»Päivälehti», n:o 293, 16 p:nä joulukuuta 1893.
Sanomalehtimiehiä enemmän pelätään kuin rakastetaan. Hyvin usein
kuulee heistä sanottavan niinkuin jostain välttämättömästä pahasta:
»Niin, no, ne sanomalehtimiehet...» Syyt siihen ovat moninaiset.
Virkansa puolesta tulee sanomalehtimies monta kertaa kolahuttaneeksi
kovastikin niiden aatteiden ja asiain puolesta, joiden hyväksi hän
taistelee. Usein täytyy hänen olla säälimättömämpi kuin tuomarin,
vaikka sydäntä kirveleekin. Usein on hänen valtansa hyvinkin rajaton
ja väärinhän olisi sanoa, ett'ei hän sitä joskus väärinkin käyttäisi,
tai ainakin tulisi tietämättään niin tekemään. Taistelun touhinassa
sitäpaitse luonto karkiaa ja sydämmen ja tunteiden hienoimmat säikeet
katkeilevat. Sekin lienee osaksi syynä siihen, että sanomalehtimiehiä,
niinkuin sanoin, enemmän pelätään kuin rakastetaan. Tiedetään, että
tunne harvoin voi tulla kuuloon heidän samoin kuin niin monenlaisessa
muussakin julkisessa toiminnassa, jos kerran kylmä järki on toista
mieltä.
Kylmä järki!--Sitä valitettavasti täytyy sanomalehtimiehen totella
useamminkin kuin itse tahtoisi. Mutta sen viljeleminen taas kehittää
skeptisismiä eli kaiken epäilyä tai muodostaa luonteen arvostelevaksi
ja ivalliseksi.
Mutta kuinka voisi oikeastaan muuten ollakaan, kun muistaa, mitä
kaikkea yleisö ja lukijakunta vaatii äänenkannattajaltaan. Se ei vaadi
siltä ainoastaan selkoa kaikesta siitä, mikä sitä milloinkin huvittaa,
mutta myöskin kaikkien niiden aatteiden ajamista, joihin se sattumalta
innostuu. Niin on varsinkin pienessä maassa, jossa kaikki aatesuunnat,
kansan kerrokset ja ikäluokat eivät jaksa omaa äänitorvea ylläpitää ja
jossa sanomalehtien täytyy niin paljon kuin mahdollista koettaa
tyydyttää kaikkia näitä eri suuntia.
Siihen aikaan, kun aloin työskennellä »Suuren Suomalaisen»
toimituksessa, eivät nuo n.k. uudet aatteet vielä olleet päässeet
päiväjärjestykseen eivätkä niiden ajajat vielä olleet seuroiksi
ryhmittyneet. Kokouksia ei ollut hetikään niin paljon kuin tätä nykyä,
jolloin niitä on useampia joka ilta ja jolloin niistä täytyy kaikista
kertoa. Mutta pian niitä alkoi ilmestyä sekä aatteita että kokouksia.
Ensiksikin tuli naiskysymys ja vaati yleistä huomiota osakseen. Sen
ajajat pitivät kokouksia ja lausuivat mielipiteitä. Heidän intonsa oli
heidän asiansa nuoruuden intoa ja heidän puheensa sitä hehkui. Siihen
saakka oli maailma mennyt niin ja näin, retustellut hitaasti mutta
varmasti--turmiotaan kohti. Mutta nyt se oli siitä pelastettava, sen
kulku käännettävä uusiin suuntiin ja käännettävä tuossa tuokiossa.
Naislyseo, tyttöjen latinan luku, neitosten pääseminen yliopistoon
--niistä olisi alotettava yhteiskunnan pelastustyö. Sanomalehtimies
istuu velvollisuutensa mukaisesti kokouksissa ja kuuntelee, innostuu
vähä hänkin, kirjoittaa kaiken sen paperille ja toimittaa lehteensä.
Jos hän ei sitä tekisi, jos ei hänen kertomuksestaan näkyisi, että hän
ajattelee samaa kuin kokouksen enemmistö, tulvaisi jo seuraavana
päivänä oikaisuja ja vastalauseita.
Vaan tuskin on asiata valmistamaan asetettu komitea ehtinyt antaa
mietintönsä, kun sen esittämien syiden nojalla huomataankin, että
naislyseo on sopimaton ja latinan luku tarpeeton. Sitä vastoin kansan
tulevan onnen ehto on realisivistyksen levittäminen yhteiskoulujen
kautta. Ei siis muuta kuin kynä käteen ja siitä kertomaan
samanlaisella lämmöllä kuin edellisestä.
Ei sanomalehtimies kuitenkaan ole oikein ehtinyt tähän aatteeseen
perehtyä ja muodostaa siitä »kokemukseen perustettua vakaumusta»,
ruveta sen puolesta puhumaan muutenkin kuin vaan toisten lausumia
mielipiteitä kertomalla, kun näköpiiriin jo ilmaantuu uusi laiva, joka
täysin purjein laskee länsimailta Suomen rannikolle ja jota hänen
aikaansa seuratakseen täytyy olla satamassa vastaanottamassa. Se on
raittiusasia, jonka senkin kokassa kohisee uusi onni isänmaalle.
Siitäkin syntyy keskusteluita ja pidetään kokouksia, joista on
kerrottava. Ja niin sälytetään taas uusi tehtävä sanomalehtimiehen
selkään, ja voi häntä, joll'ei hän heti paikalla ota sitä perille
kuljettaakseen! Jos hän pari päivää puhuu muusta, saa hän jo
kolmantena lukea nimettömän kirjoituksen jossain toisessa lehdessä,
jossa tehdään viittauksia siitä, että hän vastustaa raittiutta siksi,
että itse rakastaa väkijuomia.
Hän nyt ei kuitenkaan vastusta raittiutta, vaikk'ei aivan
silmittömästi vihaakaan pientä tuutinkia »lauvantai-iltana saunan
jälkeen.» Mutta näinä kahtena välipäivänä hän on ollut estettynä yhtä
aatetta ajamasta siksi, että hän on ollut ajamassa toista. »Joukko
kansalaisia» on näet kuuluttanut kokouksen, johon kutsutaan kaikkia
niitä, jotka harrastavat esim. prostitutsionin poistamista ja tahtovat
pelastaa isänmaan paheiden valtaan vajoomasta. Sanomalehtimiehen on
täytynyt kiiruhtaa sinne, ja hänelle on tapahtunut se onni, että hänet
on valittu komiteaan, jonka tehtäväksi on jätetty selvitellä
siveellisyysasiaa kaikessa laajuudessaan.
Hän selvittelee sitä, koettaa perehtyä asiaan, jota ei ole tullut
ennen ajatelleeksikaan, tunkeutuu epäkohtiin, joita ei ennen ole
tiennyt olevan olemassakaan. Sillä välin hän saa kiistellä
yhteiskoulun vastustajain kanssa, kirjoittaa raittiuskirjoituksia tai
ainakin lausua olevansa samaa mieltä kuin se ja se »arvoisa
lähettäjä», puhumattakaan siitä, että hänellä aina täytyy olla ladattu
pyssy varsinaisia vastustajiaan ruotsinmielisiä varten. Sitä
tehdessään ei hän edes saa jakaa voimiaan, antamalla kullekin asialle
osansa, arvonsa. Häneltä vaaditaan, että hänen täytyy tunnustaa
jokainen asia yhtä tärkeäksi. Eikä ainoastaan niin, vaan että sen
harrastus on kaikkia muita tärkeämpi, että se on ainoa, joka voi
isänmaan pelastaa.
Hän koettaa, hän tekee parastaan, hän antaa kaikkien huutaa ja huutaa
itse mukana. Hän kasvattaa itselleen sielun jokaista asiaa varten ja
ajaa jokaista niistä koko sielullaan. Mutta kun hän sitten palaa yöllä
kotiinsa toimistosta ja arvostelee itseään ja arvostelee muita, niin
ei hän voi aivan itsestään syntyneeseen kysymykseen: »mikä paras»?
olla vastaamatta: »kaikki paras!» Mutta sehän on järjettömyyttä!
selviää hänelle. »Jos onkin, ei se ole ainakaan minun järjettömyyttäni.»
Ja niin on epäilijä ja irvistelijä hänessä valmis.
Vaan vielä hän on verrattain onnellisessa asemassa. Hän ei ole
joutunut itsensä kanssa ristiriitaan, sillä kaikki nuo »parhaat»
aatteet ja asiat soveltuvat vielä toisiinsa ja saattaa niitä rinnan
ajaa. Yksi hyvä ei näet lykkää toista hyvää luotaan. Se on: »molempi
parempi.»
Mutta yhtäkkiä saattaa tulla esille asia, joka on kaksipäinen kuin
makkara ja josta papitkin ovat erimieltä. Hänen yleisönsä jakaantuu
kahteen yhtä suureen leiriin, molemmat väittävät olevansa oikeassa ja
molemmat vaativat, että sanomalehtimiehen täytyy heille heidän
oikeuttaan jakaa.
Semmoista kollisioniasiaa ei tosin ilmaantunut vielä silloin, kun minä
olin »Suuren Suomalaisen» toimituksessa, mutta muutamia vuosia jälemmä
niitä ilmaantui useampia.
Oli ollut jo koko joukko »maaseuturähisijöitä», jotka vaativat
kaikellaista järjetöntä, tietysti isänmaan hyödyn nimessä. Vaativat
ehtoollispakon poistamista, vaativat siviiliavioliiton aikaansaamista.
Niille naurettiin, niitä pilkattiin mielettömiksi hulttioiksi ja
oltiin toiselta puolen iloiset siitä, että ainakin tuossa oli kaksi
aatetta, joiden vaunujen eteen ei toki tarvinnut väsyneen miehen
valjastautua.
Vaan kuinka kävikään? Vieri vuosi, vieri kaksi, niin jopa vuotena
kolmantena ottaa piispa ohjelmaansa ehtoollispakon poistamisen ja
piispaa vielä korkeampi ottaa ohjelmaansa siviiliavioliiton. Mutta
»Suurella Suomalaisella» ei ole asiassa mitään varmaa kantaa, jota sen
parhaat kannattajat siltä kuitenkin odottavat. Mutta en minä
ihmettelisi, jos toimittaja itsekseen hymähtäisi ivallisesti
lukiessaan molemmanpuolisia lausuntoja, joissa samaan maaliin
tähtäävät ampujat tuomitsevat toistensa pyssyjä turmiollisiksi
sota-aseiksi ja alkavat sitä osoittaakseen ampua toisiaan. Kunhan
eivät vaan minua ampuisi--mutta siitähän ei voi koskaan olla varma ja
siinä on hänen asemansa turvattomuus ja kierous, kun hän ehkä omasta
sydämmestään puolustaisi sekä ehtoollispakon poistamista että
siviiliavioliittoa.
Tämäkin ehkä vielä menettelisi, mutta tielle voi ilmaantua pahempiakin
pulmia. Hän on sanomalehtimiehenä suomenmielinen ja vastustaa
virka- ja rahavaltaa, puolustaa nais-asiaa ja raittiutta siksi, että
hän tahtoo korottaa kansaa sekä henkisesti että aineellisesti ja että
nuo kaikki asiat sitä edistävät. Mutta samalla on hänen työnsä
pyrkimistä kukkuloille, pyrkimistä valtaan, johtoon ja vaikuttavaan
asemaan, sillä ell'eivät virkamiehet ole suomenmielisiä ja
suomenkielisiä, ei suomenkielikään voi pysyä virallisena eikä
semmoisena vaikuttaa. Mutta kun hän sinne pääsee, niin näyttää maailma
ylhäältä päin katsoen jo hiukan toiselta kuin alhaalta päin.
Kansanvaltaiset harrastukset eivät kukkuloilla saavuta sitä
vastakaikua, minkä ne saavuttivat laaksossa. Mutta ne, jotka ovat
jääneet laaksoon, alkavat nurista siitä, ett'eivät he enää kuulekaan
niitä tuttuja ääniä, joilla heidän paimenensa heitä ennen houkutteli.
Sanomalehtimies, jonka pää nyt on pilvissä ja jonka kuitenkin täytyy
pitää jalkansa maassa, joutuu ristiriitaiseen asemaan. Ylhäällä vievät
tuulet tukkaa yhtäänne, alhaalla laaksossa toiset tuulet tempovat
nutun liepeitä toisaanne. Siitä syntyy ristiveto, joka on vaarallinen
ja epäterveellinen. Hän koettaa kyllä vakuuttaa, että kansanvaltaisuus
ja ylimysvaltaisuus sopivat yhteen, kun niitä vaan tahdotaan yhteen
sovittaa, että raittiusmies voi olla yhtä hyvä suomalainen kuin
viinamieskin, mutta sitä ei tietysti tuo suuri yksinkertainen yleisö
ymmärrä. Se uhkailee ja soimaa häntä uskottomuudesta entisille
aatteille.
Uskottomuudesta aatteille? Häntä, joka aina on koettanut palvella
kaikkia aatteita, uhrannut niihin voimansa, varansa ja terveytensä! Se
on kiittämätöntä, se on traagillista. Hän katkeroituu, ivahymy
ilmaantuu yhä useammin hänen huulilleen, hän muuttuu säälimättömäksi,
pistää ja iskee siinä, missä ennen siveli ja hyväili. Kaikki uudet
aatteet häntä tästälähin kyllästyttävät, hän koettaa pysyä niistä
erillään, muuttaa taistelunsa aatteiden puolesta taisteluksi aatteiden
ajajia vastaan ja käy pieneksi despootiksi. Mutta siitä on
seurauksena, että häntä enemmän pelätään kuin rakastetaan.
Niin on käynyt monen sanomalehtimiehen, se on heidän psykolooginen
kehityksensä ja sentähden ei sitä saa niin ankarasti tuomita kuin sitä
tavallisesti tuomitaan.