_Wilkie Collins_, elämäkerrallinen esitys.
Piirustuksen opettaja _Walter Hartrightin_ Clements-Innistä,
alkama kertomus. Luvut I-XV.
Kertomusta jatkaa _Wincent Gilmore_, asianajaja Chancery-Lanesta.
Luvut I-IV.
_Maria Halcomben_ jatkama kertomus. Otteita hänen päiväkirjastaan.
Luvut I-XII.
Wilkie Collins.
Etevän, omintakeisen kirjailijan työ tavallisesti luo "koulun",
sarjan oppilaita, jotka häntä esikuvanaan käyttäen koettavat oman
kykynsä ja luonteensa mukaisesti edelleen kehittää sellaisia ansioita
joiden avulla mestari on kohonnut suuruuteen ja suosioon. Mutta
ainoastaan nerot onnistuvat, ja tämä onnistuminen merkitsee sitä,
että he saavat jotakin itsenäistä aikaan eivätkä antaudu kenenkään
jäljittelijöiksi, joskin ottavat vaikutelmia muualta ja käyttävät
hyväkseen jo saavutettuja ennätyksiä. Tuollaiset "koulut" siten ovat
vain vaillinaista heijastusta menneestä loisteesta; ne eivät pysty
yhtenä kokonaisuutena kuvastamaan esikuvansa eri puolia, vaan ovat
joko värittömien, laimeitten mukailujen tuottajia tahi kykenevät
ainoastaan joitakuita erillisiä piirteitä taidokkaasti tavottelemaan.
Rappiolle joutuneena kirjallisen tuotannon haarana saa nykyhetken
jännityskertomus ankaraa arvostelua osakseen. Ihan viime vuosina on
tämä ala saanut suunnattoman määrän työskentelijöitä, esittämään
salaperäisiä tapauksia, joiden eriskummaisen vyyhdin tekijä
tavallisesti jättää salapoliisin selvitettäväksi, valiten ne silloin
tietysti rikoksien maailmasta. Valitettavasti on tämä kirjallisuuden
ala tuottoisa sekä kirjailijoille että kustantajille; menekki on
hyvä, yleisö ilmeisesti kaipaa sellaista ajankulua. Satumme vain
olemaan sellaisessa ajankäänteessä, joka edustaa heikkoa "koulua",
vähäkykyistä jäljittelijäsarjaa alalla jolla mennyt sukupolvi loi
parempaa. Edellisen ajan ennätyksiä ovat nämä sepittelijät pukeneet
nykyhetken muotoon, ja senvuoksi on kilpatanner heidän, vaikka
he kaikessa muussa ovatkin esikuvistaan jäljessä. Nykyisen ajan
teknilliset kehitykset -- puhelin, sähkölennätin, hyry, "langaton"
j.n.e. -- sekä sähkön aikakauteen kuuluva kiireisyys, joka vaatii
lyhytsanaista kerrontaa, ne tekevät mahdolliseksi, että suuretkin
nimet unohtuvat sellaiselta kaudelta, joka keksintöjen kautta on
jäänyt kauvas taakse, kun on kysymyksessä sellainen kirjallisuuden
haara, joka juuri näitä tarvitsee, välineikseen.
Yleisenä heikkoutena parhaassakin jännistyskirjallisuudessa
nykyaikana on luonnekuvauksen puute. Paino annetaan pelkille
tapauksille, eipä suuria välitetä edes koossapitävästä juonesta.
Tämä kirjallisen tuotannon haara on siten siirtynyt kirjallisen
arvostelun ulkopuolelle, vajonnut arvottomaksi ajantappajaksi,
joka ei esitä eläviä yksilöitä eikä siis kuvasta ehtymättömän
kirjavana vilisevää ihmiselämää, vaan yhä uudestaan ja uudestaan
kertailee kaavamaisen sarjan selkkauksia, joissa henkilöitä
käytellään elottomina marionetteina. Että tällainen kirjallista makua
kuolettava sepittely on pahaksi, sitä ei käy kieltäminen. Mutta
ainoana parannuskeinona tietysti saattaa olla vain tarjota yleisölle
sellaista jännityslukemista, jolla on todellista kirjallista arvoa,
joskin se samalla täyttää ne vaatimukset mitä meidän aikamme yleisö
mieltäkiinnittävältä ajankululta odottaa. Tehtävä ei ole helppo.
Uusimmissa kirjailijoissa ei moista mestaria löydy.
_Wilkie Collinsin_ esittäminen suomalaiselle lukijalle johtuu siitä
vakaumuksesta, että jännittävää lukemista ajankulukseen kaipaava
yleisö osaa sellaisessa arvostaa sille harvinaista ominaisuutta,
kirjallista ansiokkuutta. Collins ei ainoastaan ole niitä harvoja
menneen polven kirjailijoita, joiden jännistyskertomukset eivät
kerrontatavan suppeutumisen ja teknillisten suurkeksintöjen kautta
ole vanhentuneet, vaan hän on varsinaisesti tämän kertomuslajin
_luoja_. Ja kuten jäljittelijät aina ovat laimeampia ja vain muutamia
piirteitä esikuvastaan perineitä, siten Collinsin tuotteissa
yhdistyy kaikki se, mikä todellisuudessa on hyvälle jännittävälle
lukemiselle oleellista. Eihän arvostelukykyisen lukijan mieltä
kykene viehättämään yksistään tapauksien liuta, olkoot kuinkakin
eriskummallisia; mutta tämä on nykyhetken useimpien salapoliisia ja
muiden jännitysjuttujen ainoana sisältönä. Askel eteenpäin on jo
se, että tapaukset liittyvät luontevasti yhteen ja että ne myöskin
kykenevät herättämään hetkellistäkään todellisuuden tunnelmaa.
Mutta oikeata elävyyttä ja mielenkiintoa saa kuvaus vasta sitte,
kun se kykenee elävöitsemään henkilöt tarkalla sielutieteellisellä
havaintokyvyllä ja johdonmukaisella luonnekuvailulla, sekä saamaan
taiteellisen tyylin. Nämä ansiot ovat Collinsilla, ja vielä
lisäksi se, että hän kertomustensa pohjaksi asettaa ongelmia,
sielutieteellisiä tutkimuksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka
niille antavat aatteellista merkitystä.
Collins on työllänsä osottanut, että kirjallisuuden halvinkin
muoto on jalostettavissa. Hän kuuluukin merkilliseen aikakauteen,
joka kohotti lukuisia kirjallisuuden ja taiteen muotoja suurimpaan
kukoistukseen mitä mennyt vuosisata tuntee. Valitsemansa alan vuoksi
hän tietysti on tuon jakson vähimmän huomattuja miehiä. Silti hän
on suuren yleisön suosikki; hänen teoksiaan leviää suunnattomina
painoksina, ja kun nyt jännityskertomus on päässyt erityiseen
vauhtiin, on hänenkin merkityksensä silmäänpistävämpi.
Yhdeksännentoista vuosisadan viides kymmen oli Englannin
sivistys-elämässä mitä äkillisimmän loistokauden alkuna. Monilla
aloilla syntyi ihan yksiin aikoihin suuri herätys, nousi neroja,
jotka voimakkaalla omintakeisuudella loivat kehitykselle uusia uria.
Huomattavin oli prerafaelilaisen liikkeen syntyminen maalaustaiteessa
ja romaanikirjallisuuden elpyminen muutamien mestarikertojain
käsissä vielä tähän päivään asti koko brittiläistä kirjatuotantoa
vallitsevaksi muodoksi.
Tähän henkisten voimien vilkkaimpaan kukoistusaikaan sattuu
William Wilkie Collinsin nuoruus. Syntyneenä tammik. 8 p. 1824
Lontoossa hänen ensimäiset kirjalliset vaikutelmansa ovat ajalta,
jolloin _Lytton-Bulwer_ parhaillaan kiehtoi mieliä romanttisilla
rikollissankareillaan ja _Charles Dickens_ alotti kansallisten
porvariromaaniensa sarjan "Pickwick-klubin papereilla". Collinsilla
oli kaikki edellytykset päästä aikansa suurkirjailijain riviin,
jotka -- - omituista kyllä -- olivat melkein järjestään samalla
taiteilijoita ja sen vuoksi oivallisia vaikuttavien kohtausten
tyylittelijöitä. Hänen isänsä oli taidemaalari William Collins
(1788--1847), nuorempi veli oli samalle alalle antautunut Charles
Allston Collins, ja kasteessa hän sai nimensä isänsä läheisimmän
ystävän, kuuluisan laatumaalaaja Sir David Wilkien kunniaksi. Hän
oli siten taiteilijaverta, ja sai kasvatuksensa taiteellisessa
ympäristössä, kaikin puolin kuin oli laita Englannin nykyisen
suurimman kertojan Rudyard Kiplingin. 15-vuotiaana hän pääsi
vanhempainsa kanssa pariksi vuodeksi taiteen kotimaahan Italiaan
ja sai Roomasta puitteet ensimäiselle kirjalliselle yritykselleen.
Nuoruuden kasvatus oli siten omiaan taiteellisen kirjailijan uralle.
Toiselle häntä sentään aiottiin. V. 1841 isä pani hänet oppiin
Antropus & C:on teeliikkeeseen, viiden vuoden sopimuksen solmien
ja Collins sai siten tuntea samaa hengettömän työn katkeruutta
kuin aikaisemmin Dickens. Mutta hänkin oli kiihkeä kirjallisiin
harrastuksiin, ja erittäin vaikutti häneen alussa Lytton Bulwer,
jonka tyyliin hän sepitti ensimäisen kirjallisen yrityksensä
"Antoninan". Tämän sai isä käsikirjotuksena lukeakseen, ja hän
tajusi sen oivallisuuden niin hyvin, että paikalla toimitti poikansa
vapaaksi ja lueskelemaan lakitiedettä. Itse hän heti jälkeenpäin
kuoli, ja Wilkien ensimäiseksi julkaistuna teoksena ilmestyi v.
1848 laaja kaksi-osainen isän elämäkerta, saavuttaen vilkkaalla,
vapaalla esitystavallaan suurta huomiota. Välillä hän työskenteli
taidemaalarinakin, esittäen akatemian näyttelyssä taulun samana
vuonna (1849), jona prerafaelilainen maalaaja-veljeskunta saneli
suurta myrskyä herättävät opinkappaleensa. Mutta kun hän seuraavana
vuonna sai tavatonta kiittelyä "Antoninan" julkaistuansa ja pian
jälkeenpäin joutui Dickensin pariin, teki hän lopullisen päätöksen
antautua vakinaiseksi kirjailijaksi.
Dickens oli jo päässyt siihen johtavaan asemaan, joka hänellä
neljännesvuosisadan ajan oli maansa kirjallisuudessa tänä neroista
rikkaana kautena. Toimittamiinsa novellilehtiin hän keräsi
vakinaisen avustajapiirin, jossa Collins oli hänen oikeana kätenään.
Molemmilla oli yhteistä romaanin käsittäminen kirjoitettuna draamana
selväjakoisine kohtauksineen ja vaikuttavine luonnepiirroksineen,
mutta kun Dickensiä eniten viehätti pelkkä keinokasten juonien
kehittely eriskummallisten luonnetyyppien ja liikuttavien
tunnekoskettelujen kehykseksi, tahtoi Collins luoda kasvattavaa
romaanikirjallisuutta kuten ylempänä on mainittu, silti käytellen
aiheitaan merkillisyyksien romanttisessa maailmassa. Hyvin he siten
täydensivät toisiaan.
Aluksi ilmestyi Collinsin kynästä useita pienempiä yrityksiä,
joista draama "Jäätyneellä syvyydellä" ja novelli "Sisar Rosa" ovat
suomennetutkin. Ne saivat runsaasti lukijoita, mutta vasta kun hänen
pääteoksensa _"Valkopukuinen nainen"_ v. 1860 ilmestyi jatkuvana
Dickensin silloisessa novellilehdessä nimeltä "All the Year Round"
vallotti Collins varsinaisesti yleisön. "Valkopukuinen nainen" on
epäilemättä Collinsin paras teos. "Syöstyinä salaperäisyyteen ennen
ensimäisen luvun loppua, me pysymme epätietoisen jännityksen tenhossa
melkein viimeiselle sivulle asti", lausuu vakava historioitsija
William Francis Collier siitä. Ylipainoksena se ilmestyi Barry
Cornwallille omistettuna ja meni kuudessa kuukaudessa seitsemänä
painoksena kaupaksi, heti ilmestyäkseen useimmille sivistyskielille
käännettynä. "Valkopukuinen nainen" on jännistysromaaniemme suuri
esikuva, kuten varsinaisten pikku rikosjuttujen "Naisen haamu" tahi
salapoliisikertomusten "John Jagon henki", mainitaksemme loputkin
Collinsin suomennetuista pikku kyhäyksistä.
Olisi hukattua vaivaa luetella Collinsin tuotteliaan kynän lukuisia
tuotteita. Riittää mainita muutamat "Valkopukuisen naisen" jälkeen
huomattavimmat. "Kuollut salaisuus" (1857) on tutkielma sokeudesta.
"Armadale" (1866) ja "Kainin perintö" (1888) käsittelevät kumpikin
perinnöllisyyskysymystä. "Kuukivi" (1868) on "Valkopukuisen naisen"
rinnalla hänen toinen pääteoksensa; kallis-arvoisen timantin
ihmeellinen katoaminen on juonena ja sielullinen toiminta huumaavan
lääkkeen vaikutuksen alaisena tekijän varsinainen ratkaistava.
"Mies ja vaimo" (1870) kohdistuu sitä suunnatonta ihailua vastaan,
jolla Englannissa voimailua harrastetaan. "Kaksi kohtaloa" (1876)
käsittelee telepatiaa -- ajatustensiirtoa -- harvinaisella
sukkeluudella ja on hänen myöhemmistä teoksistaan paras. Hänen
yhteistyönsä Dickensin kanssa, novelli "Ilman menestystä", on
suomennettu.
V. 1873--4 Collins Dickensin esimerkkiä seuraten teki laajan
luentomatkan Yhdysvalloissa, lausuen kappaleita teoksistansa. Sieltä
palattuansa hän vietti lopun ikäänsä suuressa yksinäisyydessä, miltei
erakkona. Jo nuorelta ijältänsä kivulloisena hän joutui unettomien
öiden lieventämiseen käyttämään opiumia, vaipui synkkämielisyyteen
ja äreyteen ja piti yhteyttä muun maailman kanssa vain parin
prerafaelilaisen nuoruuden-ystävänsä kautta. Hän kuoli v. 1889.
Olemme Collinsin teoksien ansioina maininneet tarkan luonnekuvauksen,
aatteellisen pohjan ja todellisuudentunnetta luovan tyylin --
todella ansioita, joiden rinnalla tavattoman taidokkaasti punottu
jännittävä juoni on pelkkänä lisänä, kuten dramaattisen voimakkaiden
kohtaustenkin sommittelu. Tämä todellisuutta uhkuva tyyli on
Collinsin teoksissa mestarillinen, ja sen avulla hän suurimmatkin
eriskummallisuudet loihtii niin eloisiksi eteemme, ettei lukijassa
ennätä nousta epäilyksiä. Sitä saavuttaakseen hän, kuten esim.
ranskalainen romantikko Prosper Mérimée, hyvin suuressa määrin
käyttää teoksessa esiintyviä henkilöitä kertojina, terävällä
sielullisella analyysillä jäljitellen kunkin luonteelle ja asemalle
ominaisia muotoja; selostuksia, kirjeitä, päiväkirja-otteita esiintyy
suunnatonta vaihtelua luovina apukeinoina. Kaikella tällä Collins
saavuttaa sen, mikä muille on mahdotonta: että hänen tuotantonsa
vielä on oleellisissa piirteissään vanhentumaton, ja että hänen
nykyiselle aikakaudelle kovin laajat teoksensa ilmestyvät suurissa
sivistysmaissa yhä uusina painoksina.
Kun Collinsin todellisiin ansioihin liittyy se seikka, että
hän on merkkimiehiä sellaiselta kirjallisuuden kaudelta, johon
paljon nykyisestä tuotannosta nojautuu, niin on todellakin aika
saada suomeksikin hänen pääteoksensa, näytteenä siitä miten n.s.
jännittävää romaania parhaiten on käsiteltävä. "Valkopukuinen nainen"
on meillä uutuus joka varmaankin saavuttaa paljon mielenkiintoa ja
suosiota. Sen selostus jääköön lukijan omaksi tehtäväksi; muutamalla
sanalla olemme vain johdatukseksi viitanneet tekijän asemaan
maailmankirjallisuudessa.