivahduksiltaan toisellaiseksi kuin se on Kuopion seuduilla.
Mäet eivät kasva mäntypuuta niinkuin moniahtaalla Savossa, vaan
kaikkein korkeimmatkin kukkulat ovat vihreätä lehtoa ja kivikoisia
ahoja. Se on kuin Karjalan lehtiporstua, jossa tämän kaskiviljelyksen
kotimaan luonto näyttää ilmaantuvan äärimmilleen kehittyneenä.
Hauskana vaihteluna ja vastakohtana tälle melkein sydäntä etovalle
hempeydelle siintävät kuitenkin idempää nuo korkeat kukkulat, joita
karjalainen kutsuu »vaaroiksi» ja jotka lienevät Karjalan maan
varsinaisimmat tuntomerkit.
Niitä kohden me pyrimme Juukaan vievää maantietä myöten, joka on
ojentautunut melkein linjasuorana ruskeana viivana menemään vaaran
huipulta toiselle. Juuan ja Kaavin pitäjäin väliset suuret sydänmaat
se halkasee kulkien pitkät matkat talottomia taipalia. Se on kuin
maatunutta lainehtivaa merta, jossa milloin vaipuu sen laaksoon,
milloin taas kimmahtaa sen kyömyiselle selälle, josta silloin joka
kerta näkyvät yhä lähempänä edessä olevat vaarat.
Niinkuin muita korkeampina majakoina siintää matkamme määrä, Kolin
vuoriryhmä. Se on siellä suon tiettömän taipaleen takana, ainakin
peninkulman verran Juuasta Joensuuhun menevältä maantieltä.
Ahmavaaran kylästä otamme oppaan saloiselle taipaleelle ja lähdemme
metsäpolun vietäväksi. Se on suloinen kävellä taas pitkästä ajasta
tuollainen karjan ura, joka omien mielijohteittensa mukaan milloin
kaareutuu ahon rinteelle, milloin pistäytyy sakeaan lepikkoon, milloin
heitäksen kivisen metsäpuron poikki. Yhtäkkiä tulee järvi eteen ja
laineet loiskivat jyrkän kallion juuressa. Se on sydänmaan järvi,
soikea allas jyrkkien kaskettujen mäkien keskessä. Ei ole ainoatakaan
asumusta näkyvissä tällä rannalla eikä venettä, millä voisi yli
päästä. Mutta etäisen lahden pohjukassa kuultaa saarien lomitse mökin
katto ja oppaalla on omat keinonsa. Hän kerää risuja metsästä, kantaa
ne kallion päähän ja tekee tulen. Se on sovittu merkki ja kun savu on
aikansa tuprunnut ylös tyyneen ilmaan, kuuluu veden pintaa pitkin
tapin kolkutusta ja saaren taitse soutaa hetken päästä vene esiin.
Toiselle rannalle tultua alkaa maa kohota Kolia kohti. Tie, jota nyt
kuljemme läpi talojen pihain, läpi heilimoivain ruishuhtain, poikki
poltettujen palojen ja ohitse vasta kaadettujen lehtokaskien, joissa
pihlaja vielä kukkii ja tuoksuu maahan kaatuneenakin ja joissa
pikkulapset kerppuja ja vastaksia taittelevat--se on jo itsestäänkin
ihaninta, mitä kesäinen matkailija voi toivoa. Mutta sillä on vielä
taka-alana maisema, joka on yhtä mahtava kuin tämä tie on sievän soma
ja viehättävä.
Me istumme Kolin vastaisella vaaralla erään veräjän päällä.
Kolissa on kolme yppylää niinkuin kamelin selässä, kaikki paljaita
avopäitä kallioita. Ne kohoavat yläpuolelle kaikkia muita lähellä
olevia kukkuloita ja niiden rinteet paistavat parhaallaan täydessä
paahtavan keskipäivän valossa. Siellä on juurella notkoja ja notkoisia
lampia.
Lammista vähän ylempänä on talo ja taas vähän ylempänä toinen talo
pienten pellontilkareiden keskessä ja etäämpänä ahojen ja lehtojen
ympäröiminä. Metsä juovittelee siellä viljelyksien välissä ja katkeaa
vähä väliä jyrkkään pykälään ahon reunassa. Koko rinne muodostuu
juovikkaaksi kudokseksi, joka on levitetty kuin loimeksi vaaran kylkiä
peittämään. Se on kuin elävä vaate, joka yhtä mittaa muuttelee
muotoaan auringon säteiden ja varjojen mukaan. Milloin helähtää se
vaalean vihreäksi, milloin taas synkkenevät sen posket. On kuuma
keskipäivä, auer hehkuu hikevistä lehdoista, tuolla täällä poltetaan
kaskia ja joskus tuikahtaa tulen liekkikin savun seasta. Ja se on tuo
eloisuus, tuo asutus, joka tekee tämän rinteen niin ihanaksi, että
sitä uupumatta jaksaisi katsella kuinka kauvan tahansa. Puijon
läheisyydestä tullen tulee sitä ehdottomasti tähän verranneeksi. Koli
voittaa vertailussa. Puijo on aina totinen, synkkä ja yksivakainen.
Satoipa siihen tai paistoi, aina on se yhtä juhlallinen ja
yksitoikkoinen. Koli sitä vastoin, vaikka korkeampi ja mahtavampi,
tekee virkeän, aina muuttelevan vaikutuksen.
Se näyttää olevan aivan lähellä tuossa edessämme ja taloihin tuolla
sen rinteellä ei näyttäisi olevan matkaa kuin kerta liikkeelle
lähtien. Mutta kun alamme mennä, on vielä monet talot sivuutettavat,
moneen alankoon painuttava ja monet notkot rämmittävät. Samassa on
vuorenhuippukin kadonnut, kun sen rinnettä alamme kohota.
Levähdetään talossa, joka on noin puolimatkassa vaaran laelta. Se on
noita pieniä karjalaisia taloja, jotka ovat käpristäytyneet jyrkän
mäen kupeelle ja joiden paikan on määrännyt kallion kylestä lirisevä
lähde. Rakennukset ovat supistetut niin vähiin kuin suinkin, sillä
karjalainen ei juuri viitsi rasittaa itseään liialla raatamisella.
Pienissä kivikko-pelloissa ja vielä kivisemmissä kaskissa on tarpeeksi
vastustusvoimaa voitettavana /hänen/ työhalulleen. Kaksi pirttiä
hänellä kuitenkin on ja niiden välissä porstuanpohja-kammari.
Vastapäätä porstuan ovea on pienonen navetta, sillä karja on pieni,
noin kymmenlehmäinen. Sen yhteydessä on katettu kuja, jonka ylisille
vie hevosella ajettavat leveät raput. Että ollaan kivisellä
mäkimaalla, sen osoittaa sekin, että suurin osa kujaa ja navettaa on
tehty kivestä. Mutta ett'ei järvikään ole kaukana, sen voi arvata
siitä, että päreliisteiden päälle ja seinänrakoihin asetettujen
tikkujen neniin on asetettu kaloja päiväpaisteessa kuivaamaan. Suuri
Pielinen onkin tuossa toisella puolen vaaran ja sen »mujeet» ovat
kaukanakin kuuluisat.
Mutta Kolille! Sinne on talosta liki pari kilometriä melkein koko ajan
kohoavaa metsäpolkua. Kahden puolen tietä kasvaa korkeaa heinikkoa,
sillä vaikka asutus täällä on satain vuosien vanha ja vaikka monet
sukupolvet ovat vaaran kylkiä kaskeamalla haaskanneet, ei se
kuitenkaan ole vielä mehuaan menettänyt. Näyttää siltä kuin sen
kivissä asuisi ainainen ruokamulta, joka siitä polttamalla murenee ja
muodostaa maan hedelmällisen maakerroksen.
Yhtäkkiä avautuu lehdon sisästä iso, ylenevä aukea ja sen ylipäässä on
kohtisuorana kohoava kallio. Vaivoin sen juureen kiivettyämme
näyttäytyy se yhtä korkeaksi kuin tavallinen kolmikerroksinen
kivirakennus. Sen alla on jääkylmä suon silmäke. Ja kun tulemme sen
harjalle, niin seisotaan sileällä ukonkivisellä kalliolla kuin
lasisella katolla. Siinä sitä sitten ollaan ja siinä se on sitten
Kolin kuuluisa näköala.
Ei tuo näköala kuitenkaan ole vielä saavuttanut sitä mainetta, minkä
se ansaitsee.
--»Ei mutta kylläpä--!» huudahti toverini ja minä en voinut muuta kuin
päätä nyökäyttämällä vahvistaa hänen ihastustaan.
Sillä kyllä se onkin sitä mitä se on, lajissaan ennen näkemätöntä.
Suurten selkien niemissä näkyy luonto mielellään melskeitään pitäneen.
Puijo on kohottanut harjansa Kallavedelle uhaksi ja Kolin vaarat ovat
Pielisjärven niemessä ja kulkevat pitkin sen rantaa pohjoisesta
etelään. Siltä kukkulalta millä seisomme näemme kolme vähän
matalampaa. Ja ne jakavat näköalan kahteen osaan. Toinen, vasemmalla
kädellä oleva, on samanlainen kuin mikä oli äsken edessämme; erotus on
vaan se, että se minkä äsken näimme Kolille, sen näemme nyt Kolilta.
Siellä on samat kasket, ahot, palot, huuhdat ja talot.
Maisema on vaan vähän matalampi, sillä Koli on korkeampi ja sen
harjulle kuontuu siintämään kaukaisimmatkin vaarat. Niitä näkyy
useista pitäjistä, niiden kaikkien nimiä ei tiedäkään. Päivä paistaa
nyt sinne edullisesti. Se sattuu talojen ikkunoihin ja panee ne
peninkulmain päästä kimmeltämään. Se saa esille pienimmätkin
muodostukset maanpinnassa ja metsissä. Se kouhottelee lehmi- ja
kaskisavut ihmeellisen selviksi ja kun se sattuu pieneen vaarojen
väliseen metsälampiin, hehkuu tämä kuin sulava lyijy. Kuka niiden
kaikkien vesien, järvien ja lampien nimiä tienneekään. Mutta opas
nimittelee niitä mitä Herajärveksi, mitä Höytiäiseksi, mitä
Jeronjärveksi, mitä miksikin.
Tuota kaikkea katsellessa, hakiessa esiin aina uusia yksityiskohtia
tästä »mäkisestä lakeudesta», joka melkein uuvuttaa moninaisuudellaan,
melkein rasittaa rikkaalla vaihtelullaan, on Kolin toinen näköala
aivan unohtunut.
Sinne kääntyy kuin viileyttä hakeakseen. Sillä se on totinen,
juhlallinen ja yhtä vakava kuin edellinen on raskas. Se on
luonteeltaan samanlainen kuin Puijon näköala. Siitä näkyy vain vettä
ja saaria ja synkkää havumetsäistä mannerta. Mutta nähdäksemme sen
kaiken kerta katsomalla on meidän kohottava yksi pykälä ylemmä,
kaikkein korkeimmalle Kolille. Sinne on vähän metsää ja vähän notkoa
ja sitten nousee sinne melkein pystysuora polku, jota myöten täytyy
puitten oksien avulla kiivetä tuolle n.s. »vanhalle Kolille». Siitä
katsoen on edessämme koko peninkulmain pitkä Pielinen. Etelästä
siintävät Enon vaarat ja pohjoisesta kuultaa kukkuloita, jotka
lienevät jossain Nurmeksen puolella Pielisen pohjoispäässä. Mutta
itään päin kantaa silmä kaikista kauvimmas ja nuo metsäiset vuoret ne
sanotaan olevan jo rajantakaisia, Venäjän puoleisia maailmoita.
Vaan itse Pielinen! Se lepää nyt siinä rauhallisena ja tyynenä. Siellä
ei näy pienintäkään liikettä, ei ainoatakaan asumusta ole sen
rannoilla, ei yhtään venettä souda siellä alhaalla. Hyvin heikko
tuulen henki saa liikkeelle pienen laineen, joka satojen saarien
rannoilla kuitenkin kokonaan katoaa. Siinä on kuin suuri, autio
erämaa, joka uinailee itsetiedotonna ja ummessa silmin. Eikä sieltä
kuulu muuta kuin hiljainen, säännöllinen sohina, joka syntyy siitä,
että nuo pienet laineet toinen toisensa perästä murtuvat kivikoiseen
rantaan Kolin juurella, jonka veden puolinen rinne melkein
kohtisuorana putoo alas Pielisen helmaan.