»Keski-Suomi», syyskuun 23 p:nä ja seur. 1886.
Ei ole juuri milloinkaan tehnyt mieleni matkustamaan Aavasaksalle
tynnörin pohjan kokoista aurinkoa katsomaan. Eikä minulla ole koskaan
ollut kylläksi isänmaallista innostusta lähteäkseni suurten miesten
jälkiä myöten Venäjän Karjalaan tai Lappiin tai Wiroon tai muiden
suomensukuisten kansojen luo runoja keräämään tai kansantieteellisiä
riepuja tai rättejä penkomaan. Puhumattakaan siitä, että olisin
hakenut tai saanut jonkun stipendin, jonka avulla olisin voinut tehdä
huvimatkan ulkomaalle vuodeksi tai pariksi.
Mutta matkustamaan minulla on aina kuitenkin ollut halu tulisen
palava. Ja kun en ole päässyt ulompia taipalia liikkumaan, niin päätin
lähteä kerran tallustelemaan niitä, joita jokainen on ennen minua
tallustellut. Ja kirjoittaa matkamuistelmia kerran minäkin, niinkuin
kaikki muutkin tähän maailman aikaan.
Paljon minulla tosin ei ole kertomista. Ei mitään muuta kuin mitä kuka
tahansa saattaa nähdä siirtyessään hiukan pirtin nurkkajuurta
ulommaksi. Ei ole minulla tarjottavana tarkkoja kertomuksia
kivitaltoista eikä kansantieteellisistä housuista ja päähineistä,
joista nuoret tiedemiehet tätä nykyä niin innokkaasti kirjoittelevat,
ja joita tietävät niin ja niin monta kymmentä vuotta sitten siinä tai
siinä paikkakunnassa käytetyn. En osaa myöskään määrätä, kuinka monta
jalkaa meren pinnasta lukien ovat ne kukkulat, joille tulen kohoamaan.
En sanalla sanoen kykene antamaan minkäänlaista luetteloa
minkäänlaisesta »saaliista», jota kaikki muut matkamiehet saavat
kokoon, ja jotkut hevoiskuormittain. En kykene, sentähden ett'en ole
mitään saalista kokoon saanut.
Mutta siitä huolimatta minä nyt kuitenkin aion matkastani kirjoittaa.
Ja katson itseni siihen oikeutetuksi, etupäässä sentähden, että aion
noudattaa yhtä pääsääntöä, jota kaikki matkamiehet ennen minua ovat
noudattaneet ja luultavasti tulevat vastedeskin noudattamaan. Minä
näet aion kirjoittaa hyvin paljon itsestäni. Vaan jos sattuisi niin,
että joskus »poikkeaisin aineestani» ja kertoisin siinä sivussa
jostain muustakin, niin pyydän huomauttaa, että kaikilla säännöillä on
poikkeuksensa.
/Minä/ siis lähdin liikeelle muutamasta suuresta kirkonkylästä, jonka
nimeä on sentähden tarpeeton mainita, että niitä samallaisia
kirkonkyliä on Suomessa satoja. Vaan tämä oli kuitenkin yksi niitä
suurimpia, sillä se oli suuren pitäjän keskessä. Lavea maaseutu levisi
parin kolmen peninkulman päähän joka haaralle, vaikka olisit lähtenyt
mitä ilmaa kohti tahansa kulkemaan jostain kirkon neljästä ovesta. Ja
tämän maaseudun väki se kokoontui tähän kirkkoon joka sunnuntai
yhteistä Jumalaansa yhteisin voimin palvelemaan. Jo lauvantai-iltana
se tänne saapui ja aina oli sillä yksi tie ja kaksi asiaa. Siellä
kirkolla käydessään se saattoi toimittaa sekä aineelliset että
hengelliset asiansa. Ja ihmiset tulivat tänne kuin maailmansa
keskipisteeseen, jossa oli kaikki ne huvit tarjottavana, mitä maailma
heille keskimäärin saattoi tarjota. Toiset tulivat höyry- tai
kirkkovenheissä suurten selkäin takaa, toiset kaukaisista mäkikylistä
hevosella ajaen.
Ne, joilla oli pappilaan asiata, ne sinne poikkesivat, mutta suurin
osa meni sivu kirkon ja pappilan ja kiiruhti kauppamiehiin tahi meni
kamreerin eli vallesmannin puheille. Ja näiden asiat olivat tärkeämpiä
kuin noiden edellisten ja niiden toimittamista sitä oikeastaan
»kirkolla» käymiseksi kutsuttiin.
Ja »kirkolla» käymiseen se useilta jäikin, vaikka »kirkossa» olivat
käyvinään ja kotiin tultuaan sanoivat terveisiä »kirkosta». Se se oli
lähtiessäkin olevinaan tärkeintä asiaa, mutta kuta enemmän kirkonkylää
läheni, sitä pienemmäksi painui mielessä kirkko ja sitä isommaksi
kasvoivat maalliset asiat ja kauppamiehen puoti.
Sinnehän oli niin mukava hevosensa sitoa valmiiseen ruuheen
kauppamiehen makasiinin eteen, nostaa voi-astia kärryistä ja kantaa se
puotiin. Sillä sitten suorittaa talvellinen puotivelka ja saada
itselleen sikari suuhun ja emännän kouraan naula kahvia. Ja tarinoida
ja rupatella ja puhua laidasta laitaan kaiken maailman poudat ja
sateet, sekä kysellä muiden heinänteosta ja leikkuusta ja samalla
selittää omiaan. Jos sitten vielä lisäksi oli nuori mies ja käveli
verkanuttuun puettuna, jalassa punasuiset suvarohvisaappaat, niin mikä
mielihyvä tavata maantien varrella neitosta neitosen vieressä, kättä
lyödä ja keikaroiden kävellä! Ja viedä tuttavansa suntion matammiin ja
juoda ja juottaa sikurikahvit korpun kanssa. Tai jos oli ryyppymies,
niin mikä riemu ja sydämmen tyydytys tavata toinen ryyppymies, hankkia
puteli viinaa ja povi pullollaan juosta vihkaista pitäjäntuvan taakse
männikköön, istua siellä aikansa ja kiikaroida putelin pohjan läpi
kirkasta kesäistä taivasta, sekä hihkaisten palata kirkon kylän
maantietä kokemaan, että tokko se kannatti, ja kuulemaan mitenkä
koreasti helähtelivät ikkunat seinillä kahden puolen tietä--.
Oli sunnuntai-aamu, kun minä tulin tähän kirkonkylään, jossa
edellisenä iltana ja yönä oli maaseudun väki mellastanut iloaan pitäen
ja nauttien kaikesta siitä hauskuudesta, jota tämän pitäjän
»kulttuurin» keskipiste voi heille tarjota. Yöllisten kuleksivain
laulut, ikkunain helinä ja aidanseipäitten läiskinä oli aina pappilaan
asti kuulunut ja herättänyt rovastinkin hänen sikeästä unestaan. Mutta
rovasti oli ikkunansa kahteen hakaan vetänyt ja vetänyt peitteen
paremmin korvilleen. Sillä minkäpä hän maailmalle mahtoi, joka meni
omaa menoaan eikä kysynyt häneltä lupaa. Kun vielä kellonsoittaja ja
haudankaivajakin olivat yhdessä joukossa. Ja sitten arveli hän
toisekseen niin, että jos ne lauvantaina huutavat, niin ovat ne sitten
sitä siivommalla sunnuntaina kirkossa.
Hyvin hän tunsikin seurakuntansa ja tiesi jo vanhastaan, kuinka pian
tässä maailmassa olojen ulkomuoto muuttuu. Sillä ihana olikin jo heti
kohta pyhäinen aamu ja kaikki oli kuin kiilloitettua jälleen.
Aamupuoleen oli hiukan sataa pihauttanut karjankynteen ja kun pilvet
tuossa ennen aamiaista hajosivat, valaisi aurinko kuin puhtaaksi pestyä
seutua. Kirkko oli kuin valkeudella valeltuna aamupäivän paisteessa,
ikkunat hohtivat ja risti kiilteli kauvas kaukaisiin seutuihin, näkyen
loitolle korkeihin mäkikylihin. Ja pappilata, joka kostean koivikon
sisässä pilkotti vähän matkaa kirkosta, verhosi sitäkin sellainen
salaperäinen sunnuntai-aamun pyhyys, joka tavallisesti aina laskeutuu
vanhojen asuinpaikkojen päälle. Ja joka laskeutuu joka paikan päälle,
mikä vaan sen alle joutuu. Yksin suljettujen kauppapuotien ja kiinni
pantujen kapakoiden ja pölyisen maantien, sanalla sanoen koko kuluneen
kirkonkylän päälle. Se ei valitse paikkaa eikä katso ihmisten muotoa.
Niin että siinä valaistuksessa ovat ajettuine partoineen ja puhtaine
paidankauluksineen suntio ja haudankaivaja yhtä arvokkaan ja pyhäisen
näköisiä kuin rovasti ja kappalainenkin, kulkiessaan peräkkäin
papinkellon soidessa pappilasta kirkkoon, jonka ympärillä rauhallisesti
parveilee sinne saapunut pitäjän väki.
Niinkuin jo sanoin, oli sunnuntai-aamu, kun minä tulin tähän
kirkonkylään, parahiksi nähdäkseni, kun papisto läheni sakastin ovea.
Ukkoja oli sakastin oven edustalla seisonut odottamassa saadakseen
tervehtiä rovastia, ja akkoja rappusilla istunut. Mutta nyt ne
nousivat seisoalleen, väistyivät syrjään ja tekivät hyvän huomenen,
toiset kumartaen toiset niiaten. Ja kun minä arvasin rovastin yölliset
aatokset, niin tiesin myöskin hänen tämänaamuisensa. Ja tätä hän
ajatteli siinä kohotessaan kirkkoonsa ja luodessaan silmäyksen yli
viheriän kirkonmäen ja siinä liikkuvan hartaan näköisen kansan:
kävipähän aavistukseni toteen, kun ei nyt näy jälkeäkään yön
syntisestä elämästä... ei jälkeäkään... kaikki on sunnuntaiaamun
tenhovoima huuhtaissut näkymättömiin.
Mutta minä en mennyt kirkkoon, niinkuin sinne eivät vielä menneet
monet muutkaan. Jäin kirkon edustalle käyskentelemään niinkuin jäi
sinne suuri osa muutakin kansaa, sillä »ohjelmassa» oli saarnoja
kokonaista kolme ja kuulutuksiin oli pitkä aika vielä. Ja täällä
tuulla höllytteli lauhkea eteläinen, kun kirkossa sen sijaan oli
ummehtunut ilma ja tukahduttava kuumuus.
En siis mennyt kirkkoon, vaan jäin sen ympäryksiä katselemaan. Suuren
selän niemessä olin ja kahden puolen oli ruohoiset lahdelmat, joiden
ranteilla näkyi taloja talojen takana ja peltoja pelloissaan kiinni.
Kaikki oli hyvin rakennettua ja hyvin viljeltyä. Muutamalta mieheltä,
joka oli useiden muiden kanssa seurannut minua, minne vaan kuljin,
kysyin, kuka tuossa niemekkeessä asui vasemman puolisen lahden
rannalla. Mutta ennenkun hän vastasi minun kysymykseeni, tahtoi hän
tietää mikä mies häntä puhutteli.
Minä selitin säätyni ja arvoni.
--Vai ylioppilas... niin tuota työ ootta sitte semmoinen tutentti,
niinkuin rovastin nuori herra...
--Semmoinen, selitin minä.
--Meinoottako sitä papiksi?
En sanonut meinoovani.
--Vaan sehän se ois hyvä virka.
--Saattaisipa olla hyväkin, sanoin minä ja uudistin kysymykseni.
--Tuossa, siinä asuu kappalainen ja tuolla, jonka katto paistaa metän
takkoo, on vallesmannin paikka.
--Siellä näyttää olevan laajat viljelykset?
--Loajathan ne on... niin isot, ett'ei niihen meäree tiijäkkään. Joka
kyntääkin uuven muotisilla oatroilla ja puip riihesä höyrymassiinalla...
--Totta kai hän leikkaakin koneilla?
--Jo on monet vu'et leikanna ja niittännä...
--Onko täällä muillakin maanviljelyskoneita? kysyin kääntyen samassa
miesjoukkoon, joka oli kokoontunut ympärilleni.
Ja vuorotellen siinä miehet alkoivat vastailla, ottaen vähä väliä
suunvuoron toisiltaan.
--On niitä rovastii muutamia itelleen laittanna, voan eipä niitä
muilla taija olla...
--Ompaan kauppamiehelläi leikkuumassiina...
--Kenellä kauppiaalla?
--Tuolla, jonka puot tuossa näkkyy...
--Onko hän varakas mies?
--Mikäs se on kauppamies muu kuin rikas... pittää elon kauppoo ja
voin kauppoo ja kaiken muun tavaran kauppoo...
--Eikös kellään maanmiehellä ole uudenaikaisia koneita?
--Ei niitä kannata talonpoikain pittee... tulloo semmoisen pito
vähävaraiselle kalliiks...
--Tokko lie muilla niitä kuin kirkonkylän herroilla.
--Ompaan Hovin herrallakin.
--Ei oo muuta kuin vältti.
--Etpä tunnu tietävänkään, kun eilen illalla tuli höyryssä niittokone
ja kirkkoaijan jälestä kuulutaan lähettävän sitä viemään.
--Kuka hän on tuo Hovin herra?
--Sitä vaan sanotaan Hovin herraks... sinne on tästä yheksän
neljännestä.
--Kulkeeko sinne höyry?
--Kulokoohan sinne höyry... se käyp tok joka lauvantai hakemassa
kirkkoväkkee ja pyhänä viep takasi...
--Siinähän minä sitten pääsenkin...
--Minnekkä se on herralla sinne matka...
--Eikös sieltä pääse naapuripitäjän kirkolle?
--Sieltähän sitä syvänmaita myöten peässöö... myö ollaan kanssa
sieltä päin... voan mittee työ sinne määttä?
--Minulla on sukulaisia siellä.
Minua tarkastettiin kuin jotakin epäiltävää olentoa joka haaralta. Ja
miesten naamoista olin näkevinäni ihmettelyn sellaisen, että kumma
mies tuo, kun lähtee sydänmaita myöten sukulaistensa luo. Vähän ajan
päästä sanoi kuitenkin se, jota olin ensiksi puhutellut:
--Jos työ ootta sinnepäin mänövä, niin soatatta ollakin Hovissa yötä...
tuossahan tuo näkkyy ite kävelevännii...
Heti kohta huomasin, että sieltä tuli mahtava mies, puoleksi herra,
puoleksi talonpoika, mutta joka mielellään näki sen, että häntä
kutsuttiin »possessionaatiksi.» Sen jo näin ensi silmäyksellä ja en
tiedä mistä syystä niin tein, mutta tuo päätelmä tuli mieleeni sen
johdosta, että hänellä oli sateenvarjo kädessään ja kalossit jalassa.
Herra tuli samaan miesjoukkoon, jossa minäkin seisoin, mutta kun
talonpojat ovat hitaita esittelemään, niin käytin tilaisuutta
poistuakseni tästä ryhmästä muuanne. Kun vähän matkaa kulettuani
seisotuin katselemaan muutamata taulua kirkkomaalla, huomasin, että
siellä minusta jo herralle puhuttiin.
Annoin heidän puhella ja kävelin edelleen kirkonseutuvilla lueskellen
hautakirjoituksia. Monenlaisia niitä siinä olikin ja oikokirjoitus oli
ollut kunkin vainajan sukulaisilla erilainen. Mutta urut olivat jo
jonkun aikaa soida lurikoitelleet, sitten oli kuulunut saarnaamistakin
ja nyt soitettiin juuri yhteen. Kirkon ovella syntyi ankara tungos,
sillä toisia tuli ja toisia tahtoi mennä. Tuleva virta kuitenkin
voitti, vaikka menevässä oli pappilan neidet ja nuori herra, joka koki
heille tietä raivata. Eivät tahtoneet nämä »herrainpenkkiläiset»
päästä mitenkään eteenpäin, sillä porstuassa pyöri ankara »akan
virta», joka oli »akan virta» sanan varsinaisimmassa merkityksessä.
Kauvan aikaa tässä virrassa pyörittyään pääsivät kuitenkin nuoren
herran soutamina kirkon ovelle ja katosivat vihdoinkin sen isoon
kitaan.
Jymäkkä-ääninen rovasti alkoi kohta saarnata paukuttaa kirkossa, niin
että kuuluivat tärkeimmät sanat, joille pantiin kaikista suurin paino,
aina hautausmaan kaukaisimpaan nurkaan, jonne istuuduin vähän matkaa
muutamasta miesjoukosta, pannen tupakan niinkuin olivat hekin tehneet.
Ukot eivät puhuneet mitään ja tuntuivat kuuntelevan niinkuin minäkin.
Ja minä kuulin hajanaisia sanoja:--se nykyajan kalvava epäusko--joka
kansoja kalvaa--nousevassa nuorisossa--kun ei enää huolita Jumalasta
eikä hänen sanastaan--ja kaikellaiset lahkokunnat--kirotut olkoot--
--Ketään se nyt kiroo? kysäsi toiseltaan muuan polttelevista miehistä.
--Villiläisiähän se joka pyhä kiroo...
--Mitähän pahaa ne on sille tehneet?
--Eikö se pappi saata pahan tekemättä kirota...
--Kun on lain vasara vallassaan, niin pittäähän sillä paukuttoo...
--Eihän tuolla ies vasarata ookkaan, kun nyrkillään aina
saarnastuolisa laitaan lyyvvä jämmäyttellöö...
--Milläs lailla se olikaan männä pyhänä saarnasa peättännä?
--Sillähän se oli peättännä, että nyt on tärkeitä kuulutuksia.. niin
ett'ei piä männä kennenkää kuulutuksista pois...
--Mitään kuulutuksia ne sitten olikaan?
--Soataviaanhan se sitten kuulutti...
--So, so...
--No, kuulinhan minä omilla korvillani.
--Ja ett'eikö ne sitten ole tärkeitä!
--Tärkeitähän ne tok on.
Ukot siinä huvittelivat itseään saarna-aikana ja alkuun päästyään
jatkoivat tarinoitaan samaan suuntaan.
Niitä oli usea tarina. Kun oli ollut tämä rovasti vaalissa tänne, niin
oli ollut muuan tämän pitäjän mies siinä hänen entisessä pitäjäässään
tukkityössä. Se oli se hulivili Kattainen, joka osasi kaikille puhua
mieliksi. Sen oli kutsuttanut rovasti puheilleen ja kysellyt, tokko ne
hänelle aikovat äänensä antaa.--»No ihan tok järestään», oli Kattainen
sanonut, »ikävällähän sinne teitä outetaannii».
--»Mutta kuules, Kattainen», oli siihen kysynyt, »sanopas, kuoleeko
siellä teijän pitäjässä isäntiä ja emäntiä?»--»No, niitähän kaatuu
kuin lahokantoja, miten täällä rovastin pitäjässä kuollee?»--
»Eihän ne ies kuollekaan.. ne on ruojat niin sitkeähenkisiä»...
Ei vetäytynyt ainoakaan suu nauruun, mikä ei olisi sopinutkaan
kirkko-aikana, eikä muidenkaan samallaisten johdosta, joita harvakseen
kerrottiin.
Sain vielä kuulla, että tämä rovasti oli tullut tänne keisarin
määräyksestä vastoin seurakunnan tahtoa, joka oli melkein
yksimielisesti anonut toista miestä. Vaan rovasti, joka oli herrain
ystävä, oli käynyt kumartamassa piispat ja keisarit ja saanut viran.
Kun olin polttanut paperossini pohjaan, jätin ukot siihen
kirkko-aikaansa omalla tavalla kuluttamaan ja lähdin kävelemään niemen
kärkeen päin, josta kuului höyryveneen hiljainen tohina. Kirkon lasin
alatse kulkiessani kuulin rovastin siellä yhä vaan vielä epäuskoa
pommittavan. Totta puhuakseni valtasi minut uteliaisuus ja päätin
astua sisälle templiin. Porstuassa oli nyt tungos loppunut eikä siellä
tällä haavaa ollut muuta kuin pari kolme vaimoa, jotka hyssyttelivät
parkuvia lapsiaan. Ja kaksi koiraa, jotka toinen toiselta puolen
kynnyksen tunnustelivat toisiaan, valmiina käydäkseen hammaskähmään.
Ei ne kuitenkaan päässeet härähtämään ennen kuin käytävien
risteyksessä, niin että minä pääsin rauhassa istuutumaan
ovensuupenkkiin.
Epäuskon kanssa siinä saarnamies yhä vaan taisteli ja minä huomasin,
että hän saarnasi katkismussaarnaa ensimäisen uskonkappaleen johdosta.
Paavista oli hän nähtävästi alottanut ja ennusti nyt Antikristusten
tuloa ja maailman loppua, jonka edellä ilmaantuivat kaikellaiset von
Bergenit ja muut epäuskon apostolit tänne meidän rakkaaseen, ennen
rauhalliseen isänmaahammekin, rakkaaseen Suomenmaahankin, jonka kansa
kuitenkin oli uskonnollinen kansa eikä villitsijöiden mukana kulkenut
eikä heidän houkutuksiaan kuunnellut. Mutta varoillaan meidän
kuitenkin pitäisi oleman, seisoman aina uskon miekka kädessä aamusta
varhain iltaan myöhään. Sillä pahuuden ruhtinas, joka muuten kulkee
kuin kiljuva jalopeura, se oli tätä nykyä alkanut n. s. uusien
aatteiden hahmossa hiipiä kuin huuhkain nielläksensä ja
kuolettaaksensa ja ijankaikkiseen kadotukseen saattaaksensa. Sillä
hänen valtansa oli suuri ihmisten yli.
Tähän suuntaan hän saarnasi ja huitoi kahdella kädellään, niitä aina
vuorotellen saarnastuolin laitaan jämähyttäen. Mutta kuumuus oli
kirkossa painava ja moni mies, joka oli viikon työtä tehnyt ja varhain
sunnuntai-aamuna lähtenyt kirkolle soutamaan, koetti turhaan
pysyttäytyä valveilla. Minunkin vieressäni siinä muuan mies
viattomasti kuorsasi, vaeltaen kuka sen tiesikään missä asti näistä
syntisen maailman kauhuista ja taisteluista. Vasta sitten, kun
rovasti oli saarnansa kaikuvaan ameneen lopettanut ja laskeutunut alas
kuoriin kyselemään muilta sitä, mitä itse oli heille sanellut, heräsi
mies ja työntäytyi muiden mukana ulos. Ja minä kun seurasin hänen
kulkuaan, näin kuinka hän haukotellen vetäytyi niemen kainaloon
venevalkamaa kohti, asettui sinne päiväpaisteeseen suuren
kirkkovenheen kokkaan ja nukkui sinne, poistuen tämän matoisen
maailman uskoista ja epäuskoista. Hänellä oli oma vihollisensa,
väsymys, joka oli ottanut häntä väijyäkseen, ja joka oli hänet
voittanut.
Vaan jos oli väsyneitä, niin oli virkeitäkin. Niemen nenässä siellä,
mistä kuului höyryn hiljainen tohina, oli suuri joukko nuorta väkeä
pyhäänsä pitämässä. Ne olivat tyttöjä ja poikia, niitä samoja, jotka
lauvantai-iltana kauppamiehen edustalla kävelivät. Nyt he olivat
istuutuneet rantatöyräille suurempiin ja pienempiin piireihin, tytöt
ja pojat vastakkain. Pojilla oli yhäkin kenkäin varret alaspäin
kierrettyinä, niin että punainen sahviaani tuli kokonaan näkyviin ja
tyttärien päällyshameet olivat siksi ylöspäin käännetyt, että
punaraitaiset sukat sieltä pistivät silmään samoinkuin monenkarvaiset
alushameitten helmat. Ja hopeahelaisesta piipustaan pojat
ostotupakkiaan polttelivat, mutta tytöt kiersivät arpaheiniä sormiensa
ympärille tai kurkottivat läheisestä puusta lehden, jota vuoron
pureksivat, vuoron kämmeniensä keskessä hieroskelivat, kunnes se
mureni ja uusi tuli otettavaksi.
Lähenin höyryvenhettä, joka oli parista lankusta tehdyn sillan päähän
kiinnitettynä. Kokassa luin latinaisilla kirjaimilla maalatun sanan
»Wellamo.»