Astuin huojuvaa lautalaituria myöten venheen sisään. Se oli jaettuna
kahteen osaan eli oikeammin sanoen osastoon, joista perempänä olevata
kutsuttiin »salongiksi» ja joka lienee ollut aijottuna herroja varten.
Talonpoikia varten oli taas toinen puoli katoksen alustaa ja samassa
osastossa oli myöskin kone.
Pari lautamiehen näköistä miestä istui penkillä polttelemassa sikaria,
joita heille nähtävästi oli antanut heidän kolmas seuratoverinsa josta
en voinut varmuudella päättää, mikä hän oli. Mutta sen voi kuitenkin
jo ensi silmäyksellään nähdä, että hän »luuli olevansa jotakin»,
niinkuin sanotaan.
Minä istuuduin toiselle puolelle konetta ja kuulostin.
Ei mahtanut kolmas mies olla säädyltään muita kahta paljoakaan
etevämpi, koskapahan nämä häntä sinuttelivat.
--No, rengikskö sinä nyt ruppeet, vai onko muuta ammattia?
--En tietä minä hyvin rengikskään ruppeemistani... huonot maksetaan
tätä nykyä palkat... puolta toista tarjottiin mulle pappilasta, jos
oisin pehtuoriksi ruvennut, mutt'en minä ottanut pestiä...
--Voan oishan siinä jo palakkoo ollu yhelle miehelle.
--Kaupungissa maksetaan puotirengille kaksin kolmin.
--Kaupunkiinko sulla on sitte tarkotus männä?
--En tieä... ehkä mennään.
--Etkö sieltä jo kyllääsi soanna, kun olit kolomekkii vuotta.
--Ruununtyö on erittäin.
--Etköön ennee ruppeis toista satsia olemaan?
--Ei ole ennee pakko ruveta... minä olen velvollisuuteni isänmaan
palveluksessa jo täyttännä... niin sanoi övestikin, kun heitin
hyvästini, että numero kolme Heikkinen on nyt vapaa isänmaan
palveluksesta...
--Vai niin sanoi... se oli kolomen numerolla sinun huutos... sit oot
ollunnai ensmäisiä miehiä.
--Ensimäisiä... tässä on kellokin, joka annettiin mulle ampumisesta.
--Siinäpähän on...
--Ankkurikello?
--Ankkurikello.
Sitä mahtavuutta, jolla sanottiin tuo »ankkurikello»! Siinä äänessä
oli monellaiset vivahdukset. Se sanottiin sekä vähäisellä
ylenkatseella, jopa halveksienkin, kuin myöskin niin, että siitä kävi
selville: »totta kai ankkurikello!» Ja kello vedettiin taskusta ja
annettiin lautamiesten katsella. Mutta ketjun koukku oli kuitenkin
napinlävessä kiinni eikä sitä siitä irtautettu. Ja mikä ylevä
välinpitämättömyys piirteissä, kun entinen asevelvollinen istui selkä
kenossa ja seurasi silmillään kahta puhetoveriaan. Taulut ja »pujetit»
tarkasteltiin samalla tarkkuudella ja sitten katsottiin vielä
peräimet.
--Eikö tuota pantane jo taskuun, sanoi sitten kellon omistaja.
--Pannaan, pannaan, mutt' mittees siihen on tuohon kuoreen
»ravvierattu»?
--Siinä on Hänen Majesteettinsa Keisarin nimi.
--Elä valehtele...
--No, ettäkö ossoo lukkee, vaikka ootte lautamiehiä?
--Niinpähän on... ettäkö oot tämän Keisarilta suanna?
--Minkätähen se ei o'o sitä soattanna soaha...
--Taiat sinä sitte olla hyväi ampuja?
--Toinen mies minä olin Lappeenrannan leirissä.
Ei hän siis ollutkaan mikään vähäinen mies, kun oli toinen mies
ampumisessa ja saanut Keisarilta kellon, ajattelin minä.
--Eiköön täältä laivasta soa olutta eli muuta maistamista... minua
niin kovasti janottais..
--Missä lie se kapteeni... sillähän sitä on olutta kaupan...
Asevelvollinen meni salonkiin, ja tuli sieltä vähän päästä ulos
kapteenin kanssa, joka nähtävästi oli nukkunut. Tämä meni kokkaan ja
toi sieltä olutpullon. Mutta kun asevelvollinen sen huomasi, käski hän
tuomaan pari kolme yhdellä tiellä. Kapteeni toi, ja kun masinisti,
joka nukkui kokassa, rasvariivettä päänsä alla, oli herätetty,
vetäytyivät kaikki neljä salonkiin ja painoivat oven tarkasti kiinni
jälkeensä. Josta minä päätin, ett'ei anniskelu kirkon rannassa
kuitenkaan mahtanut olla aivan niin luvallista kuin minä ensiksi
luulin.