Väinämöinen on Kalevalan sankareista ensimäinen ja ylin ja lähinnä
runolaulajien sydäntä. Kaikki häntä rakastavat ja ihailevat, kaikki
tuntevat, että hänessä on tuotu ilmi syvintä, mitä Suomen kansan
hengessä liikkuu. Hänessä on ikäänkuin personoituna heimomme rakkaus
tietoon ja viisauteen, lauluun ja runouteen, sen usko sanojen ja
sävelten voimaan. Väinämöisen lannistumaton lujuus, horjumattomuus
päätöksissä, voittamaton maltillisuus ja tyyneys merkitsee jokaisen
suomalaisen silmissä ihanteellista luonnetta.
Eipä ihmekään, sillä Väinämöisen personallisuudessa pilee salaisuus,
joka erikoisella tavalla tekee hänet koko kansamme isäksi ja
perikuvaksi. Tähän saakka käyttämämme avaimet ovat joko yleistyttäneet
hänen personallisuuttaan tai tuoneet sen inhimillisenä olentona
näköpiiriimme, toisin sanoen ovat tehneet hänestä joko jumalan tai
ihmisen, mutta ei ensi kädessä suomalaista. Se avain, jota nyt vielä
aiomme käyttää, jättää Väinämöisen puolitiehen taivaan ja maan välille,
mutta tekee hänet niin täysiveriseksi suomalaiseksi, että jokainen
Suomen kansan lapsi voi tuntea riippuvaisuutensa hänestä.
Tämä avain on okkultis-kansallinen. Se merkitsee ensinnäkin, että
Väinämöisessä on kuvattu Suomen kansan henki ja sielu, meidän n.k.
kansallishenkemme. Hänessä on personoituna, kuten sanoimme äsken,
kansamme syvin pyrkimys, syvin usko ja syvin rakkaus. Mutta se merkitsee
muutakin. Se merkitsee, että Väinämöinen »pakanallisena» jumalolentona
ei ole kuollut vaan elää, että hän edustaen Suomen kansallishenkeä ei
ole vain runollinen kuvitelma, vaan elävä personallinen todellisuus.
Kuinka se on ymmärrettävissä? Koska tässä koskettelemme muuatta
näkymättömän maailman salaisuutta, täytyy meidän vähän selittää asiaa.
Kansojen erilaisuus, sekä ulkonainen että sisäinen, riippuu niiden
kielestä, maasta, luonnollisista elinehdoista, ilmastosta y.m.
tunnetuista seikoista. Jokainen kansa muodostaa yhtenäisen
kokonaisuuden, joka näkymättömässä maailmassa ottaa sen yli kaareutuvan
henkisen ilmakehän eli _auran_ muodon. Kansan aurassa näkyvät sille
ominaiset sielulliset tunnusmerkit: sen luonteenlaatu, sen ajatustavat,
sen tunnekyvyt, sen henkiset pyrkimykset, sen taiteelliset taipumukset,
sen vallitsevat mielipiteet j.n.e., jotka yhdessä muodostavat kansan
niin sanoaksemme personallisen sielun.
Mutta tämän kollektiivisen kansansielun takana piilee henkinen
salaisuus. Niinkuin ihmisellä on korkeampi minänsä, jonka hetkellinen
ilmennys hänen personallisuutensa on, niin on kansan kollektiivisen
kokonaisuuden henkisesti koossapitävänä voimana yksilöllinen älyolento,
jota voimme kutsua kansallishaltiaksi. Tämä on itsenäinen henkiolento,
joka ei kuulu meidän inhimilliseen kehitysjärjestelmäämme, vaan toiseen,
n.k. enkeli- eli sanskritinkielisellä nimellä _deeva_-kehitykseen. Hän
on verrattain korkea olento omassa järjestelmässään ja on saanut--ehkä
omaa kehitystään varten--elämäntehtäväkseen huolehtia kansakunnan
kohtaloista ja johtaa sen henkistä kasvua. Valitsemansa kansa on hänen
sydämelleen ylen kallis ja sen luonteessa on jotakin, joka vastaa hänen
omaa olemustaan, sillä hänen antautumisensa kansan johtajaksi ja samalla
palvelijaksi on sekä vaikea että vastuunalainen teko. Kansan aurasta
tulee ikäänkuin hänen ulkonaisin ruumiinsa eli asuntonsa, ja hän ottaa
kansan sieluelämän omakseen. Siten syntyy yhtämittainen vuorovaikutus
kansan personallisen sieluelämän ja suojelusenkelin oman tajunnan
välillä. Enkeli koettaa kasvattaa kansan sielua ja vuodattaa sen auraan
omia yleviä inspiratsionejaan ja tuntemuksiaan. Välittömästi hän ei voi
ruumistuneeseen kansaan vaikuttaa, ainoastaan semmoisten yksilöiden
kautta, jotka isänmaanrakkauden täyttäminä kuulevat hänen äänensä ja
sitten taiteen, kirjallisuuden tai sankaritekojen välityksellä tuovat
ilmi hänen sanojaan ja tahtoaan. Suojelusenkeli ei tietenkään ole yksin,
vaan mahtavan auttajajoukon, alempiasteisten enkelein ja haltiain
ympäröimä, mutta kaiken isänmaanrakkauden syvin henkinen juuri on siinä,
että isänmaan ja kansan takana on tämä suuri, rakastava ja jumalallinen
olento, joka sekä herättää rakkautta yksilöissä että vastaa siihen. Onko
ihme, että jotkut kansat ovat häntä ainoana jumalanaan palvelleet?[77]
Kun nyt Väinämöinen edustaa Suomen kansallishenkeä, merkitsee tämä,
paitsi että Väinämöisessä on personoitu Suomen kansan sieluelämä, myös,
että Väinämöinen, runojen ja vanhan uskon ja Kalevalan Väinämöinen, on
se suojelusenkeli, joka Suomen kansalle on annettu.
Milloin Väinämöinen tässä merkityksessä Suomen kansan kohtaloon liitti
omansa, emme osaa tarkalleen sanoa. Se tapahtui historiantakaisina,
kalevalaisina aikoina, silloin kun kukoisti esi-isäimme kulttuuri.
Mielemme tekisi nähdä Kalevalan runojen kertomuksissa Väinämöisen
elämänvaiheista viittauksia suojelusenkelimmekin kohtalonvaiheista.
Kaukaisia aikoja sitten oli Suomen heimo suuri ja mahtava. Siihen
kuuluivat, paitsi nykyisten suomalaisten esi-isät, niinikään
lappalaisten y.m. suomensukuisten heimojen esivanhemmat. Suuri osa
Europpaa oli sen hallussa ja se hallitsi viisauden voimalla enemmän kuin
väkivallan. Sen sivistys oli enemmän henkistä kuin aineellista laatua.
Se oli maata viljelevä, metsästystä, kalastusta y.m. elinkeinoja
harjottava ja kauppaa käyvä kansa, mutta samalla herkkätuntoinen,
uskonnollinen ja soitannollinen eikä elämä olisi sille minkään arvoinen
ollut ilman laulua ja runoutta, ilman syvempää luonnontietoa ja tietäjän
taitoa. Sen tietäjät olivat vihityt korkeaan mysterioviisauteen ja
kuuluisat mahtavasta loitsutaidostaan. Se oli Kalevalan kulttuuria, se
oli Väinämöisen aikoja.
Sitten tapahtui muutoksia ja mullistuksia. Historian näyttämölle astui
toisia kansoja.[78] Väinämöinen vetäytyi syrjään, hänen valtakuntansa
hajosi. Mutta hänen kansansa alkoi ryhmittäin ja pitkien aikojen
kuluessa siirtyä Pohjolaan Suomenniemelle: sinne tulivat hämäläiset,
karjalaiset, kainulaiset, pirkkalaiset, permalaiset ja miksi heitä
nimitettänee. Ja heidän muistissaan säilyivät vanhat ajat; pitkinä
talvipuhteina he niistä laulelivat ja runoilivat. Ja kumma kyllä he
vahvasti uskoivat, että vanhat ajat joskus palaavat. Perintätietona
kulki muisto Väinämöisen lupauksesta kerran vielä palata takaisin.
Myöhemmin, kun Suomeen oli tullut kristinusko ja kansa oppi hylkäämään
vanhoja jumaliaan, yhdistettiin runoissa Väinämöisen poistuminen
kristinuskon maahantuloon, mutta ennustusta ei unohdettu. Meidän
päiviimme saakka se kaikui kansan huulilta vanhan Väinämöisen,
iänikuisen tietäjän jäähyvästisanoina:
»Annapas ajan kulua,
Päivän mennä, toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan
Uuen sammon saattajaksi,
Uuen soiton suoriaksi,
Uuen kuun kulettajaksi,
Uuen päivän päästäjäksi,
Kun ei kuuta, aurinkoa,
Eikä ilmaista iloa.»
Kuinka nyt tulee ymmärtää tätä Väinämöisen lupausta? Onko sillä tosi
tarkotus? Onko siinä totuus takana? Onko se todellista traditsionia vai
onko runonlaulajain mielikuvituksen lisäämä?
Sanoimme jo, ettei se ole pakanalliskristillisen ajan murroskaudelta,
vaan paljon vanhemmalta ajalta; se on Kullervo-kauden alussa
annettu,[79] ja meidän vakaumuksemme mukaan se on todellinen lupaus,
jonka kansallishaltiamme Väinämöinen silloin antoi jonkun inspiroimansa
inhimillisen Väinämöisen välityksellä.
Niin ollen saatamme kysyä: jos ei kansallishaltiamme silloin vetäytynyt
kokonaan ja ainiaaksi pois, mitä takeita meillä on hänen palaamisestaan
ja koska se tulee tapahtumaan?
Tähän vastaamme: se ei tule tapahtumaan aivan samalla tavalla kuin
ennen. Kun Väinämöinen viimein johti Suomen heimoja, oli hän tavallaan
joukkosielun kannalla: hänen kansansa eli valtakuntansa oli kokoonpantu
erilaisista aineksista eli paremmin sanoen erilaisista
ainesmahdollisuuksista. Sen perästä on Europan näyttämö muuttunut.
Palatessaan täytyy Väinämöisen valita joku erikoinen suomensukuinen
heimo. Hänellä täytyy olla valiokansa, »valittu kansa». Mistä hän sen
saa ja koskahan Väinämöinen palaa?
Väinämöinen on jo palannut ja kansan hän on jo valinnut. Kansa on Suomen
kansa ja Väinämöisen paluu tapahtui siihen aikaan, jolloin keskiajan
loputtua uudenajan aamu koitti Europassa yleensä. Voimme Kalevalan
sanoista seurata tätä kansallishaltiamme ja suojelusenkelimme
asteettaista historiallista kansallisauraamme yhtymistä.
»Taas minua tarvitahan», kun uusi aika koittaa ja Europan kansat
kulkevat kohti vapaampaa ja sivistyksellisempää tulevaisuutta. Tämä
tapahtui kuten sanottu keskijan lopussa, ja Väinämöisen vaikutus
Suomessa näkyi m.m. Mikael Agricolan työssä.
»Katsotahan, kaivatahan», kun kansa itse rupeaa heräämään ja tuntemaan
itsensä omaksi erikoiseksi kansaksi, samalla toivoen vapaampia
ulkonaisia olosuhteita ja elämänehtoja. Tämän pyrkimyksen ensimäiset
oireet alkoivat näkyä noin pari sataa vuotta sitten, ja sen seurauksena
sisäisesti katsoen--osaksi ulkonaisestikin--oli suuri muutos Suomen
kansan historiassa: irtautuminen Ruotsin vallasta ja liittyminen Venäjän
valtakuntaan.
»Uuen sammon saattajaksi», kun Suomen kansa oli henkisesti siksi
valmistunut, että se saattoi ottaa vastaan muistot menneestä
suomalaisesta kulttuurista. Tämä tapahtui viime vuosisadalla, ennen
kaikkea Elias Lönnrotin, mutta myös Snellmanin ja toisten suurmiestemme
työn kautta. Elias Lönnrot oli valittu Väinämöisen työaseeksi ja hänen
Kalevalansa ynnä kaikki muut runot, loitsut, sananlaskut j.n.e., joita
on keräilty ja yhä keräillään, muodostavat sen uuden Sammon,[80] jonka
Väinämöinen on meille saattanut.
»Uuen soiton suoriaksi», kun uuden Sammon (Kalevalan) saatuamme ja
vanhojen muistojen herättyä kansan sielussa voimme alkaa itsenäistä
kulttuurityötä tieteen, taiteen, uskonnon, filosofian y.m. aloilla. Tämä
aika alkoi viime vuosisadalla Kalevalan ilmestyttyä, ja sen perästä on
Suomen kansa todella luonut omintakeista useilla sivistysaloilla.
Suurissa sivistysmaissa puhutaan jo yleisesti suomalaisesta
soittotaiteesta, suomalaisesta kirjallisuudesta, suomalaisesta
rakennustaiteesta y.m. suomalaisista ennätyksistä. Väinämöinen ei ole
pettänyt; hänen sanansa ovat kirjaimellisesti käyneet toteen.
»Uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta,
aurinkoa, eikä ilmaista iloa»--kun kovia kokenut kansamme yhdessä muun
maailman kanssa kärsii ahdistusta ja tuskaa. Nykyään Europpa todella
kärsii hirveitä synnytystuskia, ja yleensä uskotaankin, että uusi,
parempi aika koittaa kansoille, kun ovat nykyisen kiirastulen läpi
kulkeneet. Väinämöisen lupaus tässä suhteessa ei siis vielä ole
toteutunut, mutta luotamme siihen, ettei hän tässäkään ole väärin
nähnyt. Nousee Suomellekin vielä päivä, joka on kansojen veljespäivä,
jolloin jokainen kansa esteettä saa toteuttaa pyhintänsä ja sisintänsä
ja jolloin meidän Suomen kansammekin saa tilaisuuden ja ymmärtää
velvollisuudekseen noudattaa oman haltiansa ääntä ja luoda omintakeinen,
aitosuomalainen sivistys ei ainoastaan muutamilla, vaan kaikilla elämän
aloilla.[81]
Nyt ei lukijan pidä huudahtaa: »vanha pakanallinen Väinämöinenkö se on
meidän suojelusenkelimme; hänkö muka on takaisin tullut, hänkö siis
Kristuksen sijaan astuisi!» Ken niin huudahtaa, hän ei ole meitä
ymmärtänyt. Väinämöinen ei ole »pakanallinen» eikä »kristillinen»
enemmän kuin Kristuskaan. Väinämöinen meidän kansallishaltiana on elävä
salainen todellisuus, ja jos Kristuksella tarkotamme esim. Logosta, on
Väinämöinen tietysti hänen palvelijansa. Jos Kristuksella taas
tarkotamme sitä suurta vihittyä tietäjää, joka Jeesuksen personassa
vaelsi maan päällä pari tuhatta vuotta sitten, on hän--Kristus--aivan
toisenlainen olento kuin Väinämöinen kansallishaltiana, joka ei kuulu
ihmiskuntaamme laisinkaan, eikä hänen työnsä millään tavalla ole
ristiriidassa Suomen kansan omintakeisessa kehityksessä ilmenevän
Väinämöisvaikutuksen kanssa. Elämän todellisuudessa, kansojen ja
yksilöiden kehityksessä, ei kysytä toista tai toista »uskoa». Siinä
kaikki uskonnot ja elämänkatsomukset ovat sisaruksia, oksia ja lehtiä
saman elämän viisauden puusta; siinä kysytään ainoastaan, minkälainen
kukin yksilö ja kansa on ja mitä kukin tekee.
Mutta välttämätöntä on, jos kansa tahtoo luoda sivistyksen, henkevän,
onnellistuttavan, pysyväisen, että kansa sisimmässään ylläpitää yhteyttä
viisauden salaisen maailman kanssa. Niinkauan kuin muinaisajan kansat
mysterioittensa kautta todella olivat tekemisissä salaisen veljeskunnan
ja viisauden pyhän Sampo-temppelin kanssa, niinkauan heidän
sivistyksensä kukoisti ja kantoi hedelmää. Mutta kun yhteys katkesi,
joutuivat kansat kulkemaan omia harhateitään ja heidän kulttuurinsa
rappeutui. Kristillisellä ajalla on kirkko astunut muinaisten
mysterioitten sijalle, osaksi kirkko, osaksi yliopisto. Alussa kirkko
ylläpiti sisäistä yhteyttä Jeesuksen ja yleensä salaisen maailman
kanssa, mutta vuosisatojen vieriessä yhteys on tullut yhä höllemmäksi,
joten tänä päivänä luultavasti vain harvat yksilöt kristikunnassa ovat
Jeesuksen omia personallisia opetuslapsia[82] ja tuskinpa nekään
kirkonpiirin sisäpuolella. Välttämätöntä on sentähden, että joko
kirkossa tai sen ulkopuolella herätetään mysteriot kuolleista ja
saatetaan entiselleen alkuperäinen yhteys Jeesuksen ja salaisen
veljeskunnan kanssa, jos tahdotaan ja toivotaan, että nykyinen
kristillinen kulttuuri jatkuisi, kehittyisi ja henkevöityisi.
Eikä tämä mysterioiden renässansi saata tapahtua muulla tavalla kuin
siten, että kukin kansa ensin löytää oman korkeamman itsensä. Viime
vuosisata valmisti kristikuntaa tähän, sen me suomalaiset tiedämme
omasta historiastamme. Korkeamman itsensä löytäminen merkitsee kansalle,
jolla on menneisyyttä takanaan, että se unhotuksen yöstä nostaa
päivänvaloon kaikki mitä sen muinaisessa entisyydessä oli henkevää,
jaloa ja kaunista. Eikä tähän riitä paljas muodollinen muisteleminen,
vaan muinainen henki on uudestaan ja kirkastettuna herätettävä eloon
kansan tajunnassa. Sentähden Väinämöisen takaisintuloa Suomen kansan luo
on merkinnyt vanhojen muistojen elvyttäminen, uuden sammon takominen
j.n.e. Muodollinen työ on osaksi jo tehty. Suomen kansan tehtävänä on
nyt muinaisen Väinämöishengen ja viisauden uudestaan elvyttäminen ja
sulattaminen nykyisen kristinuskon kasvattamaan ja valistamaan
tajuntaan. Ja kahdeskymmenes vuosisata on näkevä, missä määrin Suomen
kansa--samoinkuin muut kansat--onnistuu tässä suurenmoisessa työssään.
Väinämöisen lupaus meillä on, ja että hän, kallis kansallishaltiamme,
tekee puolestaan, mitä hänelle kuuluu, siitä olemme varmat...
Suuni jo sulkea pitäisi,
Kiinni kieleni sitoa,
Laata virren laulannasta,
Herätä heläjännästä:
»Eipä koski vuolaskana
Laske vettänsä loputen,
Eikä laulaja hyväinen
Laula tyyni taitoansa;
Mieli on jäämähän parempi
Kuin on kesken katkemahan.»
Niin luonen, lopettanenki,
Herennenki, heittänenki...
Elkätte hyvät imeiset
Tuota ouoksi otelko,
Jos ma lapsi liioin lauloin,
Pieni pilpatin pahasti!
En ole opissa ollut,
Käynyt mailla mahtimiesten,
Saanut ulkoa sanoja,
Loitompata lausehia...
Vaan kuitenki, kaikitenki
Laun hiihin laulajoille,
Laun hiihin, latvan taitoin,
Oksat karsin, tien osoitin;
Siitäpä nyt tie menevi,
Ura uusi urkenevi
Laajemmille laulajoille,
Runsahammille runoille
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa.