Missähän lienen siellä kirkkomaalla päiväpaisteessa loikoen kulutellut
aikaani siihen asti kuin kirkkomenot päättyivät ja tapulista
vihdoinkin kuului kolme läppäystä suuren kellon laitaan...
Vaan sitä ennen oli jo hyvän ansaa pursunnut ihmisiä kirkosta ja
paksua mustaa savua »Wellamon» piipusta.
Kirkonmäellä syntyi hälinä ja pauke kuin pienillä markkinoilla.
Hevosia valjastettiin, kärryjä ratisi pitkin maantietä pois kotiin
päin ja pölyä kohosi kuin pilvenä. Rantaan kuitenkin riensivät
useimmat osavenheilleen, mutta suurin osa tuli »Wellamoon».
Kun tuli sinne, oli se sullottuna ukkoja, akkoja, voipyttyjä,
eväskontteja, tyttöjä ja poikia niin täyteen, että tuskin sopi päätään
kääntämään. Ja siinä tungoksessa kuitenkin koneenkäyttäjä hyöriskeli,
voiteli ja panetti puita uuniin, tuon tuostakin huudatellen. Eikä
ainoastaan kolme kertaa, niinkuin on tavallista, mutta aina vähä
väliä, varmaankin puolikymmentä kertaa.
--Mitä ne noin yhtä mittaa sitä huudattavat? kysyin minä
lähimäiseltäni.
--Taitaavat kiirehtiä sitä Hovin herroo, sain vastaukseksi.
Minä vähän kummastelin tätä kaunista kansallista tapaa, jota en ollut
vielä muualla Suomessa tavannut, mutta kysyin kuitenkin, mikä oikeus
hänellä oli tuolla Hovin herralla odotuttaa itseään.
--Sillä on puolet tätä venettä, selitettiin minulle ja sitten
arveltiin hänen viipymisensä syyksi sitä, että oli niittokone tuotava
kauppamiehestä laivaan.
Kun koneenkäyttäjä, joka näkyi olevan suurempi kapteeni kuin kapteeni
itse, oli vielä jonkun aikaa kiukuissaan huudattanut konettaan ja
odottanut herraa maan puolelta tulevaksi, saapui tämä vihdoin
viimeinkin järven puolelta. Pitkin rantaa soudettiin suurta
kirkkovenettä, jonka keskessä näkyi kummannäköinen, punaiseksi
maalattu härrykkä, ja perässä seisoi hattu kädessä ja hikeä otsaltaan
pyyhkien se usein mainittu hovin herra, jonka jo olin kirkonmäellä
nähnyt. Kun venhe tuli likemmä, kuulin että oli aikomus saada punanen
härrykkä »höyryyn», mutta väen paljouden takia täytyi sen tyytyä
kuitenkin siihen kunniaan, että sai tulla perässä siinä venheessään,
johon jo oli sijoitettu. Laittelemista siinä oli kuitenkin kappaleen,
ennenkun saatiin rossit kiinnitetyiksi ja ennenkun herra itse oli
peränpuolelta otettu höyryvenheeseen.
Kun kaikki oli onnellisesti suoritettu, päästiin vihdoinkin lähtemään
»hiljaan etes», niinkuin kapteeni komensi, ja vähän päästä sitten
»täyttä kyytiä».
Minä häpeän, että nyt vasta olen päässyt varsinaisesti matkalle, mutta
lohdutan itseäni kuitenkin sillä, että taival nyt katkeaa kymmenen
hevosen voimalla. Höyryvenhe joka näkyy olevan hyvä-kulkuinen,
kyyristyy kuin laukkaava hevonen, joka maha matalana kiitää eteenpäin.
Kahden puolen lakoilevat laineet kokan edessä, savua ja kipinöitä
pursuaa piipusta ja pistongit veivaavat semmoisella innolla kuin
olisivat jo kauvan odottaneet tätä vapautuksensa hetkeä. Rannat jäävät
vilisten jälelle eivätkä kauvan pysy kirkkovenheetkään rinnalla,
vaikka koettavat parastaan.
Vaan ne ovatkin vanhan ajan kulkuneuvoja ja tässä viedään suomalaista
talonpoikaa kirkosta kotiinsa uuden ajan airoilla, joista ei vielä
muutama kymmenen vuotta takaperin ukoilla ollut aavistustakaan.
Niin, koska tuli uusi aika puheeksi, niin saanen tässä höyryvenheen
suurta selkää kyntäessä ja jättäessään kirkonkylän kirkkoineen sinne
niemeensä pienenemään, esittää muutamia mietteitä, jotka tulivat
mieleeni istuessani siinä »Wellamon» kokassa. Minä näet ajattelin,
että jos viljelyksestä ja sivistyksestä eli yleensä sekä aineellisesta
että henkisestä edistyksestä meidän kansassamme voisi luoda jonkun
keskimääräisen kuvan, niin sopisi sellaiselle ehkä paraimmaksi
malliksi tuollainen kirkonkylä maaseudulla. Siinä on nähtävänä
ikäänkuin tulos meidän kultuuristamme semmoisena kuin se saataisiin,
jos kaupunkien sivistys ja kehitys laskettaisiin siihen sivistykseen
ja niihin tietoihin, jotka tavataan kaukaisimmassa korven mökissä--
Ja niinikään on samassa paikassa toteutunut kuva meidän aineellisesta
viljelyksestämme, kulkuneuvoista, y.m. uuden ajan antamista eduista,
joka syntyisi sekin siten, että verrattaisiin kaupunkien etuja ja
maaseudun puutteellisuuksia toisiinsa. Jos siis esim. mitä oppinein
teologian professori liitettäisiin semmoiseen korven jätkään, joka ei
ole saanut kolmessakymmenessä vuodessa rippikouluaan suoritetuksi, ja
tästä taikinasta muodostettaisiin uusi ihminen, jolle molemmat
elementit ovat antaneet itsestänsä kaiken sisällyksensä, niin luulen,
että tästä uudesta ihmisestä tulisi pappi, joka näyttäisi melkein
maaseudun rovastin näköiseltä. Samaten saataisiin rikkaasta Helsingin
tukkukauppiaasta, jolla on kauppatietoja ja kauppasivistystä Saksaa ja
Englantia myöten ja joka nauttii lain ja asetusten suojaa kehuen aina
niitä noudattavansa, ja maata kuljeksivasta reppurista--saataisiin
näistä sekoitus sellainen, että siitä syntyisi tuollainen
kirkonkylässä asuva maakauppias, joka lain nojalla laukkuvenäläistä
vainoo, mutta joka voikaupassaan saattaa käyttää vääriä mittoja ja
pitää luvatonta rommin ja oluen kauppaa. Taikka jos vielä kaikki
maailman tieteet lukenut filosofian professori ja ensimäisiin opin
alkeisiin perehtynyt kiertokoulun opettaja lyötäisiin yhteen ahjoon
sulamaan, niin en luulisi suuresti erehtyväni sanoessani, että näistä
takeista muodostuisi kansakoulun opettaja.
Samanlainen olisi asian laita muillakin aloilla, esim.
maanviljelyksen. Siinäkin pitäisi luullakseni kirkonkylän edustaa
keskimääräistä tulosta Suomen eri maanviljelystavoista, nimittäin enin
uudenaikaisista ja kaikkein alkuperäisimmistä. Ja mitä kulkuneuvoihin
tulee, niin luulen että suurimman höyrylaivan ja pienimmän
soutuvenheen edut ja puutteet, pantuina yhteen vaikuttamaan,
tuottaisivat lopulliseksi tuloksekseen tällaisen maaseutuhöyryn kuin
esim. tämä »Wellamo.» Eli lyhyesti sanoen: suurin ja pienin edistys
eri aloilla meidän maassamme antaisi keskimäärin sellaisen edistyksen,
joka on kirkonkylässä tavattavana.
Jotenka siis esim. tuo kirkonkylä, joka yhä enemmän on jäämäisillään
tuonne auringon sumun peittoon, oikeastaan tulee mainita sekä meidän
henkisen että aineellisen elämän diagonaaliksi. Eikä suinkaan
Helsinkiä tai muuta suurempaa kaupunkia. Siltä ainakin minusta
/näyttää/, vaikka en sitä nyt tässä osaa numeroilla /toteen/ näyttää.
Vaan ehkä joku nuori maisteri ottaisi siitä kirjoittaakseen
väitöskirjan tohtorin arvoa varten.
Mutta näitä miettiessäni oli jo saatu ensimäinen selkä kuletuksi ja
vedet alkoivat vähitellen kaveta ikäänkuin sisämaahan tunkeakseen.
Kulettiin pieniä järviä, jokia ja salmia ja käytiin yhtä mittaa
laitureissa, joihin riputettiin pari kolme ihmistä kerrallaan. Yhteen
ahdettu elämä höyryvenheessä siitä vähän väljeni, niin että pääsi jo
sääriäänkin oikomaan. Minä tein sen ja tarkastelin sitten maisemaa.
Oli kulettu pari tuntia ja kun kello oli kirkolta lähtiessä ollut 4:n
paikoilla, kävi se nyt 6:tta. Oli siis tuollainen ihana sunnuntain
iltapäivä, joka on meidän maisemillemme niin omituinen. Päivä ei enää
paahda, ainoastaan valaisee ja lämmittää. Vähäinenkin tuuli on jo
paneutunut levolle ja kaikki mitä vaan rannoilla on, kuvastuu tyyneen
veteen. Niittyiset rannat, tuuheat lehdot ja jonkun kivikkoniemen
nenässä yksinäinen nuottakota ja sen takana pari vanhaa vääntynyttä
petäjää. Ylettyvät talotkin vähän ylempää kuvastumaan veteen ja
niitten mukana seuraa aina joukko lapsia, jotka rantatietä juoksevat
alas rantaan nähdäkseen ohitse kulkevaa laivaa niin likeltä kuin
suinkin. Niityt ovat huolellisesti raivatuita, pellot näyttävät hyvin
viljellyiltä, ja sarat eroavat suorin ojin tarkasti toisistaan.
Kaikesta näkyy, että kuletaan seudussa, joka ei lue itseään
sydänmaahan. Minä huomautan tästä muutamalle miehelle, joka seisoo
vieressäni ja hän sanoo, että »onhan tämä tok' kaupunkia syömmoan
suhteen». Ja sitten sanoo hän, että »ei nämä talot tok oo vielä
mittaan hovin rinnalla... siellä se vasta emätalo on.»
Kun minä toisen kerran kuulin tuota hovia mainittavan ja kun minulle
oli sanottu, että siinä sopisi olla yötä, niin vetäysin tuosta
salonkiin, jossa itsensä »herran» olisi pitänyt olla. Siellä hän
olikin ja kun näki minut herrasmieheksi, niin esitteli itsensä
ruotsiksi ja mainitsi itsensä »possessionaatiksi,» niinkuin jo olin
arvellut kirkkomaalla hänet nähdessäni. Tätä pientä turhamaisuutta
lukuunottamatta oli hän kuitenkin aika miellyttävä mies. Kun sai
kuulla, että matkani veti hänen talonsa kautta, pyysi hän minua
tekemään hyvin ja seisottumaan heille yöksi, lisäten, että kunhan
sinne tullaan, niin ehkä siellä näyttää saattavan yönsä nukkua
niinkuin muuallakin. Minä tietysti kiitin ja sanoin kuulleeni, että
siellä oli hänellä komea talo sydänmaassa.
--Onhan se, vaikka ei mitään erittäin, sanoi hän vähän siihen
vivahtavalla tavalla kuin oli sanonut tuo ennen mainittu
asevelvollinen ankkurikellostaan.
Minä olisin ruvennut juttelemaan kaikellaista seudun maanviljelys- ynnä
muista asioista, mutta herralla olivat omat asiansa niin sydämmellä,
että puheet yhtä mittaa keskeytyivät. Venhe siellä perässä vaati hänen
alituista huomiotaan.
--Varo sinä, Pekka, siellä perässä, ett'ei kipinät polta
vehnäjauhosäkkiä! Pitäisi olla vielä yksi mies lisää tuonne
venheeseen...
Ja sitten oli asiaa joka toiselle miehelle tien varrella. Ei sitä
pysäyspaikka, jossa ei hän lähtenyt salongista ja huutanut nimeltään
milloin mitäkin rannalla olijaa. Milloin oli siellä joku Matti, jota
kutsuttiin kasakaksi, milloin joku Taavetti, jonka piti tulla
maanantaina mökkinsä puolesta päivätöitä tekemään, milloin taas joku
Liisa tai Mari, joilta tiedusteltiin eivätkö ottaisi piiaksi
ruvetaksensa.
Ja niiden tähden keskeytyi puhe vähä väliä, sikarin pätkä, joka
lyhyytensä tähden jo aikoja sitten olisi joutanut piipunperän
purijalle, sammui yhtä mittaa ja jäi viimein pöydän nurkalle, josta
vähitellen koneen tärinästä vieryi yhä täperämmälle, pudoten siitä
sitten likaiselle lattialle. Ei herrakaan pitkään aikaan joutanut
salongissa käymään, ja kun ei siellä muitakaan ollut, heittäysin
pitkäkseni penkille. Epämukavanlainen oli ollakseni ja pää minulla
tutisi laivan liikkeestä kuin vanhalla ukolla.
Huvikseni aloin tarkastella huonetta. Se oli parahiksi niin pitkä,
että juuri sovin sohvalla jalat suorana loikomaan. Ja muita
huonekaluja ei täällä ollut kuin pari kokoon käännettävää tuolia ja
pöytä. Tämän viimemainitun puhtaus oli alle keskimäärän. Puolet sen
pinnasta oli yhtenä ainoana olutlammikkona, ja toisessa puolessa
kuljeskeli edestakaisin kaksi pulloa ja kolme lasia. Koneen jyskytys
pani ne liikkeelle, mutta muuten niiden kulku näytti olevan
joidenkuiden minulle tuntemattomien luonnonlakien vaikutuksen
alaisena. Toinen pulloista ja lasit olivat tyhjät, vaan toinen pullo
oli puolillaan olutta. Ja tämän ympäri nuo tyhjät kiertelivät. Milloin
tulivat aivan likelle sitä, kilistivät sen kupeeseen ikäänkuin jotain
anoakseen. Lasit varsinkin olivat yhtämittaa pullon kimpussa.
Houkuttelivat ja houkuttelivat, mutta kun eivät mitään saaneet,
tulivat niin kovasti kiihkoihinsa, että luulin niiden siihen paikkaan
halkeavan. Mutta sitten näytti siltä kuin olisi puolillaan oleva pullo
heille virkkanut jotain vihaista ja vastenmielistä, koskapahan nämä
lähtivät kuin yhteisestä päätöksestä mennä kalkuttamaan, aina pöydän
laitaan saakka. Mutta juuri kun olivat putoamaisillaan, kääntyivät
takaisin ja lähtivät yksissä tuumin taas täydempää toveriaan
kosioimaan. Vaan silloin laiva vähän kallistihe, pöydällä olevasta
oluesta syntyi ankara luodevesi, joka tulvi yli toisenkin puolen
pöytää ja siihen tarttuivat sekä pullot että lasit, pääsemättä enää
paikaltaan liikahtamaan.
Jonkun aikaa kun siinä olin antanut takaraivoni jyskyttää venheen
laitaa vasten, tuli taas ihmisiä salonkiin. Niitä oli kaksi tyttöä ja
kaksi nuorta miestä, olivat nähtävästi naimakansaa, joita oli kirkossa
kuulutettu. Tytöt istuutuivat penkille, vaan toinen pojista haki
peräpuolelta kapteenin käsiinsä. Jonkun aikaa kuiskuttelivat he
keskenään ja katsoivat aina minuun. Mutta minä painoin silloin silmäni
kiinni ja olin nukkuvinani. Sitten tuotiin olutta ja tarjottiin
tytöille. Vähän kipristellen nämä sitä maistelivat ja sanoivat olevan
»pahhoo». Mutta pojat ottivat suun täydeltä.
--Juokee työ, tytöt, olutta!
--Eipä tuo oo ies hyvän makuistakaan...
--Vai ei oo hyvän makuista... jota tok särpää kuin sinukkata...
Kun pullo oli tyhjennetty, menivät tytöt ulos, mutta pojat kävivät
taas kolkuttamaan sitä ovea, joka vei perään kapteenin seisomasijalle
...
--Kuulkeepas, kapteeni, eikö teilloo viinoo?
--Eijoo viinoo.
--No entäs konjakkia?
--Konjakkia on...
--Paljonko sitä putel maksaa...
--Ei anneta putelittain, vaan ryyppy maksaa 25 penniä.
--Otetaanko myö?
--No antoo tänne!
Ja kapteeni laski heille ryypyn kullekin ja kun se oli yhdellä
siemauksella tyhjennetty, antoi toinen pojista kapteenille markan ja
käski kaataa vielä toisen »satsin». Seisovilta jaloilta se sekin
haukattiin. Hipristelivät siinä miehet vähän aikaa suutaan ja
katsoivat toisiaan silmiin. Vaan silloin kaivoi kukkaronsa se, joka ei
ollut äsken maksanut ja sanoi:
--Koatoos häntä minunnii rätinkiin...
--En minä ennee juo, sanoi toinen.
--Juo pois!
--Voan jos männöö peähän?
--Tämän vertainen... (ja silloin he taas kallistivat) nyt ei mää
kennenkään peähän... pankoo vielä, kapteeni, yhet ryypyt.
--Elekee panna... minä en ota...
--Etkö ota, jos minä tarjoan...
--En ota... soat olla vissi siitä, ett'en minä ota.
--No, kun et ota...
Ja niin he poistuivat. Mutta en minä ollut kauvan yksinäni, ennenkun
taas tulee sisään viimeinen tarjooja ja ryyppää kapteenilta yhteen
perään kolme ryyppyä. Minusta näytti, että hän jo hiukan horjahti
ovesta mennessään. Mutta kun laiva laski ensimaiseen seisauspaikkaansa,
näin minä salongin ikkunasta saman miehen hyppäävän tasakäpälässä
laiturille, vaikka laiva oli vielä ainakin sylen päässä maasta. Ja
laiturille päästyään hän hyppäsi vielä kerran ilmaan, löi kahta
kämmentään yhteen ja hihkasi niin, että seutu kajahti.
--Kuka se on tuo hurja? kuulin jonkun vaimonpuolen kysyvän.
--Sehän se on Hietapuron renki, vastattiin,--jo on taas juonna ihtesä
humalaan...
--Jahah! sanoi samassa Hovin herran ääni takanani. Nyt se on tämä
taival lopussa...
--Eikö tämä höyryvene kulje enää eteenpäin?
--Ei kulje, ei kulje...huhhuh, kylläpä ovat tuota olutta tuohon
pöydälleen töhrineet... niin, ei tämä kulje, mutta nyt tästä
lähettäisiin venheellä... ja jos teidän sopii... ei meillä ole
mitään erikoisempaa tarjottavana... vanlig bondkost...
--Kiitoksia vaan...
--Niin no, jos sopii, niin lähdetään tästä veneeseen, jonkun tunnin
perästä ollaan perillä... minulla on hyvä vene ja riskit soutajat...
muiden veneiden edelle me ajetaan niin että hurahtaa...
Lähdettiin siitä sitten salongista ja kun olin suorittanut markan
kyytirahaa kapteenille, astuttiin Hovin herran veneeseen.