»Päivälehti», n:o 286, 8 p:nä joulukuuta 1893.
Siihen aikaan, jota nämä muistelmani tähän saakka ovat käsitelleet,
oli jonkunlainen seisauksen tai odotuksen aika. Suomalaisuus oli sekä
valtiopäivillä että sanomalehdistössä--ja muuallahan sillä ei ollut
sananvaltaa--ponnistanut ponnistettavansa. Edellisen ajan suurille
miehille oli pidetty riemu- ja hyvästijuhlat heidän töittensä
kiitokseksi, hedelmät olivat aivan kypsymäisillään ja johan oli esim.
ylioppilaskunnassa saavutettu voitto suomalaisuudelle, mutta
koulukysymys ja kieliasia eivät vielä olleet ratkaistut. Eikä ollut
vielä hallituksessakaan suomenmielisiä miehiä, muista korkeista
viroista puhumattakaan. Mutta kirves oli jo puun juurelle pantu. Pantu
useammassa kuin yhdessä suhteessa. Sillä pian ratkaistiin kouluasia ja
pian saatiin senaattiinkin suomenmielinen mies. Oli myöskin muuttunut
maan korkein hallitusmies. Uusi aika oli kaikin puolin tulossa ja
vaikkei »uusista aatteista» vielä tiedettykään, kytivät ne kuitenkin jo
mielissä. Alkoipa jo silloin tällöin kuulua niitä ääniä venäläisissä
lehdissä, jotka sitten kymmenen vuoden kuluessa kasvoivat jokapäiväiseksi
konsertiksi.
Kerron tässä muutamista ilmiöistä, jotka jossain suhteessa ovat tätä
väli-aikaa kuvaavia.
Alussa sitä vuotta, jolloin tulin »Suuren Suomalaisen» toimitukseen,
suoritettiin sen ja sen vastustajan »Helsingfors Dagbladin» välillä
omituinen kynäsota, jonka mieleen johtaminen ehkä huvittaa niitä,
jotka eivät vielä siihen aikaan seuranneet sanomalehtiä ja kotimaista
politiikkaa.
Koulu-asia ratkaistiin yht'äkkiä ja voitettiin se vastustus, jota
kansan sivistyspyrinnöille oli vuosikymmenien ketäissä pantu. Se ei
tietysti ollut mieleen »Dagbladille», jonka vuoksi tämä tapaus ja sen
yhteydessä olevat seikat olivat saatettavat niin epäedulliseen valoon
kuin mahdollista. Siihen ilmaantuikin hyvä tilaisuus, kun kuului, että
Etelä-Hämeestä olisi tulossa lähetystö talonpoikia toivottamaan
kenraalikuvernöörille onnea venäläisen uuden vuoden päivänä ja samalla
kiittämään häntä koulu-asian onnellisesta ratkaisusta. H.D. kertoi
tämän uutisen suuritekoisessa pääartikkelissa ja otti sitä omalta
kannaltaan valaistakseen. Kun kielikysymys koulu-asiassa oli myöskin
latinakysymys, kysyi lehti pisteliäästi, olivatko lähetystön jäsenet
niin selvillä latinan ihmeitä tekevästä vaikutuksesta, että he
lähtivät liikkeelle kiittämään kenraalikuvernööriä sen vaaran
onnellisesta torjumisesta, josta latinan opetus nyt oli pelastunut?
Mutta jos ei siitä ollut tarkoitus kiittää, niin mistä sitten?
Siitäkö, että kun hallitus muka oli asiata niin viivyttänyt,
kenraalikuvernööri oli ajoissa joutunut hätään? Ja siitäkö, että hänen
ylhäisyytensä oli ehdottanut, että jos senaatin ehdottamat
latinattomat pohjakoulut saataisiin aikaan, venäjänkieli sen sijaan
tulisi ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi? Lehden mielestä oli kuitenkin
sekä senaatti että kenraalikuvernööri ehdottanut uusia suomalaisia
kouluja. Sentähden ei kenraalikuvernöörin kiittäminen ollut ollenkaan
paikallaan, koska sen kautta tulisi näyttämään siltä kuin olisi jotain
saatu aikaan senaatin tahtoa vastaan.
Lieneekö lähetystöllä alussa ollut niitä tarkoituksia, joista H.D. oli
tietävinään, eivät ne ainakaan tulleet näkyviin, sittenkun lähetystö
saapui. »Suuri Suomalainen» vastasi kuitenkin hyvin ankarasti heidän
puolestaan. Parissa kirjoituksessa löylytti se aika tavalla
vastustajaansa ja huomautti m.m. siitä omituisuudesta, että H D. näkyy
katsovan jokaista kiitollisuuden osoitusta hallitukselle loukkaukseksi
senaattia kohtaan. Eikä ollutkaan kuulema muuta tarkoitusta kuin antaa
adressi keisarille, kenraalikuvernöörin osallisuudesta koulu-asian
ratkaisemiseen ei siinä ollut mitään mainittu.
Lähetystö, joka tietääkseni on ainoa laatuaan--ei sellaisia ole
ainakaan sittemmin kuulunut liikkuviksi--tulikin ja jätti paperinsa
kenraalikuvernöörin kansliaan, koska hänen ylh. terveydellisistä
syistä oli estetty sitä vastaanottamasta. Mutta »Suuressa
Suomalaisessa» kerrottiin sitten, että sen Helsingin asemalle
saapuessa oli ollut urkkijoita, jotka olivat tiedustelleet niiden
miesten nimiä, jotka siihen kuuluivat. Lienevätkö saaneet ne selville,
en tiedä, mutta ei niitä ainakaan julkisuudessa näkynyt mainittuina.
Oli samana talvena toinenkin omituinen lähetystö tänne tulossa, vaikka
se saatiin ajoissa estetyksi. Se on kenties hullunkurisimpia ilmiöitä
meidän julkisen elämämme taivaalla. Oli silloin valtiopäivät täällä
istumassa ja niiden ratkaistavana oli tuo paljon mieliä kiihottanut
kysymys Ouluun rakennettavan rautatien suunnasta. Kuten tunnettu
voittivat rantaradan puolustajat ja Kuopion rautatien tahtojat
joutuivat tappiolle. Olisi epäilemättä niillä, jotka siihen aikaan
olivat osallisina näiden asiain ratkaisemisessa, monta kuvaavaa juttua
kerrottavana sen aikuisista valtiopäivä-interiööreistä. On ainakin
yksi tullut minunkin tietooni. Niinpä kerrotaan muutamasta Etelä-Savon
edusmiehestä, että hän äänesti--Oulun rataa. Millä perusteella? Hän
oli ensikertalainen, ja herrain päiville lähtiessään hyvin huolissaan
siitä, miten olla, kuin eleä. Meni sitten ennen lähtöään kysymään
neuvoja rovastiltaan. Rovasti tiesi neuvon: »Kyllä sinä siellä toimeen
tulet», lohdutti hän, »kun kuuntelet sitä miestä, joka kaikki tietää.
Mene aina Meurmanin luo, kysy häneltä ja tee niinkuin hän
käskee.»--»Kiitoksia, herra rovasti, kyllä minä koetan parastani.»
Tuli sitten rautatie-asia säätyyn. Oli paha pulma edessä, kun säädyssä
lausuttiin niin monenlaisia mielipiteitä, että aivan saattoi mennä pää
pyörälle. Mutta Savon mies teki niinkuin teki Meurman: äänesti Oulun
rataa.
Hän oli siis oikea esikuva, »Meurmannin miehestä.» Mutta Savon suuri
kansa ei ollut ainakaan siihen aikaan vielä tyytyväinen tällaisiin
»Meurmannin miehiin» eikä yleensäkään koko eduskuntaan. Kun rautatie
oli mennyt sivu Kuopion ja sillirata päätetty rakennettavaksi ennen
rittelirataa, joutuivat savolaisten vilkkaat veret kuohuksiin. Ja mitä
he tekivät? Kuuluttivat suuren kokouksen Kuopioon, johon saapui kaikki
paikkakunnan johtavat miehet, jopa läänin kuvernöörikin. Ja tässä
kokouksessa päättää pätkäytettiin, että lähetystö on pantava toimeen
pyytämään ylimääräisiä valtiopäiviä. Näiden valtiopäiväin
päätettäväksi esitettäisiin vaan yksi ainoa asia--Savonrata.
Olivat ne aikoja nekin! Eikä siitä ole kulunut kuin kymmenkunta
vuotta. Mutta saivat ne silloin kunniansa kuulla nuo paikkakuntansa
parasta harrastavat Savon miehet. »Suuri Suomalainenkin» antoi heille
niin, että paikat paukkui. Se lähetystö ei saapunut Helsinkiin, mutta
kolmen vuoden päästä päätettiin Savon rata rakennettavaksi.
Suurin valtiollinen tapaus tuolta vuodelta oli epäilemättä uusien
senaattorien nimitys. Eikä ainoastaan siltä kannalta katsottuna, että
hallitukseen tuli suomalaisen puolueen johtaja, mutta niihin
periaatteihin nähden, joiden luultiin vaikuttaneen näissä
nimityksissä. Nimitetyt miehet olivat näet herättäneet huomiota
etupäässä kansan edusmiehinä. Oltiinhan sitä siis hyvällä alulla saada
käytäntöön parlamenttaarisia periaatteita ja miks'ei myöskin
vastuunalaisia ministeristöjä. Vaan vaikka tästä iloittiin, ei,
omituista kyllä, kuitenkaan osattu irtautua omista puoluenäkökannoista.
H.D. oli hyvin kylmä ja äreä sitä suomalaisen puolueen miestä kohtaan,
joka kahden ruotsinmielisen mukana oli tullut hallitukseen. Hän ei muka
ole tarpeeksi maltillinen, ei osaa erottaa koko isänmaan hyötyä
puolueensa eduista. »Suuri Suomalainen» puolestaan ei sekään salannut
ajatuksiaan vastapuolueen miehistä.
Mutta vielä edemmä meni eräs maaseutulehti. Nimityksien edellä
liikkuvien huhujen johdosta kirjoitti se seuraavan valituksen, jonka
S. S. julkaisi: »Toivomme, ett' eivät nuo huhut puhu totta. Sillä
silloin taas menisi Suomen kansa epäluottamuksessa tulevaisuutta
kohti, joka hiljakkoin jo sarasti kirkkaana aamukoina, kun kerrottiin
että muutamia tosisuomenmielisiä miehiä tulisi hallitukseen
kutsuttavaksi. Oi, jospa tämän suomalaisen kansan mielialan ja
alammaiset toiveet H.K. Majesteettinsa likeisimmät neuvonantajat jalon
Hallitsijan eteen kantaisivat! Siitä vuotaisi maallemme runsas onni ja
siunaus.»
Ei silloin nähty erittäin kauvas. Nyt ei ainakaan enää pidettäisi
sillä niin suurta väliä, mihin puolueeseen kotimaiset hallitusmiehet
kuuluisivat, kunhan vaan olisivat kotimaisia.